Illalla Gilles nilkutti luokseni kainalosauvan, kitaran ja Shakespearen Kesäyön unelma -kirjan kanssa. Työnsimme sängyt taas yhteen parisängyksi. Hän luki minulle kohtauksia Kesäyön unelmasta. En ymmärtänyt pätkääkään ranskaa, vaan nautin hänen ilmeikkäästä äänestään. Pelasimme tyhjällä Fantasia-bakbukilla pullonpyöritystä ja saimme kysyä toisiltamme mitä vaan.
Gilles kertoi lisää tarinaansa. Hänen isänsä oli valokuvaaja, joka oli jättänyt Gillesin äidin nuoren mallitytön takia. Äiti oli kahvilayrittäjä Pariisissa. Gilles oli kokenut läpi lapsuutensa sisimmässään, että vanhemmat olivat kiireisiä töissään ja heidän ajatuksensa olivat heidän omissa asioissaan. Murrosiässä hän oli joutunut vaikeuksiin, joista hän ei kertonut tarkemmin, vaikka olisin mielelläni kuullut. Hän oli varma, ettei koskaan palaisi kotiin Pariisiin. Joku maailmankiertäjä oli kertonut Gillesille, että kun kibbutsilla teki helppoa työtä, sai kodin vuodeksi. Hän oli lähtenyt liftaamaan kohti Aasiaa. Hän halusi myös kohdata juutalaiset juurensa. Hän oli tehnyt tilapäishommia matkan varrella Italiassa ja Kreikassa ja matkustanut sitten laivalla Pireuksen satamasta Haifaan. Tel Avivin kibbutsitoimistosta hänet oli lähetetty Sirkus Orenimille. Näin satunnainen teiden risteytyminen toi meidät tähän parisänkyyn. Ymmärsin, että vaikka moni volu pakeni ongelmiaan Sirkus Orenimille tai etsi sieltä yhteisöllisyyttä, Gillesille vuoden koti merkitsi vieläkin suurempaa rauhan tyyssijaa.
Kerroin Gillesille suomalaisesta elämänmenosta. Hänen oli vaikea uskoa, että oli olemassa maa, jossa ei ollut poliittista levottomuutta, aseellista väkivaltaa eikä luonnonkatastrofeja, maa, jossa ei tarvinnut pelätä. Jollei pelännyt helvettiä tai Venäjää, joiden pelko levisi edellisten sukupolvien puheista. Kerroin hänelle, että suomalaiset ajattelivat, että Suomessa syntyminen oli lottovoitto. Koivun ja tähden alla oli turvallista elää.
Gilles sanoi nähneensä liikaa väkivaltaa, mutta ei taaskaan kertonut tarkemmin. Hän leikki ajatuksella, tulisiko hänkin Suomeen ja ottaisi minut vaimokseen. Hän katseli valokuviani ja halusi itselleen kuvan, jossa istuin keltainen niittyleinikkikimppu sylissäni isoisäni maatalouskoneen satulassa taivaansinisessä puserossa ja farkuissa vasten sinitaivasta ja keskikesän vihreää. Kaikki muutkin pojat halusivat sen saman kuvan. Kuinka suomalaiselta näytinkään siinä kuvassa ja miten kaukana siitä nyt olin. Miltä näytin suurkaupungin katupojan silmin?
Gilles alkoi laulaa Simonin ja Garfunkelin Boxeria. Kadehdin kitaraa hänen käsissään, halusin, että hän pitäisi minua kuin kitaraansa. Makasin selälläni hänen jalkojaan vasten ja katselin Finlandia husetin kattoa. Oli vain Venus-planeetta, parisänky, laulu ja hän. Suljin silmäni. Kuin cricket hän kutsui minua. Silloin hän suuteli minua ensimmäisen kerran.
- Tunnen sinua kohtaan niin kuin olen aina ajatellut, että tunnen vaimoa kohtaan, mutta en halua tuntea vielä niin, hän sanoi.
En avannut silmiäni. En halunnut kohdata todellisuutta, sitä kohtalon ivaa, että kohtaisin aidon rakkauden väärään aikaan väärässä paikassa. Kun hän laittoi kitaran koteloon, pujahdin makuupussiin turvaan tunteiltani. Olin pukeutunut epäromanttiseen punaiseen pyjamaan. En ollut arvannut, että Israelin talvessakaan en tarvitsisi lämmintä yöasua, mutta nyt en tarvinnut myöskään viettelevää pitsiunelmaa. Makasimme makuupusseissamme, juttelimme ja pidimme toisiamme kädestä, kunnes nukahdimme.
