81 Käärme paratiisissa

 

Kun palasimme kibbutsille, vaistosin, että Gilles tuli taas levottomaksi. Hän asui samassa huoneessa kanssani, mutta ei ollut läsnä. Mikä Sirkus Orenimissa riivasi häntä? Edenin puutarhamme oli jäänyt Eilatin parisänkyyn. En halunnut muuta kuin olla onnellinen hänen kanssaan. Olin valmis jättämään Sirkus Orenimin, kun hänen sielunsa vain palaisi luokseni. En kaivannut onneen enää kahta kana taloa enkä viittä falafelia, minulle riitti yksin Gilles.

 

En välittänyt enää maistella uusia makuja enkä tuntenut uusia käänteitä turvallisiksi, mutta nyt uutta maisteltavaa piisasi. Oli jälleen jäähyväispartyn aika. Pariksi kuukaudeksi kibbutsille pysähtyneet maankiertäjät Martin ja Jack olivat jatkamassa matkaa Egyptiin ja sitä kautta Afrikkaan. Partyissa kuulin Jackin kysyvän, oliko Gilles pakannut jo rinkkansa. Gilles oli siis puhunut Afrikan-suunnitelmastaan heidän kanssaan, se oli pulpahtanut taas esiin. Minua kylmäsi ja käärme luikersi paratiisiin. Hän ajatteli Sirkus Orenimilta lähtemistä, mutta minua hän ei ollut varmasti Afrikkaan ottamassa mukaansa. Huokaisin helpotuksesta, kun Martin ja Jack häipyivät, mutta Gillesin levottomuus ei loppunut. Aloin epäillä, olinko taas mukana siinä tavallisessa tarinassa, kolmiodraamassa. Ursulan ja Kenkurun silmät tarkkailivat Gillesia myös, mutta kukaan ei saanut vihiä toisesta naisesta. Mietin, oliko hän vaan vihainen itselleen tai minulle siitä, ettei ollut lähtenyt Martinin ja Jackin mukaan.

Meillä oli edelleen rakkaudellisia päiviä, sitten levottomia päiviä ja niiden jälkeen surullisia päiviä. Meillä oli hetkellisen yhteyden luovaa kamasutraa, jonka jälkeen kuitenkin palasimme matalaan mielialaan emmekä enää saavuttaneet Edenin puutarhaa. Gilles vietti yhä useampia iltoja Galin luona ja tuli myöhään takaisin. Hän ei pyytänyt minua enää mukaan. Tunsin itseni yksinäiseksi enkä tuntenut enää sitä lämpöä, jota aina ennen tunsin kulkiessani iltaisin kibbutsin polkuja.

Kun Gilles oli eräänä iltana taas lähdössä, kysyin: - Etkö vie reppusikin Galin luo?
Hän oli hämmästynyt. - En minä Galia rakasta, hölmö.
- Onko sinulla joku toinen, kysyin enkä voinut katsoa häntä silmiin.
Olin yhtenä iltana hiipinyt hänen jäljessään ja Galin luo hän oli mennyt. Olin hetken aikaa katsellut asuntoon tammen suojasta ja kahden he siellä olivat. Ei merkkiäkään toisesta naisesta.
- Hölmö. En minä lähde mihinkään. Haluatko kävelylle?
Kävelisin hänen kanssaan Nasaretiin tai minne vaan. Mutta kävellessämme huoltoasemaa ja maantietä kohti en voinut olla kysymättä: - Minusta tuntuu, että kaikki ei ole kunnossa. Kerro minulle, jos jotain on vialla.
- Minä satutan sinua, hän sanoi raskaasti.
- Voisitko lopettaa sen, pyysin.
- Minä varoitin, että satutan sinua, jos jatkamme.
- Lopeta tämä satuttaminen.
- En tiedä, pystynkö siihen.

Käännyin kannoillani ja kävelin pois. Gilles surmasi rakkauttamme. Olisi ollut hyvä, jos hän olisi surmannut myös minut. Hän ei tullut perässäni. Hortoilin pitkin kibbutsia Sharonin ja Chaimin lailla tajuamatta, missä kulloinkin olin. Tervehdin ihmisiä sanomalla shalom, mutta en edes katsonut, keitä he olivat. Katseeni oli kääntynyt omaan napaan, tuskaani. Kun palasin Finlandia husetille, Gilles nukkui. Hän ei herännyt enkä herättänyt häntä. Onnelliset päivät olivat vielä lähes kosketeltavissa, niiden läheisyys teki nykyhetken entistäkin kivuliaammaksi.

Yöllä heräsin, Gilles oli taas levoton. Kosketin hänen selkäänsä ja hän rauhoittui. Hän heräsi puoli viideltä Galin kaveriksi pardesiin tarkistamaan hedelmäpuiden kasteluletkuja. Hän lähti hiljaa ja nopeasti eikä herättänyt minua. Väistelimme toisiamme, vaikka nukuimme yöt parisängyssä. Ja minä olin nukkuvinani, vaikka heti, kun hän sulki oven, minua kadutti, etten sanonut hänelle mitään eivätkä ylpeät jalkani juosseet hänen peräänsä. 

Kirjoitin koko ajan runoja tuskastani: Tunnen jo, että eroamme pian. Olemme astuneet askeleen erilleen, ymmärtäneet, että niin tulee käymään. En kosketa sinua enää, kosketan lähtevää.