47 Kielikömmähdyksiä ja sanailua

 

Kun kana talo oli pesty ja se oli kuivahtanut, työ muuttui hyvin miellyttäväksi. Pomo Judah sanoi myös, että minun ja Gillesin ei tarvinnut herätä kukonlaulun aikaan, vaan voimme tulla töihin kello 6.20. Työpäivät olivat aina lyhyempiä kuin kuusi tuntia. 


Kibbutsin kamalin työpaikka osoittautui parhaaksi monella tapaa. Gilles oli ollut useimmissa volujen työpaikoissa ja sanoi, että kana talo oli paras, mutta muut volut eivät tienneet sitä. Työ oli vaihtelevaa, siinä sai liikkua ja työporukka piti hauskaa. Kivasta työpaikasta tuli tärkeä osa hyvää kibbutsikokemustani. Emme viitsineet kertoa muille voluille, miten tyytyväisiä olimme työhömme, sillä monissa työpaikoissa oli yksitoikkoista. Töiden laittaminen arvojärjestykseen oli myös vastoin kibbutsiarvoja, joten emme halunneet olla syyllisiä siihen. Kana talon pesu ei ollut vähemmän arvokasta kuin chadar ochelin siistiminen valkoisessa esiliinassa.


Kanakopilla radio metelöi ja kanamiehet puhuivat ihan hepreaa vahvaa kahvia siemaillessaan, välillä englantia minulle ja Gillesille. Minä join teetä, kun Ilona tunki hävittäjän metalliosia telineeseen. Pian kello oli kahdeksan ja oli aamiaistunnin aika. Minä ja Gilles juttelimme muiden volujen kanssa, Ori mieskibbutsnikien kanssa. Ori viihtyi selvästi yhteisössään. Aloin ymmärtää lastentalojen idean. Hyväntuulinen miesporukka jutteli ja naureskeli ateriasta toiseen, päivästä toiseen. Koska perhe ei ollut tämän yhteiskunnan ydin, vaimot eivät häirinneet miehiä nalkutuksellaan eivätkä lapset itkullaan. Sitten Ori alkoi luoda meihin merkityksellisiä katseita, nousi pystyyn, venytteli nautinnollisesti ja me Gillesin kanssa veimme lika-astiat Jordanin pesukoneeseen. Ah autuutta, kaukana oli kiireen, stressin, maallisen mammonan ja länsimaisen kapitalismin maailma.

Kanamiehet olivat laittaneet väliaidat erilaisille kanoille puhtaaseen kana taloon. Minun ja Gillesin  tehtävä oli tilkitä aidoissa olevat reiät umpeen muovitetulla rautalangalla. Istuimme lattialla ja juttelimme. Gilles kysyi, minne olin lähtenyt perjantai-iltapäivällä Orin kanssa. Joku oli siis nähnyt. Pidin katseeni tiukasti aidassa.

- Ai sinä huomasit, totesin. 

- Heräsin ja luulin kellon olevan 6 aamulla, koska hän odotti autossa, johon sinä hiivit, Gilles sanoi. 

- En minä hiipinyt. Minä kävelin. Olin ylitöissä ja saan ne vapaana pois jonain päivänä. Ori opetti minulle uusia asioita.
- Uusia asioita?
- Niin, hän opetti minut rokottamaan tipuja.
- Miksi hän opetti sinua? Miksi hän ei opettanut minua?
- Etkö muista? Sinulla oli ripuli.
- Millaista se oli? Kumpi piteli tipua?
- Minäkin luulin, että viettäisin koko sapatin kana talossa pidellen 30 000 kanaa. Mutta ei, rokotus tehtiin inhalaationa, sumuttamalla rokote ilmaan.
- Ai. Minä luulin, että hän halusi rokottaa sinut.
- Haha…

Nyt meillä oli päiväkausia aikaa ja rauhaa jutella ja tutustua. Varsinkin monien uusien volu kanssa juttelu jäi small talk tasolle, mutta työskentely kahdestaan Gillesin kanssa oli mahdollisuus tutustua häneen yhtä hyvin kuin omaan ryhmääni. En ollut tavannut hänen kaltaistaan poikaa tynnyrielämässäni. Hän oli minua kaksi kuukautta vanhempi, mutta hän oli elänyt täysin toisenlaista elämää. Hän sanoi olevansa maailmankiertäjä. Hän oli joutunut mukaan johonkin selkkaukseen kotikaupungissaan Pariisissa, ollut pidätettynä 18-vuotispäivänään ja kantanut asetta turvallisuutensa takia. Hän oli jättänyt kotinsa, asunut kadullakin pitkin Eurooppaa viimeiset kaksi vuotta ja tehnyt tilapäistöitä. Hän ei pitänyt yhteyttä perheeseensä. Hänen maailmansa tuntui tosi turvattomalta. Kerroin hänelle, että Suomessa vain metsästäjillä oli aseita ja niihin piti olla aselupa. Olin itse juonut syntymäpäiväkahvit 18-vuotispäiväni perheen ja suvun kanssa. Kysyin, oliko Gilles tehnyt rikoksia, mutta hän kielsi sen. Hän oli kuin kiva tavallinen naapurin poika enkä voinutkaan kuvitella häntä rikolliseksi. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, ettei näin nuori ollut yhteydessä perheensä kanssa, olipa tapahtunut mitä hyvänsä.

Gillesilla oli huimat suunnitelmat. Hänen tiensä johtaisi Afrikkaan. Hän aikoi matkustaa ympäri maailmaa 40-vuotiaaksi asti eikä aikonut sitoutua mihinkään eikä kehenkään pitkään aikaan. Hän aikoi tehdä tilapäistöitä ja matkustaa aina uuteen paikkaan. Hän etsi täydellistä onnea.

- Ei täydellistä onnea ole olemassa, töräytin kuin tuomiopasuuna. - On onnen murusia siellä täällä, joista voi koota onnen.
- Sinä olet taitava sanojen kanssa, hän totesi.
- Miten sinun perheesi tämän kestää? Olethan ilmoittanut heille, että olet kunnossa eikä heidän tarvitse olla huolissaan?
- Minulla oli hyvät välit äidin kanssa. Isästä tuli aika etäinen sen jälkeen, kun he erosivat. Äidille oli vain helpotus, kun lähdin. Tuotin hänelle niin paljon huolta. Hän sanoi kerran toivovansa, etten olisi syntynytkään.
- Lo lo, ei ei. Tuo on ihan kamalasti sanottu. Ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä.
- Olin vaikea eikä hän aina jaksanut minua. Oli hänelle parempi, että lähdin.
- En millään usko, että vanhempasi ajattelevat niin. Heille olisi suuri helpotus, jos ilmoittaisit aika ajoin, että voit hyvin.
- Mietin sitä, hän lupasi.

