58 Ohi Negevin, Beersheban ja Hebronin

 

Perjantaiaamuna Eilatissa emme enää voineet jatkaa riemulomaamme. Olimme toisella puolella Israelia, 380 kilometrin päässä kibbutsilta, mutta emme voineet enää vastustaa sapatti-illan pommisuojayökerho Playboysin kaipuuta. Ostimme liput aamun ensimmäiseen Jerun bussiin. Puhuimme lippuluukulla englantia, lipunmyyjä palveli sujuvasti suomen numeroilla siihen asti, kun aloimme puhua suomea, jolloin taas hän alkoi puhua englantia. Tuollakin miehellä oli ollut suhde suomineitoon, meitähän oli täällä vuosikymmeniä vaellellut syntisillä kibbutseilla ja hengellisillä toivioretkillä.

Nousimme aamun ensimmäiseen bussiin ja ajoimme lähes halki koko maan. Onneksi Israel ei ole pitkä maa. Bussi Eilat-Jeru oli niin täynnä, ettemme päässeet Ilonan kanssa istumaan vierekkäin, vaan istuin tuttuun tapaan nuoren hoikkalanteisen sotilaspojan ja hänen Uzinsa viereen. Mietin, oliko sotilaskin valvonut yön jonkun kanssa, sillä hän nukahti heti ja nukkui 311 kilometriä Jeruun asti? Hän nojasi olkapäätäni vasten. Uzin metalli oli viileä ylikuumentunutta kehoani vasten. Tunnelma oli kuin maailmanloppu ja veitsen terällä, kun aseen piippu tuijotti minua. 

Jos eilen halusin vain kuolla kärsimyksen vuoksi, nyt henkiin jääminen kiinnosti, en halunnut yhtäkään skandiblondihiusta menettää päästäni. Katsoin vain tiukasti kohti pohjoista ja istuin ohi Beersheban beduiinimarkkinoiden, Hebronin ja Bethlehemin, ohi Negevin autiomaan. En vilkaissutkaan beduiineihin ja kameleihin, vaan tuijotin vain omaa napaani. 

Jerun bussiasemalla oli pitkät jonot. Valtava määrä ihmisiä oli menossa Haifaan. Emme enää pelänneet sotilaita, jotka menivät aseineen kotiin viikonlopuksi, koska nyt he antoivat meille turvaa tungoksessa, jossa voisi olla myös terroristeja. Minulla ja Ilonalla oli hermot kireällä, kun kello kulki kohti iltaa. Onneksi uusi bussi tuli heti, kun edelliseen oli noussut niin paljon porukkaa kuin siihen suinkin mahtui. Aloin uskoa, että tämä maa toimi jopa tehokkaammin kuin Suomi, vaikka alkuun tuntui, että täällä elettiin kuin sika pellossa.

Edellämme jonossa oli amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta seitsemän valtavan matkalaukun kanssa. Mies huusi: - But what about my luggage? Mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Elämä oli kevyttä, kun kantoi repussa vain puhtaat alushousut aamuksi. Omistaminen oli niin turhaa elämiseen verrattuna. Pariskunnan matkalaukut eivät mahtuneet bussin alle tavaratilaan, joten ne nakeltiin bussin käytävälle tientukkeeksi. Uzit osoittivat kohti kattoa siellä täällä. Ilonan kanssa nauroimme, miten  rentoa sirkusta elämämme oli. Kiipesimme amerikkalaisten matkalaukkujen yli bussin peräpenkille. Yes, tämä oli elämää! 

Matkustaminen Israelissa oli helppoa kaikkialla muualla paitsi lähikaupungissamme Haifassa. Jerun ja Tel Avivin isoilla bussiasemilla bussit ja laiturit olivat järjestyksessä siellä, missä niiden kuului olla, mutta Haifassa olimme aina eksyksissä. Emme onnistuneet koskaan löytämään Orenimille vievän bussin pysäkkiä, saati koko bussiasemaa. Juoksentelimme pysäkeillä kyselemässä kuskeilta, pääsikö hänen bussillaan Orenimille. Saimme aina uuden neuvon juosta johonkin suuntaan. Kerran sokea ja mykkä mies viittoili meille oikean pysäkin. Lopulta aina onnenkantamoisena pääsimme Orenimin kotipysäkille.

Tällä kertaa Jerun bussi toi meidät Haifan bussiasemalle. Se oli olemassa. Nyt hermoriekaleemme eivät riittäneet bussipelleilyyn, nyt oli nollatoleranssi. Olimme ruoan ja rakkauden nälkäisiä, väsyneitä, stressaantuneita, vittuuntuneita ja äkäisiä. Tilanne ei ollut kaukana siitä, että taunosisko olisi saattanut käydä jopa toisen taunosiskon kimppuun. Vatsamme eivät olleet onnellisesti pullollaan lämmintä falafelia ja mangonektaria niin kuin tavallisesti Haifasta lähtiessämme. Juoksimme paniikissa jokaisen bussin ovelle kysymään, pääsikö sillä Sirkus Orenimille. Yhtäkkiä tunnistimme oikean bussin, Orenimin nimen verran tunnistimme heprealaisia kirjaimia, mutta bussi oli jo liikkeellä. Ilona uhrautui hyppäämään bussin eteen ja bussi jarrutti. Kuski oli niin vihainen, että pelkäsin, ettei hän ottaisi meitä kyytiin. Hän huusi paljon muutakin kuin ma kara ja oivavoi, luultavasti täyden lastin heprealaisia kirosanoja. Mutta otti hän meidät kyytiin. Mikään muu ei merkinnyt meille mitään.

Jezreelin laaksoa lähestyessämme tuttu sypressirivi kumarsi meidät tervetulleeksi kotiin. Sypressit lauloivat hoosiannaa ja me hallelujaa, kun bussi putkahti kotipysäkin aukiolle. Ehtisimme illaksi Playboysiin, volun tunne-elämän päänäyttämölle, volun viikon loppuhuipentumaan. Poistuessamme bussista Ilona pyyteli kuskilta slicha, anteeksi ja halaili tätä. Kuski nuhteli häntä vihaisesti mutta myös liikuttuneesti: - Be careful, ole varovainen.

 

Pääsimme kotipysäkille.  Kotiin. Koti Ala-Galileassa. 

