51 Tuulen poika

 

Oli sapattiaamu. Iloinen volu porukka oli lähtenyt arabibussilla Haifan kautta Accoon Välimeren rannalle. Neljä uutta tanskalaisvolu lähti porukkamme kanssa. Sapattiaamuna liikennöivät vain arabibussit. Juutalaisten Egged-bussit lähtivät liikenteeseen vasta ensimmäisten tähtien syttyessä iltataivaalle sapatin päättyessä. Lähdin yleensä aina muiden mukaan, mutta nyt jäin yksin nauttimaan raukeasta krapula-aamusta Playboysissa tanssimisen jälkeen. Ajattelin edelleen yhtä katsetta, joka tapahtui Playboysissa eilen illalla ja se teki minut levottomaksi. 

Lojuin Finlandia husetin etulaatoituksella yhtä laiskana kuin vastapäisen aurinkoseinän lisko. Playboys-öisin kibbutsi oli kuin öinen metsästystanner, jossa vastakkaiset sukupuolet saalistivat toisiaan. Aamun valossa se oli taas täynnä rauhaa, leppoinen ja uinuva. Tunnelma oli erilainen kuin työpäivinä, raukea, kun traktorit eivät pörränneet ja kibbutsnikperheet käyskentelivät ulkona nurmikentillä Edenin puutarhassa. Orenim oli taivas. Mieleni lepäsi, mihin sapatti olikin pyhitetty. Tässä paratiisissa Israelin sotaisaa historiaa, pommi-iskuja tai holokaustia en voinut uskoa todeksi. Juutalaiset olivat nyt oikeassa paikassa kauhujen jälkeen.  

Kävelin ympäri kaunista rakastettuani, Sirkus Orenimia, ja kirjoitin aerogrammia chadar ochelin leveillä portailla ruusualtaiden äärellä. Keskusaukion suurella nurmikolla kerubinkasvoiset isät kantoivat lapsiaan olkapäillään ja äidit leikkivät näiden kanssa. Tammet heittivät varjoja nurmikolle ja kibbutsnikit istuivat penkeillä puiden alla. Aluksi lasten asuminen erillään vanhemmistaan oli tuntunut julmalta, mutta sittemmin olin huomannut, että vapaa-ajallaan perheet olivat yhdessä aktiivisemmin kuin Suomessa ja iltaisin vanhemmat vaelsivat lastensa kanssa chadar ocheliin ja söivät päivällisen yhdessä. Ehkä laatu korvasi määrää.

Kävelin kibbutsilta maantielle päin. Ostaisin jonkin erittäin vahva-aromisen eksoottisen jäätelön huoltoasemalta. En ehtinyt kauas, kun joku juoksi perääni Finlandia husetin takaisen mäntymetsikön halki. Ilahduin, että se oli Gilles, en olisi ilahtunut kenestäkään muusta yhtä paljon. Viihdyin hänen seurassaan yhtä hyvin kuin oman ryhmäni kanssa.  

- Sabbath shalom, näin ikkunasta, että lähdit kävelemään. Minne olet menossa, hän kysyi.
- Sabbath shalom. Ajattelin ostaa jäätelöä.
- Mennään katsomaan arkeologisia kaivauksia tässä lähistöllä Beth She’arimissa, Gilles ehdotti.

Olin nähnyt Beth She’arimin tienviitan lähellä bussipysäkkiä. Tienviitat olivat ihan hepreaa ja arabiaa mutta myös latinalaisin kirjaimin. Gilles tiesi Beth She’arimista enemmän. Siellä oli kalliohautoja ensimmäisiltä vuosisadoilta jKr. ja arkeologisten kaivausten leiri. Kivikasoja enemmän minua kuitenkin kiinnosti viettää päivä Gillesin kanssa, joten olin heti valmis. Ostimme huoltoasemalta juomista ja jäätelö. Gilles lauloi tuttuun tapaan over and over, again and again. Kävelimme, panimme peukalot alaspäin ja saimme kyydin. Liftaaminen oli turvallista pojan kanssa.