Vaikka epäilin Gillesin suunnitelmien realistisuutta ja riittäisivätkö shekelit, olihan hän hurjan jännittävä. Hän oli suurkaupungin poika, joka oli viettänyt maaseudulla lapsuuden kesänsä. Hän haaveili elävänsä lammasfarmarina kuten isoisänsä oli elänyt Ranskan Provencessa, kun taas lukiolaispojat koulussani olivat suunnitelleet diplomi-insinööriopintoja.

- Sinulla on siis rinkassa kaikki, mitä omistat, kysyin.
- Kaiken täytyy mahtua reppuun, vaatteet, muu välttämätön ja kirjat. Ja kitara sen koteloon.
- Vau! Mitä kirjoja?
- Raamattu, Shakespearen Kesäyön unelma ja yksi runokirja.
- Luetko runoja? Minullakin on runokirja mukana ja kirjoitan itsekin.
- Niin minäkin, voitin runokilpailun koulussa.
- Vau, en tapaa usein muita runoilijoita. Mutta miksi Raamattu, kysyin.
- Luen sitä, kun tunnen itseni yksinäiseksi tai minulla on paha olo.
- Minullakin on joskus alakuloinen olo, koska elämä on täällä välillä niin kaaoottista.
- Mitä tarkoitat?
- No vaikka mitä. En esimerkiksi tiennyt, millaista on olla vaalea nainen täällä etelänmailla. Arabikaupungeissa kuten Nasaretissa emme saa miehiltä rauhaa.
- Kai sinä tiedät, millainen maine teillä skandinaaviblondeilla on?
- Kai minä jotain siitä tiesin, mutta vasta täällä olen oikein alkanut ymmärtää.
- Aika vapaamielisinä teitä pidetään. Oletteko te?
- Meitä on monenlaisia. Koulussa me istumme samassa luokassa poikien kanssa ja Suomi on melko tasa-arvoinen maa. Tytöt voivat tehdä kutakuinkin kaikkea samaa kuin pojat, kaikki riippuu meistä itsestämme, mutta armeijaa emme käy. Meillä ei ole niin jäykkiä miesten ja naisten rooleja kuin monissa muissa maissa. Äitiemme sukupolvi jäi vielä kotiin hoitamaan pieniä lapsia, mutta sen jälkeen moni meni töihin. Minun sukupolveni tytöt opiskelevat yhtä paljon kuin pojat. Naiset ovat Suomessa hyvin vapaita ja itsenäisiä jopa moniin Euroopan maihinkin verrattuna.

Kerroin Gillesille taunosiskojen saaneen vanhemmiltaan pitkän varoitusten litanian. Ei pitäisi menettää neitsyyttä, ei vetää viinaa, tupakkaa, huumeita, miehiä eikä seksiä, ei rakastua, sairastua, liftata, saada AIDS:ia, ei joutua ryöstetyksi, pidätetyksi, raiskatuksi, kidnapatuksi, murhatuksi eikä tulla raskaaksi.
- Oletko kokeillut huumeitakin? Gilles kysyi.
- En, niin tyhmä en ole. Lähes kaikkea muutahan täällä on ollut tarjolla, mutta ei sentään huumeita, vaikka setäni Suomessa varoitteli, että kibbutseilla on huumeita. Enkä halua, että house father heittää minut ulos kibbutsilta.  
- Jos aiot tehdä kaikkea tuota, sinun voisi olla hyvä lainata Raamattuani, Gilles ehdotti.
- Sinä olet suloinen, nauroin hänelle.
- Ei miehestä voi sanoa suloinen, hän sanoi.
- Minun kielelläni voi. Minun kielelläni ja varsinkin minun murteellani voin sanoa mitä vaan.
- Kyllä minä tiedän, että kun hymyilen, minulla on babyface. Siksi en halua, että minua sanotaan suloiseksi. Ja minä olen tällainen luiseva, teillä suomalaisilla tytöilläkin on  leveämmät hartiat kuin minulla, hän sanoi.
- Mutta meillähän on ankarat olosuhteet, lumi ja jää, jääkarhut kaupunkien kaduilla, Venäjä, vodka, miehet sodassa, nauroin hänen Suomi-legendoilleen.
Hän hyökkäsi kimppuuni. Hän ei ollut juuri minua pitempi. Hänen suunsa olisi juuri sopivalla korkeudella suudella.
- Siitä Raamatusta vielä, se ei ehkä ole minun juttuni. Puhun mieluummin Tauno siskojen kanssa.  
- Teillä tytöillä on erilaista, te olette suuri parvi. Mutta minulla on tunne, että minun ja ihmisten välillä on muuri. Se, joka ei ole elänyt kadun varjoisella puolella, ei voi sitä ymmärtää.
- Sinä voit puhua minulle ja tulla käymään, kun sinulla on paha olo. Pystytkö sinä päästämään ketään sen muurin yli? Haluatko kertoa, mitä tapahtui, kun sinut pidätettiin?

Gilles lopetti keskustelun. Meillä oli vain yhdet pincers rautalangan katkaisemiseen ja hän häipyi etsimään toiset. Kuulin tutun laulun over and over, again and again, kun hän käveli pois. Tunnistin hänen kävelynsä, kun näin hänet kibbutsilla jossain kaukana. Hän käveli hartiat ja kädet liikkumatta, vain jalat liikkuivat. Kun katselin hänen selkäänsä, minulle tuli vahva kuva. Siirryin varjoisille kaduille, joilla hän oli elänyt. Tajusin, miten kaukana katupoikaa olin, en yltänyt häneen. Hetken uskoin, että hän oli mennyt iäksi enkä enää näkisi häntä. Kuva oli niin vahva, että iltapäivällä siestalle käydessäni minun oli pakko kirjoittaa siitä.

Katupoika. Hän kävelee pois kana talon käytävää. Näen selän, olkapäät, askelten rytmin. Näen katupojan öisillä kaduilla. Ulottumattomissa. Hän häviää kuin olisi iäksi poissa. Mutta hän palaa kana talon käytävää. Istuu viereeni sahanpuruun, antaa pincers, hymyilee valoisin silmin. Ymmärrän: hän  oli täällä kaiken aikaa.

