lauantai 1. huhtikuuta 2023

100 Tuulen Tytär



Oli eräs alkukesä ja olin käymässä levottomaksi. Kaipuu sisälläni oli voimakas. Vaeltelin iltaisin Montmartren katuja Gillesin minulle ostamissa kamelinnahkaisissa jeesussandaaleissa. Päivät olin äiti, kahvilassa piisasi tekemistä ja Pariisi oli loputon löytöretki. Maria Magdalena oli selvinnyt. Mutta iltaisin ja öisin kaipasin olla taas nainen. Kaipaukseni oli kääntynyt menneisyydestä tulevaan. Nyt aika ja paikka olivat oikeat.

Olin ottanut mukaani muistivihkon ja istuin penkille Taiteilijoiden aukiolla. Oli aika kirjoittaa Gillesin ja minun tarina Jonathania varten. Silloin penkin toiseen päähän istuutui pitkä laiha mies ja vaihdoimme bonjourit. Hän kaivoi olkalaukustaan luonnoslehtiön ja luonnosteli Sacre Coueria. Me kaksi taiteilijaa Montmartren Taiteilijoiden aukiolla uppouduimme töihimme.

Eräänä toisena iltana istuin jonkin aikaa iltamessussa tunnelmallisessa Sacre Coeurissa ja jäin sen jälkeen istuksimaan turistien sekaan kirkon portaille lempeään kesäiltaan. Kymmeniä kilometrejä ranskalaista kotiani Pariisia levittäytyi edessäni. Montmartren pikkujuna toi aina uudet turistit Sacre Couerin pysäkille. Välimeren eteläpuolelta tulleet mustat miehet tuulipuvuissaan myivät jäähtynyttä olutta, akrobaattitaiteilija kiipesi valopylvääseen kadun varrella. Rakastin Pariisin tunnelmaa.

Ihmisjoukosta nousi mies kitaran kanssa ja alkoi laulaa Simon and Garfunkelin Boxeria. Kitaran ensi soinnut koskettivat sieluni pohjaa ja mitä pitemmälle laulu eteni, sitä korkeammalle Montmartren nyppylältä kohosin. Kitaristi oli se sama taiteilijamies, joka muutamaa iltaa aiemmin luonnosteli Sacre Coueria penkillä vieressäni. Hain läheisestä viinibaarista pullon punaviiniä ja kaksi viinilasia ja tarjoilin katusoittajalle viiniä kappaleiden välissä. Kuiskasin hänelle, että hän teki hetkestä täydellisen. Tunsin taas halua maistella kaikkea eteeni tulevaa.

Siirryimme Taverne Angeliqueen. Marzuq oli marokkolainen maalari, joka oli tullut kesäksi Pariisin Taiteilijoiden aukiolle maalaamaan. Hän kantoi olkalaukussaan luonnoslehtiötä, josta hän näytti piirroksia Montmartrelta. Hän oli istunut kujien varsilla ja puistoissa ympäri Buttea kevätiltaisin ja piirtänyt, kun minä oli vaellellut samoja kapeita katuja kaivaten. Katseeni kuljeskeli hänen poskipäillään, otsallaan, korvalehdillään ja hänen hiuskiehkuroissaan. Hänen katseessaan oli ikiaikaista arabien syvyyttä. Aina kun ujosti kohtasin hänen katseensa, minusta tuntui, että hänen silmänsä kertoivat minulle tarinoita vuosisatojen takaa Marrakechista ja Saharan teiltä.

Vein Marzuqin Cafe Emmanuellaan. Cafe Emmanuella oli kauneimmillaan kesäillan lämmössä viinipulloihin sulaneiden kynttilöiden valossa. Montmartren kapeilta kujilta kahvilaan poikenneet diplomi-insinöörit olivat jääneet juttelemaan kanssani viinipullon äärelle kahvilan sulkeuduttua, mutta olin elänyt viime vuodet kuin pyhiinvaellukselta palannut nunna. Marzuq oli ensimmäinen, joka herätti sieluni ja vartaloni. Maankiertäjät olivat mitä ilmeisimmin vääjäämätön kohtaloni. Kun täytin hänen viinilasiaan, hän kietoi kätensä vyötärölleni ja tulimeri löi lävitseni. Kun hän suuteli vatsaani ja katsoi minua ruskean kiharapehkonsa alta, johdatin hänet Cafe Emmanuellan yläkertaan. Vuosien unohduksen jälkeen olin heti valmis, antauduin hänelle. Emmanuellan katse oli hyväksyvä minun ja Marzuqin yllä. Niin minä annoin taas mennä.

Aamuyöllä Marzuqin vartaloon kietoutuneena näin unen. Maan Tytär oli herännyt unestaan. Valtavat valkoiset siivet valaisivat pimeän yön. Oli aika lähteä. Maan Tytär kiipesi kukkulalle ja siivet raapiutuivat ja tahriutuivat. Maan Tytär ei ollut enää Maan Tytär.

Olin vihdoin Tuulen Tytär, kukkulan laella tartuin Tuulen Pojan käteen. Antauduin siivilleni niin kuin olin Välimeren aalloissa antanut elämäni Tuulen Pojan käsiin. Uskaltauduin siipieni varaan, kohottauduin varpailleni ja jalkani irtosivat maankamaralta. Kuinka siivet kantoivatkaan, kuinka helppoa lentäminen oli, kun luotin. Tuulen Poika lensi vierelläni, kuinka huvitella tuulella, kuinka leikkiä siivillä. Näin, miten täydellisen onnellinen hän oli.

