4 Venus-planeetta

  

(English in the end)

Herätessä huone oli yhtä nukkavieru kun yösydännä. Mutta ankeanruskeiden verhojen läpi tunki väkisin aurinko. Se ei ollut sama aurinko kuin Suomessa, sillä jo varhainen aamu oli tavattoman kirkas ja helteinen. Kirkuvanpunaisille aurinkolaseilleni oli heti käyttöä. Ryntäsimme tanssimaan ja kiljumaan pihalle ja halasimme toisiamme riemukkaina. Piha oli pientä kiveä ja se rapisi pomppivien jalkojemme alla.

- Tämä on paratiisi!
- Luvattu maa!
- Tästä en minäkään luopuisi!
Paratiisiksi oli äitikin ensimmäistä ulkomaan matkakohdettaan kuvannut.

Jos kibbuts Orenim oli jotakuta yöllä säikäyttänyt, aamuaurinko pyyhki pois epäilyt ja ne vaihtuivat uteliaisuuteen. Jo ensi hetki oli käsittämättömän erilainen kuin Suomessa. Vastapäisen vaalean taloraunion seinämällä kuumenevassa paahteessa lekotteli aurinkokylvyssä ellottavia isoja laiskoja liskoja, aina toinen silmä auki, aina valmiina salamannopeasti vilistämään nurkan taakse tai aluskasvillisuuteen. Katselin epäluuloisena heinikoita ja ryteikköjä ympärillä, mitä kaikkea ne kätkivätkään. Vastapäätä hökkeliämme oli raunioita ja niiden lomassa kasvoi äidin ruukkukasveja, jotka täällä eivät olisi mahtuneet ruukkuihin, suuria kaktuksia ja muita nahkealehtisia kasveja. En olisi yhtään epäillyt, jos minulle olisi väitetty, että ElAl oli lennättänyt meidät Venus-planeetalle.

Hökkelin edestä kulki hiekkatie. Valkoinen Renault ajoi hitaasti ohitsemme ja annoimme sille tietä. Ystävällisesti hymyilevä tumma komea nosti kättä. Vilkutimme hänelle innoissamme. Olivatko kaikki Venus-planeetan miehet tummia, komeita ja tulisia? Oliko täällä ylipäätään muita naisia kuin me suomineidot, olimmeko saapuneet naisten paratiisiin? Elämä hei, täällä ollaan! Missään muualla kuin tällä Venus-planeetalla en olisi halunnut ollakaan. Mielessäni heitin jo paluupäivän kahden kuukauden minimiajasta kauas ikuisuuteen.

Olin häippässyt Suomesta karkuun vaikeasti määriteltävää suhdetta varattuun mieheen. Israelin sirkeä aamuaurinko oli jo hieman kirkastanut päätäni ja oli pläkkiselvää, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Kirkkaassa auringonvalossa oli pakko katsoa totuutta suoraan silmiin. En ollut valinnut kahdesta huonosta vaihtoehdosta kumpaakaan, en jatkanut mahdotonta suhdetta ukkomieheen enkä jäänyt taistelemaan siitä irti. Olin joskus kuullut vapaaehtoistyöstä Israelin kibbutseilla. Olin valinnut kolmannen vaihtoehdon, häippässyt, ottanut elämän omiin käsiin. Olin lähtenyt ensimmäisellä lennolla kertomatta Artolle, ettei hän saisi minua muuttamaan taas mieltäni tyhjillä lupauksillaan. Hänen hahmonsa tuntuikin hieman kaukaisemmalta täällä tuhansien kilometrien päässä kirkkaassa päivänvalossa, vaikka vielä yöjunassa olin katkerasti itkenyt ikävää ja sitä, miten kurjasti olin antanut itseäni pitkään kohdella. Nyt olin lennättänyt itseni merten taakse niin kauaksi hänestä, etten ylettyisi pitkän harkinta-ajan takaa lankeamaan hänen kaulaansa.

