70 Yad Vashem

 

Gilles etsi juuriaan. Menimme Yad Vashemiin, Vainojen museoon, holokaustin kuuden miljoonan uhrin muistopaikkaan. Muistoja tuhoamisleirien juutalaisuhreista, valokuvia, valtava kasa kenkiä ja keltaisia rintamerkkejä, joissa oli kuusi sakaraa kuten Davidin tähdessä. Syyskuusta 1941 alkaen saksalaisten valtaamilla alueilla kaikkien yli 6-vuotiaiden täytyi käyttää davidintähteä. Jude-sana täytyi olla juutalaisten vaatteissa. Kengät ja rintamerkit tekivät tapahtumat todelliseksi. Jokin kenkä saattoi olla Gillesin isoäidin, Emmanuellan. 

Muistosalissa paloi ikuinen tuli. Sen lattiaan oli kirjoitettu tuhoamisleirien nimiä, Majdanek, Janowska, Auschwitz-Oswiecim, Mauthausen-Gusen, Chelmno, Belzec, Bergen-Belsen. Halki tämän rajattoman kauhun ja surun pyhätön kuljin hänen käsivartensa polte hartioillani, kuumat käsivartemme kietoutuivat toisiinsa, vaihdoimme salaa syyllisiä suudelmia pylväiden takana. Lopulta minua alkoi ahdistaa sietämättömästi. Etsimme lähimmän exitin ja astuimme aurinkoon.

Kauhujen talosta ulospääsykään ei tuonut helpotusta. Puisto oli täynnä kauhistuttavia taideteoksia. Siihen, mihin tieto ei yltänyt, ylsi taide. Syöksyessämme ulos eteen avautui vihreä ruohokenttä, sininen taivas ja betoninen taideteos. Nainen oli tummanharmaata betonia, hän kantoi lasta, hänellä ei ollut kasvoja, oli vain kohti taivasta ja Jumalaa avautuva valtava suu, joka huusi, ja minä huusin. En erottanut huutojamme toisistaan. Tarrauduin Gillesiin, ravistin häntä niin lujaa kuin pystyin.
- Se on Emmanuella.
Emmanuella suojaamassa vartalollaan lastaan.

Patsaan nimi oli Toivo, mutta minulle se oli Kauhu.

Gilles kietoi vartalonsa suojakseni. Hän käsivarret ympärilläni, kaikki, mitä tarvitsin. Aloin rauhoittua. Silloin se tuli. Varmuus. Kuuluimme ikuisesti yhteen, tunsin itseni ehjäksi hänen kanssaan. Elämäni ja ajatukseni tulevaisuudesta Suomessa hävisivät. Tunsin vain Gillesin kouran kädessäni ja olin kyvytön sanomaan sanaakaan siitä, mitä minussa tapahtui. Olin pitkään ajatellut erästä asiaa ja siinä hetkessä tein päätöksen. Suljin mielestäni sen, mitä Gilles oli sanonut kävellessämme Beth She’arimin tietä. Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi.

Yad Vashemista palasimme Jerun vanhaan kaupunkiin. Amir tatuoi Gillesin nilkkaan päivämäärän, jona natsit veivät Emmanuellan. Minä en vielä tiennyt, mikä kuvaisi parhaiten minun Israelin-vuottani, olisiko se falafel, tipu, torakka, skorpioni vai Gillesin nimi. Kibbutsilla olin nähnyt tuhoamisleireillä tatuoituja numerosarjoja vanhusten käsivarsissa. Tatuoinnin näkeminen oli aina isku vasten kasvoja. Minua alkoi hävettää oma edeninpuutarhanirvanani suunnattomasti kärsineiden ihmisten keskellä. Jolleivat he itse olleet kärsineet tuhoamisleirien kidutuksesta, joku, jota he olivat rakastaneet, oli. 

Chadar ochelin nurkkapöydässä istui päivästä toiseen aina yksin hyvin hauras ja laiha vanha nainen. Hän puhui itsekseen ja antoi kasvot holokaustille. Kun kävelin hänen lähellään, kuulin hänen toistavan vain yhtä sanaa. Riefel Riefel Riefel. Oliko Riefel tuhoamisleiri, kiduttajanatsi, kuollut rakastettu tai kadonnut lapsi?