Kun väliaidat olivat valmiit, lattia peitettiin ihanalla pehmeällä keltaisella sahanpurulla. Sain monta kertaa sahanpurua päälleni, kun Gilles pääsi selkäni taa, ja taas juoksimme peräkkäin. Laskimme puhtaat punaiset vesiautomaatit ja metalliset ruoka-automaatit keltaiselle lattialle. Kun viides kana talo oli valmis, Ori kehui, että olimme asiantuntijoita kanalan laittamisessa valmiiksi tipujen tuloon. Kukin kana talo oli nyt neitseellisen kaunis ja bakteeriton. Ne odottivat 30 000 keltaista tipua, joiden kakkaa siivoaisimme taas kolmen kuukauden kuluttua. Mitä haaskausta.

Seuraavan päivän työaika oli klo 20-24. Alkoi yötyö, joten päivät olivat meillä vapaat. Rekka toi 60 000 pikkutipua kahteen valmiiseen kana taloon ja seuraavina öinä täyttyivät loput. Olimme Gillesin kanssa purkamassa tipukuormaa kahdeksan nuoren kibbutsniknuorukaisen kanssa. Kanamiehet nukkuivat, kun me matkustimme kuunvalossa pikkutraktorin takaosassa kana taloon.

Kuten aina marssijärjestys suihkuun oli ladies first. Minun jälkeeni suihkussa kävi yhdeksän poikaa. Nuoret kibbutsnikpojat olivat niin noloja, että minua melkein nolotti heidän noloutensa. Koska he olivat kasvaneet volujen parissa, he tunsivat ilmeisesti legendan estottomien vapaamielisten suomalaisten suhtautumisesta alastomuuteen. He eivät voineet katsoa minua silmiin kehottaessaan menemään ensin suihkuun ja tulivat ihan itse ensimmäiseen huoneeseen sulkemaan verhot tiiviisti, etteivät voisi tirkistellä minua. Estottomalla vapaamielisellä skandiblondilla oli suuri kiusaus shokeerata nuoria poikia vielä lisää ehdottamalla, että voimme mennä kaikki yhdessä suihkuun, aikaa vaan tuhrautuu. Heille alastomuus oli selvästi angstisempaa kuin sekasaunoville suomalaisille.

Suihkusta selvittyämme tiput jaeltiin laatikoistaan niiden omiin aitauksiin. Se oli nopeaa puuhaa. Pian huomasin, että hidastin vain poikien työtä, ensin suihkussa ja sitten kana talossa. Minusta oli eniten apua, kun en ollut poikien tiellä. Menin istumaan kana talon  seinän viereen ja herkuttelin ajatuksella, miten hauskaa olisi kertoa tästä tauno siskoille. Tähän saakka olin suihkutellut neljän miehen kanssa, mutta nyt heitä oli jo yhdeksän.

Kun kanat olivat saapuneet kasvamaan 3 kuukautta, maalasimme kana talon ulkoseiniä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli 30 astetta. Se ei ollut skandinaavin hommaa. Minun oli mentävä varjoon viilentämään päätäni. Onneksi päätyömme tässä vaiheessa oli kanalan sisällä olosuhteiden päivittäinen tarkistus. Ilma ei saanut olla raskas ja ilmastoinnin piti toimia. Kaadoimme likaisen veden vesiautomaateista pois ja katsoimme, että uusi vesi virtasi niihin. Tarkistimme, että ruoka-automaateissa oli ruokaa.

Kanat eivät aina ajatelleet, että kana volut olivat hyvää tarkoittavia ystäviä. Ne säntäilivät edessämme karkuun kuin päättömät kanat. Jos tavoitimme aidan ali työntyneitä tai väärissä aitauksissa olevia tipuja, nostimme ne oikeisiin aitauksiin ja suljimme reitit tai jos joku tipu oli juuttunut päästään aidan reikään, vapautimme sen pinteestä. Joku tipu makasi maassa teeskennellen kuollutta, mutta kun kosketin sitä kengällä, se useimmiten heräsi henkiin ja juoksi karkuun kuin sika maailmanlopun edellä. En todellakaan kaivannut istumaan tehdaspöytiin.

Juttelimme Gillesin kanssa kulkiessamme mitä kummallisimmista asioista ja sattui mitä kummallisimpia kielikömmähdyksiä.
- Do you tickle in your soles, kutiatko jalkapohjista, minä halusin kysyä, mutta sanoin holes, kutiatko rei’istäsi.
Gillesin naurusta ei tullut loppua sinä päivänä.

- Olen nähnyt tissisi, hän puolestaan uskoutui minulle.
Kanat tarvitsivat tavallista sisälämpötilaa enemmän lämpöä, joten pukeuduimme kanalassa  hyvin pieniin paitoihin ja shortseihin. Pusero peitti vain vähän rintoja, koska joku Baruch tai Itzhak tai Elijah tai Judah oli viime viikolla venyttänyt sitä. Minun piti myös kumarrella paljon, kun korjasin aitoja enkä voinut peittää rintojani. Sieppasin sahanpurua käsiini ja taas me juoksimme peräkkäin, mutta hän oli  nopeampi enkä voinut pestä hänen suutaan sahanpurulla. 

- You bastard, sanoin ja kävelin taukohuoneeseen juomaan pomelomehua.
Gilles tuli perässäni. - Kukaan ei ole sanonut minulle koskaan noin pahasti.
- Ai miten niin? Elokuvissa sanotaan aina tässä kohdassa you bastard.
- Elokuvissa, mutta ei oikeassa elämässä oikeille ihmisille.
- Oivavoi, voivoi, slicha, anteeksi. En minä tiennyt. En minä tarkoittanut mitään pahaa, slicha. Ei tällaista opeteta kouluenglannissa, vakuutin.
- Hakol beseder, kaikki kunnossa.

Palatessamme huomasimme kana talon eteisessä mustan skorpionin. Gilles tappoi sen sandaalillaan ja katseli ympärilleen, mihin sen maalliset jäännökset tiputtaisi. Hänen katseensa osui rintoihini. Ja taas me juoksimme peräkkäin kana talon pihalla ja kiljuimme. Orenimilla oli iloiset ja tyytyväiset volut. Kerran, kun astuimme kuivuvaan kana taloon, näimme suuren ravun. Taas olisin mielelläni juossut karkuun, mutta onneksi rapu ajatteli samoin ja kolisti itse nopeasti pakoon.