- Laila tov, hyvää yötä.
- Laila tov.
Heräsin parin tunnin päästä. Gilles nukkui levottomasti, näki varmaan painajaista. Ehkä hän oli taas vaarallisilla kaduilla. Kosketin hänen käsivarttaan ja hän rauhoittui vähitellen heräämättä. Ikkunasta kantautui hieman valoa hänen kasvoilleen. En ollut kokenut tällaista rauhaa. Kaikkein vahvinta välillämme oli tämä lämpö. Olin onnellinen vain siitä, että hän oli olemassa, minä olin olemassa, että me olimme kulkeutuneet maailman eri teitä tähän parisänkyyn Aasian mustan taivaan alle.
Minustakin oli tullut Helmiketju-runon pieni tyttö. Katselin mustan jumalani kasvoja hiljaisena rakkaudesta. Päivät ja yöt hänen kanssaan kätkeytyivät helmiketjuksi sydämeeni. Hän oli sanonut isoja sanoja. Hän ei tuntenut minua kohtaan enää vain niin kuin parasta ystävää kohtaan, hän tunsi minua kohtaan niin kuin vaimoa kohtaan tunnetaan. En ollut vastannut mitään. Hänen sanansa olivat liian suuria. Vaikka hän oli aivan erilainen kuin Tauno, epäilin silti, oliko katupoikakaan Keski-Suomen vävymateriaalia.
Tätini oli kysynyt, oliko ensimmäinen poikaystäväni minulle se suuri tuli. En ollut osannut vastata, koska en ollut vielä silloin tuntenut suurta tulta. Nyt mieleni ja vartaloni hehkuivat sisäistä tulta. Mutta suurta tulta ei voinut päästää roihuamaan täällä, sen paikka oli vasta Suomessa. Täällä ei ollut metsäpalovaroitusta, kipinät voisi karata kuiviin tammen latvustoihin ja polttaa Sirkus Orenimin 50 vuoden rakennustyön hetkessä maan tasalle. Olin yhä vaarallisempia vanhempien varoituksia rikkomassa. Miten pitäisin kiinni tyhmistä periaatteistani, en antautuisi tähän tunteeseen? Olin vaarallisella maaperällä. Hurja syöksy Jezreelin laakson malariasoihin oli auki edessäni. En voisi päästää malariaa riehumaan vereeni. Vuoristojuna Karmelin huipulla houkutteli minua astumaan kyytiin tempaistakseen minut tornadoonsa.
Gilles oli vain illuusio, muukalainen, katupoika öisiltä kujilta. Sirkus Orenim oli sattumalta ja ajattelemattomasti heittänyt meidät samaan parisänkyyn ja pian jompikumpi jatkaisi matkaa. Ei ollut mitään järkeä sekoittaa hauskanpitoa ja tunteita toisiinsa. Arto oli saanut kuuman laavan vyörymään lävitseni, mutta lopulta tunteeni olivat tuhota minut. Puhtaiden tiskien aikaan Tauno oli huoleton tapaus, häntä ei tarvinnut miettiä sen koommin. Vielä parempaa oli Orin kanssa sahanpurussa, mutta siihenkään ei tarvinnut jumiutua. Gilles oli jotain ihan muuta. Hän oli saanut siivet kasvamaan selkääni. Miksi minä liukuisin taas vaarallisiin tunteisiin? Miksei yksi suhde skandiblondin historiassa voisi olla vain ystävyyttä, runoutta, kynttilänvaloa ja pianon pimputusta? Silloin askeleet olisivat kevyet jättää Sirkus Orenim jonain päivänä. Niin Kaisa ja äiti olivat neuvoneet.
Tartuin Gillesin käteen ja vaivuin uneen. Unessa Tuulen Poika oli jatkanut matkaansa ja Maan Tytär palasi maankamaralle. Mutta lennon muisto eli hänessä. Eräänä päivänä Maan Tytär löysi pienet siivet hartioistaan. Hän juoksi korkeimmalle kukkulalle nähdäkseen taivaan. Ja siellä lensi Tuulen Poikia ja Tuulen Tyttäriä, jollainen hänestäkin tulisi. Jonain päivänä Maan Tytär ei enää uneksuisi, vaan lentäisi hänkin Tuulen Pojan parvessa halki maailmankaikkeuden.
Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli viemässä jalat altani ja maan jalkojeni alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti