58 Ohi Negevin, Beersheban ja Hebronin

 

Perjantaiaamuna Eilatissa emme enää voineet jatkaa riemulomaamme. Olimme toisella puolella Israelia, 380 kilometrin päässä kibbutsilta, mutta emme voineet enää vastustaa sapatti-illan pommisuojayökerho Playboysin kaipuuta. Ostimme liput aamun ensimmäiseen Jerun bussiin. Puhuimme lippuluukulla englantia, lipunmyyjä palveli sujuvasti suomen numeroilla siihen asti, kun aloimme puhua suomea, jolloin taas hän alkoi puhua englantia. Tuollakin miehellä oli ollut suhde suomineitoon, meitähän oli täällä vuosikymmeniä vaellellut syntisillä kibbutseilla ja hengellisillä toivioretkillä.

Nousimme aamun ensimmäiseen bussiin ja ajoimme lähes halki koko maan. Onneksi Israel ei ole pitkä maa. Bussi Eilat-Jeru oli niin täynnä, ettemme päässeet Ilonan kanssa istumaan vierekkäin, vaan istuin tuttuun tapaan nuoren hoikkalanteisen sotilaspojan ja hänen Uzinsa viereen. Mietin, oliko sotilaskin valvonut yön jonkun kanssa, sillä hän nukahti heti ja nukkui 311 kilometriä Jeruun asti? Hän nojasi olkapäätäni vasten. Uzin metalli oli viileä ylikuumentunutta kehoani vasten. Tunnelma oli kuin maailmanloppu ja veitsen terällä, kun aseen piippu tuijotti minua. 

Jos eilen halusin vain kuolla kärsimyksen vuoksi, nyt henkiin jääminen kiinnosti, en halunnut yhtäkään skandiblondihiusta menettää päästäni. Katsoin vain tiukasti kohti pohjoista ja istuin ohi Beersheban beduiinimarkkinoiden, Hebronin ja Bethlehemin, ohi Negevin autiomaan. En vilkaissutkaan beduiineihin ja kameleihin, vaan tuijotin vain omaa napaani. 

Jerun bussiasemalla oli pitkät jonot. Valtava määrä ihmisiä oli menossa Haifaan. Emme enää pelänneet sotilaita, jotka menivät aseineen kotiin viikonlopuksi, koska nyt he antoivat meille turvaa tungoksessa, jossa voisi olla myös terroristeja. Minulla ja Ilonalla oli hermot kireällä, kun kello kulki kohti iltaa. Onneksi uusi bussi tuli heti, kun edelliseen oli noussut niin paljon porukkaa kuin siihen suinkin mahtui. Aloin uskoa, että tämä maa toimi jopa tehokkaammin kuin Suomi, vaikka alkuun tuntui, että täällä elettiin kuin sika pellossa.

Edellämme jonossa oli amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta seitsemän valtavan matkalaukun kanssa. Mies huusi: - But what about my luggage? Mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Elämä oli kevyttä, kun kantoi repussa vain puhtaat alushousut aamuksi. Omistaminen oli niin turhaa elämiseen verrattuna. Pariskunnan matkalaukut eivät mahtuneet bussin alle tavaratilaan, joten ne nakeltiin bussin käytävälle tientukkeeksi. Uzit osoittivat kohti kattoa siellä täällä. Ilonan kanssa nauroimme, miten  rentoa sirkusta elämämme oli. Kiipesimme amerikkalaisten matkalaukkujen yli bussin peräpenkille. Yes, tämä oli elämää! 

Matkustaminen Israelissa oli helppoa kaikkialla muualla paitsi lähikaupungissamme Haifassa. Jerun ja Tel Avivin isoilla bussiasemilla bussit ja laiturit olivat järjestyksessä siellä, missä niiden kuului olla, mutta Haifassa olimme aina eksyksissä. Emme onnistuneet koskaan löytämään Orenimille vievän bussin pysäkkiä, saati koko bussiasemaa. Juoksentelimme pysäkeillä kyselemässä kuskeilta, pääsikö hänen bussillaan Orenimille. Saimme aina uuden neuvon juosta johonkin suuntaan. Kerran sokea ja mykkä mies viittoili meille oikean pysäkin. Lopulta aina onnenkantamoisena pääsimme Orenimin kotipysäkille.

Tällä kertaa Jerun bussi toi meidät Haifan bussiasemalle. Se oli olemassa. Nyt hermoriekaleemme eivät riittäneet bussipelleilyyn, nyt oli nollatoleranssi. Olimme ruoan ja rakkauden nälkäisiä, väsyneitä, stressaantuneita, vittuuntuneita ja äkäisiä. Tilanne ei ollut kaukana siitä, että taunosisko olisi saattanut käydä jopa toisen taunosiskon kimppuun. Vatsamme eivät olleet onnellisesti pullollaan lämmintä falafelia ja mangonektaria niin kuin tavallisesti Haifasta lähtiessämme. Juoksimme paniikissa jokaisen bussin ovelle kysymään, pääsikö sillä Sirkus Orenimille. Yhtäkkiä tunnistimme oikean bussin, Orenimin nimen verran tunnistimme heprealaisia kirjaimia, mutta bussi oli jo liikkeellä. Ilona uhrautui hyppäämään bussin eteen ja bussi jarrutti. Kuski oli niin vihainen, että pelkäsin, ettei hän ottaisi meitä kyytiin. Hän huusi paljon muutakin kuin ma kara ja oivavoi, luultavasti täyden lastin heprealaisia kirosanoja. Mutta otti hän meidät kyytiin. Mikään muu ei merkinnyt meille mitään.

