66 Meri, taivas ja hän

 

Toisella iltapäiväretkellä kävimme Haifassa ja ElAlin toimistossa. Virkailija, jolla oli nimineula, jossa luki Leah, siirsi paluulentoni vuoden päähän. Suomi oli pyyhitty pois maailmani kartalta ja lentolippu unohtui aktiivisesti house motherin turvasäilöön. Astuimme käsi kädessä ulos ElAlin toimistosta häikäisevään aurinkoon ja meillä oli loppuelämä aikaa nauttia toisistamme.

Menimme satamaan, jonne kreikkalainen laiva oli tuonut Gillesin Kreikan Pireuksesta. Uimarannalla hautasimme toisemme hienoon hiekkaan, jonka aurinko oli kuivattanut rutikuivaksi, ja juoksimme valtaviin aaltoihin, jotka löivät päittemme yli. Gilles houkutteli minut kauas rannasta, vaikka pelkäsin hukkuvani. Aallot heittivät meitä ja imaisivat jalat altamme. Jos halusin lentää Tuulen Pojan mukaan, minun oli pakko uskaltaa uskaltaa ja irrottaa jalat maan kamaralta. Halusin uskaltaa, uskaltaa maistaa hullua rakastumista muukalaiseen ja vaarallista merta. Kaikkein vaarallisinta Finkivin elämyksistä. Meri oli vaarallinen, mutta vaarallisempaa olisi menettää hänet. Annoin elämäni hänen käsiinsä.

Tuli ilta. Rannalla ei ollut enää muita. Olimme koko pitkän päivän esileikkineet vasten toistemme vartaloita. Auringon laskiessa meren syliin hän otti minut meren sylissä. Näin meren ja taivaan hänen olkansa yli, maailmassa ei ollut muuta kuin meri, taivas ja hän. Meren takana olivat Eurooppa, Pariisi ja Suomi. Hän hakkasi minua itseään vasten ja hänen kättensä puristus kertoi hänen halunsa. Hänen sylissään opin, että naisen seksuaalisuus oli valtameri ja Välimeri siihen nähden pikkulätäkkö. Oliko se elämäni onnellisin päivä?

49 Satunnaisia risteyksiä

Oli Satun aika palata Suomeen. Hänen oli vaikeaa erota sielunsiskoistaan ja ajasta, johon ei voisi koskaan palata, mutta hän palasi Suomeen, koska ikävöi Mikkoa ja Mikko odotti häntä. Kumpi on tärkeämpää, ystävyys vai rakkaus? Kumpi kestää pitempään? Kumpaan kannattaa panostaa enemmän? Onko helpompaa löytää mies kuin todellinen ystävä? Entä jos suhde Mikkoon ei toimisi, tulisiko Satu ElAlin paluulennolla takaisin? Viimeiset pari viikkoa Satun silmät kimmelsivät ilosta palata Mikon luokse ja tuskasta luopua Sirkus Orenimista ja taunosiskoista. Turistikohteisiin pystyi palaamaan aina uudelleen, mutta ei näihin ihmiselämän satunnaisiin risteymäkohtiin. Häntä repi kahden maan kansalaisuus. Israelissa sanottiinkin, että sinä voit lähteä kibbutsilta, mutta kibbutsi ei voi jättää sinua. 

 

Itkeä kollotimme Satun jäähyväispartyissa Playboysin pihalla. Finnish had finished. Voisimme toki kirjoitella kirjeitä ja puhua puhelimessa Suomessa, mutta ei se olisi samaa. Yhdessä eläminen oli se, mikä Sirkus Orenimilla oli solminut välillemme ainutlaatuisen siteen. Emme tienneet toistemme Suomen-elämästä juuri mitään, olimme sen unohtaneet eikä sillä ollut nyt täällä merkitystä. Täällä olimme irti taustoistamme, täysin vapaita olemaan sitä, mitä oikeasti olimme ja mitä halusimme olla. Olimme parikymppisiä, koimme yhdessä uusia, vahvoja asioita ensimmäistä kertaa elämässä. Meillä oli vain toisemme. Surimme eroa Satusta ja ajatusta, että jonain päivänä myös me itse lähtisimme Sirkus Orenimilta. Jollei meistä tulisi kibbutsimorsiamia ja lähettäisimmekin hääkutsuja Suomeen.

