Heprean tunnilla meille oli kerrottu, että iltaisin kibbutsilla
ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, ryypätä ja naida.
Chadar ochelin dubatut elokuvat olivat heprean kielimuurin takana ja tv-elokuvat
jäivät näkemättä, sillä emme kotiutuneet ison volu talon olohuoneeseen. Baabelin tornin kaaos teki Walesin ja Yorkshiret murteet niin vaikeaksi, että volu talon länsi leidit ja Finlandia husetin skandiblondit eivät koskaan tutustuneet toisiinsa satunnaisia tervehdyksiä enempää. En pitänyt enää halvasta vodkasta ja intoxication. Nykyään join vain hillitysti kuin länsi leidi bakbuk jajim Fantasiaa, jumalten nektaria sapatti-iltaisin enkä enää kuin perinteinen suomalainen, joka halusi vain tulla nopeasti humalaan. Seksi oli satunnaista ja nopeaa, jos sitä tapahtui joskus
chadar ochelin kulmilla puhtaiden tiskien aikaan, joten sitäkään ei voinut sanoa harrastukseksi. Onneksi oli sentään heprean tunnit.
Chadar ochel
oli lounasaikaan hektinen ja ruuhkainen kibbutsiunivormuisine ihmisineen, mutta illalla päivällisellä tunnelma oli toisenlainen,
verkkainen ja viipyilevä. Päivän työ oli päättynyt ja ikkunoistakin näki vain lempeän
pimeyden ja lamppujen alla tunnelmallisen keskusaukion puiston. Vaikka meillä oli ikioma Finlandia huset, myös meille chadar ochel oli yhteisöelämämme ydin ja aktiivinen yhteisömme näkyi ja
kuului kauas. Kommuunielämässä parasta oli se, että aina oli lähellä ystäviä. Söimme kauan,
juttelimme ja nauraa rätkätimme. Huumori oli älyvapaata, huvit
ihan ilmaisia. Kaisan nauru raikasi kuin 200
kanaa olisi muninut 200 täydellistä munaa.
Olimme Orenimin unelmien volu, iloisia ja tyytyväisiä. Vietimme kommuunielämää ehkä jopa aidommin kuin jotkut kibbutsin jäsenet. Emme haikailleet iltaisin yhteisöstä pois omaan kopperoomme omia sapuskoita omissa vaatteissa keittelemään, vaan istuimme sinisessä työunivormussa läpi koko päivällisajan ja nautimme pöydän kaikista antimista chadar ochelissa. Uskaltauduin maistelemaan yhä useampia ruokia. Kuin kelpo kibbutsnik odotin jonossa, kun chadar ochel volu toi lisää hummus, joka sai minut kauhistumaan ensimmäisenä aamuna, että kuolisin täällä nälkään, oli nyt herkkuruokaani. Hummus oli leivänpäällistahna, johon oli tehty kikherneitä, seesaminsiemeniä ja valkosipulia. Vasta kun kattaus kerättiin pois ja chadar ochelia siivottiin, lopetimme teen lipittämisen ja laulamisen ja lähdimme iltakävelylle pitkin kibbutsin polkuja.
Meillä ei ollut ongelmia, miten viettää aikaa iltaisin. Ympärillä oli aina reipas volu ryhmä. Yksinkertaisessa kibbutsielämässä ei ollut helppoja valmiita huvituksia kuten elokuvat tai shoppailu, mutta nuorilla ihmisillä oli aina jotain kivaa tekemistä. Kuuden tunnin työpäivä oli lyhyt eikä aikaa kulunut työmatkaan, arkiseen kaupassakäyntiin tai ruoanvalmistukseen. Kibbutsilla kaikki sijaitsi parin sadan metrin sisällä. Oli aikaa elää. Oli aikaa elää ainutlaatuista juhlahetkeä, yhtä ihmiselämän parasta, jollei ihan parasta, huoletonta nuoruutta. Oli aikaa tehdä mieluisia asioita. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, koska ei ollut televisiota, kännykkää eikä tulemista ja menemistä. Oli aikaa luoda. Oli aikaa ystävystyä ja olla yhdessä ihmisten kanssa. Mitä vähemmän elämässä oli turhia asioita, sitä enemmän oli aikaa ystäville. Olimme täysin irti Suomen elämästämme ja sen tilalle tullut volu yhteisö. Juttelimme loputtomasti tunteistamme, ajatuksistamme ja kokemuksistamme, nauroimme ja itkimme hillittömästi, lauloimme, piirsimme, kirjoitimme ja luimme runoja, kirjoitimme aerogrammeja ja teimme iltapäiväretkiä. Minulla oli vain pieni 1500 markan matkakassa, joten huvituksiin kibbutsin ulkopuolella rahaa ei ollut.