Jezreelin laaksoa lähestyessämme tuttu sypressirivi kumarsi meidät tervetulleeksi kotiin. Sypressit lauloivat hoosiannaa ja me hallelujaa, kun bussi putkahti kotipysäkin aukiolle. Ehtisimme illaksi Playboysiin, volun tunne-elämän päänäyttämölle, volun viikon loppuhuipentumaan. Poistuessamme bussista Ilona pyyteli kuskilta slicha, anteeksi ja halaili tätä. Kuski nuhteli häntä vihaisesti mutta myös liikuttuneesti: - Be careful, ole varovainen.

 

Pääsimme kotipysäkille.  Kotiin. Koti Ala-Galileassa. 

40 Yhteisöelämää

 

Heprean tunnilla meille oli kerrottu, että iltaisin kibbutsilla ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, ryypätä ja naida. Chadar ochelin dubatut elokuvat olivat heprean kielimuurin takana ja tv-elokuvat jäivät näkemättä, sillä emme kotiutuneet ison volu talon olohuoneeseen. Baabelin tornin kaaos teki Walesin ja Yorkshiret murteet niin vaikeaksi, että volu talon länsi leidit ja Finlandia husetin skandiblondit eivät koskaan tutustuneet toisiinsa satunnaisia tervehdyksiä enempää. En pitänyt enää halvasta vodkasta ja intoxication.  Nykyään join vain hillitysti kuin länsi leidi bakbuk jajim Fantasiaa, jumalten nektaria sapatti-iltaisin enkä enää kuin perinteinen suomalainen, joka halusi vain tulla nopeasti humalaan. Seksi oli satunnaista ja nopeaa, jos sitä tapahtui joskus chadar ochelin kulmilla puhtaiden tiskien aikaan, joten sitäkään ei voinut sanoa harrastukseksi. Onneksi oli sentään  heprean tunnit.


Chadar ochel oli lounasaikaan hektinen ja ruuhkainen kibbutsiunivormuisine ihmisineen, mutta illalla päivällisellä tunnelma oli toisenlainen, verkkainen ja viipyilevä. Päivän työ oli päättynyt ja ikkunoistakin näki vain lempeän pimeyden ja lamppujen alla tunnelmallisen keskusaukion puiston. Vaikka meillä oli ikioma Finlandia huset, myös meille chadar ochel oli yhteisöelämämme ydin ja aktiivinen yhteisömme näkyi ja kuului kauas. Kommuunielämässä parasta oli se, että aina oli lähellä ystäviä. Söimme kauan, juttelimme ja nauraa rätkätimme. Huumori oli älyvapaata, huvit ihan ilmaisia. Kaisan nauru raikasi kuin 200 kanaa olisi muninut 200 täydellistä munaa. 

Olimme Orenimin unelmien volu, iloisia ja tyytyväisiä. Vietimme kommuunielämää ehkä jopa aidommin kuin jotkut kibbutsin jäsenet. Emme haikailleet iltaisin yhteisöstä pois omaan kopperoomme omia sapuskoita omissa vaatteissa keittelemään, vaan istuimme sinisessä työunivormussa läpi koko päivällisajan ja nautimme pöydän kaikista antimista chadar ochelissa. Uskaltauduin maistelemaan yhä useampia ruokia. Kuin kelpo kibbutsnik odotin jonossa, kun chadar ochel volu toi lisää hummus, joka sai minut kauhistumaan ensimmäisenä aamuna, että kuolisin täällä nälkään, oli nyt herkkuruokaani. Hummus oli leivänpäällistahna, johon oli tehty kikherneitä, seesaminsiemeniä ja valkosipulia. Vasta kun kattaus kerättiin pois ja chadar ochelia siivottiin, lopetimme teen lipittämisen ja laulamisen ja lähdimme iltakävelylle pitkin kibbutsin polkuja.