37 Kuminauha-allergia

Ihailijoittemme iän vaihteluväli oli leveä. Alin ja ylin turvallinen ikä oli tuntematon.

Teimme usein iltapäivä- ja sapattiretkiä Haifan ja Nasaretin ohella lähikaupunkeihin ja -kyliin. Kaisa, Ilona ja Jasper suunnittelivat ja minä, Satu, Åsa, Maj-Britt ja uudet tanskalaistytöt lähdimme mukaan. Kotipysäkillä panimme peukun alaspäin - nyt tiesimme, mihin peukalon piti osoittaa - ja jos ennen bussin tuloa jokin auto poimi meidät kyytiinsä, matkustimme sillä. Tällä kertaa olimme matkanneet Afulaan, Jezreelin laakson suurimpaan kaupunkiin, ja söimme keskusaukiolla tosi hyvää pistaasipähkinäjäätelöä. Noin 15-kesäinen poika istui lähistöllä polkupyörän satulassa. Emme kiinnittäneet häneen huomiota, kunnes Maj-Britt ärähti. Jokin oli työntynyt näkyviin shortsien väljästä lahkeesta. Katsoin hetken suoraan silmiin elämäni ensimmäistä itsensäpaljastajaa ennen kuin juoksimme poikaa kohti ja hän ajoi pyörällään karkuun. Vaikka eihän hänestä meille varsinaisesti haittaa ollut.

Afulan pyöräpoika oli nuorin, mutta Hasad ei ollut vanhin ihailija. Satu oli siirretty vakiotyöpaikastaan poolilta vähäksi aikaa tehtaalle, koska siellä oli jotain kiireistä työtä. Kuusikymppinen Uri opasti Satua työssä. Niinpä Satu oli ollut ystävällinen ja jutellut hänen kanssaan, kun hän sai kontaktin kibbutsnikiin. Nyt Uri oli jo monta kertaa pyytänyt Satua  katsomaan heprealaisia televisio-ohjelmia bakbuk jajimin kera illalla. Satu ei halunnut niin paljon kontaktia. 1960-luvulla parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäiset volutytöt saapuivat kibbutseille, Uri oli ollut nuori sotilaspoika. Satu ajatteli, että oli epäkohteliasta kieltäytyä vanhan ystävällisen miehen kutsusta, mutta Uri olisi voinut olla hänen isoisänsä. Niinpä Satu piileskeli chadar ochelissa selkämme takana, ettei hän joutuisi taas sanomaan jotain tekosyytä Urille.

Pohdimme, mistä oli pohjimmiltaan kyse ja pitäisikö Satun vaan mennä reippaasti.

- Olemmeko me volutytöt kibbutsin vanhojenpoikien ilotalo ylöspidolla, aloimme epäillä.
- Minä kyllä luulen, että Uri vain kaipaa seuraa, haluaa kuulla Suomesta ja olla ystävällinen, kun me tulemme tänne tekemään vapaaehtoistyötä. Hän voi jopa ajatella, että on epäkohteliasta olla kutsumatta kylään täällä vieraana olevia. Eiväthän muut kutsu meitä eikä meillä ole edes omia kibbutsiperheitä niin kuin joillain muilla kibbutseilla. Ja olemmehan me volut kotiin palattuamme tavallaan kuin Israelin lähettiläitä, kun ympäri maailmaa viemme viestiä, miten ihanaa on tässä maassa, jolla on kyseenalainen maine palestiinalaiskysymyksen takia, Kaisa sanoi.
- Onneksi sinä Kaisa ymmärrät näitä asioita, sanoin ihaillen.

- Olisi kyllä hyvä puhua tästä jonkun kibbutsniknaisen kanssa, mutta en tunne ketään niin hyvin, että olisi helppoa kysyä, Ilona sanoi. 

Kukaan meistä ei tuntenut eikä meillä Orenimilla ollut adoptioäitiä. 

- Vaihto-oppilaatkin olivat koulussa tosi suosittuja, kaikki halusivat heihin tutustua ja kutsua kotiinsa. Kibbutsnikit ajattelevat varmastikin samoin, Ilona sanoi.
- Voivat he ollakin tai ei, Satu oli edelleen epäluuloinen. 
- Minä luulen, että jotkut miehet sekoavat, kun nuoret tytöt tulevat tänne seikkailemaan. He luulevat meidän haluavan maistella kaikkea uutta. Mutta jos heille sanoo lo lo ei ei, he saattavat rauhoittua ja heistä voi tulla hyviä kavereita, sanoi Ilona, jolla oli jo parin vuoden takainen kibbutsielämys takana.
- Beseder, selvä. Niinpä menen kulttuurien kohtaamiseen, mutta vain jos joku tulee mukaan, Satu päätti.
Mutta vaikka olimme vapaaehtoisia, kukaan ei ollut vapaaehtoinen lähtemään Satun kanssa.
- En mene sitten minäkään. En minä halua. Sanon edelleen tekosyitä ja piiloudun teidän selkänne taakse, kunnes Uri tajuaa. Mutta nyt emme saa koskaan tietää, päätti Satu.

- Sovitaan niin, että jos joku naiskibbutsnik kutsuu meidät kotiinsa, sen jälkeen vierailemme myös miesten luona, Ilona päätti.

- En ole kertonut teille kaikkea pomostani Shaharista poolilla, Satu sanoi.
- Mitä? Lo lo, ei ei!
- Shahar työskentelee alasti, kun vain me kaksi olemme poolilla aamusin, Satu uskoutui.
- Lo lo, ei ei!
Shahar oli komea, nuorekas ja hoikka kuten useimmat kibbutsnikit.
- Onhan hän hyvännäköinen mies. Mutta lo lo, ei hän ole ehdottanut mitään. Ehkä hänellä on kuminauha-allergia tai jotain, minkä vuoksi hän ei voi pitää uimahousuja. Ja minä olen uskollinen Mikolle.
- En kestä Sirkus Orenimia. Kun palaan Suomeen ja näen ensimmäisen kunnollisen luotettavan suomijuntin, kumarrun hänen eteensä ja suutelen maata hänen jalkojensa alla. Olen kerta kaikkisen kyllästynyt näihin etelän kuumaverisiin miehiin, puuskahdin.
- Niin minäkin!