Translated by a kibbutz friend:

4 Planet Venus

On awaking the room was just as shabby as in the darkness of the night. But through the dreary curtains shined the sun. It wasn`t the same sun as in Finland, already in the early morning it was astonishingly bright and warm. Sunglasses were immediately necessary. We rushed dancing and screaming out of Finlandia House into the yard and we hugged each other enthusiastically. There were little stones in the yard, and they crunched under our bouncing feet.

”This is paradise!”

”The promised land!”

”I wouldn`t give this up either!”

Paradise was how mother described her first trip out of the country to the Black Sea pearl of Shotsi.

If someone arrived at Kibbutz Orenim early in the morning feeling in the dumps, the bright shining morning sun would wipe away the doubts, and change them to curiosity. At the door it opened to a totally different landscape compared to Finland.

On the sun scorched wall of the pale ruin of the opposite house, lounged large lazy lizards sunbathing, always one eye open, always ready with a lightning plunge around a corner or into undergrowth. I watched with suspicion grasses and ryegrass all around, what there could be hiding. On the slopes of the ruin grew potted plants like mother`s that here certainly would not have fit in pots, large cacti and other leathery leaf plants. If I had been told that El Al had brought us to the planet Venus, I would have believed it.

In the front of Finlandia house ran a gravel road. A white Renault drove slowly past us, and we gave it some space. A dark handsome smiling man waved. We binked with astonishment. Were all the men on Planet Venus dark, handsome and hot? So far we had only seen men. Were there other females on this planet besides we Finnish maidens, had we arrived in a female`s paradise? Hey life, here we are! I wouldn`t have wanted to be anywhere other than Planet Venus. In my mind I had already extended my two month minimum far in to the future.

I had escaped a difficult situation in Finland, my ex boyfriend. He couldn't make me change my mind with empty promises anymore. I ended up learning about volunteer work on a Kibbutz in Israel.

Mitä on kibbutsi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kibbutsi

https://www.jewishagency.org/what-exactly-is-a-kibbutz/

3 Finlandia huset

 

(English in the end)

Aamuyöllä pikkubussi pysähtyi.

- Ajattelevaista tuoda meidät suoraan vessaan, möläytin nähdessäni matalan kellertävän viheliäisen mökin.

Ulkoseinät olivat maan rajasta halkeilleet ja mustuneet. Harmaita vessanovia oli monta vierekkäin rivissä. Katto oli harmaata aaltopeltiä.

- Tässä on talonne, house father esitteli, ei ylpeästi mutta ihan pokkana.
Hän aukoi ovet huoneisiin, esitteli ne lyhyesti ja toivotti lopuksi laila tov, hyvää yötä.

Talo?

Olimme peruuttaneet pullamössökasarilta 70-luvun kesämökkityyliin. Se oli hökkeli, se oli jono vierekkäisiä ovia. Viidestä ovesta keskimmäinen johti keittiöön. Keittiössä oli muutama yksinkertainen putkijalkatuoli, pöytä, jääkaappi ja vedenkeitin. Sähköt kämpässä sentään oli. Keittiössä oli leipää, voita, jogurttia, keksejä, teepusseja ja kahvijauhoa, jos jollakulla oli nälkä. Huoneet keittiön molemmin puolin olivat meidän volunteerien eli volujen huoneita (volu on lyhenne sanasta volunteeri). Kaikki huoneet olivat vapaita, ketään muuta ei asunut tässä mörskässä. Hökkelin edusta oli laatoitettu ja ovi avautui suoraan huoneisiin ilman eteistä. Molemmissa päädyissä oli kolkko, kulunut vessa ja suihku. Pesuaineen tuoksu oli aromikas ja vieras. Silti tuntui, että koko mökki pitäisi desinfioida.

Jos kibbutsille tuli alakulon vallassa, oven avaaminen huoneeseen ei saanut hihkumaan hurraata. Lattia oli harmaata laattaa, seinät samaa likaisenkellertävää kuin mökki ulkoapäin, huoneen seinustoilla kaksi sänkyä, peitteinä nukkavierut harmaat viltit, ankeanruskeat ruutuverhot ja vaatekaappi. Kaksi meistä jakoi huoneen, minusta ja Ilonasta tuli kämppikset. Kaksi huonetta jäi tyhjiksi, ehkä saisimme jonain päivänä naapuriksi ulkomaan eläviä.