Mutta enää se ei ollut Gilles. Se oli Marzuq.






99 Orjantappurakruunu


 

Kun aikaa oli kulunut, pystyin näkemään aikani Gillesin kanssa ilman sokaisevia tunteita. Loin silloin maailmankuvaani ja tunsin vahvaa vetoa ihmiseen, joka auttoi minua löytämään oman tieni.


Gilles oli kysynyt, mitä työtä tekisimme. Hän oli joutunut kysymään sitä kipeästi viimeiset vuodet, minä taas matkustin vanhempieni rahoilla enkä ymmärtänyt häntä. Oli tuskallista ymmärtää hänen ahdinkonsa vasta, kun oli liian myöhäistä. Oli lottovoitto syntyä Suomeen. Mitä silloin olisin ymmärtänyt tynnyrini ulkopuolisesta elämästä. Tynnyrini oli hyvin turvallinen. Olin vahva, minulla oli Suomessa perhe ja sosiaaliturva. Hän oli heikossa tilanteessa, ajelehtinut kaksi vuotta Euroopassa. Ymmärsin, että annoin hänelle  lämpöä, jonka hän oli menettänyt, ja niin hän hakeutui täristen lähelleni lämmittelemään kymmentä palelevaa varvastaan. Syvintä, mitä hänelle annoin, oli suomalainen turvallisuus ja tasapaino. Hän sai hetken levähtää ja eheytyä, hän sanoi löytäneensä päämäärän elämälleen. Mutta kun hän piti huume pirun muurin takana, hän esti todellisen läheisyyden välillämme. Ehkä se oli hänen ainoa mahdollisuutensa kokea hetki täydellistä onnea.

Kun ymmärsin tämän kaiken, kaduin, että haavoitettuna lähdin koston kierteeseen. Olin liian ylpeä ottamaan ensimmäisen askeleen sopia asiat. Minun olisi pitänyt kuunnella rakkautta eikä erehtyä pitämään hänen haavojaan vihana. Mutta epätoivo teki minusta sokean, kuuron ja mykän. Käperryin tuskaani, itsekkäisiin toiveisiini omistaa hänet ja jätin hänet yksin. Jos olisin tiennyt hänen kahleensa, en olisi rynnännyt rakkauteen, vaan olisin tuhlannut ylenpalttisesti rakkauttani ja hellyyttäni häneen. Hän olisi saanut kerätä voimia haasteisiin, joiden musertavuutta en tynnyrissäni ymmärtänyt. Kidutin itseäni yrittämällä menneisyyteen, muuttaa tapahtunutta ja valita risteyksissä toisia teitä. 
Tätä myös Gilles toivoi Bob Dylan jäähyväislaulussa, että olisin tehnyt tai sanonut jotain saadakseni hänet muuttamaan mielensä ja jäämään. Ehkä silloin en olisi menettänyt häntä. Mutta mikään ei tuonut häntä enää takaisin.


Kun repivin kaipaus oli helpottunut, olin kiitollinen siitä, että Gilles suisti vuoristojunani pois tavanomaiselta tieltä, vaikka omakotitalo ja labradorinnoutaja jäivät minulta saamatta. Niiden sijaan olin saanut kohdata, olin saanut koskettaa, olin uskaltanut elää ja uskaltanut uskaltaa. Olin heittäytynyt alas Karmelin rinteeltä luottaen, että hän ottaa minut kiinni. Olin kokenut hullun rakastumisen muukalaiseen. Se oli ollut hyvä kokea ja hyvä oli myös se, että se oli nyt ohi. Finkiv ei ollut liikoja luvannut, ehkä se tiesi tämän kaiken jo edeltä. 


Aloin luopua toivosta, että tapaisin Gillesin vielä. Oli kulunut viisi pitkää vuotta. Ehkä hän kuoli jo seuraavina viikkoina jossain Jerun huumeluolassa tai hänen runneltu ruumiinsa hajosi Juudean autiomaassa korppien kynsissä tai Nasaretin käärmetien varrella tai upotettuna Punaiseen mereen. Ehkä etsin häntä vuosikaudet turhaan kaduilla vastaantulevista kasvoista ja maailman lehtikuvista. Ehkä hän unohti minut saman tien, kun juoksi yöhön ja nousi puoli viiden yöbussiin. Kaikkein tuskallisinta oli ajatella, että ehkä hän tapasi jollain Kreikan saarella seireenin, jota hän rakasteli kaikissa Kamasutran asennoissa minun katkerasti kaipaamallani hellyydellä ja intohimolla. Ihoni muisti hänet kaikkein pisimpään. Kirosin kaikki kauniit muistot, joita olin niin huolettomasti luonut astuttuani yli ystävyyden Playboysissa. Mutta en olisi pysynyt härkänarussakaan, kun välittämättä tulevasta kärsimyksestä syöksyin nautinnon lyhyisiin hetkiin, joiden muistoja jouduin vuosikausia kiskomaan itsestäni yksitellen irti. Milloin saapuisivat ne kauniit muistot, joita hän minulle jäähyväiskirjeessään toivoi? Milloin pystyisin nostamaan kaulalleni sydämeni punaisesta lippaasta helmiketjun niin, ettei se olisi  orjantappurakruunu, joka saisi veren vuotamaan minusta? Jonathanille minun pitäisi pystyä jonain päivänä kertomaan levollinen tarina ihanasta isästä, jonka kanssa nukahdimme makuupusseissa pitäen toisiamme kädestä ja silmämme viestivät kesätuulen, tuttuuden ja helppouden.