Meillä oli Suomi-fantasia. Vaiko Suomi-utopia?

30 Pyhä Maa

Uskovainen mummuni toivoi sydämensä pohjasta, että löytäisin Jeesuksen Israelissa. Hän luuli, että koko Israelin kansa oli hartaita uskovaisia. Minä olin jo kadottanut pinkit aurinkolasit nenävarreltani. Kibbutsit vaihtelivat hyvin uskonnollisista ateistisiin. Sosialismi kibbutsiliikkeen taustaideologiana oli ateistinen. Jeesuksen etsintä kannatti ehkä aloittaa läheisestä Nasaretista, Joosefin ja Marian kotikaupungista, jossa Jeesus eli lapsuutensa. Kävelimme ensimmäistä kertaa kohti Haifan ja Nasaretin välistä maantietä, kibbutsin omaa huoltoasemaa ja bussipysäkkiä.

Finlandia huset sijaitsi kibbutsin pohjoislaidalla. Jos vihollinen vyöryisi Libanonin suunnasta pohjoisesta, eturintaman muodostaisi skandinaaviarmeija, rähjäiset tönöt, tehtaat, metalliromu ja luonnontilainen ryteikkö. Eturintamassa oli myös betoninen vartiotornimöhkäle, mutta en koskaan nähnyt tai kuullut vartijasta. En tiennyt, oliko tornissa vartijoita nykyään, mutta silloin, kun kibbutsit aikoinaan rakennettiin vihamieliseen ympäristöön, he varmastikin tähyilivät lähestyviä vihollisia tornissa ja nykyäänkin terroristit tekivät iskuja kibbutseille.

Orenimin kapitalismin vastaisuus näkyi selvästi siinä, ettei se pyrkinyt myymään itseään. Se ei tippaakaan panostanut edustavaan julkisivuun, jonka takana kaunis Edenin puutarha oli piilossa ja täydellinen yllätys. Finlandia huset oli varmaankin Orenimin ensimmäisten pioneerien nopeasti rakentama asuinrakennus vuosikymmeniä sitten, iso askel teltasta taloon. Hierarkiattomuus ei siis koskenut voluja, sillä volut asuivat vaatimattomimmissa hökkeleissä. Joku totesi, että kun kibbutsnikit asuivat Beverley Hillsissa, volut asuivat ghettossa. Mutta minulla ei ollut syytä valittaa Edenin puutarhassa.

Kibbutsin vanhin mies asui yhdessä ohittamassamme rähjässä. Hänen kapeissa auringon paahtamissa kasvoissa oli valtavat valkoiset viikset. Hän ei ollut halunnut muuttaa uusiin taloihin, vaan asui edelleen edesmenneen vaimonsa kanssa rakentamassaan rähjässä. Hän kasvatti yrttejä pihassaan ja tarjosi meille ohi kulkiessamme minttuteetä. Hän lupasi, että saisimme hakea mintun lehtiä ja sen me teimmekin. Kun hän ojensi teelasin, sinisen kibbutsipaidan hiha nousi ja paljasti ruskeassa ryppyisessä käsivarressa numerosarjan.

Kun jatkoimme matkaa, Kaisa kysyi, huomasimmeko numerot vanhuksen käsivarressa. Se oli tatuoitu Hitlerin tuhoamisleirillä. Ihmiskunnan kamala historia tuli todeksi hauraan vanhuksen ruskeassa kädessä kuten Suomessa isovanhempieni sotatraumoissa. Vanhus oli ollut tuhoamisleirillä ja selvinnyt hengissä siihen saakka, kun liittoutuneet vapauttivat vangit. Kaisa kertoi, että holokaustin tuhoamisleireiltä selvinneet saivat Saksan hallitukselta korvausta, jota he eivät kuitenkaan saaneet pitää itse, vaan sillä rakennettiin Israeliin yhteistä hyvää kuten esimerkiksi kibbutseille poolit. Pool valmistui vuonna 1971. Nauttiessani poolilla en ollut voinut kuvitellakaan, miten traaginen sen historia oli. Valitettavasti kaikki eivät korvauksia saaneet, vaan kibbutsien ulkopuolella tuhoamisleirien uhrit saattoivat elää loppuelämänsä köyhyydessä.

Kibbutsilta matkaa maantielle oli neljäsataa metriä. Kibbutsin pienen asuinalueen ympärillä oli tuhat hehtaaria viljelysmaata. Tien molemmin puolin parin sadan metrin päässä oli viisi kanalaa ja peltoja, jotka elokuu oli paahtanut harmaanruskeiksi. Hieman kauempana oli myös hedelmätarha valtavine kastelualtaineen. Kibbutsin asuinalue oli pieni ja tiheästi asuttu, mutta Jezreelin laakso oli avara teiden halkoma peltomaisema, jolla avointa näkymää oli kymmenien kilometrien päähän jopa Karmel-vuorelle Välimeren rannalle asti.

 

            kanala eli lul

Aikojen alussa Välimeri oli virrannut Jezreelin laakson läpi Genesaretinjärveen ja jopa Kuolleeseenmereen asti. Sittemmin maan noustua laakso oli ollut väylä armeijoille ja karavaaneille matkata meren rannalta Jordaniaan asti. Alue oli ollut malariasuota, jonka juutalaiset pioneerit kuivattivat yhdeksi maailman hedelmällisimmäksi laaksoksi. Sana Jezreel tarkoittikin Jumala kylvää. Laakso oli valtaisa vihreä alue tuulessa keinuvaa vehnää, puuvillaa, maissia, papuja, meloneita, appelsiineja ja auringonkukkia sekä laiduntavia lampaita ja nautakarjaa. Se tuotti valtaosan Israelin hedelmistä, vihanneksista ja maataloustuotteista. Laaksossa oli myös monia muita kibbutseja.