Minun oli tarkoitus vain vilkaista vaatekaappiin. Se olisi kannattanut jättää hyvien yöunien jälkeiseen aamuun, sillä kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado tempaisi välittömästi pyörteisiinsä. Muut tytöt ryntäsivät katsomaan, mistä moinen riemu syntyi. Vaatekaapin takaseinän halki juoksi jokin iso vikkeläkinttuinen, yhtä nopeasti läimähti ovi kiinni. Kaisa ja Ilona tunnistivat elikon oitis torakaksi, kun varovasti uudelleen kaappiin vilkaisimme.

- Torakoiden kanssa tulette kyllä tutuksi, noita ei voi etelän mailla välttää!

- Tämä on tervetulotoivotus muilta voluilta! Tämä on kibbutsikaste! He ovat panneet sen tuonne tahallaan laittaessaan meille huoneet valmiiksi.

Mihin olin joutunut? Maailmasta oli hävinnyt hallinnan tunne, tornado kieputti minua kuin tahdotonta räsynukkea kriisistä kriisiin, vainoharhaisista turvatarkastuksista terroristipoikaystäviin, kamalanmakuisiin oliiveihin, vikkeläkinttuisiin torakoihin ja kamaliin kibbutsikasteisiin. Tornado taisi olla toiselta nimeltään kulttuurisokki. Oli hyvä, ettemme kaikki olleet ensikertalaisia, että joku tiesi eteen vyöryvistä yllätyksistä. Operaatio vaatekaapin valtaukseen olimme kuitenkin yksimielisesti liian väsyneitä, joten suljimme kaapin oven huolellisesti ja annoimme hirviöllekin yörauhan.

Kaaduimme sänkyihin. Oli kodikasta kuunnella nukahtavan Ilonan tasaantuvaa hengitystä, kun mieli oli kaaoottinen, torakka vaatekaapissa, koti ja Suomi toivottoman kaukana ja vapaaehtoisesti olin ne jättänyt. Vaivuin painajaisuneen, joksi elämäni oli muuttunut. Olin sitoutunut tekemään kibbutsilla vapaaehtoistyötä ainakin kahden kuukauden minimiajan korvaukseksi Finkivin ja kibbutsin toimistoväen vaivoista. Oikeasti en ollut huolestunut, vaan täynnä jännitystä ja odotusta. Oli alkamassa täysi arvoitus ja aamulla alkaisi valjeta, millainen se oli.

 

Eikä ensivaikutelma Orenimista pettänyt, kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli vievä jalat altani ja maan jalkojeni alta.

Finlandia huset oli saanut asukkaat ja alkanut elää.

Translated by a kibbutz friend:

3 Finlandia house

Early morning the bus stopped.

”How nice of them to bring us directly to the latrines”, I blurted as I saw a low yellowish miserable shack.

The bottom outside walls were cracked and blackened. The grey bathroom doors were lined up next to each other in a row. The roof was grey corrugated sheet metal.

”This is your house”, house father said, with a straight face.

He opened the doors, and briefly introduced our room, kitchen, bathrooms, and showers, and finally wished us laila tov, good night.

Our house? We had just regressed from the abundant, plush `80s, decades back to the level of a summer cottage. Our house was a shack, with a row of doors. Of the five, the middle one led to the kitchen. In the kitchen was a table, pipeleg chairs, a refridgerator, and an electric kettle. So at least we had electricity. The kitchen had food if someone was hungry, bread, butter, yogurt, cookies, teabags, and coffee grounds. The rooms on the either side of the kitchen were our volunteers` rooms. All the rooms were vacant, no one beside us lived in this poky hoke. In front of the shack, the ground was paved, and the doors opened straight into the rooms without a hallway. Both ends had a wash area that included toilets, and showers. The cleaning substance had a strong and foriegn smell. It still felt like the whole shack should be fumigated.

