97 Maitojunalla

 

Vanhempani olivat arvanneet oikein. Maria Magdalena palaisi maitojunalla raskaana ilman aviomiestä. Vanhempien pahin skenaario oli toteutunut. En kokeillut heihin legendaa neitseellistä sikiämistä, kahta kertaa se tuskin menisi läpi.
- Kuka bastard teki tämän sinulle? Ja mihin hän on häipynyt ja sinut jättänyt?
- Ei harmainta aavistustakaan, mutta eikö olisi pahempaa, jos saisin lapsen Arto Anttila kanssa?

Kerroin vanhemmille, miksi pötkin Suomesta karkuun niin äkkiä. Olin toinen ihminen kuin lähtiessäni, minulla ei ollut salattavaa. Mutta vanhempieni mielestä asia piti salata, vaikka Arto minut oli jonkin namibi vävyn syliin ajanut. Tässä häpeän tunneilmastossa Gillesin äidin vaihtoehto, että voisin asettua Cafe Emmanuellaan, oli oikea vaihtoehto huonojen sijaan. Jos olin hetkenkin harkinnut Suomeen paluuta, nyt sen vaihtoehdon hylkäsin lopullisesti.

Kävin entisessä koulussani. Opettajat kävivät moikkaamassa ja kysyivät kuulumisia. Myös Arto tuli kättelemään reippaaseen opettajatyyliin ja kuiskasi pilke silmäkulmassa, että luokan perävarastossa oli uusia runokirjoja. Arto oli kuin cricket, joka houkutteli naarasta lemmen laululla. Annoin takkini avautua. Hän tuijotti hetken kuulumisiani ja suhahti: huora. Mutta minä en ollut se, joka oli Jumalan kasvojen edessä luvannut uskollisuutta. Kävelin Arto perässäni rehtorin kansliaan ja kerroin Arton seksisuhteesta alaikäiseen oppilaaseen. Romanttinen rakkausjuttuni opettajan kanssa oli ollut hyväksikäyttö ja rikos. Olin jo takaisin Montmartrella, kun Arto oli iltapäivälehtien otsikoissa, mutta ei se olisi minua Suomessakaan haitannut. En ollut enää hämmentynyt koulutyttö, vaan nainen, joka tunsi rakkauden.

 

96 Katupoika

Tarjoilija ei irrottanut päättäväistä otettaan käsivarrestani, en pääsisi karkuun. Minua raahasi aina joku käsivarresta jonnekin. Yhtä päättäväisesti minunkin olisi kai pitänyt pitää  Gillesista kiinni. Mutta olin niin omaksunut vapaaehtoisuuden periaatteen, että halusin, että hän valitsisi minut vapaaehtoisesti, vain minun itseni takia. En halunnut pakkoavioliittoa, vaikka halusinkin omistaa Tuulen Pojan.

 

Tarjoilija saattoi minut talon 9 eteen ja irrotti otteen vasta, kun Gillesin äiti avasi oven. Tunnistin ensi vilkaisulla tämän kasvoissa tuttuja piirteitä. Kotoinen olo vahvistui, ehkä Gilles oli palannut kotiin jo edeltäni. Veri pauhasi päässäni kuin myrskyävä Välimeri rantakallioon. Reppu oli täynnä lyijyä, vaikka ei siellä vuoden minimalismireissun jäljiltä ollut juuri muuta kuin Leahin ja Miriamin vauvanvaatteet. Gillesin äidin katse oli nauliutunut Gillesin kitarakoteloon. Hän veti minut käsivarresta sisään. En ollut hänelle muukalainen.
- Mistä sait Gillesin kitaran, hän kysyi ilman small talkia.

Edessäni oli vihdoin ihminen, joka tunsi Gillesin minua paremmin ja tiesi vastaukset kipeisiin kysymyksiini.
- Madame, seurustelin poikanne Gillesin kanssa kibbuts Orenimilla Israelissa. Olimme siellä lähes vuoden yhtä aikaa. Tulin etsimään häntä. Onko hän palannut kotiin, kysyin.
- Gilles ei ole ollut yhteydessä kotiin kahteen vuoteen.

Gillesin äidin olemus oli sama kuin minun, tunsin hänestä huokuvan syvän surun. Lyyhistyin lattialle jännityksen ja väsymyksen purkautuessa. Oli ilta. Olin valvonut edellisen yön Sirkus Orenimilla heittäen hyvästejä ja nukkunut vain hetkittäin lennon aikana. Gillesin äiti tarttui minuun. Minä ulvoin ja hän itki. Kuvotuksen aalto iski minuun. En ollut muistanut syödä lentoaterian lisäksi mitään koko päivänä. Pyysin ruokaa, etten alkaisi oksentaa ensimmäiseksi.

Gillesin äiti vei minut yläkertaan makuuhuoneeseen pitkälleen ja toi nopeasti syötävää. Huoneen seinillä oli Simonin ja Garfunkelin ja Bob Dylanin julisteita.

- Gillesin huone, totesin nyökäten seiniin päin.
- Niin on, Gillesin äiti vastasi surullisesti.
- Hän lauloi minulle näitä lauluja, kerroin.
- Boxeria, hänen äitinsä sanoi.
- Sitä ja tätä, aloin hyräillä over and over, again and again.

Gillesin äidin silmät kyyneltyivät.

Syödessäni kerroin pääpiirteittäin, mitä tiesin Gillesin elämästä sen jälkeen, kun hän oli häipynyt kotoaan. Kerroin, että halusin tuoda Gillesin kitaran, koska olin huolissani siitä, ettei hän ottanut sitä mukaansa. Niin oli hänen äitinsäkin. Gilles löytäisi kitaran kotoaan, jos hän palaisi jonain päivänä. Kerroin hänen äidille tulleeni, koska halusin perheen tietävän, mitä Gillesille oli tapahtunut poissaolon vuosina ja itse halusin nähdä, mistä hän oli lähtöisin. Gillesin äiti halusi kuulla kaiken, mitä pystyin kertomaan.

Aamulla Gillesin äiti toi minulle sänkyyn capuccinoa ja suolaista ja makeaa syömistä cafe Emmanuellasta. Kerroin hänelle Gillesin ja minun tarinaa, mitä olimme tehneet, missä olimme käyneet ja mitä olimme puhuneet. Välillä juoksin oksentamaan. Matkamuistoa, jota kannoin sydämeni alla, ei pystynyt enää peittämään. Minun oli kerrottava tarinan vaikein osa. Olimme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta ja Gilles puhui usein lapsesta. Kerroin, että olin hankkiutunut raskaaksi kertomatta Gillesille saadakseni pitää hänet. Olin ylpeäni jättänyt kertomatta lapsesta niin kauan, että lopulta hän ei saanut siitä tietää.

- Millaisia suunnitelmia sinulla on elämässä eteenpäin, Gillesin äiti kysyi.
- En ole juurikaan ajatellut sitä vielä. Yritin etsiä häntä Israelissa. Toivoin, että löytäisin hänet täältä. Mutta älkää olko huolissanne, pärjään kyllä.
- Sinä aiot pitää lapsen?
- Tietenkin! Muu ei ole tullut mieleenikään. Tein ehkä järjettömän teon rakkauden vuoksi, uskoin, että olisimme Gillesin kanssa aina yhdessä. Mutta en minä tästä lapsesta luovu.
- Lapsi on siis Gillesin, hänen äitinsä kysyi lopuksi.
- Kyllä, olimme puoli vuotta yhdessä, katsoin häntä uhmakkaasti silmiin.
- Mitä sinä haluat? Tulitko saadaksesi rahaa?

Tuijotin Gillesin äitiä järkyttyneenä. Olin tullut tuomaan uutisia hänen kaksi vuotta poissa olleesta lapsestaan ja hän syyti päälleni epäilyksiä. Mikään raha maailmassa ei korvaisi Gillesia. Nousin sängystä ja sanaakaan sanomatta heittelin tavaroitani reppuun.
- Älä suutu. Minun oli kysyttävä nämä kysymykset. Sinä olet minulle ventovieras. Istu alas niin kerron sinulle Gillesista. Käyttikö hän huumeita Israelissa, Gillesin äiti kysyi ja tarkkaili ilmeitäni.
- Sinä siis tiedät huumeista, huoahdin. - Hyvä, että tiedät. Olin epävarma, kerronko siitä. Minä en tiennyt huumeista ennen kuin hän oli häipynyt kibbutsilta.
- Ei niiden käyttö näy aina päälle päin.
- Minulle huumeet ovat vieraita, joten en osannut edes ajatella, että joku niitä käyttäisi. Suomessa en koskaan törmännyt huumeisiin. Edelleenkään en tiedä, käyttikö Gilles niitä koko ajan. Hän vaan muuttui yhtäkkiä kuin toiseksi ihmiseksi. Olen syyttänyt itseäni siitä, ajoinko hänet hankaluuksiin.
- Gillesin ongelmat alkoivat kauan sitten. Lopeta itsesi syyttely, Gillesin äiti sanoi päättäväisesti.

- Jos joku saa syyttää itseään, me hänen vanhempansa, koska emme reagoineet nopeasti hänen vaikeuksiinsa.
- Gilles kertoi, että hänellä oli vaikeuksia, mutta ei koskaan tarkemmin. Hän sanoi viettäneensä 18-vuotispäivänsä pidätettynä ja kantaneensa asetta turvallisuutensa takia.
- Gilles oli monen muun lailla hyvä poika, joka ajautui huonoille teille, hänen äitinsä sanoi.

- Pyysin häntä kirjoittamaan sinulle, että hän voi hyvin, mutta hän ei siis tehnyt sitä. Sain hänen itsepäisyytensä tuntea itsekin. Loukkasin häntä kerran eikä mikään palannut ennalleen sen jälkeen.
- Olet tuntenut aidon Gillesin. Sanoin hänelle aina, että hän joutuu vaikeuksiin.
- On huojentavaa kuulla tuo, koska olen syyttänyt itseäni siitä, että luisuin typerään haavoittamisen kierteeseen.

Gillesin äiti kertoi, että Gilles oli 15-vuotiaana luisunut kadulle ja liikkunut vaarallisissa porukoissa ja kortteleissa. Hän oli ajautunut jengiin, joka käytti väkivaltaa ja aseita. Hän oli muuttunut hermostuneeksi ja kurkkinut ikkunoista kadulle. Hän oli vaeltanut öisin levottomana talossa ja nähnyt painajaisunia niin kuin joskus parisängyssämmekin. Hän poistui kotoaan vain takaoven kautta eikä mennyt enää cafe Emmanuellaan. Hän pelkäsi äitinsäkin puolesta. Siihen oli syytäkin, sillä lopulta hänen lapsuudenkaverinsa oli ammuttu. Gilles oli pidätetty ampumavälikohtauksen jälkeen ja muutaman muunkin kerran. Täyttäessään 18 vuotta hän ei kuitenkaan ollut pidätettynä niin kuin hän minulle kertoi vaan huumevierotuksessa. Huumeet olivat muuri, jonka yli hän ei minua päästänyt.

Gilles oli päässyt eroon huumeista huumevieroituksessa, mutta häipynyt päästyään sieltä. Ehkä suojellakseen äitiään, ehkä päästääkseen itse irti jengistä, ehkä jatkaakseen uudelleen huumeiden käyttöä. Hänen äitinsä oli toivonut, että vaarallisten ympyröiden jättäminen pelastaisi Gillesin. Kun Gilles oli lähtenyt, hän oli varastanut äitinsä ja Cafe Emmanuellan käteiset rahat. Niillä rahoilla tai ehkä myöhemmin hämärähommissa tienaamillaan rahoilla hän oli ostanut meille ranskalaista viiniä, bussilippuja ympäri Israelin ja hotelliöitä Nataniassa.

Kerroin Gillesin äidille tunteneeni ihanan ja hellän pojan. Kerroin runoilusta, kitaransoitosta ja kynttilänvalosta. Luin runoni katupojasta. Nyt kun tiesin Gillesin elämästä, tunsin naiiviksi satuni Tuulen Pojasta ja Maan Tyttärestä. Mutta Gillesin äiti sanoi, että Gilles oli pohjimmiltaan runopoika. Hän oli ollut minulle totta niin kuin olin uskonutkin.

Iltapäivällä kävelin Montmartren kapeita katuja ylös ja alas ja selvittelin ajatuksiani. Eurooppa tuntui selväjärkiseltä kaaoottisen Aasian  jälkeen. Rakensin kuvaa Gillesista yhdistelemällä saamiani surullisia tietoja ja omia tulkintojani. Oli huojentavaa tietää, millaista taakkaa Tuulen Poika kantoi ja millainen oli se demoni, joka repi hänen sieluaan. Vastustajani oli huume piru. Rakastettuni sielussa asui rakkauttakin suurempi voima, jonka vain hän itse voisi nujertaa. Huumeet olivat olleet niin pitkään hänen elämässään, etten uskonut onnelliseen loppuun, vaikka hänet joskus vielä tavoittaisin. Miten asiat olivatkaan kääntyneet päälaelleen. Minä, joka olin kasvanut tynnyrissä, olin se vapaampi meistä.

Gillesin äiti vei minut lääkärintarkastukseen ennen kuin jatkoin matkaa Suomeen. Minä ja lapsi olimme kunnossa. Lentokentällä Gillesin äiti yllätti minut.
- Haluan sanoa sinulle, että en haluaisi menettää lapsenlastani. Gilles on ainoa lapseni. Jos haluat rakentaa tulevaisuutesi Pariisiin, autan sinua. Pääset alkuun Cafe Emmanuellassa.

Silmäni rävähtivät auki, tällainen vaihtoehto miljoonien vaihtoehtojen joukossa ei ollut juolahtanut mieleeni. Tyttöjen välinen solidaarisuus ylitti kansallisuusrajat jälleen.
- Nyt sinä yllätit minut perusteellisesti. Et siis enää epäile, että yritän huijata sinulta rahaa lapsen elättämiseen?

95 Cafe Emmanuella

 

Laskeuduin Sacre Couerin basilikalta Taiteilijoiden aukion, Place du Tertren, läpi alaspäin Montmartrea. Gilles oli elänyt lapsuutensa näillä pittoreskeilla kapeilla kujilla ennen ajautumistaan varjoisille kaduille. Tämä oli oikea paikka löytää hänet tai jättää hänelle jäähyväiset. Kääntelin kukkulan karttaa ja raahustin kohti Orilta saamaani osoitetta. Israelissa olin nähnyt paljon aaseja, mutta vasta Euroopassa tunsin itseni Gillesin aasiksi kantaessani hänen kitaraansa ja hänen lastaan.

Gillesin kotikadulla odotin hänen minä hetkenä hyvänsä astuvan ulos jostain ovesta ja syleilevän minua riemastuneena. Yhtäkkiä huomasin kyltin, jossa luki Cafe Emmanuella. Tuli iski lävitseni. Sen täytyi olla Gillesin äidin kahvila. Ehkä Gilles oli ollut totta, ehkä olin löytänyt Gillesin ja lapseni juuret. Olin pelännyt, että koko Gillesin tarina osoittautuisi kauniiksi valheeksi hänen itsensä lailla, mutta kahvila kertoi, että Gilles ja tarina Emmanuellasta voisi olla totta. Oli haikeaa, ettemme olleet tässä yhdessä kertomassa hänen äidilleen ilosanomaa, että Gilles oli löytänyt täydellisen onnen hetkeksi ja Edenin puutarhassa olimme siittäneet rakkauslapsen. Nyt esittäytymässä olivat vain Maria Magdalena, hylätty nainen, ja Pikku-Gilles, jonka syntyperästä oli vain minun sanani. Millaisen vastaanoton saisimme?

Cafe Emmanuella oli kapea sininen kolmikerroksinen talo. Sen edessä oli pieniä pöytäryhmiä. Pari tarjoilijaa valkoisissa pikkuessuissa palveli asiakkaita. Oliko tuo lämpimännäköinen nainen Gillesin äiti? Otin cafe au lait’n ja millefouille-leivoksen. Yritin syödä sitä siististi haarukalla ja pelkäsin, milloin se kimpoaisi lautaselta lattialle. Euroopan puolella yksi asia oli sentään paremmin kuin Aasiassa, kahvi. 

Kun joku astui kahvilan puolelle takahuoneen astioiden kilinästä, herkullisista tuoksuista ja taukoamattomasta ranskan pulputuksesta, sydämeni aina hypähti. Gillesin nimi oli koko ajan pulpahtamaisillaan huuliltani. Yhtäkkiä huomasin, että takan yllä oli pieni maalaus. Sydämeni seisahtui muutaman lyönnin ajaksi ja veri pauhasi korvissa hiljentäen astioiden kilinän. Maalaus esitti hyvin tummaa, hyvin teräväpiirteistä juutalaisnaista. Hänen täytyi olla Emmanuella. Emmanuella sinisessä leningissä taustalla vaaleanpunaisia pioneja ja Provencen vihreää. Tämä täytyi olla taulu, jota Gillesin isoisä etsi elämänä loppuun saakka. Louvre oli lopultakin onnistunut jäljittämään maalauksen, jonka natsit olivat takavarikoineet, ja taulu oli palautettu oikeille omistajille. Tuntui kummalliselta, että katselin sitä nyt eikä Gilles ollut kanssani. Kävin ajatuksissani edelleen vuoropuhelua hänen kanssaan. Hänen isoäitinsä Emmanuella katsoi maalauksesta minua syvälle sieluuni ja nyökkäsi minulle. Sain hänen katseestaan rohkaisun kohdata Gillesin äiti ilman Gillesia.

- Onko hän Emmanuella, kysyin tarjoilijalta.
Tarjoilija näytti yllättyneeltä ja nyökkäsi. Kysyin kahvilan omistajaa. Tarjoilija vastasin, että madame Salignat oli talossa numero 9. Taas syvä helpotus, talon numero oli sama kuin osoitteessa.  Uskaltauduin kysymään ääni väristen, oliko madamella poika nimeltä Gilles.
- Vien sinut heti madamen luokse, tarjoilija sanoi, katsoi raskauskumpuani ja nosti repun olkapäälleen.

94 Terroristipoikaystävän matkamuisto

 

Yöbussissa edessäni istuva mies kääntyi ja kysyi: - Ma kara, mikä hätä? Sinä voit tulla takaisin jonain päivänä.

Arvatenkaan lohduttomana itkevä volu bussissa matkalla kohti Ben-Gurionin lentokenttää ei ollut Israelissa erikoinen näky. Oli ystävällistä yrittää lohduttaa, mutta lohtua ei ollut. Kukaan muu kuin volu ei ymmärtänyt.

- Lo, lo, ei. Minä kyllä voin, mutta tämä aika ei tule koskaan takaisin, vastasin ja jatkoin itkua kaikessa rauhassa ilman aikomustakaan lopettaa.

Haifan ja lentokentän välisessä bussissa kidutin sieluani katselemalla Välimerta ja taivasta sen yllä. Olin katsellut samaa maisemaa Gillesin olan yli, nähnyt vain hänet, meren ja taivaan ja tunsin edelleen hänet itseäni vasten. Oikeastaan en ollut täysin lohduton. Sieluni syvimmässä kellarissa tiesin, että painajainen päättyisi ennen kuin ElAlin kone nousisi. Gilles hakisi minut lähtöselvityksestä pois. Olin saanut häneen Playboysissa niin vahvan yhteyden. Yhteisinä päivinämme ja öinämme olimme koskettaneet toistemme sieluja ja punoneet helmiketjun sielujemme välille. Jos kosketus oli ollut riittävä, hän hakisi minut pois.

Maailman tiukimmassa turvatarkastuksessa halusin kysyä niiltä kyyliltä, että olisinko minä se, joka tätä maata vahingoittaisi. Olivatko he aivan varmoja, että he rakastivat maidon ja hunajan maata enemmän kuin minä? Jumala oli antanut heille tämän maan, mutta minä olin tehnyt tämän maan sydämeni kotimaaksi ryömimällä, kädet ja polvet verillä, läpi Jezreelin laakson mudan ja malariasoiden. Taas turvatarkastuksessa tunsin tehneeni suuren rikoksen, kun olin elänyt Israelissa. Olin tehnyt muutakin kuin vain ollut turistibussissa, turistirannalla ja turistioppaan kanssa turistikohteessa A ja turistikohteessa B. He kysyivät, oliko minulla ollut kontakteja Sirkus Orenimin ulkopuolella. Kysykää vain, kuinka paljon, käymmekö ne kaikki läpi alkaen Davidin hostellista. Olinko saanut joltakulta lahjan? Kyllä, rakkauden lahja, ystävyyden lahja, kuminauha vyötäröllä. Minulla ei ollut salattavaa, ei edelleenkään hyvää small talk taitoa, joten suomalaisella rehellisyydellä kerroin vauvanvaatteista repussani. He tutkivat n tarkkaan potkupuku kerrallaan, vaikka vakuutin saaneeni ne ElAlin Haifan toimiston virkailijoilta Leahilta ja Miriamilta, joille he olisivat helposti voineet soittaa, mutta he kai etsivät räjähteitä. Mikä virhe oli olla rehellinen. Mitenhän Gilles oli selvinnyt Nataniasta ostamansa libanonilaisen nahkatakin kanssa rajan yli, jos hän oli jo jättänyt Israelin? Muut jonot etenivät, mutta minun jononi seisoi. Muutama potkupuku oli vielä tutkimatta. Olivatko volu tytöt näin vaarallisia Israelin turvallisuudelle? Pelkäsin, että jäisin koneesta, ja että he veisivät minut ja minun pitäisi riisuutua, kun he tutkisivat, olinko todella raskaana vai oliko minulla pommi mahassa.

Jonossa seuraavana oleva israelilaispariskunta hermostui. – Mitä tämä on? Jos hänellä on pommi, pidättäkää hänet tai antakaa hänen mennä. Ei hän kovin vaaralliselta näytä.
Minuutin päästä jono alkoi taas vetää. Annoin kiitollisen mutta huvittuneen katseen jälkeeni.

Kun lentokone nousi, murruin pidäteltyyn ulinaan. Ihmisen suru sai molemmat vieruskaverini tarttumaan käsiini.
Vanha israelilaisnainen kysyi: - Ma kara, mikä hätänä?
Tullessani olisin luullut hänen tarjoavan minulle makkaraa lohduksi. Kerroin hänelle, että elämäni oli ohi.
Vanha nainen nauroi minulle päin naamaa, taputti yhteen liitetyillä käsillämme vatsaani ja katsoi minua vanhan naisen oikeutetulla ilkikurisuudella: - Sinun elämäsi on nyt alkamassa.
Hetken harkittuani en voinut olla yhtymättä nauruun.
Toisella puolella istuva ranskalaisnainenkin avasi suunsa. Tyttöjen välinen solidaarisuus pelitti yli kansallisuusrajojen: - Olitko sinäkin pyhiinvaellusmatkalla?

Välimeren yllä oli aikaa miettiä, mitä sain matkastani, ja muistella tauno siskojen vanhemmiltaan saamaa varoituslitaniaa. En noussut ElAlin koneeseen kuin nunna pyhiinvaellusmatkalta. Vain pari tyhmää periaatetta oli jäänyt rikkomatta. Fyysisesti olin pahoinpidellyt itse itseäni Galin sänkyyn, mutta henkisesti olimme Gillesin kanssa lyöneet toisiamme kuin nyrkkitappelussa. Pidätyksen vältin vain kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystäväni ansiosta, koska hän ei huolinut minua mukaansa huonoille teille. 

Edes murhaamiselta en välttynyt, vaikkakin vain sieluni murhattiin, mutta mikä olisikaan sen vakavampaa. Täysin epäonnistuin AIDS:in hankkimisessa kondomien takia. Kaduttiko mikään? Elämäniloinen mummuni oli sanonut, että ihmisen ei pitänyt katua sitä, mitä oli tehnyt, vaan sitä, minkä oli jättänyt tekemättä. Vain sitä kaduin, että olin valinnut vihan ja koston silloin, kun minun olisi pitänyt vain rakastaa Gillesia.

Ranskalaisnaisen laukussa näin hasidilaisnukke poskikiharoineen ja karvalakkeineen. Minulla ei ollut matkamuistoa laukussa. Olin selvinnyt lähes vuoden pituisesta reissusta 1500 markalla ja Gillesilta varastamillani shekeleilla. Aluksi minun oli tehnyt mieli ostella kaikenlaista, mutta pitemmän päälle esineet tuntuivat tarpeettomilta verrattuna elämään. En tarvinnut matkamuistoa sen jälkeen, koska pääsin kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornadoon Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjukkaan. Masadan leipomoaltaassa minä ja hän olimme yhtä, hän ja taivas olivat yhtä, hänen silmissään näin taivaan ja olin taivaassa. Olimme jääneet Masadalle hetkeksi vielä, kun muut olivat jo astelleet portaat taivaaseen Rooman orjuutta pakoon. Silloin hän antoi minulle kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystävän matkamuiston, jonka olin onnistunut kuljettamaan läpi maailman tiukimman turvatarkastuksen ElAlin koneeseen. Ja toivoin totisesti, ettei se pyrkisi maailmaan viiden tunnin lennon aikana.

 

82 Hyvän ja Pahan Tiedon puun pomeloita

 

Eräänä päivänä Gilles vain ilmoitti lähtevänsä sapattina Jeruun Galin kanssa. Hän ei pyytänyt minua mukaan. Hän satutti minua kuten oli luvannut. Olisin voinut palata Ilonan mukaan Suomeen. Gal oli vienyt paikkani, oli se toinen nainen kolmiodraamassa?

Kysyin, mikä oli vialla. 
- Lo lo, ei mitään. Hakol beseder, kaikki kunnossa, Gilles vakuutti.
Miksi hän edelleen vakuutti kaiken olevan kunnossa? Miksi hän yhtä aikaa piti minusta kiinni ja työnsi pois? Kun katsoin Gillesin ja Galin jälkeen, kylmyys kävi taas lävitseni. Olin menettänyt luottamukseni häneen kerran ja se hävisi hetkessä uudelleen.

Myöhään seuraavana iltana lähdin kävelemään ympäri kibbutsia. Kello oli kymmenen, olin odottanut Gillesin palaavan jo aiemmin. Olin rakastanut kävellä yksin pitkin näitä taikapolkuja ilman päämäärää, mutta nyt tunsin syvää yksinäisyyttä katsellessani kibbutsnikeja kodeissaan. Valaistut kodit näyttivät lämpimiltä ja minua palelsi. Taistelin pitkään erään lämmintä valoa hohkavan ikkunan äärellä. Mietin, heittäisinkö kaiken menemään ja astuisin eräästä ovesta uuteen elämään. Tiesin, että sinne saisin jäädä. Mutta sain itseni jatkamaan matkaa ohi Orin asunnon. Kävelin Galin asunnon ohi ja hämmästyksekseni näin Galin ja Maj-Brittin juuri sammuttavan valon. Gilles ja Gal olivat jo palanneet, mutta Gilles ei ollut tullut kotiin. Missä Gilles oli? Törmäsin vastatulleeseen voluun, Lukasiin, joka kertoi, että Gilles ja Gal olivat palanneet jo seitsemältä. Olin ymmälläni. Suuntasin askeleeni chadar ochelille. En ollut muistanut ottaa päivällisaikaan Finlandia husetiin mukaan paahdettavaa leipää ja voita, jos Gillesillä olisi nälkä.

Chadar ochel häämötti tammenoksien takana valolyhtyjen valaisemana. Kuulin pianon. Lähempänä tunnistin Jonathan Seagull laulun. Miksi Gilles soitti yksin, miksi hän ei ollut hakenut minua mukaan? Olin juuri astumaisillani saliin, kun kuulin Brendan äänen. Piilouduin tiskihuoneeseen. Sydämeni hakkasi ja raivokas mustasukkaisuus myrkytti mieleni. Brendako oli se käärme, joka tarjosi minun Adamilleni pomeloa Hyvän ja Pahan tiedon puusta? Minua loukkasi kaikki. Se, ettei Gilles ollut tullut luokseni, että hän oli äänestä päätellen taas humalassa, mutta eniten se, että hän jakoi Jonathan Seagull jonkun toisen kanssa. Olin arvannut ihan oikein, olin taas joutunut kolmiodraamaan eikä Brenda osoittanut tippaakaan tyttöjen välistä solidaarisuutta.

Muutaman minuutin päästä he lähtivät chadar ochelista. Seurasin heitä tammen varjoissa. Gilles otti Postimiehen pyörän postin kulmalta. Hän pyöräili, vaikka oli päissään, pelkäsin hänen kaatuvan. Brenda istui hänen takanaan. Brenda nauroi, Gilles nauroi, heillä oli hauskaa. Gilles ei nauranut enää kanssani. He ajoivat ohitseni, sydämeni hakkasi tammea ja Gillesin täytyi kuulla se. Mutta hän ei välittänyt. Olisin halunnut ymmärtää, mitä he puhuivat, mutta Brendan walesin murre oli kuin vanha singer enkä saanut siitä edelleenkään mitään selvää. Pyörä mutkitteli pensasaidanteesta toiseen ja Brenda otti jaloilla maasta tukea. Seurasin heitä tammen varjosta tammen varjoon ja he menivät isolle volu talolle, jossa Brendan huone oli. Pyörä kaatui maahan, kun Gilles hylkäsi sen yhtä huolettomasti kuin minut, ei vilkaissutkaan taakseen Edenin puutarhaan, joka paloi nyt korkein liekein. Hänkin halusi maistella kaikkea eteensä tulevaa, Hyvän ja Pahan tiedon puun pomeloita. Harkitsin hetken, menenkö perässä ja nostan metelin, että Gilles on minun, mutta pakenin Finlandia husetiin kuin lokki, jota oli lyöty siiville.

Ilmeetön Chaim nousi polkua Finlandia husetilta. Hän oli istunut ja tuijottanut tyhjyyteen talomme laatoituksella, jossa hän ja Ilona usein istuivat iltaisin seurustelemassa kanssamme. Hän kummitteli öisin kibbutsin poluilla Sharonin tapaan ja oli raskasta seuraa kavereilleen. Minun ei tarvinnut enää kysyä, olivatko volutytöt kibbutsnikien ilotalo. Yhtä hyvin voisi kysyä, olivatko kibbutsnikit volujen ilotalo, tulla ja mennä, miten ja milloin huvitti.

Chaim oli niin humalassa ja syvällä itsessään, että huomioi minua juuri ja juuri sen verran, että mongersi: - Kun menet Suomeen, pyydä Ilonaa tulemaan takaisin.
Ilona ei ollut ilmoittanut itsestään vielä mitään. 

Rintaani ahdisti Ilonan ja Kaisan kaipuu. Juureni olivat kietoutuneet heihin rakettivauhtia syvemmin kuin olin ymmärtänyt. Heidän lähdettyään olin jäänyt viettämään yksin tuskallista Sirkus Orenimista irrottautumisen jäähyväispartyani. Annoin Ursulan elää ihanasti Kenkurun kanssa niitä päiviä ja öitä, joista solmittiin muistojen helmiketjua.

Lukkiuduin huoneeseeni. Kävisivätkö Gal ja Keiran huomenna kylmästi keräämässä Gillesin tavarat huoneesta? Sammutin valon, sytytin kynttilän ja kyyhötin kuin rotta hiljaa pimeässä kylmässä pesässä, ettei kukaan tietäisi minun olevan olemassa. Olin ollut vielä hetkeä aiemmin karusellin huipulla, mutta nyt vaunu oli irtoamaisillaan vapaaseen pudotukseen rinnettä alas Jezreelin pohjaan. Istuin yksin kovalla kylmällä harmaalla likaisella laattalattialla. Gillesin syntiinlankeemus karkoitti meidät lopullisesti paratiisista. Suuri tuli oli karannut käsistämme ja polttanut kaiken maan tasalle. Pesämme oli menettänyt lämpönsä ja pehmeytensä, verhot olivat jälleen kakankeltaiset. Finlandia husetista ei ollut tullut Versailles, vaikka Gilles oli Pariisista. Emme olleet siivonneet moneen viikkoon. Ötököitä juoksi jaloissani ja litistin niitä Fantasia-bakbukin pohjaan. Minulla ei ollut jäljellä ketään muuta kuin bakbuk jajim Fantasia. Jajim valui kurkussani alas ja join suomalaiseen tapaan yksin kotona pyjamassa, ei tarkoitusta lähteä juhlimaan ulos. Kun vain neljännes bakbukista oli jäljellä, Gilles ei tuntunut enää maapalloni pohjoisnavalta.

Pidin puheen: - Le’chaim, kippis, paras ystäväni Fantasia. Tarkemmin ajatellen ainoa ystäväni Fantasia. Toda raba, ani ohevet otha Fantasia, kiitos, rakastan sinua. Kiitos jälleen kerran puudutteesta. Tarvitsen sinua pehmusteeksi itseni ja Sirkus Orenimin väliin, kun olen ihan itse vapaaehtoisesti iskenyt tyhmän pääni jokaiseen Orenimin tammeen.