Myös Orin kanssa sattui hauskoja väärinymmärryksiä eri kielten takia. Hän oli ollut aamulla kanakokouksessa Haifassa ja tuli puolilta päivin hakemaan meidät kana talosta syömään lounasta. Tzion oli pessyt toista kana taloa, mutta ei ollut paikalla enää, kun Ori tuli. Ori kysyi, kuinka paljon Tzion oli tehnyt.
- Only a bit left, vain vähän jäljellä, vastasin.
Ori katsoi minua oudosti, hymypoikaa ei nyt yhtään hymyilyttänyt. Jokin oli mennyt vikaan. Hän kysyi terävästi, että sanoinko, että Tzion oli tehnyt vain vähän. Minua alkoi naurattaa. Artikuloin mahdollisimman hitaasti ja selvästi, että only a bit LEFT. Ori nauroi myös.
- Yofi yofi, hienoa. Sinun pitää opetella ranskaa, että ymmärrämme toisiamme paremmin, hän sanoi.
- Tai sinun pitää opetella suomea, vastasin.
Minulle riitti kuitenkin hyvin body language välillämme, olimme läheisiä ilman sanojakin. Huomasin ajattelevani jo kuin Kaisa. Ei kaikissa suhteissa tarvinnut puhua, ei kaikkien kielimuurien yli tarvinnut könytä. 95 prosenttia viestinnästä tapahtui sanoitta.

Yaronin heprean opetuksen ansiosta pääsin yhden kerran juttuun jopa Tzionin kanssa. Kun Tzion eräänä päivänä tuli hakemaan minua syömään kansainvälisin käsimerkein viittoillen, yllätin hänet perusteellisesti pisimmällä hepreankielisellä lauseellani:
- Anahnu hochim la-avodah le chadar ochel, menemmekö syömään ruokasaliin?

Vieraat kielet tarttuivat kuin liima päähäni. Yaron oli juuri opettanut heprean verbejä. Tzion tuijotti minua suu auki ja pystyi vain nyökkäämään, ei saanut sanottua ken tai okei. Toivottavasti hän kävi hieman epäluuloiseksi salaisesta heprean taidostani ja kertoili vähemmän vitsejä kanatytöstä, neljästä kanamiehestä ja kananpoikien rokottamisesta. Tai ehkä hän noudatti niin hyvin tasa-arvon periaatetta, ettei hän kertonut sellaisia vitsejä. 

Työpaikat olivat volulle luontevin paikka tutustua kibbutsnikeihin. Kana talossa olin kanoja lukuun ottamatta ainoa nainen. Se tarkoitti, että kaikki kibbutsnik ystäväni olivat miehiä. Ori osoitti erityisen hellää huolenpitoa, mutta samaan aikaan kohteli minua tasapuolisesti jätkänä jätkien joukossa. Miehet, jotka työskentelivät satunnaisia työpäiviä kana talossa, olivat aina ystävällisiä. Kerran kana talossa työskenteli kanssani muutamana päivänä viisitoistakesäinen kibbutsnikpoika Asi. 15-vuotiaat alkoivat työskennellä muutamia tunteja viikossa. Hän oli ystävällisin ja huomaavaisin kaikista. Skandiblondi teki häneen vaikutuksen. Kun siivosimme kana talon taukohuonetta, en saanut kantaa mitään raskasta, vaan hän riensi ottamaan painavat tavarat käsistäni. Lounaalle hän kuskasi minut polleana John Deerellä. Olin nousemaisillani peräkärryyn, kun hän kielsi: - Lo lo, rega rega, hetkinen. Asi harjasi kärryn puhtaaksi tammenlehdistä ja tomusta ja asetti sille puhtaan pyyhkeen. Vasta sitten sain istua. Epäsiisti kanatyttö tunsi itsensä prinsessaksi. Kärry olisi kelvannut minulle kyllä siivoamattakin. Miten näin nuori poika osasi käyttäytyä näin kauniisti? Kibbutsi kasvatti poikansa hyvin. Ei ihme, jos suomineidot tykkäsivät etelän miehistä. Ei lukiolaispojat Suomessa näin tyttöjä kohdelleet, ehkä tasa-arvo oli Suomessa mennyt piirun verran liian pitkälle. Hän kasvaisi gigolo tulevien volu tyttöjen iloksi.

Illalla tyhjensimme Asin kanssa yhtä aikaa tarjottimia. Kun Tauno ei enää sokaissut minua, huomasin Asin. Vaikka Asi oli työpäivän ajan tuijottanut minua lumoutuneena, nyt hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka seisoimme vierekkäin. Hän oli epävarma, tunsimmeko toisemme kana talon ulkopuolella. Kun tervehdin häntä, hän oli taas ystävällinen, puhui  innokkaasti ja hänen kaverinsakin halusi kätellä minua. 

Kanala oli vakituinen työpaikkani. Eräänä aamuna, kun minä ja Gilles kävelimme chadar ochelilta takaisin töihin, minulle selvisi, mikä lempinimeni oli kibbutsilla. 
Joku huusi takanamme: - Chicken girl, Kanatyttö!
Se ei voinut tarkoittaa ketään muuta. Kibbutsnik seisoi takanamme ja heilutteli  työkäsinettä, joka oli pudonnut shortsieni taskusta.
- Toda raba!
- Bevakasha.

Minusta tuntui hyvältä. Kibbutsnikit tiesivät, kuka olin. Kanatyttö. He tiesivät paikkani yhteisössä. Ja minä tiesin, mihin minä kuuluin. Minä kuuluin tänne. Sirkus Orenim oli kotini.

44 Muhakasat niin paljon kertoa vois

(Otsikko tarkoittaa, että sahanpuru kasat voisivat kertoa niin paljon)

Olin kirjoittanut Finkivin lomakkeeseen, että pidin eläimistä. Minulle se tarkoitti söpöjä kissoja ja koiria, mutta kibbutsin kaltaisella suurella maatilalla se merkitsisi kuitenkin muuta. Sinetöin kohtaloni Sirkus Orenimilla mutta myös tulevat vuosikymmeneni. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten kohtalokas tienristeys on eikä kaikkiin tienristeyksiin voi palata valitsemaan toisin.

Eräänä iltana house fatherin työlistan äärellä Brendalla ja muilla länsi ladyilla oli vahingoniloinen ilme, kun he ryntäsivät  minua kohti: - Maria! Sinä menet huomenna kanalaan! Se on kibbutsin kamalin työpaikka!