If you happened to be coming to the Kibbutz depressed, these rooms would not brighten your mood. The floor was grey tiles, the walls inside were the same washedout yellow as the outside, against each side wall was a bed, covered by mangy old blankets, darkbrown checked curtains, and a wardrobe. Two of us shared a room, Ilona and I became roommates. Two rooms remained empty, maybe one day we would get neighbours from the outside world.

I just meant to take a peek at the wardrobe. It might have been better to leave it for morning after a good nights sleep, because the ”circus carousel rollercoaster tornado”, that is the kibbutz started to roll immediately. The other girls rushed to what the fuss was all about. Across the back of the wardrobe ran a swift creature, and the door slammed closed again. When we carefully opened the door again, Kaisa and Ilona identified it as a cockroach.

”You will get to know roaches well, you can`t avoid them in the south”.

”A welcome gift from the other volunteers. Kibbutzbaptism! They put it there for us while they were preparing the rooms.”

What had I gotten myself into? My world was spinning out of control, a tornado was whirling me like a rag doll from crisis to crisis, from paranoid security checks to terrorist boyfriends, to horrid olives, to swift cockroaches, to Kibbutz baptisms. The tornado had another name, Culture Shock. It was good that not all of us were first timers, at least someone could help us with the surprises that kept hitting us. We were too tired for Operation Take Control of Wardrobe, so we carefully closed the door, and left the monster in peace for the night.

We collapsed in to our beds. It was homey to listen to Ilona as her breathing evened out and she fell asleep, compared to the chaos of my mind, a roach in the closet, home and Finland so far away, and I had voluntarily left them. I slipped into a nightmare that my life had become. I had signed on for at least two months of voluntary work on a Kibbutz, to compensate Finkiv, and the Kibbutz for their care. Actually, I was not worried, just full of excitement and expectations. A mystery was ahead of me, and the dawn would bring it on.

Orenim`s first impression did not disappoint. The ”Circus carousel rollercoaster tornado” would sweep me off my feet, and pull the earth out under them. And Finlandia house had received residents,and come to life.

2 Koti Galileassa

 

(English in the end)

House father oli heilutellut Orenim-kylttiä tuloaulassa. Hyvin tumma, hyvin laiha kuiva mies, kuin Israel pienoiskoossa. Hän esittäytyi house fatheriksi, meidän vapaaehtoisten eli volunteerien johtajaksi.

- Shalom, rauhaa. Bruchot habaot, tervetuloa Israeliin. Kahden tunnin kuluttua olemme kotona kibbutsilla.

Kotona. Minulla oli koti Galileassa. Koti Israelissa. Kibbuts Orenim.

House father ohjasi neljä suomineitoa rinkkoineen pikkubussin takaosaan. Radiossa miesääni molotti isosti kiehtovaa rentoa hepreaa. Bussin etupenkiltä Ezra ja Hanan moikkasivat meitä ja tuntemattomien kyydissä katosimme tuntemattomaan pimeyteen tuntemattomalla mantereella keskellä yötä. Se oli menoa nyt.

Ezra oli tumma, jylhäkasvoinen ja eksoottinen kuten house father. Bussin perällä tunsi todella olevansa ulkomailla suuren tuntemattoman alussa. Hanan taas oli maantienvärinen pullaposki kuten moni suomalainen, hän poikkesi täysin juutalaisstereostypiastani. Miehet etupenkillä vaihtoivat hepreaan, vilkaisivat vaan välillä peilin kautta takaosaan. Katuvaloissa palmut ja sypressit syöksähtelivät näkyviin ja pimeyteen taas. Jes, tämä oli elämää!