Gilles oli kertonut aikovansa kiertää maailmaa seuraavat vuosikymmenet. Hän jatkoi tarinaansa. Hän oli viettänyt lapsena lomansa isoisänsä maatilalla Grassessa Provencessa. Hänen isoisänsä oli elänyt aika lailla erakkona toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hänen nuori vaimonsa oli kuollut Hitlerin tuhoamisleirillä.
- Oletko sinä juutalainen, kysyin hämmästyneenä.
- En. Mutta isoäitini oli. Hitlerin vainoissa jokainen juutalainen suku menetti perheenjäseniä. Tulin Israeliin tutustumaan omiin juuriinikin.

Gilles kertoi isovanhempiensa tarinan. Gillesin isoäiti Emmanuella oli pitänyt kahvila Emmanuellaa Grassessa. Isovanhemmat saivat pojan, Gillesin isän, ennen sotaa. Sota alkoi ja isoisä joutui rintamalle. Emmanuella piilotteli miehensä suvun talossa, mutta kun juutalaisten piilottelu kävi vaaralliseksi, Emmanuella suunnitteli pakoa Amerikkaan oman juutalaisen sukunsa kanssa. Vain päivää ennen laivan lähtöä hän sai tiedon miehensä haavoittumisesta. Hän jätti lapsensa sisarelleen ja poistui salaa laivasta.
- Naiset tekevät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi, Gilles sanoi.

Emmanuella ei koskaan päässyt miehensä luo, vaan natsit vangitsivat hänet kuolemanjunaan. Sodan jälkeen isoisä sai moninkertaisen suru-uutisen, raskaana ollut Emmanuella kuoli nälkään Bergen Belsenin tuhoamisleirissä. Isoisä palasi Grassen kotiin, joka oli tuhottu. Kotona oli ollut taulu, jonka kuuluisa provencelainen taiteilija oli maalannut Emmanuellasta. Emmanuellasta ei ollut jäljellä yhtään valokuvaa, joten isoisä jahtasi taulua pakkomielteisesti lopun ikäänsä, sillä hän arvasi, että taiteentuntijoina natsit olivat vieneet arvokkaan maalauksen.

Gillesin perheen tarina järkytti minua syvästi. Holokaust oli järkyttänyt historian tunnilla koulussa, mutta yhden perheen tarina kosketti eri tavalla kuin kuuden miljoonan tarina. Tunsin nyt ihmisiä, jotka olivat olleet tuhoamisleireillä. Tunsin heidän jälkeläisiään. Nyt uhreilla oli nimet ja oma ainutkertainen kohtalonsa. Gillesin elämä oli niin kaukana turvallisesta suomalaisesta tynnyrielämästäni. Epäilin toki hänen tulevaisuuden suunnitelmiensa realistisuutta, koska shekelit ja eläke olivat valitettavan välttämättömiä mammonan maailmassa, jollei asunut kibbutsilla. Minun sieluni Gilles sai kuitenkin heittämään kuperkeikkaa ja näkemään elämän äärettömät mahdollisuudet. Mieleni maailmassa Gilles oli Tuulen Poika, taivaanrannan maalari ja ilmalaivan kapteeni. Olin itse osannut jo kerran jättää valitsematta kumpaakaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta, mutta Gillesin juttuja kuultuani ymmärsin, että löytämäni kolmannen vaihtoehdon lisäksi maailma oli tulvillaan vaihtoehtoja. Aloin nähdä elämän ja maailman uudella tapaa, täytyi vain pitää silmät auki. Gilles herätti minussa halun kasvaa, avartua ja tiedostaa asiat laajemmin. Ilman häntä en olisi tullut ajatelleeksi, kuinka sovinnaisia suunnitelmani Suomessa olivat. Elämä voisi olla seikkailu sen sijaan, että se olisi se tavallinen suomalainen tarina, yliopisto, omakotitalo, perhe, labradorinnoutaja ja eläke. Kivikasat Beth She’arimissa olivat aika mitättömiä mieleni kuvien rinnalla.

Uudet näkökulmat hiipivät uniini. Maan Tytär oli tavannut Tuulen Pojan. Tuuli lennätti taivaan hetkeksi maan päälle. Maan Tytär tiesi, että uusi tuuli lennättäisi Tuulen Pojan pois, mutta Tuulen Pojan kanssa Maan Tytär saattoi lentää hetken läpi maailmankaikkeuden. Maan Tytär tiesi, ettei voisi lentää Tuulen Pojan mukaan, mutta muisto lennosta taivaalla ei päättyisi koskaan.