Israelissa Satu kaipasi Mikkoa, Välimeren yläpuolella Mikkoa ja Israelia ja Suomessa Israelia. Kirjeet kertoivat, ettei kahden maan kansalaisen ollut hyvä olla missään. Hän varoitti meitä: älkää palatko Suomeen ennen kuin olette iskeneet päänne tuhannesti Sirkus Orenimin jokaiseen tammeen! Hänen henkinen reissunssa oli jäänyt kesken eikä hän ollut maistellut muun maan mansikoita riittävästi. Hän etsi Suomessa turhaan hullua suomalaisuutta, sillä hän ei löytänyt sitä siellä. Tuliko suomalaisesta hullu suomalainen vain kaukana Suomesta? Eikä sitä saanut aikaan vain Karmelin rinteiden valuva Fantasia-viini, vaan riehaantuminen hedelmällisessä Jezreelin laaksossa.

Vaikka Satu alkoi seurustella Mikon kanssa, Sirkus Orenimin jälkeen Suomen arki oli aluksi tylsää. Perjantai-illat olivat vaikeimmat hänelle. Hän ei kestänyt ajatella, että me olimme Playboysissa. Hänen piti juoda alkoholia kestääkseen. Kirjeissä hän pyysi meitä muistamaan sapatti-iltaisin ystävää Suomessa. Mikko epäili, oliko Satu alkoholisoitunut parissa kuukaudessa ja oli mustasukkainen epäillen tietenkin, että Satu kaipasi salalomaromanssiaan. Tällä kertaa romanssi oli kuitenkin vain ystävien kesken. Satu olisi halunnut perheen ja kavereiden ymmärtävän, että hän oli kokenut jotain ainutlaatuista. Hän koki muuttuneensa niin paljon, että jokaisen täytyi nähdä se hänestä, mutta ei kukaan huomannut muutosta. Muut elivät arjessa, mutta Satu vielä juhlassa.

Kirjoittelimme Satun kanssa muutaman kuukauden. Hän meni kauppaopistoon, minun elämäni jatkui Sirkus Orenimin vuoristoradalla. Pikkuhiljaa läheisyys, jota olimme hetken niin vahvana tunteneet, hiipui ja vähitellen kirjeenvaihto harveni. Yllättäen Sirkus Orenimilla elämä jatkui ilman kotiin palanneita voluja. 

Paitsi ei Sharonilla. Hän ikävöi edelleen japanilaista volu tyttöä ja vaelteli tuskaisena iltaisin kibbutsin polkuja. Aitoa rakkautta oli olemassa, mutta miten sen pystyi tunnistamaan?

2 Koti Galileassa

 

(English in the end)

House father oli heilutellut Orenim-kylttiä tuloaulassa. Hyvin tumma, hyvin laiha kuiva mies, kuin Israel pienoiskoossa. Hän esittäytyi house fatheriksi, meidän vapaaehtoisten eli volunteerien johtajaksi.

- Shalom, rauhaa. Bruchot habaot, tervetuloa Israeliin. Kahden tunnin kuluttua olemme kotona kibbutsilla.

Kotona. Minulla oli koti Galileassa. Koti Israelissa. Kibbuts Orenim.

House father ohjasi neljä suomineitoa rinkkoineen pikkubussin takaosaan. Radiossa miesääni molotti isosti kiehtovaa rentoa hepreaa. Bussin etupenkiltä Ezra ja Hanan moikkasivat meitä ja tuntemattomien kyydissä katosimme tuntemattomaan pimeyteen tuntemattomalla mantereella keskellä yötä. Se oli menoa nyt.

Ezra oli tumma, jylhäkasvoinen ja eksoottinen kuten house father. Bussin perällä tunsi todella olevansa ulkomailla suuren tuntemattoman alussa. Hanan taas oli maantienvärinen pullaposki kuten moni suomalainen, hän poikkesi täysin juutalaisstereostypiastani. Miehet etupenkillä vaihtoivat hepreaan, vilkaisivat vaan välillä peilin kautta takaosaan. Katuvaloissa palmut ja sypressit syöksähtelivät näkyviin ja pimeyteen taas. Jes, tämä oli elämää!