Bussin takaosassa oli hiljaista, väsymys painoi lähes kahden nukkumattoman vuorokauden jälkeen. Olin heittelehtinyt levottomasti edellisen yön yöjunan lonksuttaessa Helsinkiä kohti. Junan pysähtyessä olin aina kohottautunut lukemaan joka ikisen ohi vilistävän aseman nimen, itkenyt Artoa. Aamulla oli lennetty mutkille Kööpenhaminan kautta. Iltapäivällä ennen Israelin lentoyhtiön ElAlin sinivalkoisille siiville nousua oli käyty läpi maailman stressaavin turvatarkastus. Kaksi virkailijaa jankkasi peräkkäin puoli tuntia samoja kysymyksiä. Miksi lähdin tälle reissulle? Minulla ei ollut hinkua avautua myttyyn menneestä rakkauselämästäni ElAlin virkailijoille, joten valehtelin vilpittömin katsein olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä kibbutsilla, vaikka minulla ei ollut mitään hajua, mihin olin sitoutunut kahdeksi kuukaudeksi. Mutta he eivät olleet kiinnostuneita rakkauselämästäni, vaan vain siitä, miksi halusin juuri Israeliin enkä vaikkapa Kreikkaan. Minulle oli itse asiassa yksi hailea, vaikka kone olisi lentänyt vaikka Indonesiaan, kunhan vaan pääsin mahdollisimman kauaksi. Mutta virallinen selitys jankuttajille oli, että eihän kibbutseja ollut muualla kuin Israelissa. Kuka maksoi matkani? Kuka pakkasi laukkuni? Milloin pakkasin ne? Olivatko laukut olleet koko ajan valvonnassani niin, ettei kukaan ollut voinut sujauttaa niihin mitään? Oliko joku antanut minulle lahjan, joka oli laukussani? Oliko kuljetettavakseni annettu paketti? Jos minussa olisi ollut valheenpaljastuspiuhat tässä ristikuulustelussa, ne olisivat lopulta ujeltaneet punaisena paniikkiani. Aloin näiden kyylien lailla itsekin jo epäillä maahan tunkeutumisen tarkoitusperiäni ja tavaroihin piilotettuja pommeja, kun he yhtäkkiä menettivät kiinnostuksensa minuun, käskivät vaan siirtyä eteenpäin ja iskivät seuraavan uhrin kimppuun. Kai he lopulta uskoivat minut vaarattomaksi, mutta siihen menisi aikaa, että itse uskoisin olevani puhdas pulmunen.

 
Israel sairasti skitsofreniaa. Se houkutteli pahaa aavistamattoman nuoren uima-allas- ja appelsiinitarhamainoksin vapaaehtoistyöhön, mutta turvatarkastuksessa se muuttikin mielensä. Siihen iski paranoia, se ei enää tiennytkään, halusiko se minut, ja sen tervetulotoivotus sai minut tuntemaan itseni kriminaaliksi. Israelin olisi kohteliasta päättää, halusiko se minut vai ei. Neljännen asteen ristikuulustelu oli kuitenkin pakko sietää, sillä jos minua pidettäisiin arveluttavana muukalaisena, tutkimistani ei jätettäisi kesken, vaan lentokone saisi mennä menojaan. Onneksi aiemmin kibbutsilla ollut kaveri oli varoittanut etukäteen, että kaikkia kuulusteltiin kuin rikollista. Ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti. Ei kannattanut heittäytyä hankalaksi. En sentään joutunut riisuuntumaan.

Väsymystäkin enemmän bussin takaosaa taisi hiljentää suuri tuntematon edessä ja ehkä olimme hieman tuppisuusuomalaisiakin. Esittäydyimme sentään toisillemme. Muut suomineidot olivat nimeltään Ilona, Kaisa ja Satu, minä olin Maria. Vanhimman ja räväkimmän oloinen Kaisa kysyi, olinko enemmän Neitsyt Maria vai Maria Magdalena. Ehkäpä asia selviäisi täällä kaimojeni kotiseudulla. Kävi ilmi, että kaksi suomineidoista, Kaisa ja Ilona, olivat jo toisella kibbutsireissulla. Oli huojentavaa kuulla, että jotkut tulivat tähän skitsofreeniseen maahan vapaaehtoisesti toisenkin kerran. Minä ja Satu olimme ensikertalaisia. Päivittelimme turvatarkastusta. Satua ei ollut varoitettu sen vainoharhaisesta luonteesta. Hän oli lopulta ahdistunut ja alkanut itkeä.