Kylläpä nyt ladyt olivat iloisia ja tyytyväisiä voluja eivätkä hillittyjä kuten tavallisesti. Ehkä tämä oli sopiva kohtalo hiljaiselle suomalaiselle. He työskentelivät valkoisissa esiliinoissa chadar ochelissa. Heidän suurin painajaisensa kibbutsilla täytyi olla kana talo, jota taas minä en tietämättömänä ollut osannut välttää. Kiljuvat ja nauravat ladyt tekivät minut levottomaksi, mutta en näyttänyt sitä heille. Menisin suomalaisella sisulla läpi Finkivin karmeimmankin elämyksen.

Työlista todellakin sanoi kana talo, lul. Kana talo oli viisi ja ne sijaitsivat peltojen takana molemmin puolin tietä, joka meni maantielle. Ladyt kertoivat, että joku hullu hollantilainen poikavolu oli siellä tykännyt työskennellä, mutta hän oli palannut kotiin ja nyt kana talo tarvitsi uuden uhrin, volun. Onneksi myös toinen volu, kitarapoika Gilles tulisi kanalaan. Hänkin oli hämmentyneen oloinen, joten toivottavasti häntä lohdutti, että joku tyttökin joutui kauhujen kanalaan. Gilles tuli kertomaan minulle, että house father oli neuvonut, missä tapaisimme kana talo pomon aamulla. Gilles hakisi minut hieman ennen kello 6 ja etsisimme yhdessä kana talon kohtauspaikan.

- Boker tov, huomenta, kibbutsnikit toivottivat meidät tervetulleeksi kanamaailmaan.
Toimisto ja kahvihuone sijaitsi lähellä Finlandia husetia kibbutsin etualalla rähjäisten tönöjen alueella. Sisältä kanakoppi oli siisti ja ilmastoitu taukohuone eikä yksikään kana kotkottanut siellä. 

Siellä työskenteli neljä kanamiestä ja pari volua. En tuntenut vielä montakaan kibbutsnikia, mutta yllättäen yksi kanamiehistä olikin hyvin tuttu, 25-vuotias heprean opemme Yaron. Hän oli tullut Orenimin jäseneksi vasta vuotta aiemmin. Pitikö myös hänen aloittaa kibbutsiura karmeimmasta työpaikasta vai pitikö hän kanoista? En tiennyt, miten kibbutsnikeille työpaikat määrättiin, saivatko he itse valita. 

Kanalan pomo, pääkukko ja pääkana-asiantuntija oli Judah. Hän oli noin 35-vuotias. Yaron kertoi Judahista minulle ja Gillesille myöhemmin, että tätä houkuteltiin töihin kibbutsin ulkopuolelle. Silloin hän ajelisi Tel Avivin ja Jerun välistä highwayta komealla valkoisella Subarulla mammonan maailmassa. Mutta Judah oli valinnut yksinkertaisen kibbutsielämän, ajeli polkupyörällä kana talot välillä ja tienasi shekeleitä Sirkus Orenimin yhteiselle pankkitilille. Hän työskenteli enimmäkseen kanakopin toimistossa, joten näin häntä aamukahvilla. 

Kolmas kanamies, Tzion, oli hepreankielinen puolanjuutalainen, joka oli aivan erilainen kuin muut kanamiehet. Johtuiko diasporasta se, että Yaron ja Ori olivat ulkonäöltään jumalasta polveutuvaa tummaa juutalaistyyppiä, mutta Tzion oli vaalea nelikymppinen. Hän polotti vain hepreaa ja korahteli minulle hepreaksi vain shalom ja englanniksi okei, joten hänen kanssaan minulla ei ollut kielivaikeuksia.

Satojen kibbutsnikien joukossa olin huomannut neljännen kanamiehen. Hän oli se tumma komea Renault-mies, joka oli ensimmäisestä aamustani asti moikannut ja hymyillyt ystävällistä ja lämmintä hymyä. Hän ajoi Finlandia husetin ohi päivittäin, joten hänen täytyi asua jossain poolille menevän tien varrella olevissa uusissa kivannäköisissä asunnoissa. Sain nyt tietää hänen nimensä, Ori. Se tarkoitti suomeksi stallion. Se oli mitä sopivin nimi tälle kolmikymppiselle ranskanjuutalaiselle. Hän puhui englantia heikosti ja työskenteli kana talon yleismiehenä. 

Äkkiseltään kanala ei vaikuttanutkaan huonolta työpaikalta? Tiesivätkö länsi ladyt sellaisen merkittävän asian, että volu tyttö oli kanalassa ainoa nainen näiden monien komeiden miesten kanssa? Täällä ei ollut yhtään kiukkuista kibbutsniknaista niin kuin joillain työpaikoilla kuului olevan. 

Työpäivä alkoi rennosti yhteisellä aamukahvilla. Yhteisöllisyysperiaatteen mukaan kanamiehet eivät keitelleet aamukahvia yksin asunnoissaan, vaan ne juotiin yhdessä jutellen työpaikalla. Hetki lipsahti kuitenkin yleensä lähelle seitsemää ennen kuin lähdimme varsinaisiin töihin. Tehdastyöläiset olivat ahkerasti jo tunnin ajan viimeistelleet Boeingin osia eikä siellä työpäivä alkanut yhteisellä kahvihetkellä. Radioääni ja kanamiehet molottivat isosti ihan hepreaa, välillä meille huikattiin jotain englanniksi. En tiennyt, mistä he puhuivat niin innokkaasti, mutta oletin, että kun he yhteisössä olivat olleet yön erossa toisistaan, nyt puhuttiin maan kuumasta politiikasta, pommiuhista, sattumuksista kibbutsilla, kibbutsnikien rakkaussuhteista, kibbutsijuoruista ja sopivat päivän töistä. Tämä oli todellista yhteisöelämää. Miehet joivat vahvaa mustaa kahvia, johon en koskaan tottunut, ja olisihan skandiblondi menettänyt blondiutensa niin mustasta kahvista. Miehet eivät tienneet, että blondien maassa, Suomessa, sanottiin, että musta kahvi tekee hiukset mustaksi. Ori otti tavaksi hauduttaa minulle aamuisin minttuteen ja tarjoili sen valmiina lasissa. Teen kanssa oli tarjolla meheviä muropikkuleipiä, jotka ovat aivan erilaisia kuin kuivat mauttomat keksit, joita keittiövolu toi kerran viikossa Finlandia husetin keittiöön jogurtin ja pahan mustan kahvijauhon lisäksi. 

