87 Jalanjälkiä

 

Minun oli löydettävä Gilles. Gal väitti, ettei ollut nähnyt Gillesia sen jälkeen, kun lähdimme hänen huoneestaan.
- Anna hänen mennä. Hän on pahasti koukussa, Gal sanoi.
- Mikset sinä kertonut sitä minulle ajoissa? Silloin, kun olisin voinut tehdä jotain?
- Et sinä olisi voinut.
Tunsin raivoa Galia kohtaan. 

Nousin kotipysäkiltä aamubussiin ja lähdin harhailemaan ympäri Israelia. Ahdingossa tosiystävät oppi tuntemaan. Ursula tarjosi minulle rahaa, mutta en tarvinnut. Hän ei tiennyt vaatekaapin shekel löydöstäni. Onneksi Israel oli pieni maa. Kävin ensin Haifan ElAlin toimistossa siirtämässä paluulennon taas kauemmaksi, koska en voisi palata Suomeen yrittämättä löytää lapseni isä.

- Millä raskausviikolla ei saa enää lentää, kysyin virkailija Leahilta.
Leah pudisti päätään ja korahti jotain ihan hepreaa toiselle virkailijalle, joka ei korahtanut takaisin, mutta katseli minua senkin edestä. Luulin, että he saivat palkkaa lentojen siirtämisestä eikä moralisoimisesta. 
Mutta Leah kysyikin huolestuneena: - Pärjäätkö sinä, tarvitsetko apua?
Mietin, pitikö minun olla huolissani, koska ElAlin virkailija kantoi minusta huolta, mutta vakuutin urheasti:
- Hakol beseder, kyllä minä pärjään. Lapsen isä vaan on häipynyt, koska hän jäi kiinni huumeista ja etsin nyt häntä, mutta hän on voinut jo poistua maasta Egyptiin tai Kreikkaan.
Leah pudisteli päätään, puristi kättäni ja siirsi paluulentoa tällä kertaa kauemmaksi.

Gillesin jalanjälkiä oli pitkin maata, joten häntä ei ollut helppoa jäljittää. Kuulin hänen laulunsa over and over, again and again aina jossain edelläni. Matkustin ensin Jeruun Kaisan ja Yehudan luo. Kun pystyin kertomaan tapahtumien vuoristoradasta suomeksi, taakkani oli hieman kevyempi. 

Tämä vuosi oli muuttanut elämämme. Kaisan unelma asettua pysyvästi Israeliin oli toteutunut, minun kohtaloni sinetöi kasvava vatsani. Kaisalle kuului hyvää, hän oli saanut työtä. Hän myi Jeru-kortteja ja matkamuistoja turisteille. Jos hyvin kävisi, ehkä Kaisasta tulisi jonkin matkatoimiston Jeru-opas. Jos ei kävisi hyvin, hän vetäisi päälleen mustan huivin ja kaapu ja istuisi kerjuulle vanhan kaupungin kauneimmalle portille, Damaskoksen portille.

- Tämä työ voittaa toimistotyön Suomessa, Kaisa väitti.
- Sinun ja Yehudan kielimuurissa on yksi suuri vahvuus. Teidän ei tarvitse riidellä. Gilles sanoi minulle lopussa tosi paskoja asioita.
- Kyllä me riitelemme, Kaisa nauroi. - Toinen ei vaan tiedä, mitä toinen sanoo, mutta kyllä minä tiedän, milloin Yehuda kiroilee.
- Pelottaako sinua milloinkaan täällä, kysyin.
- Pelotti alussa, kun tässä korttelissa tapahtui räjähdyskin ja jouduimme menemään pommisuojaan, mutta nyt ajattelen, että menen vaan suojaan, toivon parasta enkä anna pelolle valtaa. Ei tänne voi jäädä, jos aina pelottaa. Sitä paitsi luotan Yehudaan, hän on selvinnyt täällä hengissä lapsesta asti. Hän on niin tottunut tähän, että hän ei taida edes tietää, että asiat voisivat olla toisinkin.