- Sanoin niille, päästäkää minut, palaan kotiin, Satu kertoi. - Silloin ne löivät kamani laukkuun, hymyilivät yhtäkkiä aurinkoisesti ja toivottivat hyvää matkaa.

- ElAlin turvatarkastus ei ole ollenkaan vainoharhaista vaan omaksi turvallisuudeksemme, Kaisa osasi selittää. - ElAl pelkää, että me sinisilmäiset hyväuskoiset blondit saamme terroristipoikaystävältä lahjan, jonka saa avata vasta lentokoneessa ja kone räjähtää Välimeren yllä. Niin on tapahtunut. Israel elää keskellä vihamielistä maailmaa. ElAlin lennot ovat maailman turvallisimmat noiden turvatarkastusten ansiosta.

- Mikä helpotus, pelkäsin joutuneeni johonkin poliisivaltioon, puuskahdin.

- Tulet yllättymään Israelissa monen monta kertaa, Ilona nauroi. - Tämä maa on aseistautunut hampaitaan myöten. Alussa koko maa tuntuu olevan yhtä valtavaa kulttuurisokkia, mutta uskokaa pois, pian painelette täällä kuin kotonanne, aika lailla letkeämmin vaan.

Ahaa, turvatarkastus oli vasta alkusoittoa. En voinut aavistakaan, miten aseistautunut tulisin itsekin olemaan erinäisten uhkien vuoksi.

Kaisan ja Ilonan kertoma sai hiljaiseksi. Maailmanpolitiikka ei ollut blondia kiinnostanut. Suuressa maailmassa poikaystäväksi lyöttäytynyt voisi olla terroristi ja piutpaut välittää hengestäni Välimeren yllä. En ollut Suomen lintukodossa oppinut väistelemään terroristien metkuja. Mihin olin matkalla? Väistämättä seikkailuun, terroristeja vilisevään jopa. Ensi kertaa yöjunassa, ensi kertaa Helsingissä, ensi kertaa lentokoneessa. Suomalaisella maaseudulla huolella pehmustetussa tynnyrissä kasvanut maailmankaikkeuteen nähden. Tynnyrissäni ei ollut ollut aseita tai terroristeja. Sen olin jo oivaltanut, että ulkomaanlennot Helsinki-Vantaalta veivät toisiin todellisuuksiin.

Olisiko kibbutsi kuin lentoaterian musta möllykkä, kasarilla syvällä Sisä-Suomessa vielä tuntematon oliivi, jota maistoin reippaasti kuten aioin maistella kaikkea uutta? Mutta jota pahempaa en ollut koskaan maistanut.

Video Volunteering on Kibbutz

Translated by a kibbutz friend:

2 Home in Galilee

House father was waving the Orenim sign in the arrival hall. A very dark, very thin man, like Israel, small in size. He introduced himself as our house father, the leader of the volunteers; us. Shalom, peace, bruchot habaot, welcome to Israel. In two hours we will be home on the kibbutz.

Home, I had a home in Israel, in the Galilee, Kibbutz Orenim.

House father guided four Finnish maidens with their rucksacks to the backside of a small bus. On the radio a male voice gibbered on in a large fascinating, mellow voice. From the front seat, Ezra and Hanan said Hi, and with these unknown men, we disappeared into a strange continent in the darkness of night. Now it was on! Ezra was dark, noble faced, and exotic, like house father The back of the bus truly felt like the beginning of an unknown foreign adventure. Hanan, was a crossbred, like many Finns, he was outside my view of the stereotypical Jew. The men switched to Hebrew, once in a while glancing through the mirrors to the back seat. In the streetlights, palms and cypresses popped in to view, and were lost behind us in the darkness. Yes, this was the life!