Kahvin jälkeen minut ja Gilles vietiin kanatalo numero kaksi. Olimme hyvällä mielellä maha täynnä herkullisia keksejä, mutta nyt se kamaluus alkaisi. Istuuduimme Orin Renaultin takapenkille. Kibbutsilla liikuttiin kävellen, mutta yleismies Ori autoili kanatalo välillä, jotka sijaitsivat muutaman sadan metrin päässä toisistaan ja kuljetti ihmisiä ja tavaroita sinne ja tänne. Kun istuin auton takapenkille, takapuoleni havaitsi tuskallisesti, ettei siinä ollut enää jousia. Ori ei ollut autoa viime aikoina  siivonnutkaan. Hän taisi olla yhtä laiska siivoamaan kuin Finlandia Husetin tytöt. Auto haisi kuvottavalle. Miten Ori sieti istua tässä autossa? Hänen olisi aivan turha houkutella tyttöjä ajelulle Haifaan kanssaan, mutta syy oli eri kuin Hasadin suhteen.  Oli oikea ratkaisu, ettei kibbutsi antanut Orille yhtä noista kauniista valkoisista puhtaista Subaruista.

Kun työnsin työsandaalini Renaultin etupenkin alle, paljaat varpaani upposivat johonkin epätodelliseen ja läpiantavan pehmeään. Kiskaisin kauhistuneet varpaani takaisin ja jonkun koipi tuli näkyviin penkin alta. Gilles huomasi kauhistuneen ilmeeni ja nosti penkin alta kananraadon. Tuijotimme kananraatoa, tuijotimme toisiamme ja aloimme hirnua naurusta. Gillesin silmissä välähti. Tiedostimme varmaankin samalla hetkellä, että me kaksi olimme eurooppalaisia ja nauroimme hävyttömän röyhkeästi tälle kummalliselle mantereelle. Juuri silloin kana hajosi paloiksi, torso putosi lattialle ja pelkkä koipi jäi Gillesin käteen. Me nauroimme yhä enemmän. 

Ori kertoi, että hän oli ihmetellyt outoa hajua sen jälkeen, kun hän oli unohtanut kuolleen kanan grillikuumaan Renaultiin viedäkseen sen roskikseen. Kyllä täällä etelässä oli rentoa, Ori teki työtään jopa rennommin kuin Hapoalim-pankin miesvirkailijat. Mitä olisi suomalainen terveystarkastaja tästä sanonut? Renault olisi joutunut käyttökieltoon ja desinfiointiin, mutta täällä me vaan ajeltiin Jezreelin laaksossa ikkunat auki ja pää ulkona ikkunasta. Minun ja Gillesin uusi työ alkoi joka tapauksessa iloisesti ja unohtumattomasti. Ainakin ensimmäinen työtunti voitti tehdastyön, sanoivatpa ladyt mitä tahansa. Mutta en ihan heti halunnut syödä chadar ochelin herkullisia paneroituja kanasnitzeleitä, vaikka ne olivat parasta ruokaa Sirkus Orenimilla ja ne olivat usein ruokalistalla.



Ori kuljetti aina Gillesin ja minut, vaikka kana taloon oli vain pari sataa metriä matkaa. Kana taloa ympäröi korkea metalliaita, jonka portti oli aina lukossa ja avaimet olivat vain kanamiehillä. Pihalla oli kaksi 30 metriä pitkää kana taloa ja mökki, jossa oli kaksi ulko-ovea. Ennen kuin menimme kana taloon meidän piti ensin mennä mökkiin ja peseytyä huolellisesti. Yaron oli englannin kielen taitoisena mukana opastamassa meitä. 

- Ladies first, hän sanoi minulle.
Tunsin itseni todellakin ladyksi juuri nyt. Kana lady. Vaikka väitettiin, ettei kibbutsilla ollut hierarkiaa, oliko minun pakko aloittaa urani kana ladyna ja edetä uralla vähitellen chadar ochel ladyksi, jolla oli valkoinen esiliina?

Yaron vei ensin minut mökkiin, sulki huolellisesti ensimmäisen huoneen verhot ja neuvoi minua riisumaan vaatteet sinne. Sen jälkeen siirryin toiseen huoneeseen, suihkuun, jossa minun piti peseytyä perusteellisen puhtaaksi. Minusta piti tulla bakteeriton. Sitten pukeuduin kolmannessa huoneessa puhtaisiin työvaatteisiin. Vain alushousut ja rintsikat sain heittää ensimmäisestä huoneesta kolmanteen huoneeseen. Kana taloon ei saanut päästä tappavia bakteereita.

Kolme komeaa miestä nojaili pihalla valkoiseen Renaultiin. Muutaman minuutin päästä ilmoitin heille mökin toiselta ovelta, että he voivat vuorostaan puhdistautua. Kun suihkunraikas Yaron saapui viimeiseen huoneen, joka oli taukohuone, hän kantoi  korillisen pomelo- ja appelsiinimehua jääkaappiin juomatauoillemme. Tehtaalla ei ollut keksi- eikä juomatarjoilua, mutta kanalassa oli ruhtinaalliset herkut. Tähän asti esille oli tullut vain hyviä puolia. Mitä olisivat ne kanalan kauhut?   

Menimme lattiakanalaan, jonka eteisessä Gillesin ja minun piti pukea sadeasut ja kumikengät, vaikkei ollut sadepäivä. Saimme vesiletkut. Kanala oli täynnä kananpaskaa lattiasta seiniin. Suomalainen terveystarkastaja olisi pyörtynyt. Tuntui järjettömältä pestä itsensä ennen kuin tuli kaiken tämän paskan keskelle. Miten bakteerit saattoivat olla kanoille vaarallisempia kuin tämän paskan keskellä eläminen? Oliko tässä paikassa edes turvallista hengittää ilman suojia? 

Yaron kertoi, että broilerit olivat juuri lähteneet ja Tzion oli John Deerella puskenut lattioilta enimmän paskan ulos hallin avattavasta päätyseinästä. Loppu paska oli minun ja Gillesin työ. Yaron opasti meitä ja Ori nyökytteli vieressä. Ensin meidän piti ruiskuttaa vettä seinille, seinillä oleviin pesiin, lähellä lattiapintaa oleviin ruoka- ja vesiautomaatteihin ja lopuksi lattialle. Sen jälkeen ruiskuttaisimme likaveden ulos. Lopuksi vetäisimme lastalla lattian mahdollisimman kuivaksi ja Israelin aurinko kuivaisi puhtaan rakennuksen, joka oli auki  toisesta päädystä.