Kibbutsin kotipysäkit olivat maantien risteyksessä. Toiselta juutalaisten Egged-bussit veivät matkustajat länteen Haifaan Välimeren rannalle ja toiselta itään Nasaretiin. Busseja kulki tiheästi, minuuttiaikatauluja ei tarvinnut katsoa. Matka oli halpa, vain 70 agoraa eli 0,70 shekeliä, vähemmän kuin pullo vodkaa ja hieman enemmän kuin bakbuk jajim Fantasiaa. Joskus saimme myös ilmaisen kyydin, kun 4 hengen porukalla nostimme peukalon pystyyn ja joku autoilija noukki meidät kyytiin ennen bussia. Vasta myöhemmin  sain kuulla, että Israelissa ei pitänyt liftata peukku pystyssä, vaan peukalon piti osoittaa alaspäin. Peukku pystyssä tarkoitti, että etsimme seksistä maksavia asiakkaita. Maassa maan tavalla. Piti myös tarkistaa, että liftasi vain israelilaisten autoihin. Arabiautoihin neuvottiin olemaan liftaamatta eivätkä ne olisi edes ottaneet kyytiin.

Bussitkin olivat Finkivin lupaamia elämyksiä. Ne eivät ajaneet tyhjinä, vaan joukkoliikennettä käytettiin paljon. Emme päässeet aina istumaan vierekkäin. Vieressäni saattoi istua tyylikäs parfyymille tuoksuva arafathuivipäinen arabiherra tai Israelin armeijan sotilas. Nykyään olimme jo small talk -taitoisia maailmannaisia ja bussit olivat hyviä paikkoja pikaromansseille sotilaiden kanssa. Sotilaat matkustivat busseissa aseineen. Aseen piippu sotilaan ja minun välissä tuijotti bussin kattoa ja ase oli kylmä ja metallinen. Tunsin aseen paljasta jalkaani vasten. Aluksi en hetkeksikään unohtanut aseiden läsnäoloa. Aseita ja sotilaita, miehiä ja naisia, oli kaikkialla Uzi vyötäröllä olkahihnassa. Aseet eivät olleet tuttuja minulle. Suomessa olin joskus syksyisin nähnyt metsästäjien aseita, mutta kaupungeissa aseita ei näkynyt missään.

Pitemmän päälle ymmärsin, että minun ei pitänyt pelätä Uzia sotilaan ja minun välissä, sillä se voisi olla paras ystäväni. Kun sotilaat aseineen matkustivat joukkoliikenteessä, Israel oli koko ajan puolustusvalmiudessa. Uzi voisi pelastaa henkeni, jos samaan bussiin, bussipysäkille, rakennukseen tai kadulle sattuisi itsemurhaterroristi. Ihan tavallista oli, että pysäkiltä nousi bussiin sotilaita tarkistamaan, että kaikille bussissa oleville laukuille löytyi omistaja, että bussiin ei ollut jätetty pommia. Uzistaan sotilaat pitivät tiukasti huolta, sillä sen kadottamisesta rangaistiin yhtä ankarasti kuin jos he olisivat myyneet senviholliselle. Sapatti-iltana kotiin viikonlopun viettoon palanneet sotilaat saattoivat tulla suoraan chadar ocheliin edelleen sotilasasussa ja laskea Uzinsa pöydän alle. Se tuntui hassulta, kunnes kuulin, että terroristit olivat hyökänneet joillekin kibbutseille ja tappaneet ihmisiä. Tuntui karmaisevalta ajatella, että ruoka-aikaan satoja ihmisiä, koko aseeton Orenimin väki oli kerääntynyt samaan paikkaan. Ja niin minä aloin ajatella aivan uudella tavalla. Ase chadar ochelissa oli järkevä. 

Bussimatkat taittuivat nopeasti, koska kuskit eivät välittäneet mutkista kuten kuskit Suomessa. Bussi kiipesi maastossa ylöspäin mutkikasta käärmetietä kohti Nasaretin kaupunkia. Maisema oli erilainen. Kibbutsi ja juutalaisalueet olivat siistejä, mutta arabikaupungeissa  tien varsilla oli roskaa, romua, autonrenkaita ja kokonaisia autoja. Oli parasta kohottaa katse kohti hedelmällistä Jezreelin laaksoa.

 

            Jezreelin laakso Nasaretiin nousevalta käärmetieltä

Nasaret oli arabikaupunki. Israelin arabit olivat väestöryhmä, joka jäi asumaan Israeliin juutalaisten rinnalle, kun juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948. Heitä oli viidennes Israelin väestöstä. Heistä 80 % oli muslimeja, loput kristittyjä ja druuseja. Heillä oli Israelin kansalaisuus mutta ei pakollista asevelvollisuutta.

Nasaretissa täytyi astua autojen sekaan päästäkseen kadun  toiselle puolelle. Kaduilla autot olivat sekaisin ja äänitorvet soivat. Mutta kaikesta kaaoottisuudesta huolimatta liikenne toimi ja kadun toiselle puolelle pääsi. Suomalaisen oli hyvä nähdä, että vähemmänkin järjestäytynyt yhteiskunta toimi. 

 

Nasaret oli likainen. Kapean basaarikujan keskellä kulki kouru, jossa kuumuudessa haiseva roskainen likavesi virtasi. Saatoin vain kuvitella, mitä kaikkea siihen oli viskattu. Otin valokuvan jonkin korjaamon takapihalle, joka oli täynnä roinaa, metalliromua ja ajoneuvojen osia. Kuva osoittautui mestariteokseksi, kun se valmistui kibbutsin valokuvakehittämössä. Samassa   kuvassa oli sekä Israelin rento kaaos että taivaallinen kirkkaus. Israel oli niitä molempia. Ja minä aloin rakastaa tätä yhdistelmää. 

 

                  Nasaretin kahdet kasvot

ElAlin lentoaterian oliivi oli vaatimaton kulttuurisokki arabikaupunkiin verrattuna. Aika oli palannut vuosisatoja taaksepäin. Nasaretin katumuoti ei ollut muuttunut sitten Jeesuksen ajan. Vanhemmat arabimiehet pukeutuivat edelleen kaapuihin, jotka oli sidottu vyöllä, päässä arafathuivi ja jalassa jeesussandaalit. Kaapu oli tässä kuumuudessa varmasti vilpoisempi kuin housut. Naisilla olivat huivit ja kantoivat astioita päänsä päällä.