The back part of the bus was quiet, the fatigue oppressive after two almost sleepless days of continuess travel. I had tossed restlessly as the night train limped towards Helsinki, cried for Arto, my ex boyfriend. The morning flight had a dog-led through Copenhagen. Before getting on the blue and white wings of the El Al flight, we underwent the world`s most stressful security check. For half an hour two officials, one after the other, went through the same questions. Why was I going on this trip? I truly did not feel like opening up my lovelife to this El Al official, so I put on my innocent face, and lied that I wanted to volunteer on a Kibbutz, even though I had no idea what I had signed up the next two months of my life for. But they were more interested in why Israel, and not for example Greece. It didn`t matter to me where I was going, as long as it was far away, but my answer to the badgers was that they did not have Kibbutzim anywhere else but Israel. Who paid my ticket? Who packed my bag? When did I pack it? Were the bags continuessly in my supervision, so no one could have put anything in them? Did anyone give me a gift, that was in the bags? Had I received a package to transport? If I had gone through a Polygraph at this point, it would have screamed red from panic! I was, like these snoops, beginning to doubt my reason for entering the country, and wondered if I had a bomb hidden in my luggage somewhere, when they suddenly lost interest in me, and told me to move on and make room for their next victim. They might have decided I was harmless, but it was going to take me a while to feel sure about myself. It felt like Israel was schizophrenic. On the one hand luring young people to work as volunteers, using pictures of swimming pools, and orange orchards, but the security check made you feel paranoid and the welcome impression it left made me feel like a terrorist. Israel could have politely decided if it wanted me or not. Fortunately, an acquaintance who had already been to a Kibbutz had warned me that the third degree was something I would just have to put up with. If I had been considered a suspicious alien, the interigation would not have left off there, and the plane would have left without me. There was no reason to be difficult. At least I didn`t have to undergo a strip search.

What kept the back of the bus quiet, even more than the tiredness, was perhaps the great unknown that was ahead of us, and maybe a little the normal Finnish habit of not talking. We did introduce ourselves to each other. The other Finnish maidens were named Ilona, Kaisa, and Satu, I am Maria. Kaisa, the oldest, and loudest asked if I was the Virgin Maria (Mary) or Maria Magdalena. The extra names didn`t feel right, but maybe I would find out while living in the land of my namesake. It turned out that two of the girls, Kaisa, and Ilona were on their second Kibbutz trip. It was comforting to hear that some volunteers came back again. Satu and I were first-timers. We talked with Satu about the security check, Satu had not known about the paranoid character, and was totally unprepared, and in the end she got uptight, and started to cry.

I was going to say, ”leave me alone, I`ll be a good girl, and go home”, Satu told us.

”Actually the security check is not paranoia, but for our own safety”, Kaisa said. ”El Al is afraid that we naive well intentioned blondies will accept presents from our terrorist boyfriends, that they tell us only to open on the plane, and the plane then would blow up over the Mediterranean. El Al flights are the world’s safest because of these checks.”

That is a relief, I thought I had ended up in a Police State, I sighed.

You are going to be surprised many times in Israel. This country is armed to the teeth. At first the whole country is going to send you into culture shock, but believe it, in the end it will feel like home, just a little looser, Ilona prepared Satu, and myself.

Well, the security check was just the prelude. I had no idea just how prepared for different threats I would become.

Kaisa, and Ilona`s tales quieted us down. World politics did not interest the blondes. Finding a boyfriend in the wideworld that might just be a terrorist, and not care fiddlesticks for my life. In the Finnish birdhouse I had not learnt to avoid terrorist`s tricks. Where was I going? Most likely an adventure where terrorists swarmed. First time in Helsinki, first time on a plane, raise in the soft down of the Finnish countryside. I had already figured out that foreign-flights, Helsinki-Vantaa airport led me to other realities.

Was the Kibbutz like the airplane meal`s black lump of an olive, still an unknown in the Inner-Finland 80’s , that I boldly tasted as I was going to taste all the new that came my way? But I had never tasted anything as horrid as that.