Meillä ei ollut ongelmia, miten viettää aikaa iltaisin. Ympärillä oli aina reipas volu ryhmä. Yksinkertaisessa kibbutsielämässä ei ollut helppoja valmiita huvituksia kuten elokuvat tai shoppailu, mutta nuorilla ihmisillä oli aina jotain kivaa tekemistä. Kuuden tunnin työpäivä oli lyhyt eikä aikaa kulunut työmatkaan, arkiseen kaupassakäyntiin tai ruoanvalmistukseen. Kibbutsilla kaikki sijaitsi parin sadan metrin sisällä. Oli aikaa elää. Oli aikaa elää ainutlaatuista juhlahetkeä, yhtä ihmiselämän parasta, jollei ihan parasta, huoletonta nuoruutta. Oli aikaa tehdä mieluisia asioita. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, koska ei ollut televisiota, kännykkää eikä tulemista ja menemistä. Oli aikaa luoda. Oli aikaa ystävystyä ja olla yhdessä ihmisten kanssa. Mitä vähemmän elämässä oli turhia asioita, sitä enemmän oli aikaa ystäville. Olimme täysin irti Suomen elämästämme ja sen tilalle tullut volu yhteisö. Juttelimme loputtomasti tunteistamme, ajatuksistamme ja kokemuksistamme, nauroimme ja itkimme hillittömästi, lauloimme, piirsimme, kirjoitimme ja luimme runoja, kirjoitimme aerogrammeja ja teimme iltapäiväretkiä. Minulla oli vain pieni 1500 markan matkakassa, joten huvituksiin kibbutsin ulkopuolella rahaa ei ollut. 

Kun Sirkus Orenim vei sieluni, en kaivannut mitään kibbutsin ulkopuolelta enkä mistään koko maailmasta enkä ostellut juuri muuta kuin falafelia, halvaa ja eksoottista jäätelöä. Orenim antoi ylevän periaatteensa mukaan minulle kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nautin minimalismista. 

Aluksi pidin päiväkirjaa ja kuten aforismi tiesi, pian nuoren tytön päiväkirja oli kuin romaani pojista. Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli juuri viemässä jalat altani ja maan jalkojeni alta. Mutta kun elämä vei minut mukanaan, päiväkirja jäi. Senkin aforismi tiesi: hyvät tytöt kirjoittavat päiväkirjaa, pahat tytöt eivät ehdi. Minulla oli mukana runokirja nimeltään Parantava runo, Healing Poem. Se oli osuva valinta. Parantavaa runoa tarvittiin usein, koska elimme hektisten kokemusten ja tunteiden sirkuskarusellissa Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon. Oli turvallista istua yhdessä elämän karusellissa tauno siskojen kanssa. Mitä ikinä Sirkus Orenimissa tapahtuikaan, jäi ikiajoiksi Orenimille, vain me ja laiskat liskot tiesivät. Olimme tulleet kibbutsille yksin ja jokainen tarvitsi monta arkunkantajaa. Niinpä ystävyys syntyi rakettinopeasti. 

Valokuvasin elämäämme ja kibbutsin valokuvakehittämö teki kuvat. Kuvissa volut juhlivat, nauroivat, tanssivat, joivat bakbuk jajim Fantasiaa ja Maccabee-olutta, silmät loistivat ja posket hehkuivat. Toisissa kuvissa teimme töitä ilosta sädehtien. Kaikilla kibbutseilla eri vuosikymmenillä otetut valokuvat olivat aivan samanlaisia. Valokuvat vaihtuivat mustavalkoisista värillisiin, hius- ja vaatemuoti vaihtui mutta silti ne kuvasivat samaa todellisuutta. Samat rähjäiset talot, samat vaatimattomat huoneet, samat oranssinruskeat verhot, sama likaisenkeltainen seinämaali ja samat iloiset ja tyytyväiset volut. Epäilimme, että kelmeänkeltainen maali oli ollut huikeassa alennusmyynnissä ja kibbutsi liike oli ostanut sitä kaikille yli 250 kibbutsille. Myöhempinä aikoina Facebookin voluryhmän ylläpitäjä huomasi, että sama kuva eri versioina ilmestyi aina uudelleen ryhmän seinälle. Hän loi säännön, millaisia valokuvia voluhuoneista ei saisi enää julkaista. Niissä ei saanut olla oranssit verhot, ei yhdeksän volua ahtautuneena samalle sängylle partakoneenteränohuelle patjalle, ei pupunkorvasormia jonkun pään takana, ei joku katsomassa väärään suuntaan ja jollakulla sylissään kitara, ei lattialla monikäyttöistä lämmitin-leivänpaahdin-yhdistelmäkonetta eikä seinällä graffitia ja Israelin karttaa. Sellaiset poistettaisiin. Siispä ryhmän seinä olisi aina tyhjä voluhuoneiden valokuvista.

Vaikka meillä ei ollut koti-ikävää, suomalaisilla lauluilla oli jokin merkitys, koska lauloimme niitä usein. Lauloimme Finlandia husetin olohuoneessa, chadar ochelissa päivällisen päätteeksi teetä juodessamme, juodessamme ennen partya, vaeltaessamme partyihin ja Playboysiin sekä busseissa läpi Israelin. Israelilaisissa kansanlauluissa oli iloiset sanat ja sävelet verrattuna suomalaisiin. Lauloimme Suuria shekeleitä, Hei Israelista heilin minä löysin, Väliaikaista kaikki on vaan, Peppi Pitkätossu, Petteri Punakuono, Valkea joulu ja Sylvian joululaulu. Suomalaiset laulut yhdistivät taunosiskojen porukkaa ja oli  napanuora kaukaiseen kotimaahan. Laulu Sininen ja valkoinen sai uuden merkityksen: "Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisi". Muinaisina aikoina suomalaiset olivat ajatelleet: "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia". Meille suomalaisuus oli itsestään selvää, mutta Orenimilla päivitimme tuon lauseen oman kokemuksemme pohjalta: "olen aina tiennyt, että olen suomalainen, mutta nyt myös tunnen olevani suomalainen". Kun olimme kaukana, pystyimme näkemään tosi lähelle. Mutta nyt emme kaivanneet Suomeen ollenkaan. Paitsi Satu ikävöi Mikkoa.

Juomalaulumme kertoi kulkureiden asenteen. Elimme Karmel-vuoren huipun ja Jezreelin laakson mudan kautta, pelasimme pelejä, joita kuumaveriset miehet halusivat estottomien vapaamielisten skandinaaviblondien kanssa pelata, kuljimme halki Israelin ja radio soi Mashinaa. Emme palvoneet maallista mammonaa tai matkasekkejä, vaan ostimme Maccabee, Fantasiaa, falafelia, halva, täyteläistä jäätelöä ja matkalippuja Israelin maanteille. Annoimme diplomi-insinöörien, jotka Helsinki-Vantaan lentokentällä itkivät peräämme, tallettaa shekelit. Ilonahan oli ehdottanut DI:lle, että he lähtisivät tämän armeijan jälkeen yhdessä kibbutsille, mutta DI oli nauranut vapaaehtoistyölle. Eipä Sirkus Orenimilla suomipoikia näkynyt, mutta joitain suomalaisia poikia sentään kuulin muilla kibbutseilla olleen.  

Yhtenä iltana palasimme huoltoasemalta halva- ja jäätelöostoksilta tulisen päivän viilentyessä. Kesä oli kärventänyt kibbutsin pellot rutikuivan ruskeiksi. Vuoden kääntyessä lopuilleen pohjoinen biologinen kellomme kertoi, että oli talven, lumen ja joulun aika, mutta talvesta ei näkynyt merkkiäkään. Neljän vuodenajan maasta tulleilla oli verissä luonnon muuntuminen alati viikosta toiseen ja vuodenkierto, mutta täällä kesä vaan jatkui ja jatkui. Kaipasimme niin lunta, että näimme kangastuksen. Pellot olivat yhtäkkiä tulvillaan lunta ja kuin lapsina ryntäsimme siihen uimaan, pyörimään ja tekemään lumienkeleitä. Tuntui hassulta, että kirjeissään ystävämme Suomessa haikailivat uima-allaseloamme ja Israelin aurinkoa ja inhosivat Suomen syyssateita. Me olisimme voineet jo luopua Venus-planeetan auringosta. Aloimme laulaa Sylvian joululaulua. Oli helppo ymmärtää, että vaikka runoilija oli sypressien maassa, talvella hän kaipasi suomalaista joulukuusta. Mutta paluulennolle emme edelleenkään haikailleet.

Kaikki eivät pitäneet laulamisestamme. Jasper oli minun ja uusien tanskalaisten tyttöjen kanssa Haifassa. Paluumatkalla bussissa lauloin suomalaista laulua. Jasper yritti vaientaa minut varoittamalla bussitarkastajasta. Se oli turha huoli, olihan minulla bussilippu shortsien taskussa. Jasper olisi voinut ottaa rennosti ja nauttia tunnelmallisesta bussihetkestä. Gilles kertoi minulle myöhemmin, että Jasper oli niin ahdistunut häpeästä, että oli lähes hypännyt ulos bussista. Myös Åsa valitti iltapäiväretkellä Accon merenrantakaupungissa, että laulamalla pilasimme tunnelman. Joillekin ei mikään kelvannut. Me tauno siskot olimme aitoja estottomia vapaamielisiä skandinaaviblondeja, irti häpeästä.

Hine Ma Tov Umanaim

6 Edenin puutarha

 

(suomenkielinen teksti on muokattu niin, että se kääntyy sujuvammin englanniksi)

Aamiaisen jälkeen house father käveli kanssamme pitkin kibbutsin luikertelevia ja haarautuvia hiekkapolkuja. Puiden varjossa oli kivipenkkejä ja kiviä, joille saattoi istua. Kibbutsi oli viihtyisä puistomainen alue, paratiisi ikuisessa kesässä ja rauhan tyyssija. Rakennusten, pengerrysten, puiden, pensaiden, köynnösten ja kukkien labyrintti. Kibbutsilla käveltiin tai ajettiin joskus polkupyörällä tai pienellä puutarhatraktorilla. Autot ajoivat kibbutsin laitamilla, kibbutsin valkoiset tyylikkäät Subarut ja vihreät John Deere-traktorit. Finlandia huset sijaitsi kibbutsin laidalla. Sen ja kibbutsin välissä kulki autotie. Vain yksi autotie nousi kibbutsin keskusaukiolle pesulan ja postin ohi chadar ochelille täyttämään sen valtaisat ruokavarastot.

Chadar ochelin lähellä oli pesula. Sitä johti house mother. Tapaisimme hänet huomenna. House father osoitti myös terveysklinikkaa, jossa oli sairaanhoitaja. Klinikan vieressä oli kibbutsin oma posti, doar. Kirjeet lähtisivät sieltä Suomeen. Keittiö volu haki postin postisedältä ja jakoi meille nuo ilonaiheet lounasaikaan chadar ochelissa. Kirjeet saapuivat 2-3 viikon viiveellä, joten niitä ei kannattanut heti odotella. 

Ympäri kibbutsia oli asuinrakennuksia, lasten taloja, volujen kauppa Lilalo, kaksi kauppaa kibbutsnikeille, parturi, valokuvakehittämö, kirjasto, vartiotorni, vesitorni, navetta eli hepreaksi refet, uima-allas eli pool ja liikuntahalli eli gym. Katselimme maisemia gymin katolta, joka oli kuin suuri terassi. Näimme katolta kymmenien kilometrien päähän yli Ala-Galilean ja Jezreelin laakson, jopa Karmel-vuoren Haifassa Välimeren rannalla. Kibbuts Orenim sijaitsi Pohjois-Israelissa. Libanonin rajalle oli matkaa 140 kilometriä. Kibbutsi sijaitsi korkealla, 150 metriä merenpinnan yläpuolella, ja maasto laskeutui kibbutsilta poistuttaessa. Paikka oli valittu lyhyen matkan päästä Haifan ja Nasaretin välistä maantietä tammimetsän reunassa. Kibbutsi sijaitsi ennen lopullista paikkaa 4 eri paikassa. Teltta-asutuksen ympärille rakennettiin suojaksi kivimuuri. Ensimmäiset kibbutsnikien rakentamat talot olivat kivitaloja. He saivat kivet evakuoidusta kylästä. Ensimmäinen pieni chadar ochel valmistui vuonna 1939.  

Ottomannien aikana tässä oli ollut Couscousin kaupunki, jonka raunioita oli edelleen ympäri kibbutsia. Finlandia husetia vastapäätä olevat rauniot olivat siis Couscousin muinaisia muureja. Kibbutsi oli perustettu 1938, kymmenen vuotta ennen Israelin valtion perustamista. Aluksi se oli ollut hedelmä- ja maitotila, nyttemmin kibbutsilla oli myös viisi kanalaa ja kaksi tehdasta.

Kibbutsin rakennukset ja puutarha olivat siistejä ja kauniita. Tämän yhteisön kodista pidettiin huolta. Vanhemmat kibbutsnikmiehet pörräsivät ympäriinsä pienillä puutarhatraktoreilla ja peräkärryissä tärisivät lapiot ja haravat. Nautin uuden kotini kauneudesta ja puistomaisuudesta ja tiesin, että tulisin viihtymään sieluan myötäilevässä maisemassa. Kibbutsi oli rakennettu mäelle luonnon tammimetsään. Tammet, oliivipuut, seetrit, palmut, sypressit, sabra-kaktukset ja juudaksenpuut loivat virkistäviä varjoja auringon maahan. Oleanterit ja bougainvilleat kukkivat valkoisin, vaalean- ja tummanpunaisin, violettein ja aprikoosinvärisin kukin. Loistavanväriset köynnökset kiemurtelivat puiden rungoilla, valolyhdyissä ja rakennusten seinillä. Suomen ruukkukasvit kuten kiinanruusut ja muut hibiskukset kasvoivat täällä suurina kukkivina pensaina maassa. Maata peitti muratti suurina mattoina. Kysyin suomalaisen runoilija Tommy Tabermannin sanoin, tällaistako oli taivaaseenastuminen. Tunsin olevani lähellä taivasta.

Olin ollut täysin tietämätön, että saman taivaan alla oli tällainen Edenin puutarha ja aivan erilainen tapa elää yhteisönä. Kukka rikkinäisessä vessanpöntössä ei ollut viehättävä, mutta se olikin vitsi. Oli helpotus nähdä, että useimmat talot olivat uudempia, viehättäviä ja kutsuvia verrattuna Finlandia husetiin. Jos kibbutsi olisi ollut täynnä Finlandia husetin kaltaisia mökkejä, olisin varmaankin harkinnut palata kotiin jo kahden kuukauden kuluttua. Onneksi aivan toista olivat pariskuntien valkoiset uudenaikaiset talot oransseine kattoineen. Sinkut asuivat vaatimattomissa puisissa rivitaloissa. Katoilla oli aurinkopaneelit ja talojen seinustoilla lämminvesivaraajat, täällä ne olivat tehokkaita. Talot kohosivat kivillä pengerretyillä rinteillä kohti chadar ochelin keskusaukiota. Vuosituhansien ajan vaalenneita antiikin Couscousin raunioita oli hyödynnetty mäen pengertämiseen. Tähän paikkaan voisi rakastua.

House father kertoili voluelämän perusteista siistiksi leikatulla, kellertäväksi paahtuneella nurmikkorinteellä uima-altaan eli poolin lähellä. Oli upeaa tässä kuumuudessa asua lähellä poolia. Lämpö kipuaisi tänään yli 30 asteen, joten pääsisimme nauttimaan vapaapäivistä poolilla ennen töiden aloittamista. Chadar ochelin alakerran ilmoitustaululta näkisimme iltaisin päivällisaikaan, minne house father sijoitti kunkin meistä töihin. Voluilta odotettiin hyvää käytöstä, säädyllistä pukeutumista ja rauhallista juhlimista yöaikaan kibbutsnikien ja erityisesti lasten talojen lähellä. Ryyppäämisestä house father ei sanonut mitään, mutta huumeet johtaisivat välittömään häätöön. Setäni oli minua varoittanut, että kibbutsit olivat huumepesiä. Kiltin tytön ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan kibbutsisäännöistä.

House fatheria kuunnellessani huomasin, että vaikka kieliopin luvatussa maassa Suomessa olin saanut  englannissa korkeimman arvosanan, välissämme oli kielimuuri. Hän puhui koko parituntisen kierroksen ajan, mutta ymmärsin vain pätkän sieltä ja toisen täältä. Pääosin tieto meni toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos, mutta olisinko sitä edes suomeksi oppinut, kun pääni oli niin täynnä uusia vaikutteita. Koulussa oli kuunneltu lähinnä BBC-englantia, mutta täällä englanti oli ruoan lailla hyvin mausteista. Oli vaikeaa yhtäkkiä ymmärtää house fatherin hepreanenglantia ja varsinkin puhua itse, koska 80-luvulla Suomessa englantia ei juuri päässyt puhumaan. Toivottavasti moni välttämätön asia ei jäänyt ymmärtämättä. Onneksi neljä korvaparia kuunteli house fatheria ja Ilonalla ja Kaisalla oli jo kokemusta, ettei meitä vaihdettaisi kameleihin liian halvalla. Aloin ymmärtää, mitä kielimuuri tarkoitti.

2 Koti Galileassa

 

(English in the end)

House father oli heilutellut Orenim-kylttiä tuloaulassa. Hyvin tumma, hyvin laiha kuiva mies, kuin Israel pienoiskoossa. Hän esittäytyi house fatheriksi, meidän vapaaehtoisten eli volunteerien johtajaksi.

- Shalom, rauhaa. Bruchot habaot, tervetuloa Israeliin. Kahden tunnin kuluttua olemme kotona kibbutsilla.

Kotona. Minulla oli koti Galileassa. Koti Israelissa. Kibbuts Orenim.

House father ohjasi neljä suomineitoa rinkkoineen pikkubussin takaosaan. Radiossa miesääni molotti isosti kiehtovaa rentoa hepreaa. Bussin etupenkiltä Ezra ja Hanan moikkasivat meitä ja tuntemattomien kyydissä katosimme tuntemattomaan pimeyteen tuntemattomalla mantereella keskellä yötä. Se oli menoa nyt.

Ezra oli tumma, jylhäkasvoinen ja eksoottinen kuten house father. Bussin perällä tunsi todella olevansa ulkomailla suuren tuntemattoman alussa. Hanan taas oli maantienvärinen pullaposki kuten moni suomalainen, hän poikkesi täysin juutalaisstereostypiastani. Miehet etupenkillä vaihtoivat hepreaan, vilkaisivat vaan välillä peilin kautta takaosaan. Katuvaloissa palmut ja sypressit syöksähtelivät näkyviin ja pimeyteen taas. Jes, tämä oli elämää!

Bussin takaosassa oli hiljaista, väsymys painoi lähes kahden nukkumattoman vuorokauden jälkeen. Olin heittelehtinyt levottomasti edellisen yön yöjunan lonksuttaessa Helsinkiä kohti. Junan pysähtyessä olin aina kohottautunut lukemaan joka ikisen ohi vilistävän aseman nimen, itkenyt Artoa. Aamulla oli lennetty mutkille Kööpenhaminan kautta. Iltapäivällä ennen Israelin lentoyhtiön ElAlin sinivalkoisille siiville nousua oli käyty läpi maailman stressaavin turvatarkastus. Kaksi virkailijaa jankkasi peräkkäin puoli tuntia samoja kysymyksiä. Miksi lähdin tälle reissulle? Minulla ei ollut hinkua avautua myttyyn menneestä rakkauselämästäni ElAlin virkailijoille, joten valehtelin vilpittömin katsein olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä kibbutsilla, vaikka minulla ei ollut mitään hajua, mihin olin sitoutunut kahdeksi kuukaudeksi. Mutta he eivät olleet kiinnostuneita rakkauselämästäni, vaan vain siitä, miksi halusin juuri Israeliin enkä vaikkapa Kreikkaan. Minulle oli itse asiassa yksi hailea, vaikka kone olisi lentänyt vaikka Indonesiaan, kunhan vaan pääsin mahdollisimman kauaksi. Mutta virallinen selitys jankuttajille oli, että eihän kibbutseja ollut muualla kuin Israelissa. Kuka maksoi matkani? Kuka pakkasi laukkuni? Milloin pakkasin ne? Olivatko laukut olleet koko ajan valvonnassani niin, ettei kukaan ollut voinut sujauttaa niihin mitään? Oliko joku antanut minulle lahjan, joka oli laukussani? Oliko kuljetettavakseni annettu paketti? Jos minussa olisi ollut valheenpaljastuspiuhat tässä ristikuulustelussa, ne olisivat lopulta ujeltaneet punaisena paniikkiani. Aloin näiden kyylien lailla itsekin jo epäillä maahan tunkeutumisen tarkoitusperiäni ja tavaroihin piilotettuja pommeja, kun he yhtäkkiä menettivät kiinnostuksensa minuun, käskivät vaan siirtyä eteenpäin ja iskivät seuraavan uhrin kimppuun. Kai he lopulta uskoivat minut vaarattomaksi, mutta siihen menisi aikaa, että itse uskoisin olevani puhdas pulmunen.

 
Israel sairasti skitsofreniaa. Se houkutteli pahaa aavistamattoman nuoren uima-allas- ja appelsiinitarhamainoksin vapaaehtoistyöhön, mutta turvatarkastuksessa se muuttikin mielensä. Siihen iski paranoia, se ei enää tiennytkään, halusiko se minut, ja sen tervetulotoivotus sai minut tuntemaan itseni kriminaaliksi. Israelin olisi kohteliasta päättää, halusiko se minut vai ei. Neljännen asteen ristikuulustelu oli kuitenkin pakko sietää, sillä jos minua pidettäisiin arveluttavana muukalaisena, tutkimistani ei jätettäisi kesken, vaan lentokone saisi mennä menojaan. Onneksi aiemmin kibbutsilla ollut kaveri oli varoittanut etukäteen, että kaikkia kuulusteltiin kuin rikollista. Ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti. Ei kannattanut heittäytyä hankalaksi. En sentään joutunut riisuuntumaan.

Väsymystäkin enemmän bussin takaosaa taisi hiljentää suuri tuntematon edessä ja ehkä olimme hieman tuppisuusuomalaisiakin. Esittäydyimme sentään toisillemme. Muut suomineidot olivat nimeltään Ilona, Kaisa ja Satu, minä olin Maria. Vanhimman ja räväkimmän oloinen Kaisa kysyi, olinko enemmän Neitsyt Maria vai Maria Magdalena. Ehkäpä asia selviäisi täällä kaimojeni kotiseudulla. Kävi ilmi, että kaksi suomineidoista, Kaisa ja Ilona, olivat jo toisella kibbutsireissulla. Oli huojentavaa kuulla, että jotkut tulivat tähän skitsofreeniseen maahan vapaaehtoisesti toisenkin kerran. Minä ja Satu olimme ensikertalaisia. Päivittelimme turvatarkastusta. Satua ei ollut varoitettu sen vainoharhaisesta luonteesta. Hän oli lopulta ahdistunut ja alkanut itkeä.

- Sanoin niille, päästäkää minut, palaan kotiin, Satu kertoi. - Silloin ne löivät kamani laukkuun, hymyilivät yhtäkkiä aurinkoisesti ja toivottivat hyvää matkaa.

- ElAlin turvatarkastus ei ole ollenkaan vainoharhaista vaan omaksi turvallisuudeksemme, Kaisa osasi selittää. - ElAl pelkää, että me sinisilmäiset hyväuskoiset blondit saamme terroristipoikaystävältä lahjan, jonka saa avata vasta lentokoneessa ja kone räjähtää Välimeren yllä. Niin on tapahtunut. Israel elää keskellä vihamielistä maailmaa. ElAlin lennot ovat maailman turvallisimmat noiden turvatarkastusten ansiosta.

- Mikä helpotus, pelkäsin joutuneeni johonkin poliisivaltioon, puuskahdin.

- Tulet yllättymään Israelissa monen monta kertaa, Ilona nauroi. - Tämä maa on aseistautunut hampaitaan myöten. Alussa koko maa tuntuu olevan yhtä valtavaa kulttuurisokkia, mutta uskokaa pois, pian painelette täällä kuin kotonanne, aika lailla letkeämmin vaan.

Ahaa, turvatarkastus oli vasta alkusoittoa. En voinut aavistakaan, miten aseistautunut tulisin itsekin olemaan erinäisten uhkien vuoksi.

Kaisan ja Ilonan kertoma sai hiljaiseksi. Maailmanpolitiikka ei ollut blondia kiinnostanut. Suuressa maailmassa poikaystäväksi lyöttäytynyt voisi olla terroristi ja piutpaut välittää hengestäni Välimeren yllä. En ollut Suomen lintukodossa oppinut väistelemään terroristien metkuja. Mihin olin matkalla? Väistämättä seikkailuun, terroristeja vilisevään jopa. Ensi kertaa yöjunassa, ensi kertaa Helsingissä, ensi kertaa lentokoneessa. Suomalaisella maaseudulla huolella pehmustetussa tynnyrissä kasvanut maailmankaikkeuteen nähden. Tynnyrissäni ei ollut ollut aseita tai terroristeja. Sen olin jo oivaltanut, että ulkomaanlennot Helsinki-Vantaalta veivät toisiin todellisuuksiin.

Olisiko kibbutsi kuin lentoaterian musta möllykkä, kasarilla syvällä Sisä-Suomessa vielä tuntematon oliivi, jota maistoin reippaasti kuten aioin maistella kaikkea uutta? Mutta jota pahempaa en ollut koskaan maistanut.