Gilles sai minut näkemään itseni maan kamaralla uudella tavalla, tuulenpoikaperspektiivistä, taivaalta.

Kirja holokaustista Kertokaa siitä lapsillenne

40 Yhteisöelämää

 

Heprean tunnilla meille oli kerrottu, että iltaisin kibbutsilla ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, ryypätä ja naida. Chadar ochelin dubatut elokuvat olivat heprean kielimuurin takana ja tv-elokuvat jäivät näkemättä, sillä emme kotiutuneet ison volu talon olohuoneeseen. Baabelin tornin kaaos teki Walesin ja Yorkshiret murteet niin vaikeaksi, että volu talon länsi leidit ja Finlandia husetin skandiblondit eivät koskaan tutustuneet toisiinsa satunnaisia tervehdyksiä enempää. En pitänyt enää halvasta vodkasta ja intoxication.  Nykyään join vain hillitysti kuin länsi leidi bakbuk jajim Fantasiaa, jumalten nektaria sapatti-iltaisin enkä enää kuin perinteinen suomalainen, joka halusi vain tulla nopeasti humalaan. Seksi oli satunnaista ja nopeaa, jos sitä tapahtui joskus chadar ochelin kulmilla puhtaiden tiskien aikaan, joten sitäkään ei voinut sanoa harrastukseksi. Onneksi oli sentään  heprean tunnit.


Chadar ochel oli lounasaikaan hektinen ja ruuhkainen kibbutsiunivormuisine ihmisineen, mutta illalla päivällisellä tunnelma oli toisenlainen, verkkainen ja viipyilevä. Päivän työ oli päättynyt ja ikkunoistakin näki vain lempeän pimeyden ja lamppujen alla tunnelmallisen keskusaukion puiston. Vaikka meillä oli ikioma Finlandia huset, myös meille chadar ochel oli yhteisöelämämme ydin ja aktiivinen yhteisömme näkyi ja kuului kauas. Kommuunielämässä parasta oli se, että aina oli lähellä ystäviä. Söimme kauan, juttelimme ja nauraa rätkätimme. Huumori oli älyvapaata, huvit ihan ilmaisia. Kaisan nauru raikasi kuin 200 kanaa olisi muninut 200 täydellistä munaa. 

Olimme Orenimin unelmien volu, iloisia ja tyytyväisiä. Vietimme kommuunielämää ehkä jopa aidommin kuin jotkut kibbutsin jäsenet. Emme haikailleet iltaisin yhteisöstä pois omaan kopperoomme omia sapuskoita omissa vaatteissa keittelemään, vaan istuimme sinisessä työunivormussa läpi koko päivällisajan ja nautimme pöydän kaikista antimista chadar ochelissa. Uskaltauduin maistelemaan yhä useampia ruokia. Kuin kelpo kibbutsnik odotin jonossa, kun chadar ochel volu toi lisää hummus, joka sai minut kauhistumaan ensimmäisenä aamuna, että kuolisin täällä nälkään, oli nyt herkkuruokaani. Hummus oli leivänpäällistahna, johon oli tehty kikherneitä, seesaminsiemeniä ja valkosipulia. Vasta kun kattaus kerättiin pois ja chadar ochelia siivottiin, lopetimme teen lipittämisen ja laulamisen ja lähdimme iltakävelylle pitkin kibbutsin polkuja.

Meillä ei ollut ongelmia, miten viettää aikaa iltaisin. Ympärillä oli aina reipas volu ryhmä. Yksinkertaisessa kibbutsielämässä ei ollut helppoja valmiita huvituksia kuten elokuvat tai shoppailu, mutta nuorilla ihmisillä oli aina jotain kivaa tekemistä. Kuuden tunnin työpäivä oli lyhyt eikä aikaa kulunut työmatkaan, arkiseen kaupassakäyntiin tai ruoanvalmistukseen. Kibbutsilla kaikki sijaitsi parin sadan metrin sisällä. Oli aikaa elää. Oli aikaa elää ainutlaatuista juhlahetkeä, yhtä ihmiselämän parasta, jollei ihan parasta, huoletonta nuoruutta. Oli aikaa tehdä mieluisia asioita. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, koska ei ollut televisiota, kännykkää eikä tulemista ja menemistä. Oli aikaa luoda. Oli aikaa ystävystyä ja olla yhdessä ihmisten kanssa. Mitä vähemmän elämässä oli turhia asioita, sitä enemmän oli aikaa ystäville. Olimme täysin irti Suomen elämästämme ja sen tilalle tullut volu yhteisö. Juttelimme loputtomasti tunteistamme, ajatuksistamme ja kokemuksistamme, nauroimme ja itkimme hillittömästi, lauloimme, piirsimme, kirjoitimme ja luimme runoja, kirjoitimme aerogrammeja ja teimme iltapäiväretkiä. Minulla oli vain pieni 1500 markan matkakassa, joten huvituksiin kibbutsin ulkopuolella rahaa ei ollut. 