Gillesin äiti oli sanonut jo aikaa sitten, että purkaisimme pois Gillesille rakentamamme mausoleumin ja alkaisimme taas elää. Ennen kuin sydämeni asettuisi Montmartrelle lopullisesti minun oli tehtävä yksi asia. Kysyin Ilonalta kirjeessä Orin kuulumisia. Orilla oli vuoden vanha tyttö. Elämä oli jatkunut Orenimilla. Orin ja minun aika ei koittaisi koskaan eikä minusta tulisi kibbutsnikia. Olin onnellinen, että Ori ei jakanut vanhojenpoikien kohtaloa ja joutunut epätoivoisesti jahtaamaan volu tyttöjä, vaan oli saanut perheen. 

 

Kenkurun ja Ursulan Australiaan asettumisen jälkeen sain heiltä kirjeen. Sain valokuvan, jonka Kenkuru kuvasi minusta kananpoikien kanssa lähtöpäivänäni kana talossa. He halusivat kuulla, miten asiat sujuivat maapallon toisella puolella. He kaipasivat rakkaita ystäviään merten takana ja pyysivät, etten unohtaisi heitä, koska me tapaisimme vielä jonain päivänä. Kirjoitin heille, mutta vaikka varmastikin jäimme ikuisesti toistemme sydämiin, elämä vei meidät virrassaan ja yhteydenpito jäi. Jonathan, Cafe Emmanuella ja Pariisi täyttivät mieleni. Kun sitten aikanaan Internet ja Facebookin volu ryhmät tulivat, aloin ajatella ja kaivata heitä. En kuitenkaan enää löytänyt heitä. 






98 Kertokaa siitä lapsillenne

 


Jonathan syntyi. Olin toivonut Gillesin poikaa ja hän sai nimensä sielu maisemastamme. Pohjoisen vaaleasta skandiblondivartalostani nostettiin hyvin tumma lapsi, jonka piirteet eivät olleet suomalainen. Hiukset olivat yöntummat kuten Gillesilla ja taulun Emmanuellalla. Muistelin Gillesia kertomassa minulle Emmanuellasta kävellessämme Beth She’arimiin. Tiemme olivat risteytyneet hetkeksi ja minun vereni yhtyi tässä lapsessa Emmanuellan juutalaisvereen. Kun kätilö oli pyyhkinyt Jonathanin kasvot, Gillesin äiti sanoi, että hän oli kuin pieni Gilles. Kätilö pyöritteli Jonathania edessämme ja silloin näin sen.
- Gillesin syntymämerkki, henkäisin nähdessäni punaisen ihoalueen Jonathanin niskan hiusrajassa.
Gillesin äiti nosti takahiuksensa pois samanlaisen syntymämerkin päältä. - Täältä se periytyi Gillesin pojalle.

Asetuin Jonathanin kanssa Cafe Emmanuellan yläkerran asuntoon. Sieltä oli huikaiseva näköala alas Butten jyrkästi laskeutuvia pikkukatuja kohti Place Blanchea, Pigallea ja Moulin Rougea. Kun purin laukkuani, päiväkirjani välistä luiskahti esiin Jonathan Seagull nuotit. Annoin ne Gillesin äidille, koska hän osasi soittaa. Kun Jonathan oli kastettu Sacre Couerissa kuten isänsä 22 vuotta aiemmin, alkoi soida  Jonathanin Seagullin laulu. Gillesin äidin pianistituttava soitti Gillesin sävellyksen Jonathanin kastelauluna. Chadar ochelin katto oli avautunut yötaivaalle, kun Gilles soitti Jonathan Seagullin laulun, mutta valtavassa Sacre Couerissa katto oli niin korkea ja kirkossa niin paljon lentotilaa, että koko Jonathanin parvi mahtui leikkimään sisällä kirkossa. Lokit kohosivat kohti kattoa, jota Pikku-Gilles oli katsellut istuessaan kirkossa. En niiden lentoa kuitenkaan nähnyt kyynelteni läpi, kuulin vain niiden äänet. Kaipaus raateli minua. Mutta Jonathanin elämään ei huume pirun repimä Gilles kuulunut.

Jonathanin lapsuusaikana Cafe Emmanuellasta tuli osa elämääni. Gillesin äiti hoiti mielellään välillä Jonathania ja kahvilassa minä sain tuntea taas kansainvälisiä tuulahduksia. Koko maailma halusi nähdä Pariisin ja maailmankuulun Montmartren eikä turistivirta koskaan tyrehtyisi näilä kapeilla kujilla. Cafe Emmanuella voisi olla jopa loppuelämäni työpaikka. Kuulin Montmartrella yrittäjien puhuvan rahojen pois käärimisestä turisteilta. Sopeuduin taas kapitalismiin, mutta olin sisäistänyt myös rahasta vapaat kibbutsin arvot.

