76 Paratiisista karkoitus

- Sinä tiesit Tamista, totesin.
Näin vastauksen Gillesin kasvoilta. Olin edelleen toivonut, että hän ei olisikaan salannut asiaa minulta.
- Miten sinä saatoit? Jos sinä loukkaat Ilonaa, sinä loukkaat myös minua, raivosin.
Hän ei sanonut mitään.  

- Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, olin aivan raivoissani.
Tyrkkäsin Ilonan sängyn toiseen seinään ja omani toiseen seinään. Parisänky oli kuollut. Toinen sänky kolahti kitarakoteloon, mutta hän ei edelleenkään sanonut mitään eikä rientänyt pelastamaan rakasta kitaraansa. Vihasin hänen puhumattomuuttaan. Vihasin jopa häntä. Enhän minä lopultakaan tuntenut tätä muukalaista, katupoikaa varjoisilta kujilta. En tiennyt hänestä juuri mitään. Kuitenkin olin antanut hänen käsiinsä elämäni ja sydämeni. Tunsin hänen kehonsa ja olin luullut tuntevani hänen sydämensä. Mutta tunsinko hänen sieluaan? Rakkauden väitettiin olevan sokea.
- Tämä on loppu. Mene pois, sanoin ja menin Kaisan ja Ilonan huoneeseen.

Gilles tuli perässäni: - Kyllä minä tiedän, että tämän täytyy loppua, mutta miten sinä voit tehdä sen näin? Slicha, Ilona, en minä ole tiennyt sitä kauan. Ajattelin, ettei se ole minun asiani.
Käänsin Gillesille selkäni ja hän keräsi tavaransa.

Kun hän oli mennyt, aloin itkeä. Hänen sanansa olivat hirvittävät. - Hän sanoi, että tämän täytyy loppua. Me olemme puhuneet ihan muuta.
- Mene hänen luokseen. Ei sinun tarvitse särkeä teidän rakkauttanne minun takiani, Ilona sanoi.
Mutta minä en halunnut.
- Hän salasi tämän sinulta ja minulta. Hänen täytyy olla rehellinen minulle. 

Onneksi Gilles oli nyt töissä pardesissa eikä kana talossa. Työpaikkaromanssi ei ollut hyvä juttu silloin, kun ei halunnut nähdä enää toista. Oli ollut aika, jolloin en halunnut lähteä edes iltapäiväretkille, jotta voisin nähdä edes vilahduksen hänestä. Nyt pieni kibbutsi ja asuminen naapuritaloissa teki hänen välttelynsä tukalaksi. Näin Gillesia onneksi vain ohimennen ja jos satuimme yhtä aikaa chadar ocheliin, menin istumaan toiseen pöytään Mutta mitä enemmän häntä välttelin, sitä vahvemmin hän oli läsnä. Miten piinaavaa mahtoi olla kibbutsnikien elämä rakkaussuhteiden loputtua ja salasuhteiden paljastuttua? Jos kibbutsien sanonta ”minun vaimoni on minun vaimoni ja sinun vaimosi on minun vaimoni myös” piti paikkansa, Sirkus Orenim oli piileskelijöiden labyrintti. 

Kirjoitin runon: Pihakivet eivät narsku enää. Hetken aikaa luulen, että tuuli on askeleita. Tiedän, mutta en voi ymmärtää: hän ei tule.