Valkoista itsenäistä naista ei ollut selvästikään aiemmin nähty Nasaretissa. Kaikki miehet tuijottivat meitä, 4 vaaleaa tyttöä. He sanoivat ”I wanna be your special guide” ja matkamuistokauppiaat piirittivät meidät. Olisimme halunneet nähdä Marian Ilmestyskirkon, paikan, jossa enkeli kertoi Marialle, että hän odotti Jeesus-lasta. Mutta emme halunneet liian lähelle tunkevia yksityisoppaita, emme halunneet innostaa heitä kysymällä, missä kirkko oli. Kaisa ja Ilona opettivat minulle ja Satulle tyhjän katseen. Olimme kuin sokeat, emme nähneet miehiä. Letka miehiä kulki silti aina ja kaikkialla perässämme siellä, missä oli arabeja. 

Kun emme kestäneet Nasaretin miehiä ja kuumuutta enää, pakenimme bussiin. Meillä oli sama ongelma kuin Marilyn Monroella. Emme koskaan pääsisi perille sinne, minne olimme menossa, jos olisimme pysähtyneet joka vislaukseen. Toisaalta oli kiva tuntea hetken itsensä Marilyniksi. Pitemmän päälle ymmärsimme, että olimme myös itse syyllisiä miesten käyttäytymiseen. Machokulttuuri ja pohjoismainen tasa-arvo törmäsivät toisiinsa. Emme olleet tottuneet tällaiseen, koska Suomessa, hyvin tasa-arvoisessa maassa, pojat osoittivat kiinnostuksensa hillitymmin ja odottivat lupaa lähennellä. Siksi emme osanneet aluksi salata ihmetystämme aikaan saamastamme reaktiosta. Katsoimme miehiä suoraan silmiin kasvot loistaen ja tajuamattamme annoimme signaaleja, josta machokulttuuri innostui vaan lisää. Mutta nopeasti miesjoukko ympärillä alkoi ärsyttää ja kuten Kaisa ja Ilona neuvoivat, opimme kävelemään heidän lävitseen heitä näkemättä ja kuulematta emmekä reagoineet mitenkään huomioon, tunkeiluun, huuteluun ja vislauksiin. He hieman rauhoittuivat. Mutta eivät arabikaupungeissa. 

Jeesuksen löytäminen Nasaretista tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Mitähän mummukin olisi tästä kaikesta ajatellut? Voisin kertoa kotona vain valikoituja muistoja. Kuitenkin niille naisille, joilla oli huono itsetunto, voisin suositella Nasaretia. Mietin myös, romahtaisiko oma itsetuntoni, kun Suomessa olisin taas nobody.

Onneksi vanhempamme eivät tienneet, miten Pyhä tämä Maa oli. Olisimmeko päässeet tänne, jos he olisivat tienneet viettelyksistä, joita oli alati tarjolla? Tai ehkä äitimmekin olisivat tulleet mukaan. Se oli selvää, että oma tyttäreni ei pääsisi etelän maille ilman äitiä ennen 40 vuoden ikää. Toki hän olisi silloin liian vanha pääsemään kibbutsille, koska ikäraja oli 30 vuotta, mutta arkeologisille kaivauksille hän voisi mennä vanhempanakin ja siellä voisi olla parempi naisrauha. Ehkä. Tai ehkei sittenkään. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että elin maailmassa, joka olisi pian mennyt. 

28 Finkivin elämyksiä

 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat kulkua elämyksestä toiseen. Finkiv teki viisaasti mainostaessaan kibbutsielämyksiä ilman yksityiskohtia, mutta olisi se voinut varoittaa, että likaisia alushousuja ei kannattanut liottaa.


Finlandia husetin vaatekaapissa puhtaiden alushousujeni pino väheni. House mother ei pessyt alushousupyykkiä, vaan jouduimme pesemään ne itse käsin. Käsinpesussa vaatteet eivät kunnolla puhdistuneet ja kuumuudessa ne välittömästi hikoili taas haiseviksi ja tahmeiksi. Pian emme vaihtaneet omia vaatteita päälle työpäivän jälkeen, vaan pidimme sinistä kibbutsiunivormua myös iltaisin. Olimme erilaisia kuin  kibbutsniknaiset ja volujen talon muut länsi leidit. 


Alushousupyykin suhteen sain hyvän idean. Laitoin eräänä aamuna töihin lähtiessäni likaiset alushousut likoamaan Finlandia husetin siivoussankoon, jotta pyykinpesu olisi helppoa työpäivän jälkeen. Töiden jälkeen pyykki ei innostanut minua, vaan sain inspiraation tehdä kaikkea muuta. Kirjoittelin aerogrammin Suomeen kaverilleni. Alushousuille tekisi vain hyvää liota hiukan pitempään. Heprean tuntiin astikin viivyttelin ja vasta tunnin jälkeen kello 21.30 oli lopulta pakko lähteä pesulan ulkoaltaille.


Tuijotin sankoa. Finkiv tarjosi elämyksen taas. Liotusveden sijasta sanko oli täynnä haisevaa paksua ällöttävää limaa. Big Bang oli tapahtunut, eloton oli herännyt henkiin. Osa alushousuista oli varmasti saanut jo jalat ja kadonnut aluskasvillisuuteen liskojen ja torakoiden sekaan. Maassa maan tavalla. Menetin kymmenet ja jäljelle jäi viidet.

Finlandia husetin väki kerääntyi ihmettelemään alushousujeni murheellista kohtaloa. Tämä elämys opetti arvostamaan elämän välttämättömyyksiä, sitä, että aamuksi oli puhtaat alushousut.

26 Kiryat Tivon

Meidän piti hakea matkasekit house motherin turvasäilöstä yhtenä iltana viikossa kello 8 ja vaihtaa shekeleiksi pankissa. Ensimmäinen pankkireissu oli hyvä syy pyytää Jasper mukaamme ja viestiä hänelle, että jotkut halusivat hänen seuraa. Pankit olivat auki aamulla klo 12.30 asti, kun olimme töissä. Siestan aikaan oli tauko. Sunnuntaina, tiistaina ja torstaina ne olivat auki myös kello 16-17.30. Sunnuntai oli Israelissa viikon ensimmäinen arkipäivä.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen päivällistä kuumimman päivän alkaessa viilentyä. Jasper johti meidät pois kibbutsilta Chaimin ja Galin ja muiden yksinasuvien kibbutsnikien rivitalojen ohi 20 kävelyminuutin päässä sijaitsevaan pikkukylään, Kiryat Tivoniin. Polku laskeutui jyrkästi alas ensin tammimetsään ja nousi sitten maantielle, jonka varrella oli Galilean maaseudun omakotitaloja. Niin kibbutsilla kuin sen ulkopuolellakin useimmat talot olivat valkoisia ja oranssikattoisia.