Bussin takaosassa oli hiljaista, väsymys painoi lähes kahden nukkumattoman vuorokauden jälkeen. Olin heittelehtinyt levottomasti edellisen yön yöjunan lonksuttaessa Helsinkiä kohti. Junan pysähtyessä olin aina kohottautunut lukemaan joka ikisen ohi vilistävän aseman nimen, itkenyt Artoa. Aamulla oli lennetty mutkille Kööpenhaminan kautta. Iltapäivällä ennen Israelin lentoyhtiön ElAlin sinivalkoisille siiville nousua oli käyty läpi maailman stressaavin turvatarkastus. Kaksi virkailijaa jankkasi peräkkäin puoli tuntia samoja kysymyksiä. Miksi lähdin tälle reissulle? Minulla ei ollut hinkua avautua myttyyn menneestä rakkauselämästäni ElAlin virkailijoille, joten valehtelin vilpittömin katsein olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä kibbutsilla, vaikka minulla ei ollut mitään hajua, mihin olin sitoutunut kahdeksi kuukaudeksi. Mutta he eivät olleet kiinnostuneita rakkauselämästäni, vaan vain siitä, miksi halusin juuri Israeliin enkä vaikkapa Kreikkaan. Minulle oli itse asiassa yksi hailea, vaikka kone olisi lentänyt vaikka Indonesiaan, kunhan vaan pääsin mahdollisimman kauaksi. Mutta virallinen selitys jankuttajille oli, että eihän kibbutseja ollut muualla kuin Israelissa. Kuka maksoi matkani? Kuka pakkasi laukkuni? Milloin pakkasin ne? Olivatko laukut olleet koko ajan valvonnassani niin, ettei kukaan ollut voinut sujauttaa niihin mitään? Oliko joku antanut minulle lahjan, joka oli laukussani? Oliko kuljetettavakseni annettu paketti? Jos minussa olisi ollut valheenpaljastuspiuhat tässä ristikuulustelussa, ne olisivat lopulta ujeltaneet punaisena paniikkiani. Aloin näiden kyylien lailla itsekin jo epäillä maahan tunkeutumisen tarkoitusperiäni ja tavaroihin piilotettuja pommeja, kun he yhtäkkiä menettivät kiinnostuksensa minuun, käskivät vaan siirtyä eteenpäin ja iskivät seuraavan uhrin kimppuun. Kai he lopulta uskoivat minut vaarattomaksi, mutta siihen menisi aikaa, että itse uskoisin olevani puhdas pulmunen.

 
Israel sairasti skitsofreniaa. Se houkutteli pahaa aavistamattoman nuoren uima-allas- ja appelsiinitarhamainoksin vapaaehtoistyöhön, mutta turvatarkastuksessa se muuttikin mielensä. Siihen iski paranoia, se ei enää tiennytkään, halusiko se minut, ja sen tervetulotoivotus sai minut tuntemaan itseni kriminaaliksi. Israelin olisi kohteliasta päättää, halusiko se minut vai ei. Neljännen asteen ristikuulustelu oli kuitenkin pakko sietää, sillä jos minua pidettäisiin arveluttavana muukalaisena, tutkimistani ei jätettäisi kesken, vaan lentokone saisi mennä menojaan. Onneksi aiemmin kibbutsilla ollut kaveri oli varoittanut etukäteen, että kaikkia kuulusteltiin kuin rikollista. Ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti. Ei kannattanut heittäytyä hankalaksi. En sentään joutunut riisuuntumaan.