Siis kamalaa. Olimme täällä vapaaehtoisesti, niin vapaaehtoisesti, että olimme itse maksaneet lennotkin päästäksemme tähän persläpeen. Pesisimme voluna vapaaehtoisesti paskaa viikon ja ansaitsisimme vain 9.5 shekelin palkkakupongin, jota voi käyttää vain kibbutsin kauppa Lilalossa. Tätäkö oli työ Jumalan valitun kansan hyväksi? Toimiko Finkiv  rehellisesti? Miksi Finkivin esitteessä oli hymyilevä blondi ja appelsiini eikä kanala ja kananpaska? Oliko minua huijattu? Miksi kaikkiin volu töihin piiloutui jokin yllätys? Tehtaalla sotakoneet, kipeät sormet ja mies, joka puristeli polveani, kunnes hän ei enää nähnyt magiikkaa minussa, pardesissa armoton aurinko, piikkiset pomelopuut, puuhämähäkit ja lopuksi sangollinen vettä niskaan, poolilla mies, jolla oli kuminauha-allergia ja nyt tämä paska. Ja petturi Arton lisäksi myös suomalaisen Finkivin "elämykset" olivat yhtä huijausta. Jos oli pakko keksiä jokin hyvä puoli, se oli, että kananpaskan pesu oli todella tarpeellista ja tässä työssä näkisimme, mitä saisimme aikaan. Ja pohjalta ainoa suunta oli vain ylöspäin.

Kanamiehet häipyivät ennen kuin avasimme letkut ja kananpaska alkoi lentää. Varmaankin he naureskelivat pihalla kymmenen minuuttia lyöden vetoa, monenko minuutin päästä skandiblondi marssisi ulos, toteaisi, että tämä ei ole ok ja lentäisi pois ElAlin sinivalkoisin siivin. Mutta he eivät tunteneet suomalaista sisua ja työmoraalia, eivät tienneet vahingoniloisista ladyista. Minä en lentänyt vaan kananpaska lensi. Seinistä ja automaateista se tietenkin lensi takaisin ja päällemme. En ollut tuntenut itseäni koskaan vähemmän ladyksi. Epäuskoiset silmämme kohtasivat vähän väliä. Oliko tämä todellista vai näimmekö samaa painajaisunta? Gilles ja minä nauroimme niin, että välillä kananpaskaa lensi suuhunkin, mutta  maistettuamme  sitä  opimme sulkemaan suun ja tyydyimme vain hymyilemään. Aina kun käännyin häneen päin, hän katsoi minua, kohtasin hänen hymyilevät aurinkoiset silmänsä ja me nauroimme. Onneksi emme itkeneet tai ehkä olisi ollut hyvä itkeä, että kyyneleet olisivat vieneet lian pois silmistämme. Gilles oli hyvin avulias, hän sitoi sadetakkini hupun niin, että siihen jäi vain silmänreiät. 

Kibbutsin työpaikoilla työturvallisuus ei ollut numero yksi. Olin kuullut, että kibbutsien tehtailla oli laitteita, joissa volut olivat melkein menettäneet raajojaan ja sormiaan. Nuoret ihmiset ilman ajokorttia saivat ajaa suuria maatalouskoneita, kun heille oli ensin näytetty kaasupoljin. Sirkus Orenimilla oli rento meininki, seilasimme hyvällä tuurilla eikä ollut hätävarjelun liioittelua. Kun tanssin Playboysissa lasisen bakbuk jajim Fantasian kanssa, en kaivannut vartijaa,  joka repisi pullon kädestäni, mutta kun pesimme kana taloa, meille olisi pitänyt antaa suojalasit ja suumaski. Toki olisimme itsekin voineet älytä ottaa suojaksi kaasunaamarit, jotka nyt roikkuivat joutavina vaatekaapissa, koska muuta käyttöä niille ei vaikuttanut olevan. 20-vuotias vaan piti itseään haavoittumattomana ja kibbutsille oli tärkeämpää suojata kananpojat kuin volut kuolemantaudilta.

Gilles ei pitkään pitänyt suutaan kiinni vaan lauloi. Ehkä hän hallitsi ruiskukäärmeen jo niin, että ruiskutti vettä oikeasta kulmasta eikä se enää käynyt takaisin hänen päälleen. Hän lauloi Simon and Garfunkelin Boxeria, Bob Dylania ja jotain kertosäettä over and over, again and again, joka alkoi pyöriä minunkin päässäni. Vähän väliä ajauduimme tietenkin vesisotaan. Kun toinen keskittyi tarkkomaan ruoka-automaatin joka sopukkaa, toinen onnistui hiippailemaan selän taa ja suihkuttamaan kylmää vettä kumikenkään tai kasvoille, Vesi valui rintojen väliin ja kenkiin. Kiljuimme ja jahtasimme toisiamme letku kädessä ympäri kana taloa. Ja pian toinen teki taas koston. Vesileikki oli kuin esileikki ja Gilles oli vilkas ja hyväntuulinen poika, jonka kanssa oli kiva olla. Kun länsi leidit moittivat kana taloa, he eivät voineet tietää sen riemuja. He olivat asuneet herraskartanoissaan jo silloin, kun me metsäsuomalaiset vielä paskansimme savupirttiemme nurkkiin. Emme enää tehneet niin, mutta tämä työ ei ollut maailmanloppu suomineidolle, joka oli elänyt lapsuutensa terveellisellä maaseudulla. 

- Ei kerrota tästä, sanoin kuitenkin Gillesille.

Minun ei tarvinnut tarkemmin selittää. 

- Ei kenellekään, hän vastasi lyöden kättä päälle.

Tauoilla heitimme sadevaatteet ja itsemme kuivumaan aurinkoon taukohuoneen portaille. Ahmimme muropikkuleipiä ja kittasimme ihanaa kitkeränmakeaa pomelomehua. Pomelot oli vaivoista huolimatta kyllä kannattanut poimia talteen.