Kun Sirkus Orenim vei sieluni, en kaivannut mitään kibbutsin ulkopuolelta enkä mistään koko maailmasta enkä ostellut juuri muuta kuin falafelia, halvaa ja eksoottista jäätelöä. Orenim antoi ylevän periaatteensa mukaan minulle kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nautin minimalismista. 

Aluksi pidin päiväkirjaa ja kuten aforismi tiesi, pian nuoren tytön päiväkirja oli kuin romaani pojista. Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli juuri viemässä jalat altani ja maan jalkojeni alta. Mutta kun elämä vei minut mukanaan, päiväkirja jäi. Senkin aforismi tiesi: hyvät tytöt kirjoittavat päiväkirjaa, pahat tytöt eivät ehdi. Minulla oli mukana runokirja nimeltään Parantava runo, Healing Poem. Se oli osuva valinta. Parantavaa runoa tarvittiin usein, koska elimme hektisten kokemusten ja tunteiden sirkuskarusellissa Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon. Oli turvallista istua yhdessä elämän karusellissa tauno siskojen kanssa. Mitä ikinä Sirkus Orenimissa tapahtuikaan, jäi ikiajoiksi Orenimille, vain me ja laiskat liskot tiesivät. Olimme tulleet kibbutsille yksin ja jokainen tarvitsi monta arkunkantajaa. Niinpä ystävyys syntyi rakettinopeasti. 

Valokuvasin elämäämme ja kibbutsin valokuvakehittämö teki kuvat. Kuvissa volut juhlivat, nauroivat, tanssivat, joivat bakbuk jajim Fantasiaa ja Maccabee-olutta, silmät loistivat ja posket hehkuivat. Toisissa kuvissa teimme töitä ilosta sädehtien. Kaikilla kibbutseilla eri vuosikymmenillä otetut valokuvat olivat aivan samanlaisia. Valokuvat vaihtuivat mustavalkoisista värillisiin, hius- ja vaatemuoti vaihtui mutta silti ne kuvasivat samaa todellisuutta. Samat rähjäiset talot, samat vaatimattomat huoneet, samat oranssinruskeat verhot, sama likaisenkeltainen seinämaali ja samat iloiset ja tyytyväiset volut. Epäilimme, että kelmeänkeltainen maali oli ollut huikeassa alennusmyynnissä ja kibbutsi liike oli ostanut sitä kaikille yli 250 kibbutsille. Myöhempinä aikoina Facebookin voluryhmän ylläpitäjä huomasi, että sama kuva eri versioina ilmestyi aina uudelleen ryhmän seinälle. Hän loi säännön, millaisia valokuvia voluhuoneista ei saisi enää julkaista. Niissä ei saanut olla oranssit verhot, ei yhdeksän volua ahtautuneena samalle sängylle partakoneenteränohuelle patjalle, ei pupunkorvasormia jonkun pään takana, ei joku katsomassa väärään suuntaan ja jollakulla sylissään kitara, ei lattialla monikäyttöistä lämmitin-leivänpaahdin-yhdistelmäkonetta eikä seinällä graffitia ja Israelin karttaa. Sellaiset poistettaisiin. Siispä ryhmän seinä olisi aina tyhjä voluhuoneiden valokuvista.