Kahvilassa aloin kertoa turisteille Emmanuellan ja maalauksen tarinaa. Kahvilan nimi oli muisto todellisesta naisesta, joka menetti henkensä Hitlerin tuhoamisleirillä kantamansa lapsen kanssa. Tunsin Jonathanin, Gillesin ja sirkus Orenimin ansiosta syvää yhteenkuuluvuutta juutalaiseen kansaan, jonka rinnalla halusin kertoa holokaustin tarinaa, että yhä uudet sukupolvet kertoisivat siitä lapsilleen, ettei se koskaan unohtuisi eikä toistuisi ihmiskunnan julmassa historiassa. Turistit veivät diasporan lailla mukanaan kaikkialle maailmaan Pariisin Montmartrelta tarinan. Tarina yhdestä juutalaisäidistä miljoonien joukossa. Tarinan syntymättömästä lapsesta. Tarinan miehestä, joka loppuikänsä etsi maalausta vaimostaan. Maalaus, joka yli 40 vuotta myöhemmin palautettiin omistajasuvulleen. Parasta matkamuistoa ei voinut ostaa. Paras matkamuisto oli elämys tai koskettava tositarina. Niin kuin Masadan legenda Israelissa, niin kuin minun oma Masadan-muistoni.

Jos turistit kuuntelivat aidon kiinnostuneina, näytin heille myös Emmanuellan reseptivihkosia. He ymmärsivät, että todellinen nainen oli leiponut näitä leivonnaisia ja kirjoittanut nämä reseptit vihkosiin. Hänen kätensä olivat levänneet näillä sivuilla ennen kuin hän teki järjettömän teon rakkauden vuoksi ja maksoi siitä omalla ja syntymättömän lapsensa hengellä. Jos he edelleen olivat kiinnostuneita kuulemaan, kerroin, miten minun pieni elämäni oli kietoutunut Emmanuellan perheen tarinaan Israelissa.








97 Maitojunalla

 



Vanhempani olivat arvanneet oikein. Maria Magdalena palaisi maitojunalla raskaana ilman aviomiestä. Vanhempien pahin skenaario oli toteutunut. En kokeillut heihin legendaa neitseellistä sikiämistä, kahta kertaa se tuskin menisi läpi.
- Kuka bastard teki tämän sinulle? Ja mihin hän on häipynyt ja sinut jättänyt?
- Ei harmainta aavistustakaan, mutta eikö olisi pahempaa, jos saisin lapsen Arto Anttila kanssa?

Kerroin vanhemmille, miksi pötkin Suomesta karkuun niin äkkiä. Olin toinen ihminen kuin lähtiessäni, minulla ei ollut salattavaa. Mutta vanhempieni mielestä asia piti salata, vaikka Arto minut oli jonkin namibi vävyn syliin ajanut. Tässä häpeän tunneilmastossa Gillesin äidin vaihtoehto, että voisin asettua Cafe Emmanuellaan, oli oikea vaihtoehto huonojen sijaan. Jos olin hetkenkin harkinnut Suomeen paluuta, nyt sen vaihtoehdon hylkäsin lopullisesti.

Kävin entisessä koulussani. Opettajat kävivät moikkaamassa ja kysyivät kuulumisia. Myös Arto tuli kättelemään reippaaseen opettajatyyliin ja kuiskasi pilke silmäkulmassa, että luokan perävarastossa oli uusia runokirjoja. Arto oli kuin cricket, joka houkutteli naarasta lemmen laululla. Annoin takkini avautua. Hän tuijotti hetken kuulumisiani ja suhahti: huora. Mutta minä en ollut se, joka oli Jumalan kasvojen edessä luvannut uskollisuutta. Kävelin Arto perässäni rehtorin kansliaan ja kerroin Arton seksisuhteesta alaikäiseen oppilaaseen. Romanttinen rakkausjuttuni opettajan kanssa oli ollut hyväksikäyttö ja rikos. Olin jo takaisin Montmartrella, kun Arto oli iltapäivälehtien otsikoissa, mutta ei se olisi minua Suomessakaan haitannut. En ollut enää hämmentynyt koulutyttö, vaan nainen, joka tunsi rakkauden.





 

96 Katupoika




Tarjoilija ei irrottanut päättäväistä otettaan käsivarrestani, en pääsisi karkuun. Minua raahasi aina joku käsivarresta jonnekin. Yhtä päättäväisesti minunkin olisi kai pitänyt pitää  Gillesista kiinni. Mutta olin niin omaksunut vapaaehtoisuuden periaatteen, että halusin, että hän valitsisi minut vapaaehtoisesti, vain minun itseni takia. En halunnut pakkoavioliittoa, vaikka halusinkin omistaa Tuulen Pojan.

 

Tarjoilija saattoi minut talon 9 eteen ja irrotti otteen vasta, kun Gillesin äiti avasi oven. Tunnistin ensi vilkaisulla tämän kasvoissa tuttuja piirteitä. Kotoinen olo vahvistui, ehkä Gilles oli palannut kotiin jo edeltäni. Veri pauhasi päässäni kuin myrskyävä Välimeri rantakallioon. Reppu oli täynnä lyijyä, vaikka ei siellä vuoden minimalismireissun jäljiltä ollut juuri muuta kuin Leahin ja Miriamin vauvanvaatteet. Gillesin äidin katse oli nauliutunut Gillesin kitarakoteloon. Hän veti minut käsivarresta sisään. En ollut hänelle muukalainen.
- Mistä sait Gillesin kitaran, hän kysyi ilman small talkia.

Edessäni oli vihdoin ihminen, joka tunsi Gillesin minua paremmin ja tiesi vastaukset kipeisiin kysymyksiini.
- Madame, seurustelin poikanne Gillesin kanssa kibbuts Orenimilla Israelissa. Olimme siellä lähes vuoden yhtä aikaa. Tulin etsimään häntä. Onko hän palannut kotiin, kysyin.
- Gilles ei ole ollut yhteydessä kotiin kahteen vuoteen.