Video Volunteering on Kibbutz

Translated by a kibbutz friend:

2 Home in Galilee

House father was waving the Orenim sign in the arrival hall. A very dark, very thin man, like Israel, small in size. He introduced himself as our house father, the leader of the volunteers; us. Shalom, peace, bruchot habaot, welcome to Israel. In two hours we will be home on the kibbutz.

Home, I had a home in Israel, in the Galilee, Kibbutz Orenim.

House father guided four Finnish maidens with their rucksacks to the backside of a small bus. On the radio a male voice gibbered on in a large fascinating, mellow voice. From the front seat, Ezra and Hanan said Hi, and with these unknown men, we disappeared into a strange continent in the darkness of night. Now it was on! Ezra was dark, noble faced, and exotic, like house father The back of the bus truly felt like the beginning of an unknown foreign adventure. Hanan, was a crossbred, like many Finns, he was outside my view of the stereotypical Jew. The men switched to Hebrew, once in a while glancing through the mirrors to the back seat. In the streetlights, palms and cypresses popped in to view, and were lost behind us in the darkness. Yes, this was the life!

The back part of the bus was quiet, the fatigue oppressive after two almost sleepless days of continuess travel. I had tossed restlessly as the night train limped towards Helsinki, cried for Arto, my ex boyfriend. The morning flight had a dog-led through Copenhagen. Before getting on the blue and white wings of the El Al flight, we underwent the world`s most stressful security check. For half an hour two officials, one after the other, went through the same questions. Why was I going on this trip? I truly did not feel like opening up my lovelife to this El Al official, so I put on my innocent face, and lied that I wanted to volunteer on a Kibbutz, even though I had no idea what I had signed up the next two months of my life for. But they were more interested in why Israel, and not for example Greece. It didn`t matter to me where I was going, as long as it was far away, but my answer to the badgers was that they did not have Kibbutzim anywhere else but Israel. Who paid my ticket? Who packed my bag? When did I pack it? Were the bags continuessly in my supervision, so no one could have put anything in them? Did anyone give me a gift, that was in the bags? Had I received a package to transport? If I had gone through a Polygraph at this point, it would have screamed red from panic! I was, like these snoops, beginning to doubt my reason for entering the country, and wondered if I had a bomb hidden in my luggage somewhere, when they suddenly lost interest in me, and told me to move on and make room for their next victim. They might have decided I was harmless, but it was going to take me a while to feel sure about myself. It felt like Israel was schizophrenic. On the one hand luring young people to work as volunteers, using pictures of swimming pools, and orange orchards, but the security check made you feel paranoid and the welcome impression it left made me feel like a terrorist. Israel could have politely decided if it wanted me or not. Fortunately, an acquaintance who had already been to a Kibbutz had warned me that the third degree was something I would just have to put up with. If I had been considered a suspicious alien, the interigation would not have left off there, and the plane would have left without me. There was no reason to be difficult. At least I didn`t have to undergo a strip search.

What kept the back of the bus quiet, even more than the tiredness, was perhaps the great unknown that was ahead of us, and maybe a little the normal Finnish habit of not talking. We did introduce ourselves to each other. The other Finnish maidens were named Ilona, Kaisa, and Satu, I am Maria. Kaisa, the oldest, and loudest asked if I was the Virgin Maria (Mary) or Maria Magdalena. The extra names didn`t feel right, but maybe I would find out while living in the land of my namesake. It turned out that two of the girls, Kaisa, and Ilona were on their second Kibbutz trip. It was comforting to hear that some volunteers came back again. Satu and I were first-timers. We talked with Satu about the security check, Satu had not known about the paranoid character, and was totally unprepared, and in the end she got uptight, and started to cry.

I was going to say, ”leave me alone, I`ll be a good girl, and go home”, Satu told us.

”Actually the security check is not paranoia, but for our own safety”, Kaisa said. ”El Al is afraid that we naive well intentioned blondies will accept presents from our terrorist boyfriends, that they tell us only to open on the plane, and the plane then would blow up over the Mediterranean. El Al flights are the world’s safest because of these checks.”

That is a relief, I thought I had ended up in a Police State, I sighed.

You are going to be surprised many times in Israel. This country is armed to the teeth. At first the whole country is going to send you into culture shock, but believe it, in the end it will feel like home, just a little looser, Ilona prepared Satu, and myself.

Well, the security check was just the prelude. I had no idea just how prepared for different threats I would become.

Kaisa, and Ilona`s tales quieted us down. World politics did not interest the blondes. Finding a boyfriend in the wideworld that might just be a terrorist, and not care fiddlesticks for my life. In the Finnish birdhouse I had not learnt to avoid terrorist`s tricks. Where was I going? Most likely an adventure where terrorists swarmed. First time in Helsinki, first time on a plane, raise in the soft down of the Finnish countryside. I had already figured out that foreign-flights, Helsinki-Vantaa airport led me to other realities.

Was the Kibbutz like the airplane meal`s black lump of an olive, still an unknown in the Inner-Finland 80’s , that I boldly tasted as I was going to taste all the new that came my way? But I had never tasted anything as horrid as that.