Kun Sirkus Orenim vei sieluni, en kaivannut mitään kibbutsin ulkopuolelta enkä mistään koko maailmasta enkä ostellut juuri muuta kuin falafelia, halvaa ja eksoottista jäätelöä. Orenim antoi ylevän periaatteensa mukaan minulle kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nautin minimalismista.
Aluksi pidin
päiväkirjaa ja kuten aforismi tiesi, pian nuoren tytön päiväkirja oli kuin romaani pojista. Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli juuri viemässä
jalat altani ja maan jalkojeni alta. Mutta kun elämä vei minut mukanaan, päiväkirja jäi. Senkin
aforismi tiesi: hyvät tytöt kirjoittavat päiväkirjaa, pahat tytöt eivät ehdi.
Minulla oli mukana runokirja nimeltään Parantava runo, Healing Poem. Se oli osuva valinta.
Parantavaa runoa tarvittiin usein, koska elimme hektisten kokemusten ja
tunteiden sirkuskarusellissa Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon. Oli turvallista istua yhdessä elämän karusellissa tauno siskojen kanssa. Mitä
ikinä Sirkus Orenimissa tapahtuikaan, jäi ikiajoiksi Orenimille, vain me ja
laiskat liskot tiesivät. Olimme tulleet kibbutsille yksin ja jokainen
tarvitsi monta arkunkantajaa. Niinpä ystävyys syntyi rakettinopeasti.
Valokuvasin
elämäämme ja kibbutsin valokuvakehittämö teki kuvat. Kuvissa volut juhlivat, nauroivat, tanssivat, joivat bakbuk jajim Fantasiaa ja Maccabee-olutta,
silmät loistivat ja posket hehkuivat. Toisissa kuvissa teimme töitä ilosta
sädehtien. Kaikilla kibbutseilla eri vuosikymmenillä otetut valokuvat olivat aivan samanlaisia. Valokuvat vaihtuivat mustavalkoisista värillisiin, hius- ja
vaatemuoti vaihtui mutta silti ne kuvasivat samaa todellisuutta. Samat rähjäiset talot, samat vaatimattomat huoneet, samat oranssinruskeat verhot, sama
likaisenkeltainen seinämaali ja samat iloiset ja tyytyväiset volut. Epäilimme,
että kelmeänkeltainen maali oli ollut huikeassa alennusmyynnissä ja kibbutsi liike oli ostanut sitä kaikille yli 250 kibbutsille. Myöhempinä aikoina
Facebookin voluryhmän ylläpitäjä huomasi, että sama kuva eri versioina ilmestyi
aina uudelleen ryhmän seinälle. Hän loi säännön, millaisia
valokuvia voluhuoneista ei saisi enää julkaista. Niissä ei saanut olla oranssit
verhot, ei yhdeksän volua ahtautuneena samalle sängylle partakoneenteränohuelle
patjalle, ei pupunkorvasormia jonkun pään takana, ei joku katsomassa väärään
suuntaan ja jollakulla sylissään kitara, ei lattialla monikäyttöistä
lämmitin-leivänpaahdin-yhdistelmäkonetta eikä seinällä graffitia ja Israelin karttaa. Sellaiset poistettaisiin. Siispä ryhmän seinä olisi aina tyhjä
voluhuoneiden valokuvista.
Vaikka meillä ei ollut koti-ikävää, suomalaisilla lauluilla oli jokin merkitys, koska lauloimme niitä usein. Lauloimme Finlandia husetin olohuoneessa, chadar ochelissa päivällisen
päätteeksi teetä juodessamme, juodessamme ennen partya, vaeltaessamme partyihin ja Playboysiin sekä busseissa läpi Israelin. Israelilaisissa kansanlauluissa oli iloiset sanat ja sävelet verrattuna suomalaisiin. Lauloimme Suuria shekeleitä, Hei Israelista heilin minä löysin,
Väliaikaista kaikki on vaan, Peppi Pitkätossu, Petteri Punakuono, Valkea joulu
ja Sylvian joululaulu. Suomalaiset laulut yhdistivät taunosiskojen porukkaa ja oli napanuora kaukaiseen kotimaahan. Laulu Sininen ja valkoinen sai
uuden merkityksen: "Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä
siitä kertoisin, kysyjille vastaisi". Muinaisina aikoina suomalaiset olivat
ajatelleet: "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis
suomalaisia". Meille suomalaisuus oli itsestään selvää, mutta Orenimilla
päivitimme tuon lauseen oman kokemuksemme pohjalta: "olen aina
tiennyt, että olen suomalainen, mutta nyt myös tunnen olevani suomalainen". Kun olimme kaukana, pystyimme näkemään tosi lähelle. Mutta nyt emme kaivanneet Suomeen ollenkaan. Paitsi Satu ikävöi Mikkoa.
Juomalaulumme kertoi kulkureiden asenteen. Elimme Karmel-vuoren
huipun ja Jezreelin laakson mudan kautta, pelasimme pelejä, joita
kuumaveriset miehet halusivat estottomien vapaamielisten skandinaaviblondien
kanssa pelata, kuljimme halki Israelin ja radio soi Mashinaa. Emme
palvoneet maallista mammonaa tai matkasekkejä, vaan ostimme Maccabee, Fantasiaa, falafelia, halva, täyteläistä jäätelöä ja matkalippuja Israelin maanteille. Annoimme diplomi-insinöörien, jotka Helsinki-Vantaan lentokentällä itkivät peräämme, tallettaa shekelit.
Ilonahan oli ehdottanut DI:lle, että he lähtisivät tämän armeijan jälkeen
yhdessä kibbutsille, mutta DI oli nauranut vapaaehtoistyölle. Eipä Sirkus Orenimilla suomipoikia näkynyt, mutta joitain suomalaisia poikia sentään
kuulin muilla kibbutseilla olleen.
Yhtenä iltana
palasimme huoltoasemalta halva- ja jäätelöostoksilta tulisen päivän viilentyessä. Kesä
oli kärventänyt kibbutsin pellot rutikuivan ruskeiksi. Vuoden kääntyessä
lopuilleen pohjoinen biologinen kellomme kertoi, että oli talven, lumen ja joulun aika, mutta talvesta
ei näkynyt merkkiäkään. Neljän
vuodenajan maasta tulleilla oli verissä luonnon muuntuminen alati viikosta
toiseen ja vuodenkierto, mutta täällä kesä vaan jatkui ja jatkui. Kaipasimme niin lunta, että näimme kangastuksen. Pellot olivat yhtäkkiä tulvillaan lunta ja kuin lapsina ryntäsimme siihen uimaan, pyörimään ja tekemään lumienkeleitä. Tuntui hassulta, että kirjeissään ystävämme Suomessa haikailivat uima-allaseloamme ja Israelin
aurinkoa ja inhosivat Suomen syyssateita. Me olisimme voineet jo luopua Venus-planeetan auringosta. Aloimme
laulaa Sylvian joululaulua. Oli helppo ymmärtää, että vaikka runoilija oli sypressien maassa, talvella hän kaipasi suomalaista joulukuusta. Mutta paluulennolle emme edelleenkään haikailleet.
Kaikki eivät pitäneet laulamisestamme. Jasper oli minun ja uusien tanskalaisten tyttöjen kanssa Haifassa.
Paluumatkalla bussissa lauloin suomalaista laulua. Jasper yritti vaientaa minut varoittamalla bussitarkastajasta. Se oli turha huoli, olihan
minulla bussilippu shortsien taskussa. Jasper olisi voinut ottaa rennosti ja nauttia tunnelmallisesta bussihetkestä. Gilles kertoi minulle myöhemmin,
että Jasper oli niin ahdistunut häpeästä, että oli lähes hypännyt ulos bussista. Myös Åsa valitti iltapäiväretkellä Accon merenrantakaupungissa,
että laulamalla pilasimme tunnelman. Joillekin
ei mikään kelvannut. Me tauno siskot olimme aitoja estottomia vapaamielisiä
skandinaaviblondeja, irti häpeästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti