94 Terroristipoikaystävän matkamuisto

 

Yöbussissa edessäni istuva mies kääntyi ja kysyi: - Ma kara, mikä hätä? Sinä voit tulla takaisin jonain päivänä.

Arvatenkaan lohduttomana itkevä volu bussissa matkalla kohti Ben-Gurionin lentokenttää ei ollut Israelissa erikoinen näky. Oli ystävällistä yrittää lohduttaa, mutta lohtua ei ollut. Kukaan muu kuin volu ei ymmärtänyt.

- Lo, lo, ei. Minä kyllä voin, mutta tämä aika ei tule koskaan takaisin, vastasin ja jatkoin itkua kaikessa rauhassa ilman aikomustakaan lopettaa.

Haifan ja lentokentän välisessä bussissa kidutin sieluani katselemalla Välimerta ja taivasta sen yllä. Olin katsellut samaa maisemaa Gillesin olan yli, nähnyt vain hänet, meren ja taivaan ja tunsin edelleen hänet itseäni vasten. Oikeastaan en ollut täysin lohduton. Sieluni syvimmässä kellarissa tiesin, että painajainen päättyisi ennen kuin ElAlin kone nousisi. Gilles hakisi minut lähtöselvityksestä pois. Olin saanut häneen Playboysissa niin vahvan yhteyden. Yhteisinä päivinämme ja öinämme olimme koskettaneet toistemme sieluja ja punoneet helmiketjun sielujemme välille. Jos kosketus oli ollut riittävä, hän hakisi minut pois.

Maailman tiukimmassa turvatarkastuksessa halusin kysyä niiltä kyyliltä, että olisinko minä se, joka tätä maata vahingoittaisi. Olivatko he aivan varmoja, että he rakastivat maidon ja hunajan maata enemmän kuin minä? Jumala oli antanut heille tämän maan, mutta minä olin tehnyt tämän maan sydämeni kotimaaksi ryömimällä, kädet ja polvet verillä, läpi Jezreelin laakson mudan ja malariasoiden. Taas turvatarkastuksessa tunsin tehneeni suuren rikoksen, kun olin elänyt Israelissa. Olin tehnyt muutakin kuin vain ollut turistibussissa, turistirannalla ja turistioppaan kanssa turistikohteessa A ja turistikohteessa B. He kysyivät, oliko minulla ollut kontakteja Sirkus Orenimin ulkopuolella. Kysykää vain, kuinka paljon, käymmekö ne kaikki läpi alkaen Davidin hostellista. Olinko saanut joltakulta lahjan? Kyllä, rakkauden lahja, ystävyyden lahja, kuminauha vyötäröllä. Minulla ei ollut salattavaa, ei edelleenkään hyvää small talk taitoa, joten suomalaisella rehellisyydellä kerroin vauvanvaatteista repussani. He tutkivat n tarkkaan potkupuku kerrallaan, vaikka vakuutin saaneeni ne ElAlin Haifan toimiston virkailijoilta Leahilta ja Miriamilta, joille he olisivat helposti voineet soittaa, mutta he kai etsivät räjähteitä. Mikä virhe oli olla rehellinen. Mitenhän Gilles oli selvinnyt Nataniasta ostamansa libanonilaisen nahkatakin kanssa rajan yli, jos hän oli jo jättänyt Israelin? Muut jonot etenivät, mutta minun jononi seisoi. Muutama potkupuku oli vielä tutkimatta. Olivatko volu tytöt näin vaarallisia Israelin turvallisuudelle? Pelkäsin, että jäisin koneesta, ja että he veisivät minut ja minun pitäisi riisuutua, kun he tutkisivat, olinko todella raskaana vai oliko minulla pommi mahassa.

Jonossa seuraavana oleva israelilaispariskunta hermostui. – Mitä tämä on? Jos hänellä on pommi, pidättäkää hänet tai antakaa hänen mennä. Ei hän kovin vaaralliselta näytä.
Minuutin päästä jono alkoi taas vetää. Annoin kiitollisen mutta huvittuneen katseen jälkeeni.

Kun lentokone nousi, murruin pidäteltyyn ulinaan. Ihmisen suru sai molemmat vieruskaverini tarttumaan käsiini.
Vanha israelilaisnainen kysyi: - Ma kara, mikä hätänä?
Tullessani olisin luullut hänen tarjoavan minulle makkaraa lohduksi. Kerroin hänelle, että elämäni oli ohi.
Vanha nainen nauroi minulle päin naamaa, taputti yhteen liitetyillä käsillämme vatsaani ja katsoi minua vanhan naisen oikeutetulla ilkikurisuudella: - Sinun elämäsi on nyt alkamassa.
Hetken harkittuani en voinut olla yhtymättä nauruun.
Toisella puolella istuva ranskalaisnainenkin avasi suunsa. Tyttöjen välinen solidaarisuus pelitti yli kansallisuusrajojen: - Olitko sinäkin pyhiinvaellusmatkalla?

Välimeren yllä oli aikaa miettiä, mitä sain matkastani, ja muistella tauno siskojen vanhemmiltaan saamaa varoituslitaniaa. En noussut ElAlin koneeseen kuin nunna pyhiinvaellusmatkalta. Vain pari tyhmää periaatetta oli jäänyt rikkomatta. Fyysisesti olin pahoinpidellyt itse itseäni Galin sänkyyn, mutta henkisesti olimme Gillesin kanssa lyöneet toisiamme kuin nyrkkitappelussa. Pidätyksen vältin vain kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystäväni ansiosta, koska hän ei huolinut minua mukaansa huonoille teille. 

Edes murhaamiselta en välttynyt, vaikkakin vain sieluni murhattiin, mutta mikä olisikaan sen vakavampaa. Täysin epäonnistuin AIDS:in hankkimisessa kondomien takia. Kaduttiko mikään? Elämäniloinen mummuni oli sanonut, että ihmisen ei pitänyt katua sitä, mitä oli tehnyt, vaan sitä, minkä oli jättänyt tekemättä. Vain sitä kaduin, että olin valinnut vihan ja koston silloin, kun minun olisi pitänyt vain rakastaa Gillesia.

Ranskalaisnaisen laukussa näin hasidilaisnukke poskikiharoineen ja karvalakkeineen. Minulla ei ollut matkamuistoa laukussa. Olin selvinnyt lähes vuoden pituisesta reissusta 1500 markalla ja Gillesilta varastamillani shekeleilla. Aluksi minun oli tehnyt mieli ostella kaikenlaista, mutta pitemmän päälle esineet tuntuivat tarpeettomilta verrattuna elämään. En tarvinnut matkamuistoa sen jälkeen, koska pääsin kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornadoon Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjukkaan. Masadan leipomoaltaassa minä ja hän olimme yhtä, hän ja taivas olivat yhtä, hänen silmissään näin taivaan ja olin taivaassa. Olimme jääneet Masadalle hetkeksi vielä, kun muut olivat jo astelleet portaat taivaaseen Rooman orjuutta pakoon. Silloin hän antoi minulle kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystävän matkamuiston, jonka olin onnistunut kuljettamaan läpi maailman tiukimman turvatarkastuksen ElAlin koneeseen. Ja toivoin totisesti, ettei se pyrkisi maailmaan viiden tunnin lennon aikana.