Gillesin äidin olemus oli sama kuin minun, tunsin hänestä huokuvan syvän surun. Lyyhistyin lattialle jännityksen ja väsymyksen purkautuessa. Oli ilta. Olin valvonut edellisen yön Sirkus Orenimilla heittäen hyvästejä ja nukkunut vain hetkittäin lennon aikana. Gillesin äiti tarttui minuun. Minä ulvoin ja hän itki. Kuvotuksen aalto iski minuun. En ollut muistanut syödä lentoaterian lisäksi mitään koko päivänä. Pyysin ruokaa, etten alkaisi oksentaa ensimmäiseksi.

Gillesin äiti vei minut yläkertaan makuuhuoneeseen pitkälleen ja toi nopeasti syötävää. Huoneen seinillä oli 
Simonin ja Garfunkelin ja Bob Dylanin julisteita.

- Gillesin huone, totesin nyökäten seiniin päin.
- Niin on, Gillesin äiti vastasi surullisesti.
- Hän lauloi minulle näitä lauluja, kerroin.
- Boxeria, hänen äitinsä sanoi.
- Sitä ja tätä, aloin hyräillä over and over, again and again.

Gillesin äidin silmät kyyneltyivät.

Syödessäni kerroin pääpiirteittäin, mitä tiesin Gillesin elämästä sen jälkeen, kun hän oli häipynyt kotoaan. Kerroin, että halusin tuoda Gillesin kitaran, koska olin huolissani siitä, ettei hän ottanut sitä mukaansa. Niin oli hänen äitinsäkin. Gilles löytäisi kitaran kotoaan, jos hän palaisi jonain päivänä. Kerroin hänen äidille tulleeni, koska halusin perheen tietävän, mitä Gillesille oli tapahtunut poissaolon vuosina ja itse halusin nähdä, mistä hän oli lähtöisin. Gillesin äiti halusi kuulla kaiken, mitä pystyin kertomaan.

Aamulla Gillesin äiti toi minulle sänkyyn capuccinoa ja suolaista ja makeaa syömistä cafe Emmanuellasta. Kerroin hänelle Gillesin ja minun tarinaa, mitä olimme tehneet, missä olimme käyneet ja mitä olimme puhuneet. Välillä juoksin oksentamaan. Matkamuistoa, jota kannoin sydämeni alla, ei pystynyt enää peittämään. Minun oli kerrottava tarinan vaikein osa. Olimme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta ja Gilles puhui usein lapsesta. Kerroin, että olin hankkiutunut raskaaksi kertomatta Gillesille saadakseni pitää hänet. Olin ylpeäni jättänyt kertomatta lapsesta niin kauan, että lopulta hän ei saanut siitä tietää.


- Millaisia suunnitelmia sinulla on elämässä eteenpäin, Gillesin äiti kysyi.
- En ole juurikaan ajatellut sitä vielä. Yritin etsiä häntä Israelissa. Toivoin, että löytäisin hänet täältä. Mutta älkää olko huolissanne, pärjään kyllä.
- Sinä aiot pitää lapsen?
- Tietenkin! Muu ei ole tullut mieleenikään. Tein ehkä järjettömän teon rakkauden vuoksi, uskoin, että olisimme Gillesin kanssa aina yhdessä. Mutta en minä tästä lapsesta luovu.
- Lapsi on siis Gillesin, hänen äitinsä kysyi lopuksi.
- Kyllä, olimme puoli vuotta yhdessä, katsoin häntä uhmakkaasti silmiin.
- Mitä sinä haluat? Tulitko saadaksesi rahaa?

Tuijotin Gillesin äitiä järkyttyneenä. Olin tullut tuomaan uutisia hänen kaksi vuotta poissa olleesta lapsestaan ja hän syyti päälleni epäilyksiä. Mikään raha maailmassa ei korvaisi Gillesia. Nousin sängystä ja sanaakaan sanomatta heittelin tavaroitani reppuun.
- Älä suutu. Minun oli kysyttävä nämä kysymykset. Sinä olet minulle ventovieras. Istu alas niin kerron sinulle Gillesista. Käyttikö hän huumeita Israelissa, Gillesin äiti kysyi ja tarkkaili ilmeitäni.
- Sinä siis tiedät huumeista, huoahdin. - Hyvä, että tiedät. Olin epävarma, kerronko siitä. Minä en tiennyt huumeista ennen kuin hän oli häipynyt kibbutsilta.

- Ei niiden käyttö näy aina päälle päin.
- Minulle huumeet ovat vieraita, joten en osannut edes ajatella, että joku niitä käyttäisi. Suomessa en koskaan törmännyt huumeisiin. Edelleenkään en tiedä, käyttikö Gilles niitä koko ajan. Hän vaan muuttui yhtäkkiä kuin toiseksi ihmiseksi. Olen syyttänyt itseäni siitä, ajoinko hänet hankaluuksiin.

- Gillesin ongelmat alkoivat kauan sitten. Lopeta itsesi syyttely, Gillesin äiti sanoi päättäväisesti.

- Jos joku saa syyttää itseään, me hänen vanhempansa, koska emme reagoineet nopeasti hänen vaikeuksiinsa.
- Gilles kertoi, että hänellä oli vaikeuksia, mutta ei koskaan tarkemmin. Hän sanoi viettäneensä 18-vuotispäivänsä pidätettynä ja kantaneensa asetta turvallisuutensa takia.
- Gilles oli monen muun lailla hyvä poika, joka ajautui huonoille teille, hänen äitinsä sanoi.

- Pyysin häntä kirjoittamaan sinulle, että hän voi hyvin, mutta hän ei siis tehnyt sitä. Sain hänen itsepäisyytensä tuntea itsekin. Loukkasin häntä kerran eikä mikään palannut ennalleen sen jälkeen.
- Olet tuntenut aidon Gillesin. Sanoin hänelle aina, että hän joutuu vaikeuksiin.
- On huojentavaa kuulla tuo, koska olen syyttänyt itseäni siitä, että luisuin typerään haavoittamisen kierteeseen.

Gillesin äiti kertoi, että Gilles oli 15-vuotiaana luisunut kadulle ja liikkunut vaarallisissa porukoissa ja kortteleissa. Hän oli ajautunut jengiin, joka käytti väkivaltaa ja aseita. Hän oli muuttunut hermostuneeksi ja kurkkinut ikkunoista kadulle. Hän oli vaeltanut öisin levottomana talossa ja nähnyt painajaisunia niin kuin joskus parisängyssämmekin. Hän poistui kotoaan vain takaoven kautta eikä mennyt enää cafe Emmanuellaan. Hän pelkäsi äitinsäkin puolesta. Siihen oli syytäkin, sillä lopulta hänen lapsuudenkaverinsa oli ammuttu. Gilles oli pidätetty ampumavälikohtauksen jälkeen ja muutaman muunkin kerran. Täyttäessään 18 vuotta hän ei kuitenkaan ollut pidätettynä niin kuin hän minulle kertoi vaan huumevierotuksessa. Huumeet olivat muuri, jonka yli hän ei minua päästänyt.

Gilles oli päässyt eroon huumeista huumevieroituksessa, mutta häipynyt päästyään sieltä. Ehkä suojellakseen äitiään, ehkä päästääkseen itse irti jengistä, ehkä jatkaakseen uudelleen huumeiden käyttöä. Hänen äitinsä oli toivonut, että vaarallisten ympyröiden jättäminen pelastaisi Gillesin. Kun Gilles oli lähtenyt, hän oli varastanut äitinsä ja Cafe Emmanuellan käteiset rahat. Niillä rahoilla tai ehkä myöhemmin hämärähommissa tienaamillaan rahoilla hän oli ostanut meille ranskalaista viiniä, bussilippuja ympäri Israelin ja hotelliöitä Nataniassa.

Kerroin Gillesin äidille tunteneeni ihanan ja hellän pojan. Kerroin runoilusta, kitaransoitosta ja kynttilänvalosta. Luin runoni katupojasta. Nyt kun tiesin Gillesin elämästä, tunsin naiiviksi satuni Tuulen Pojasta ja Maan Tyttärestä. Mutta Gillesin äiti sanoi, että Gilles oli pohjimmiltaan runopoika. Hän oli ollut minulle totta niin kuin olin uskonutkin.



Iltapäivällä 
kävelin Montmartren kapeita katuja ylös ja alas ja selvittelin ajatuksiani. Eurooppa tuntui selväjärkiseltä 
kaaoottisen Aasian  jälkeen. Rakensin kuvaa Gillesista yhdistelemällä saamiani surullisia tietoja ja omia tulkintojani. Oli huojentavaa tietää, millaista taakkaa Tuulen Poika kantoi ja millainen oli se demoni, joka repi hänen sieluaan. Vastustajani oli huume piru. Rakastettuni sielussa asui rakkauttakin suurempi voima, jonka vain hän itse voisi nujertaa. Huumeet olivat olleet niin pitkään hänen elämässään, etten uskonut onnelliseen loppuun, vaikka hänet joskus vielä tavoittaisin. Miten asiat olivatkaan kääntyneet päälaelleen. Minä, joka olin kasvanut tynnyrissä, olin se vapaampi meistä.


Gillesin äiti vei minut lääkärintarkastukseen ennen kuin jatkoin matkaa Suomeen. Minä ja lapsi olimme kunnossa. Lentokentällä Gillesin äiti yllätti minut.
- Haluan sanoa sinulle, että en haluaisi menettää lapsenlastani. Gilles on ainoa lapseni. Jos haluat rakentaa tulevaisuutesi Pariisiin, autan sinua. Pääset alkuun Cafe Emmanuellassa.

Silmäni rävähtivät auki, tällainen vaihtoehto miljoonien vaihtoehtojen joukossa ei ollut juolahtanut mieleeni. Tyttöjen välinen solidaarisuus ylitti kansallisuusrajat jälleen.
- Nyt sinä yllätit minut perusteellisesti. Et siis enää epäile, että yritän huijata sinulta rahaa lapsen elättämiseen?








95 Cafe Emmanuella

 


Laskeuduin Sacre Couerin basilikalta Taiteilijoiden aukion, Place du Tertren, läpi alaspäin Montmartrea. Gilles oli elänyt lapsuutensa näillä pittoreskeilla kapeilla kujilla ennen ajautumistaan varjoisille kaduille. Tämä oli oikea paikka löytää hänet tai jättää hänelle jäähyväiset. Kääntelin kukkulan karttaa ja raahustin kohti Orilta saamaani osoitetta. Israelissa olin nähnyt paljon aaseja, mutta vasta Euroopassa tunsin itseni Gillesin aasiksi kantaessani hänen kitaraansa ja hänen lastaan.

Gillesin kotikadulla odotin hänen minä hetkenä hyvänsä astuvan ulos jostain ovesta ja syleilevän minua riemastuneena. Yhtäkkiä huomasin kyltin, jossa luki Cafe Emmanuella. Tuli iski lävitseni. Sen täytyi olla Gillesin äidin kahvila. Ehkä Gilles oli ollut totta, ehkä olin löytänyt Gillesin ja lapseni juuret. Olin pelännyt, että koko Gillesin tarina osoittautuisi kauniiksi valheeksi hänen itsensä lailla, mutta kahvila kertoi, että Gilles ja tarina Emmanuellasta voisi olla totta. Oli haikeaa, ettemme olleet tässä yhdessä kertomassa hänen äidilleen ilosanomaa, että Gilles oli löytänyt täydellisen onnen hetkeksi ja Edenin puutarhassa olimme siittäneet rakkauslapsen. Nyt esittäytymässä olivat vain Maria Magdalena, hylätty nainen, ja Pikku-Gilles, jonka syntyperästä oli vain minun sanani. Millaisen vastaanoton saisimme?


Cafe Emmanuella oli kapea sininen kolmikerroksinen talo. Sen edessä oli pieniä pöytäryhmiä. Pari tarjoilijaa valkoisissa pikkuessuissa palveli asiakkaita. Oliko tuo lämpimännäköinen nainen Gillesin äiti? Otin cafe au lait’n ja millefouille-leivoksen. Yritin syödä sitä siististi haarukalla ja pelkäsin, milloin se kimpoaisi lautaselta lattialle. Euroopan puolella yksi asia oli sentään paremmin kuin Aasiassa, kahvi. 

Kun joku astui kahvilan puolelle takahuoneen astioiden kilinästä, herkullisista tuoksuista ja taukoamattomasta ranskan pulputuksesta, sydämeni aina hypähti. Gillesin nimi oli koko ajan pulpahtamaisillaan huuliltani. Yhtäkkiä huomasin, että takan yllä oli pieni maalaus. Sydämeni seisahtui muutaman lyönnin ajaksi ja veri pauhasi korvissa hiljentäen astioiden kilinän. Maalaus esitti hyvin tummaa, hyvin teräväpiirteistä juutalaisnaista. Hänen täytyi olla Emmanuella. Emmanuella sinisessä leningissä taustalla vaaleanpunaisia pioneja ja Provencen vihreää. Tämä täytyi olla taulu, jota Gillesin isoisä etsi elämänä loppuun saakka. Louvre oli lopultakin onnistunut jäljittämään maalauksen, jonka natsit olivat takavarikoineet, ja taulu oli palautettu oikeille omistajille. Tuntui kummalliselta, että katselin sitä nyt eikä Gilles ollut kanssani. Kävin ajatuksissani edelleen vuoropuhelua hänen kanssaan. Hänen isoäitinsä Emmanuella katsoi maalauksesta minua syvälle sieluuni ja nyökkäsi minulle. Sain hänen katseestaan rohkaisun kohdata Gillesin äiti ilman Gillesia.


- Onko hän Emmanuella, kysyin tarjoilijalta.
Tarjoilija näytti yllättyneeltä ja nyökkäsi. Kysyin kahvilan omistajaa. Tarjoilija vastasin, että madame Salignat oli talossa numero 9. Taas syvä helpotus, talon numero oli sama kuin osoitteessa.  Uskaltauduin kysymään ääni väristen, oliko madamella poika nimeltä Gilles.
- Vien sinut heti madamen luokse, tarjoilija sanoi, katsoi raskauskumpuani ja nosti repun olkapäälleen.






94 Terroristipoikaystävän matkamuisto

 



Yöbussissa edessäni istuva mies kääntyi ja kysyi: - Ma kara, mikä hätä? Sinä voit tulla takaisin jonain päivänä.

Arvatenkaan lohduttomana itkevä volu bussissa matkalla kohti Ben-Gurionin lentokenttää ei ollut Israelissa erikoinen näky. Oli ystävällistä yrittää lohduttaa, mutta lohtua ei ollut. Kukaan muu kuin volu ei ymmärtänyt.

- Lo, lo, ei. Minä kyllä voin, mutta tämä aika ei tule koskaan takaisin, vastasin ja jatkoin itkua kaikessa rauhassa ilman aikomustakaan lopettaa.

Haifan ja lentokentän välisessä bussissa kidutin sieluani katselemalla Välimerta ja taivasta sen yllä. Olin katsellut samaa maisemaa Gillesin olan yli, nähnyt vain hänet, meren ja taivaan ja tunsin edelleen hänet itseäni vasten. Oikeastaan en ollut täysin lohduton. Sieluni syvimmässä kellarissa tiesin, että painajainen päättyisi ennen kuin ElAlin kone nousisi. Gilles hakisi minut lähtöselvityksestä pois. Olin saanut häneen Playboysissa niin vahvan yhteyden. Yhteisinä päivinämme ja öinämme olimme koskettaneet toistemme sieluja ja punoneet helmiketjun sielujemme välille. Jos kosketus oli ollut riittävä, hän hakisi minut pois.

Maailman tiukimmassa turvatarkastuksessa halusin kysyä niiltä kyyliltä, että olisinko minä se, joka tätä maata vahingoittaisi. Olivatko he aivan varmoja, että he rakastivat maidon ja hunajan maata enemmän kuin minä? Jumala oli antanut heille tämän maan, mutta minä olin tehnyt tämän maan sydämeni kotimaaksi ryömimällä, kädet ja polvet verillä, läpi Jezreelin laakson mudan ja malariasoiden. Taas turvatarkastuksessa tunsin tehneeni suuren rikoksen, kun olin elänyt Israelissa. Olin tehnyt muutakin kuin vain ollut turistibussissa, turistirannalla ja turistioppaan kanssa turistikohteessa A ja turistikohteessa B. He kysyivät, oliko minulla ollut kontakteja Sirkus Orenimin ulkopuolella. Kysykää vain, kuinka paljon, käymmekö ne kaikki läpi alkaen Davidin hostellista. Olinko saanut joltakulta lahjan? Kyllä, rakkauden lahja, ystävyyden lahja, kuminauha vyötäröllä. Minulla ei ollut salattavaa, ei edelleenkään hyvää small talk taitoa, joten suomalaisella rehellisyydellä kerroin vauvanvaatteista repussani. He tutkivat n tarkkaan potkupuku kerrallaan, vaikka vakuutin saaneeni ne ElAlin Haifan toimiston virkailijoilta Leahilta ja Miriamilta, joille he olisivat helposti voineet soittaa, mutta he kai etsivät räjähteitä. Mikä virhe oli olla rehellinen. Mitenhän Gilles oli selvinnyt Nataniasta ostamansa libanonilaisen nahkatakin kanssa rajan yli, jos hän oli jo jättänyt Israelin? Muut jonot etenivät, mutta minun jononi seisoi. Muutama potkupuku oli vielä tutkimatta. Olivatko volu tytöt näin vaarallisia Israelin turvallisuudelle? Pelkäsin, että jäisin koneesta, ja että he veisivät minut ja minun pitäisi riisuutua, kun he tutkisivat, olinko todella raskaana vai oliko minulla pommi mahassa.


Jonossa seuraavana oleva israelilaispariskunta hermostui. – Mitä tämä on? Jos hänellä on pommi, pidättäkää hänet tai antakaa hänen mennä. Ei hän kovin vaaralliselta näytä.
Minuutin päästä jono alkoi taas vetää. Annoin kiitollisen mutta huvittuneen katseen jälkeeni.

Kun lentokone nousi, murruin pidäteltyyn ulinaan. Ihmisen suru sai molemmat vieruskaverini tarttumaan käsiini.
Vanha israelilaisnainen kysyi: - Ma kara, mikä hätänä?
Tullessani olisin luullut hänen tarjoavan minulle makkaraa lohduksi. Kerroin hänelle, että elämäni oli ohi.
Vanha nainen nauroi minulle päin naamaa, taputti yhteen liitetyillä käsillämme vatsaani ja katsoi minua vanhan naisen oikeutetulla ilkikurisuudella: - Sinun elämäsi on nyt alkamassa.
Hetken harkittuani en voinut olla yhtymättä nauruun.
Toisella puolella istuva ranskalaisnainenkin avasi suunsa. Tyttöjen välinen solidaarisuus pelitti yli kansallisuusrajojen: - Olitko sinäkin pyhiinvaellusmatkalla?

Välimeren yllä oli aikaa miettiä, mitä sain matkastani, ja muistella tauno siskojen vanhemmiltaan saamaa varoituslitaniaa. En noussut ElAlin koneeseen kuin nunna pyhiinvaellusmatkalta. Vain pari tyhmää periaatetta oli jäänyt rikkomatta. Fyysisesti olin pahoinpidellyt itse itseäni Galin sänkyyn, mutta henkisesti olimme Gillesin kanssa lyöneet toisiamme kuin nyrkkitappelussa. Pidätyksen vältin vain kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystäväni ansiosta, koska hän ei huolinut minua mukaansa huonoille teille. 


Edes murhaamiselta en välttynyt, vaikkakin vain sieluni murhattiin, mutta mikä olisikaan sen vakavampaa. Täysin epäonnistuin AIDS:in hankkimisessa kondomien takia. Kaduttiko mikään? Elämäniloinen mummuni oli sanonut, että ihmisen ei pitänyt katua sitä, mitä oli tehnyt, vaan sitä, minkä oli jättänyt tekemättä. Vain sitä kaduin, että olin valinnut vihan ja koston silloin, kun minun olisi pitänyt vain rakastaa Gillesia.

Ranskalaisnaisen laukussa näin hasidilaisnukke poskikiharoineen ja karvalakkeineen. Minulla ei ollut matkamuistoa laukussa. Olin selvinnyt lähes vuoden pituisesta reissusta 1500 markalla ja Gillesilta varastamillani shekeleilla. Aluksi minun oli tehnyt mieli ostella kaikenlaista, mutta pitemmän päälle esineet tuntuivat tarpeettomilta verrattuna elämään. En tarvinnut matkamuistoa sen jälkeen, koska pääsin kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornadoon Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjukkaan. Masadan leipomoaltaassa minä ja hän olimme yhtä, hän ja taivas olivat yhtä, hänen silmissään näin taivaan ja olin taivaassa. Olimme jääneet Masadalle hetkeksi vielä, kun muut olivat jo astelleet portaat taivaaseen Rooman orjuutta pakoon. Silloin hän antoi minulle kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystävän matkamuiston, jonka olin onnistunut kuljettamaan läpi maailman tiukimman turvatarkastuksen ElAlin koneeseen. Ja toivoin totisesti, ettei se pyrkisi maailmaan viiden tunnin lennon aikana.





 

100 Tuulen Tytär

Oli eräs alkukesä ja olin käymässä levottomaksi. Kaipuu sisälläni oli voimakas. Vaeltelin iltaisin Montmartren katuja Gillesin minulle os...