Kiryat Tivonissa oli pikkukylän palvelut, pieniä kauppoja, kirjakauppa, valintamyymälä, poliisiasema ja Hapoalim-pankki. Pankkitiskille jonotettiin samanlaisessa mutkittelevassa aidatussa jonossa kuin lentokentällä lähtöselvitykseen. Suomessa pankkivirkailijat olivat hyvin hillittyjä ja asiallisia naisia mutta täällä he olivat hyvin rentoja ja äänekkäitä miehiä. Sukupuoli ei ollut kuitenkaan suurin ero. Täällä virkailijat polttivat tupakkaa ja joivat kahvia rennosti samalla, kun vaihtoivat matkasekkimme shekeleiksi. Asiat pystyttiin hoitamaan hyvin erilaisilla tavoilla.   

Tivonista tuli viikoittainen shoppailupaikkamme ja lempikyläni, josta ostimme pieniä tarvikkeita, kirjoja, kosmetiikkaa, jäätelöä, suklaata ja halvaa. Halva oli makea Israelin herkku, outo maku taas, johon ihastuin siihen helposti. Se oli valmistettu seesaminsiementahnasta eli tahinista ja maustettu vaniljalla, kaakaolla tai pistaasimanteleilla.

Tivonin poliisiasema tuli tutuksi. Minulle tuli akuutti vessahätä. Olimme killittäneet liikaa teetä ennen lähtöä. Ei ollut aikaa juosta 20 minuutin matkaa takaisin kibbutsille ja tien varsilla oli liikaa taloja puskapissille. Meidän oli pakko löytää vessa emmekä löytäneet yleisövessaa. Silmäilimme Tivonin keskustassa ympärillemme puntaroiden, mikä olisi turvallisin paikka pyytää päästä vessaan. Silmämme sattuivat poliisiasemaan. Poliisin kuului auttaa ihmistä hädässä.

Kerran kirjakaupassa unohdimme täysin ajankulun. Opimme, että etelän mailla toisin kuin Suomessa pimeys kirjaimellisesti putosi kuuden jälkeen. Ulkona jo hämärsi, kun satuimme katsomaan ulos. Otimme kaikki jalat allemme, sillä pimeä polku tammimetsän läpi ei yhtään houkutellut, mutta jouduimme silti juoksemaan loppumatkan pimeässä. Onneksi kibbutsin lämpöiset valolyhdyt näyttivät meille suuntaa kaukana yläpuolellamme ja toivottivat tervetulleeksi kotiin. Kotiin. Galilean kotiini.

Finlandia husetille päästyämme kohtasimme kiukkuisen Kaisan. Hän oli väitellyt house motherin kanssa. Finlandia husetissa oli teelasien ja lusikoiden tiskaamiseen yksi pesuvati. Me muut olimme boheemimpia, me vain huuhdoimme lasin vessan vesihanan alla, mutta Kaisa halusi huuhtoa astiat kunnolla vadissa. House mother ei ymmärtänyt, miksi astiat pitäisi huuhdella, hän vain kuivasi ne pyyhkeellä pesuvedestä. Kaisa oli yrittänyt selittää, että Suomessa astiat huuhdeltiin puhtaassa vedessä vadissa. Mutta house mother ei  ymmärtänyt jonkin kaukaisen maan tapoja eikä Kaisa saanut kahta vatia. Maassa maan tavalla. Suomalaista innovaatiota, kuivauskaappia, ei Kaisa sentään vaatinut.

23 Taunosiskot

 

Meistä suomineidoista oli tullut läheisiä ystäviä ja jaoimme intiimitkin kokemuksemme, joten eräänä sapattiaamuna aamiaisella chadar ochelissa kerroin Kaisalle ja Satulle, miten nopeasti Jordan vaihtoi minut Åsaan. Kaisan hymy hyytyi ja hän kävi poissaolevaksi.

Ilona sen älysi. - Sinäkin olet ollut Jordanin kanssa!

Oli käynyt selväksi, että Jordanilla oli Operaatio Volu tytöt. Tuijotimme Kaisan kanssa toisiamme hämmentyneinä, mutta sitten Kaisa alkoi nauraa ja vähitellen me muut mukana. Ajatus ei ollutkaan hullumpi.

- Shh, kaikki tajuavat, että puhumme hänestä. Sanotaan häntä vaikka ... Taunoksi.

Tauno oli sopiva lempinimi Jordanille. Tauno oli suomalainen miehen nimi, mutta sana tarkoitti myös hieman hupsua ihmistä. Kaisa ja minä olimme siis tauno siskoja ja siitä tuli yhteinen nimi myös meille kaikille. Välillämme oli ikuinen side. Kaksikymppisten huvit olivat ihan ilmaisia.



- Olitteko tekin tuolla, kysyi Kaisa ja osoitti astianpesukoneen suuntaan.

- Ken, kyllä, myönsin.

- Kibbutseilla on krooninen piilopaikkojen puute, kun volujen asumisessa ei ole yksityisyyttä. Onneksi Tauno tuntee piilopaikat, Kaisa sanoi.

- Minä olen miettinyt, missä Orenim pioneerit rakastelivat, kun he asuivat ensin teltoissa ja sitten yhteisissä makuusaleissa ennen kuin saivat omia asuntoja, Ilona pohti.

- Kysy Chaimilta, tuohan on tärkeä tieto tutkielmaasi, ehdotin.

- He olivat varmaan iltaisin tosi väsyneitä, kun he rakensivat tämän kaiken, Kaisa arveli. - Ajatelkaa, että he keskikesän kuumuudessakin käänsivät Jezreelin laakson malariasuot viljaviksi pelloiksi ja hedelmätarhoiksi, tammimetsän Edenin puutarhaksi ja rakensivat kaikki nämä kymmenet ja sadat rakennukset.

 

Jezreelin laakso oli muinoin ollut suota, josta saattoi saada malarian. Pioneereilla ei ollut  helppoa, kun he perustivat juutalaisvaltion. Ei ollut Jumalan luomaa tämän päivän helppous asua Orenimilla, vaikka hän lupasi Israelin juutalaisille. Meidän oli helppo tulla tähän paratiisiin, kun kaikki oli jo valmista. 