Vaikka meillä ei ollut koti-ikävää, suomalaisilla lauluilla oli jokin merkitys, koska lauloimme niitä usein. Lauloimme Finlandia husetin olohuoneessa, chadar ochelissa päivällisen päätteeksi teetä juodessamme, juodessamme ennen partya, vaeltaessamme partyihin ja Playboysiin sekä busseissa läpi Israelin. Israelilaisissa kansanlauluissa oli iloiset sanat ja sävelet verrattuna suomalaisiin. Lauloimme Suuria shekeleitä, Hei Israelista heilin minä löysin, Väliaikaista kaikki on vaan, Peppi Pitkätossu, Petteri Punakuono, Valkea joulu ja Sylvian joululaulu. Suomalaiset laulut yhdistivät taunosiskojen porukkaa ja oli  napanuora kaukaiseen kotimaahan. Laulu Sininen ja valkoinen sai uuden merkityksen: "Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisi". Muinaisina aikoina suomalaiset olivat ajatelleet: "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia". Meille suomalaisuus oli itsestään selvää, mutta Orenimilla päivitimme tuon lauseen oman kokemuksemme pohjalta: "olen aina tiennyt, että olen suomalainen, mutta nyt myös tunnen olevani suomalainen". Kun olimme kaukana, pystyimme näkemään tosi lähelle. Mutta nyt emme kaivanneet Suomeen ollenkaan. Paitsi Satu ikävöi Mikkoa.

Juomalaulumme kertoi kulkureiden asenteen. Elimme Karmel-vuoren huipun ja Jezreelin laakson mudan kautta, pelasimme pelejä, joita kuumaveriset miehet halusivat estottomien vapaamielisten skandinaaviblondien kanssa pelata, kuljimme halki Israelin ja radio soi Mashinaa. Emme palvoneet maallista mammonaa tai matkasekkejä, vaan ostimme Maccabee, Fantasiaa, falafelia, halva, täyteläistä jäätelöä ja matkalippuja Israelin maanteille. Annoimme diplomi-insinöörien, jotka Helsinki-Vantaan lentokentällä itkivät peräämme, tallettaa shekelit. Ilonahan oli ehdottanut DI:lle, että he lähtisivät tämän armeijan jälkeen yhdessä kibbutsille, mutta DI oli nauranut vapaaehtoistyölle. Eipä Sirkus Orenimilla suomipoikia näkynyt, mutta joitain suomalaisia poikia sentään kuulin muilla kibbutseilla olleen.  

Yhtenä iltana palasimme huoltoasemalta halva- ja jäätelöostoksilta tulisen päivän viilentyessä. Kesä oli kärventänyt kibbutsin pellot rutikuivan ruskeiksi. Vuoden kääntyessä lopuilleen pohjoinen biologinen kellomme kertoi, että oli talven, lumen ja joulun aika, mutta talvesta ei näkynyt merkkiäkään. Neljän vuodenajan maasta tulleilla oli verissä luonnon muuntuminen alati viikosta toiseen ja vuodenkierto, mutta täällä kesä vaan jatkui ja jatkui. Kaipasimme niin lunta, että näimme kangastuksen. Pellot olivat yhtäkkiä tulvillaan lunta ja kuin lapsina ryntäsimme siihen uimaan, pyörimään ja tekemään lumienkeleitä. Tuntui hassulta, että kirjeissään ystävämme Suomessa haikailivat uima-allaseloamme ja Israelin aurinkoa ja inhosivat Suomen syyssateita. Me olisimme voineet jo luopua Venus-planeetan auringosta. Aloimme laulaa Sylvian joululaulua. Oli helppo ymmärtää, että vaikka runoilija oli sypressien maassa, talvella hän kaipasi suomalaista joulukuusta. Mutta paluulennolle emme edelleenkään haikailleet.

Kaikki eivät pitäneet laulamisestamme. Jasper oli minun ja uusien tanskalaisten tyttöjen kanssa Haifassa. Paluumatkalla bussissa lauloin suomalaista laulua. Jasper yritti vaientaa minut varoittamalla bussitarkastajasta. Se oli turha huoli, olihan minulla bussilippu shortsien taskussa. Jasper olisi voinut ottaa rennosti ja nauttia tunnelmallisesta bussihetkestä. Gilles kertoi minulle myöhemmin, että Jasper oli niin ahdistunut häpeästä, että oli lähes hypännyt ulos bussista. Myös Åsa valitti iltapäiväretkellä Accon merenrantakaupungissa, että laulamalla pilasimme tunnelman. Joillekin ei mikään kelvannut. Me tauno siskot olimme aitoja estottomia vapaamielisiä skandinaaviblondeja, irti häpeästä.

Hine Ma Tov Umanaim