Väsymystäkin enemmän bussin takaosaa taisi hiljentää suuri tuntematon edessä ja ehkä olimme hieman tuppisuusuomalaisiakin. Esittäydyimme sentään toisillemme. Muut suomineidot olivat nimeltään Ilona, Kaisa ja Satu, minä olin Maria. Vanhimman ja räväkimmän oloinen Kaisa kysyi, olinko enemmän Neitsyt Maria vai Maria Magdalena. Ehkäpä asia selviäisi täällä kaimojeni kotiseudulla. Kävi ilmi, että kaksi suomineidoista, Kaisa ja Ilona, olivat jo toisella kibbutsireissulla. Oli huojentavaa kuulla, että jotkut tulivat tähän skitsofreeniseen maahan vapaaehtoisesti toisenkin kerran. Minä ja Satu olimme ensikertalaisia. Päivittelimme turvatarkastusta. Satua ei ollut varoitettu sen vainoharhaisesta luonteesta. Hän oli lopulta ahdistunut ja alkanut itkeä.

- Sanoin niille, päästäkää minut, palaan kotiin, Satu kertoi. - Silloin ne löivät kamani laukkuun, hymyilivät yhtäkkiä aurinkoisesti ja toivottivat hyvää matkaa.

- ElAlin turvatarkastus ei ole ollenkaan vainoharhaista vaan omaksi turvallisuudeksemme, Kaisa osasi selittää. - ElAl pelkää, että me sinisilmäiset hyväuskoiset blondit saamme terroristipoikaystävältä lahjan, jonka saa avata vasta lentokoneessa ja kone räjähtää Välimeren yllä. Niin on tapahtunut. Israel elää keskellä vihamielistä maailmaa. ElAlin lennot ovat maailman turvallisimmat noiden turvatarkastusten ansiosta.

- Mikä helpotus, pelkäsin joutuneeni johonkin poliisivaltioon, puuskahdin.

- Tulet yllättymään Israelissa monen monta kertaa, Ilona nauroi. - Tämä maa on aseistautunut hampaitaan myöten. Alussa koko maa tuntuu olevan yhtä valtavaa kulttuurisokkia, mutta uskokaa pois, pian painelette täällä kuin kotonanne, aika lailla letkeämmin vaan.

Ahaa, turvatarkastus oli vasta alkusoittoa. En voinut aavistakaan, miten aseistautunut tulisin itsekin olemaan erinäisten uhkien vuoksi.

Kaisan ja Ilonan kertoma sai hiljaiseksi. Maailmanpolitiikka ei ollut blondia kiinnostanut. Suuressa maailmassa poikaystäväksi lyöttäytynyt voisi olla terroristi ja piutpaut välittää hengestäni Välimeren yllä. En ollut Suomen lintukodossa oppinut väistelemään terroristien metkuja. Mihin olin matkalla? Väistämättä seikkailuun, terroristeja vilisevään jopa. Ensi kertaa yöjunassa, ensi kertaa Helsingissä, ensi kertaa lentokoneessa. Suomalaisella maaseudulla huolella pehmustetussa tynnyrissä kasvanut maailmankaikkeuteen nähden. Tynnyrissäni ei ollut ollut aseita tai terroristeja. Sen olin jo oivaltanut, että ulkomaanlennot Helsinki-Vantaalta veivät toisiin todellisuuksiin.

Olisiko kibbutsi kuin lentoaterian musta möllykkä, kasarilla syvällä Sisä-Suomessa vielä tuntematon oliivi, jota maistoin reippaasti kuten aioin maistella kaikkea uutta? Mutta jota pahempaa en ollut koskaan maistanut.

Video Volunteering on Kibbutz

Translated by a kibbutz friend:

2 Home in Galilee

House father was waving the Orenim sign in the arrival hall. A very dark, very thin man, like Israel, small in size. He introduced himself as our house father, the leader of the volunteers; us. Shalom, peace, bruchot habaot, welcome to Israel. In two hours we will be home on the kibbutz.

Home, I had a home in Israel, in the Galilee, Kibbutz Orenim.

House father guided four Finnish maidens with their rucksacks to the backside of a small bus. On the radio a male voice gibbered on in a large fascinating, mellow voice. From the front seat, Ezra and Hanan said Hi, and with these unknown men, we disappeared into a strange continent in the darkness of night. Now it was on! Ezra was dark, noble faced, and exotic, like house father The back of the bus truly felt like the beginning of an unknown foreign adventure. Hanan, was a crossbred, like many Finns, he was outside my view of the stereotypical Jew. The men switched to Hebrew, once in a while glancing through the mirrors to the back seat. In the streetlights, palms and cypresses popped in to view, and were lost behind us in the darkness. Yes, this was the life!