 

- Yhden vanhemman naisen neuvon annan teille, Kaisa sanoi. - Nauttikaa täällä ihan vapaasti kaikesta, mistä haluatte, mutta älkää päästäkö rakkausjuttuja tunnetasolle. Muistakaa, että useimmat volut ovat täällä vain käymässä, vaikka nyt voi tuntua, että teistä on tullut maailmannaisia, jotka eivät voi enää asettua Suomeen pysyvästi. Älkää luottako ihan viimeisen päälle kehenkään täällä. Paitsi siskoihinne. Tuollaiset Taunot ovat vain hauskanpitoa, mutta naimisiin menemme Suomessa. Toki joskus käy niin, että joku volu viettää täällä kibbutsihäät ja jää tänne. Niin kuin on ilmeisesti käynyt Albiino Saamelaiselle. Ja house fatherin vaimolle. Mutta riski lienee yksi prosentti. Niinpä kun teette kuten vanha viisas Kaisa neuvoo, silloin täältä on kiva ja kevyt astella pois jonain päivänä ja tulla vaikka toisenkin kerran.

- Paraskin neuvomaan sinä, joka menetit oman sydämesi jollekin tuntemattomalle miehelle, totesi Ilona. - Lisään vielä, muistakaa, että AIDS-hysteria riehuu Suomessa ja maailmalla.

- Ei todellakaan mitään tunnejuttuja täällä. Sirkus Orenim on väärä paikka ja väärä aika tavata sukulaissielu. Aion olla järkevä tästä eteenpäin. Menen Suomessa yliopistoon ja seuraava suhteeni on järkiavioliitto rahakkaan diplomi-insinöörin kanssa. Harhailu elämässäni olkoon ohi, uhosin.

Taunosiskojen välille oli syntynyt side, joka oli kestävä syöksylaskut Karmel-vuoren huipulta äkkirysäyksellä Jezreelin laakson pohjaan.

Aterian päätteeksi pistimme lauluksi. Kaisa opetti meille israelilaisia kansanlauluja ja aamun teemaan sopi kansanlaulu David Melech Israel eli David Israelin kuningas. Mutta  me lauloimme Tauno Melech Orenim chai chai vikkajam. Kauneus oli rapissut silmästä Taunoa katsellessa, moni kakku päältä kaunis. Lauloimme äänekkäästi. Olikohan se hyvää käytöstä chadar ochelissa? Mutta kibbutsnikit katsoivatkin meitä hyväksyvästi. Olimme iloisia ja tyytyväisiä volu kuten Sirkus Orenim halusi. Ketkään muut kuin hullut suomalaiset eivät laulaneet chadar ochelissa israelilaisia kansanlauluja kaikkien iloksi. Onneksi kukaan ei ymmärtänyt salakieltämme eikä ilottelumme todellisia lähteitä. Olimmehan me metsäläisiä viileisiin hillittyihin vanhoihin eurooppalaisiin sivistyskansoihin nähden, mutta heillähän oli jo kristallikruunut kartanoissaan, kun meillä perämetsissä vielä päreet savutupien nurkissa.

David Melech Yisrael

20 Rakettivauhtia

Satuimme tulemaan Jasperin kanssa ulos pommisuojayökerho Playboysista yhtä aikaa vilvoittelemaan. Lähdimme kuin sanattomasta sopimuksesta kävelemään poispäin betonitönöltä, jota myös yökerhoksi kutsuttiin. Musiikki maan alla hiljeni, kun kävelimme kauemmaksi. Ehdotin, että voisin näyttää lempipaikkani kibbutsilla. Lähestyessämme gymia Jasper arvasi, että hänen lempipaikkansa oli sama. Kiipesimme gymin kattoterassille ja Jezreelin laakson teillä autojen valoletkat valaisivat pimeyden. Jasper haki meille tuolit gymista, vaikka sanoin, että voisin istua katolla ilman tuolia. En ollut tasa-arvoisessa Suomessa suomalaisten poikien kanssa "jätkänä jätkien seurassa" moiseen kohteliaisuuteen tottunut. Ulkomaiset miehet tekivät suomalaisesta naisesta naisen. Jasper oli aito englantilainen gentlemanni. Istuimme taittotuoleilla, juttelimme ja läheisen arabikylän kovaääninen soitti eksoottista arabimusiikkia. Oli yksi niitä lukuisia Orenimin hetkiä, joina ei tiedostanut, että oli syntymässä katoamaton muisto.

Jasperilla oli tarve puhua, kun hän löysi kuuntelijan. Hän kuoriutui kuin sipuli, hänellä oli kyyneliä silmäkulmassaan. Hän sairasti vaikeaa masennusta. Tajusin, etten koskaan keskisuomalaisessa tynnyrielämässäni ollut tavannut näin masentunutta nuorta. Olinko elänyt pumpuli tynnyrissä?

Jasperkin oli paennut ongelmia kibbutsille. Hän oli jättänyt huonot vaihtoehdot Englantiin, toivonut, että olisi kolmaskin vaihtoehto kibbutsilla, mutta häntä se ei ollut auttanut. Hän oli tullut etsimään kibbutsilta todellista yhteisöllisyyttä, mutta oli pettynyt. Täälläkin hän oli jäänyt ulkopuoliseksi. Hän kertoi, miten onneton oli ja kuinka vaikeaa hänen oli olla ihmisten kanssa. Partyt ja seurustelu olivat hänelle vastenmielisiä, mutta silti hän roikkui niissä hämillisen, eksyneen ja poissaolevan näköisenä. Hän sanoi olevansa onnellinen nyt, kun olin hänen kanssaan, mutta pian menisin pois. Vakuutin hänelle, että olisin tässä huomennakin. Hän ei ollut liian melankolista seuraa suomalaiselle.

Yhtäkkiä synkkä tilanne sai koomisen käänteen. Taittotuoli hajosi allani ja kellahdin selälleni jalat pystyssä. Nauroin Pohjanmaan kautta, mutta Jasper hypähti pystyyn säikkynä kuin villikauris, oli huolesta sairas, että olin satuttanut itseäni, ja pyyteli anteeksi. Vakuutin, ettei ollut mitään hätää, se ei ollut hänen syynsä. En satuttanut itseäni, mutta hän ei voinut ottaa asiaa kevyesti ja huumorilla.

