48 Kesäyön unelmia

 

Eräänä yövuoron jälkeisenä päivänä heräsin puolilta päivin, kun joku koputti oveen. Päivä oli vapaa ja yöllä purettaisiin seuraava tipukuorma. Gilles tuli ja hänellä oli runo, jonka hän oli kirjoittanut yöllä sen jälkeen, kun olimme palanneet töistä.

Her eyes they shine like precious stones
with wisdom, kindness and love.
Her voice it coos in soft sweet tones
just like the unstained dove.

She makes me feel without a care
and free as the summer breeze.
We surely make a handsome pair
as in fun we jest and tease.

If it’s early morn or late at night
we are sitting side by side.
My emotions float me with delight
with the force of a stormy tide.

Although we speak in diffrent tongues
as were both born on diffrent land.
Her eyes a smile say everything
and I always understand.

Minun oli pakko vilkaista olkani yli. Huoneessa ei ollut ketään toista tyttöä, jolle Gilles oli kirjoittanut näin kauniisti. Ilona oli Chaimin luona. Runo oli liian kaunis. Miten suomalaiset siniharmaat silmät voisivat säihkyä kuin jalokivet? Toki silmistäni paistoi ystävyys, joka välillemme oli vaivihkaa syntynyt ja joskus niissä saattoi ehkä nähdä muutakin. Kyyhkysen ääni oli kuitenkin liian makeaa. Jasper oli kertonut Gillesille, kuinka huonosti lauloin. Näistä häiritsevistä seikoista huolimatta runo kertoi selvästi viime viikoista väkertäessämme tipuille väliaitoja. Kieli- ja kulttuurimuurin yli silmämme ja hymymme olivat viestineet sanoitta. Hän oli tuntenut yhteyden katseissa, joita loimme toisiimme, kun hän soitti pianoa chadar ochelin yökonserteissa, kun kananraato hajosi Renaultissa ja kun sadetakkien silmärei’istä loimme toisiimme epäuskoisia katseita. Gilles tunsi laillani ilon, kesätuulen, tuttuuden ja helppouden jutella, vitsailla ja olla yhdessä. Totta, hän oli huudattanut ja juoksettanut minua pitkin lulia. Mutta runossa oli liikaa siirappia. Ja mikään pari, saati komea pari me emme sentään olleet. Ainakaan vielä.

Gilleskaan ei ollut niellyt katupoikarunoani kritisoimatta. Hän ei hyväksynyt runon arkirealismia enkä  minä hänen runonsa romantiikan ajan kesäyön unelmaa. Gillesin mielestä runo ei voinut tapahtua  kana talossa ja pincers ja sahanpuru eivät siihen sopineet. Mietin, heijastelivatko runomme laajemminkin maailmankuviemme eroja.

Sen kuitenkin jo tiesin, että aikojen alussa kohtalomme oli kirjoitettu tähtiin. Runotyttö oli kohdannut runopojan, sielunkumppanin, romanttisen taivaanrannan maalarin. Minua alkoi pelottaa. Samaa sielujen harmoniaa olin tavoitellut Arton kanssa ja miten se oli päättynyt. 

Sitten lähdimme yhdessä chadar ocheliin syömään aamiaistamme. Oli myöhäinen iltapäivä. Muut volut olivat jo lopettaneet työpäivän, syöneet lounaan ja menneet nukkumaan, poolille tai Israelin kyliin. Chadar ochelissa oli enää vain joitain vanhuksia syömässä. Oli hyvin hiljaista. Ainoa ääni, jonka kuulimme, oli se, mitä vanha kibbutsniknainen, joka istui lähellämme, sanoi: - Riefel, riefel.