 

Kielimuuri oli ensimmäisinä päivinä musertava Gillesin ja minun välilläkin. Kysyin melkein jokaisen lauseen jälkeen suomalaiseen tapaan "what" ennen kuin opin ymmärtämään hänen ranskanenglantiaan. Ei mennyt kuitenkaan monta päivää, että ruokapöydässä huomasin, että muut tauno siskot eivät aina ymmärtäneet häntä ja minä jo pystyin tulkkaamaan. Tuttuun tapaan oikaisin myös Gillesin suomilegendojaan. Suomi ei ollut osa Venäjää vaan hyvin herkkä tästä väärinkäsityksestä ja hyvin ylpeä itsenäisyydestään, ainoa toisen maailmansodan sotavelat maksanut maa. Kaikki suomalaismiehet eivät olleet vodkaan hukkuneita väkivaltaisia juoppoja. Jääkarhuja ei kävelleet kaupunkien kaduilla, eivät edes Lapissa. Suomi ei pysähtynyt talventuloon, vaan kaikki toimi talvella yhtä hyvin kuin kesällä. Ja kyllä, osasin hiihtää ja luistella kuten jokainen suomalaislapsi pian kävelemään oppimisen jälkeen.

Ori oli kana talon yleismies, joka haki meidät syömään chadar ocheliin ja samalla tarkisti, vieläkö kanankakkaa löytyi. Ja kyllä, löytyihän sitä. Emme olleet täysin ymmärtäneet, missä kaikkialla se piilotteli. Meidän ei sentään tarvinnut hammasharjalla siivota. Aamiaisen jälkeen aloitimme alusta ja vähitellen läpäisimme Orin tarkastukset. Tein työn kunnolla suomalaisella työmoraalilla ja sisulla. Olimme molemmat tunnollisia työntekijöinä, mutta vesileikeistä emme luopuneet. Yhden kana talon pesuun kului kolme päivää ja sitten siirryimme seuraavaan. Vaikka työ oli ollut aluksi järkytys, pian se oli ok. Gillesin kanssa oli kivaa, Yaron jutteli kanssamme paljon ja Ori ja minä hymyilimme toisillemme, koska Orin englanti oli heikko. Tzionin kanssa tuttavuus jäi läpitunkemattoman kielimuurin takia iänikuiseen rauhan, shalomin, toivotteluun. Mutta ei se ollutkaan hullumpi toivotus talvisodan ja tuhoamisleirien jälkeläisille.

Eräänä aamuna aamiaisaikaan Ori tuli kana talon oviaukkoon ja hänen sormensa osoittivat suuta. Ymmärsin eleen, oli ruoka-aika. Hän sanoi jotain Gillesille ranskaksi. Vaikka minä kuulin Orin äänen, häntä lähempänä oleva Gilles ei reagoinut, vaan jatkoi taistelua villin letkukäärmeen kanssa ja letku ruiskutteli vettä ympäriinsä. Levittelin käsiäni Orille.
- Gilles, aamiaisaika, toistin Orin viestin.
Gilles sulki letkun välittömästi ja hän kääntyi minuun:
- Beseder boss.
Orille hän sanoi: - Kun Maria haluaa syödä, me syömme.
Ori nauroi lämpimään tapaansa ja läimäytti Gillesia olalle. Gillesille ei ilmeisesti sopinut kibbutsin hierarkiattomuus, hän halusi boss lady.


Taukohuoneella Gilles iski yhtäkkiä takaapäin sormet kylkiini ja sai minut kiljumaan. Pakenin pukuhuoneeseen, ladies first, läimäsin oven takanani kiinni, mutta ehdin nähdä kahden ranskalaisen veljellisen hymyn. Vaikka välillämme oli kielimuureja, hauskanpito onnistui yleismaailmallisilla eleillä ja huumorilla. Millaista rauhantyötä kibbutsi kansojen sulatusuunina olikaan. En voisi koskaan tuntea muukalaisvihaa toisia kansoja kohtaan, kun sanoittakin ymmärsimme toisiamme. Ei muukalaisia ollut olemassa. Vaikka sekä kibbutsnikit että me volut olimme kerääntyneet eri puolilta maailmaa tälle tammimetsämäelle, me kaikki olimme samanlaisia kuin ihmiset missä tahansa. Kuinka totta olikaan aforismi "jos voisimme katsoa maapalloa kyllin korkealta, emme näkisi enää maitten rajoja". Rajat ja sodat olivat ihmisten tyhmiä tekoja.


Työpäivän lopuksi Yaron sanoi: Finnish has finished. Tunnelma oli kanalassa hauska, ystävällinen ja lämmin. Ennakkoluuloista huolimatta nyt tiesin, että olin kohtalon lempilapsi, koska olin päässyt pois tylsästä tehdastyöstä ja olin nyt työssä, jossa sain  liikkua, aika kului nopeasti, ja mikä oli parasta, sain olla Gillesin ja kanamiesten kanssa. Pystyin nyt tutustumaan kibbutsnikeihin, uuteen voluun ja israelilaiseen kanatalouteen.  Aloin harkit, voisinko antaa anteeksi Finkiville. Juuri tästähän Finkiv mainoksessaan puhui.  Olin kibbutsielämyksen ytimessä. Mutta naiskibbutsnikit olivat edelleen poissa. 


Vain silloin, kun jokin hedelmä kypsyi, jouduimme pariksi päiväksi kana talosta pardesiin. Minkä helpotuksen katseen pardes-päivien jälkeen loinkaan pomo Judahiin, kun hän tuli luokseni chadar ochelissa ja sanoi, että hän tarvitsi minut seuraavana päivänä. Sain taas olla oma itseni, kana lady. Uskon, että tarkkasilmäinen kibbutsi näki olemuksestani, kun kana lady oli palannut sinne, minne hän kuului. Muut pukeutuivat juhlavasti sapattiaterialle, mutta minä pukeuduin arki-iltaisinkin päivälliselle hameeseen, korkkareihin, ripsiväriin ja sipaisuun huulipunaa, jotta kana ladyna uskoisin olevansa edelleenkin nainen.

 

Taunosiskoille työni neljän miehen kanssa kana talossa oli ehtymätön ilon lähde.
Kaisa sanoi chadar ochelissa hummusta syödessään: - Oletteko huomanneet, että vaikka kana talo on kibbutsin kamalin työpaikka, Maria näyttää tyytyväisemmältä päivä päivältä? Kanalan seinät voisivat kertoa paljon.
- Jos teidänkin työpaikalla olisi mies nimeltään Ori, kuinka voisitte olla kukoistamatta, kysyin.
Tytöt kiljuivat: - Ma kara, ma kara, mitä ihmettä? Lo lo! Ei kenenkään nimi voi olla ori!