Kaisan huivin ja pimeän suojassa hiivin Davidin hostellia vastapäätä olevaan hostelliin. Sain huoneen kadulle päin ja tarkkailin hostellia muutaman päivän. Olin varma, että Gilles asui tai ainakin kävi siellä, jos hän oli edelleen Israelissa. Olin varma, että Jeru-retkemme muutaman viikon välein liittyivät huumeisiin. Niillä rahoilla olimme syöneet hienosti Jerun ravintoloissa. Ei muilla voluilla ollut varaa sellaisiin ylellisyyksiin. Epäluulojeni olisi pitänyt herätä, mutta olin niin naiivi. Mutta en nähnyt Gillesia hostelin nurkilla. 

Lopulta menin kysymään Davidilta ja Annalta suoraan, mutta he eivät tienneet mistään mitään, eivät Gillesista eivätkä huumeistakaan. Tietenkään he eivät myöntäneet mitään. Sanoin, etten uskonut heitä ja että he Gillesin lailla tuhosivat elämäni. Ja Gillesin lapsen elämän. Rukoilin Annalta tyttöjen välistä solidaarisuutta, mutta hän ei edelleenkään myöntänyt mitään. Huumeet sulkivat suut.

Suutuspäissäni päätin, että historia saa toistaa itseään. Anna tatuoi nilkkaani numerosarjan. Gilles oli lätkinyt tiehensä nilkassaan päivämäärä, jona natsit veivät Emmanuellan. Minun nilkkaani tatuoitiin päivämäärä, jona huumeet veivät Gillesin minulta. Peitin nilkkani huolellisesti, en halunnut kenenkään juutalaisen ajattelevan, että pilkkasin heidän kollektiivista suruaan. Vaikka minun suruni oli minulle pyhä ja läpitunkematon.

Luovuin raskain mielin parhaasta johtolangastani, Davidin hostellista, ja jatkoin matkaa. Kaisa oli löytänyt Yehudan etsimällä tuttuja kasvoja ihmismerestä. Näytin epätoivoisena Gillesin kuvaa ihmisille Israelin kaupunkien kaduilla, hostelleissa, falafel-kojuilla, bussiasemilla, busseissa, rannoilla, satamissa ja Ben-Gurionin lentoasemalla. Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Gilles, Gilles, sä veit mun sydämen, Gilles, Gilles, tuo se pois, takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen. Kukaan ei ollut nähnyt häntä.

Palasin kibbutsille. Katuvaisena myönsin ymmärtäväni, että volut eivät voineet juosta työpäivinään ympäri Israelia. Sain taas palata kana taloon. Ori oli pitkään opettanut minulle uusia töitä kana talossa. Olisi niin helppoa jäädä kana taloon, koska osasin jo itsenäisesti työskennellä läpi broilerin lyhyen elämän. 

Kaikki volut eivät pärjänneet kana talossa. Kenkuru kävi kokeilemassa kana talon töitä, mutta ne eivät sujuneet, vaikka hän oli lammasfarmilta. Eräänä päivänä hän pesi kana taloa kanssani. Häneltä rikkoutui sandaali ja hän lähti sitä vaihtamaan. Ori sattui paikalle. Hän vilkaisi tipujen pesiä seinällä ja huomasi, että Kenkuru ei ollut pessyt niitä puhtaaksi. Jouduin pesemään ne uudelleen. 

Aloimme ihmetellä, miksi Kenkuru ei palannut taukohuoneesta. Ori oli viime viikolla tuonut lisää työvaatteita ja kenkiä. Vitsailin, että ehkä Kenkuru oli eksynyt ja Ori myönsi, että olihan kana talo iso. Jopa rennoilla etelänmaillakin oli aikataulu, mutta Kenkurulla ei ollut kiirettä. Hän oli kävellyt house motherin vaatevarastolle ja nautti aamiaista kaikessa rauhassa chadar ochelissa. Ei ihme, että pian ahkerat aasialaiset siirtotyöläiset korvasivat valtaosin party volut kibbutseilla.