Kun kävelimme gymilta pois, Jasper otti kädestäni kiinni ja halusi saattaa minut Finlandia husetiin. Ovella hän sanoi, että tavataan aamiaisella.

 

Sirkus Orenimilla asiat tapahtuivat rakettivauhtia. Aamulla herätessäni olin luullut käveleväni yöllä käsikkäin Jordanin kanssa, mutta Jasper oli vienyt Jordanin paikan. Ja jotain taikaa Sirkus Orenimin yötaivaan alla täytyi olla, koska tämä muutos ei harmittanut minua yhtään.

Sirkus Orenimilla oli myös gentlemanneja.

 

19 Letkeää renkutusta

(Otsikko tarkoittaa rentoa heprealaista musiikkia)

Onneton Jasper tuli huoneeseensa, katseli hetken ilmeettömänä ympärilleen, otti kirjan ja säntäsi pois. Hänellä oli säikky katse. Sanoin suomineidoille, jotka juttelivat Keiranin kanssa, että menisin etsimään onnetonta poikaa.

Jasper luki nurmikolla. Kerroin olevani Maria Suomesta ja kysyin, voinko istua hänen seuraansa. Hän myöntyi.

- Mitä luet? Kysyin.

- Aisopoksen satuja, ostin sen eilen Haifasta.

- Aa, minäkin olen lukenut sen.

Kerroin, että minun teki mieli nähdä Haifa, mutta emme olleet vielä käyneet kibbutsin ulkopuolella. Jasper sanoi, että voisi viedä minut sinne jonain päivänä. Jos haluaisin lähteä hänen kanssaan, hän lisäsi. Tottakai halusin. Halusin elämyksiä, tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin täällä. Eikä Jasper ehdotellut elämänopintoja Amirin lailla tai puristellut polviani.

Vähitellen Jasper paljasti kiukustuneensa, koska hän oli tullut juuri astianpesusta ja aikonut levätä, mutta muut volut olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa kertomatta siitä hänelle ja huone oli nyt täynnä Noblessen savua.

- Milloin sinä kuulit tästä partysta, hän kysyi.

- Lounaalla Keiran ja Brenda suunnittelivat tätä.

Jasperille kukaan ei ollut kertonut partyista, vaikka ne olivat hänen huoneessaan. Hän oli selvästikin jonkin porukan ulkopuolella.


Seuraamme liittyi eteläafrikkalainen tyttö, Fiona ja hetkeä myöhemmin myös Jordan, joka oli palannut partyyn. Jasper muuttui välittömästi kyyniseksi ja lopetti rupattelun. Hänen katseensa oli taas säikky. Minäkään en kaivannut seuraamme muita, koska keskustelu Jasperin kanssa oli alkanut hyvin. Jasper ja Jordan olivat selvästikin aivan erilaisia. Jasperin BBC-englanti oli myös helpointa englantia, johon olin täällä törmännyt, se oli kuin suoraan lukion ääninauhoilta. Hän oli myös niin ajattelevainen, että puhui hitaasti ja selkeästi.


- Mitä te luette, Fiona kysyi.

Jasper ei näyttänyt kirjaa heille. Rikoin vaivautuneen hiljaisuuden ja kerroin.

- Satuja, he nauroivat ja häipyivät pois.

Åsa huiteli myös takaisin partyihin. Hän pyörähti luonamme mainitsemassa, että ihan paska tuo Jordan. Olikohan se tyttöjen välistä solidaarisuutta? Asiat eivät olleet meneet kivasti hänen ja Jordanin välillä. En kuitenkaan alkanut selvittää, mistä oli kyse, kun Jasper oli seurassamme. Hieman myöhemmin seuraamme liittyivät Ilona, Kaisa ja Satu.

Vähän ennen puolta yötä seurueet vaelsivat taas pommisuojayökerho Playboysiin. Jasperkin lähti Playboysiin nyt, kun hänellä oli seuraa. Partyt olivat kivoja, mutta Playboys oli volun elämän huipentuma. Playboysissa paljastuivat sydänten salaisimmat toiveet ja salaisuudet. Me viisi tanssimme. Yhtäkkiä Jasper hoksasi, että hänellä oli neljän naisen haaremi, ei Jordan vaan hän, Jasper, olikin Melech Sirkus Orenim. Sen hetken täytyi olla yksi hänen kibbutsielämyksistään.

Taas soi ensimmäisenä Playboys-iltana tutuksi tulleita eksoottisia hepreankielisiä renkutuksia. Jasper tiesi, että bändi oli israelilainen Mashina ja se oli huippusuosittu myös muuallakin Israelissa kuin vain Orenimin pommisuojassa. Yhdestä kappaleesta ymmärsimme sanan Palestina ja pian muiden lailla pompimme ylös alas, puimme nyrkkiä ilmaan ja kiljuimme Palestinaa. Maassa maan tavalla. Suomessa me lauloimme Juankoskesta, Mäntsälästä tai Pohjois-Karjalasta, mutta täällä Palestinasta. 



Mashina Balada https://www.youtube.com/watch?v=wU9cQVf0A5E

Yllättäen minua haki tanssimaan mies- ja naiskibbutsnikien seurueesta 25-vuotias israelilaisnuorukainen, joka hioi hävittäjän osia toisessa pöydässä tehtaassa. Minulla ei ollut ollut häneen mitään kontaktia, joten ihmettelin, miksi hän pyysi minua tanssimaan. Hän oli suuri mies, jolla oli hyvin herkät kasvot ja suuret silmät. Hän piti minua itseään vasten, muttei sanonut sanaakaan hitaan kappaleen aikana. Lopussa hän kiitti toda raba, kiitos paljon. Hän tanssi kanssani Playboysissa näin aina uudelleen ja uudelleen sanomatta koskaan mitään muuta kuin lopuksi kiitoksen eikä tanssinut koskaan kenenkään muun volun kanssa. En koskaan saanut tietää syytä. Muisteliko hän jotakuta vaaleaa tyttöä, joka oli ollut täällä joskus? Vai kiittikö hän näin ilmailutuotteiden viimeistelystä?