The back part of the bus was quiet, the fatigue oppressive after two almost sleepless days of continuess travel. I had tossed restlessly as the night train limped towards Helsinki, cried for Arto, my ex boyfriend. The morning flight had a dog-led through Copenhagen. Before getting on the blue and white wings of the El Al flight, we underwent the world`s most stressful security check. For half an hour two officials, one after the other, went through the same questions. Why was I going on this trip? I truly did not feel like opening up my lovelife to this El Al official, so I put on my innocent face, and lied that I wanted to volunteer on a Kibbutz, even though I had no idea what I had signed up the next two months of my life for. But they were more interested in why Israel, and not for example Greece. It didn`t matter to me where I was going, as long as it was far away, but my answer to the badgers was that they did not have Kibbutzim anywhere else but Israel. Who paid my ticket? Who packed my bag? When did I pack it? Were the bags continuessly in my supervision, so no one could have put anything in them? Did anyone give me a gift, that was in the bags? Had I received a package to transport? If I had gone through a Polygraph at this point, it would have screamed red from panic! I was, like these snoops, beginning to doubt my reason for entering the country, and wondered if I had a bomb hidden in my luggage somewhere, when they suddenly lost interest in me, and told me to move on and make room for their next victim. They might have decided I was harmless, but it was going to take me a while to feel sure about myself. It felt like Israel was schizophrenic. On the one hand luring young people to work as volunteers, using pictures of swimming pools, and orange orchards, but the security check made you feel paranoid and the welcome impression it left made me feel like a terrorist. Israel could have politely decided if it wanted me or not. Fortunately, an acquaintance who had already been to a Kibbutz had warned me that the third degree was something I would just have to put up with. If I had been considered a suspicious alien, the interigation would not have left off there, and the plane would have left without me. There was no reason to be difficult. At least I didn`t have to undergo a strip search.

What kept the back of the bus quiet, even more than the tiredness, was perhaps the great unknown that was ahead of us, and maybe a little the normal Finnish habit of not talking. We did introduce ourselves to each other. The other Finnish maidens were named Ilona, Kaisa, and Satu, I am Maria. Kaisa, the oldest, and loudest asked if I was the Virgin Maria (Mary) or Maria Magdalena. The extra names didn`t feel right, but maybe I would find out while living in the land of my namesake. It turned out that two of the girls, Kaisa, and Ilona were on their second Kibbutz trip. It was comforting to hear that some volunteers came back again. Satu and I were first-timers. We talked with Satu about the security check, Satu had not known about the paranoid character, and was totally unprepared, and in the end she got uptight, and started to cry.

I was going to say, ”leave me alone, I`ll be a good girl, and go home”, Satu told us.

”Actually the security check is not paranoia, but for our own safety”, Kaisa said. ”El Al is afraid that we naive well intentioned blondies will accept presents from our terrorist boyfriends, that they tell us only to open on the plane, and the plane then would blow up over the Mediterranean. El Al flights are the world’s safest because of these checks.”

That is a relief, I thought I had ended up in a Police State, I sighed.

You are going to be surprised many times in Israel. This country is armed to the teeth. At first the whole country is going to send you into culture shock, but believe it, in the end it will feel like home, just a little looser, Ilona prepared Satu, and myself.

Well, the security check was just the prelude. I had no idea just how prepared for different threats I would become.

Kaisa, and Ilona`s tales quieted us down. World politics did not interest the blondes. Finding a boyfriend in the wideworld that might just be a terrorist, and not care fiddlesticks for my life. In the Finnish birdhouse I had not learnt to avoid terrorist`s tricks. Where was I going? Most likely an adventure where terrorists swarmed. First time in Helsinki, first time on a plane, raise in the soft down of the Finnish countryside. I had already figured out that foreign-flights, Helsinki-Vantaa airport led me to other realities.

Was the Kibbutz like the airplane meal`s black lump of an olive, still an unknown in the Inner-Finland 80’s , that I boldly tasted as I was going to taste all the new that came my way? But I had never tasted anything as horrid as that.