Minun Israelini tuoksui mintunlehdille, maistui falafelille ja hummukselle, hämärän hetken viilentävälle tuulelle ja minä sen nautinnon olin tuhlannut. En tullut tänne muuttamaan maailmanjärjestystä jakaakseni elämäni katupojan kanssa. Minä mielipuoli suljin makujen, tuoksujen, värien ja äänien avartaman tietoisuuteni, huolettoman ystävyyden ja kokemisen ajan, vapauden korkean hetken pois. Mielipuolista maksaa tuhansia markkoja, lentää tuhansia kilometrejä luonnonihmeiden ja maailmanhistorian tapahtumapaikkojen äärelle, vuosisadan löytöretkelle, astua elämän valokeilaan varjoista ja paeta sitten vapaaehtoisesti vapaudesta, ahtautua väkisin vankilaan, viskata avain liskoille, torakoille, puuhämähäkeille ja skorpioneille aluskasvillisuuteen ja juosta pään sisällä 10 sentin ympyrällä maratonia. Maailmankuulu Haifan bahai-temppeli muutaman kymmenen kilometrin päässä oli ollut lähes vuoden näkemättä, vaikka kutakuinkin ensimmäisenä iltana olimme tauno siskojen kanssa katselleet Jezreelin laakson kaupunkeihin valmiina valloittamaan ne, here I go! Mitä  maailmanhistoriassa merkitsi katupoika maailmankuulun bahai-temppelin rinnalla? Oli aika mennä eteenpäin ilman katupoikaa. Palaisin Suomeen ja hakisin kauppatieteelliseen. Jokin järki piti päämäärättömään elämääni tulla.

Pienet asiat olivat kasvaneet suureksi onneksi, pitaleivät, kana talot ja puhtaar alushousut aamuksi. Nyt pienet asiat olivat menettäneet merkityksen, oli vain yksi iso asia. Nyt tarvitsin onneen kaksi kuuta taivaalla. Minun piti ahmia kaikkea Pohjanmaan kautta, kahmia kaksin käsin kaikki itselle ja minulle ja Marialle, Karmelin ja Jezreelin kautta, ylittää kaikki rajat Libanoniin ja Syyriaan. En ollut enää minimalisti, olin henkinen buliimikko. Mitään rajoja ei ollut, joita en ylittäisi. En minä voisi häntä omistaa. Playboysissa myös Sting oli yrittänyt  takoa päähäni if you love somebody set them free.

Kun pullo oli tyhjä, viihdyin hyvin pesässäni, vaikka koko ajan näin Gillesin, Brendan ja pyörän chadar ochelin valoja vasten. Aioin juuri kiukuissani sytyttää valot, vittu mitä minä omassa huoneessani piilottelin ja heittää loputkin hänen tavaransa pitkin pihaa, ensimmäisenä Kamasutran, kun pihakivet alkoivat rapista. Tunsin Gillesin jo hänen rakkaista askeleistaan.
- Maria, oletko siellä?
Olin rotanhiljaa sängyllä, purin hampaani pomeloon, etten vastaisi hänelle. Hän tuli nopeasti pois Brendan luota, Brenda ei sentään saanut kamasutraa. Tuskin uskalsin hengittää, sillä hän kuulisi sen ja näkisi minun haavoittuneen. Jonkun toisen kenkien alla pikkukivet kuuluivat narskuvan myös.
- Shalom, eyfo Maria, missä Maria, Gilles kyseli häneltä.
Gilles voisi mennä jo pois oveltani! 
- Näin Marian viimeksi Lukasin kanssa, kuulin Ursulan vastaavan.
- Beseder, minulla ei ole avainta, menen Galille yöksi, Gilles vastsi. 
- Laila tov, hyvää yötä.
Minun teki mieli juosta Gillesin perään, mutta jalkani olivat liian ylpeät.

81 Käärme paratiisissa

 

Kun palasimme kibbutsille, vaistosin, että Gilles tuli taas levottomaksi. Hän asui samassa huoneessa kanssani, mutta ei ollut läsnä. Mikä Sirkus Orenimissa riivasi häntä? Edenin puutarhamme oli jäänyt Eilatin parisänkyyn. En halunnut muuta kuin olla onnellinen hänen kanssaan. Olin valmis jättämään Sirkus Orenimin, kun hänen sielunsa vain palaisi luokseni. En kaivannut onneen enää kahta kana taloa enkä viittä falafelia, minulle riitti yksin Gilles.

 

En välittänyt enää maistella uusia makuja enkä tuntenut uusia käänteitä turvallisiksi, mutta nyt uutta maisteltavaa piisasi. Oli jälleen jäähyväispartyn aika. Pariksi kuukaudeksi kibbutsille pysähtyneet maankiertäjät Martin ja Jack olivat jatkamassa matkaa Egyptiin ja sitä kautta Afrikkaan. Partyissa kuulin Jackin kysyvän, oliko Gilles pakannut jo rinkkansa. Gilles oli siis puhunut Afrikan-suunnitelmastaan heidän kanssaan, se oli pulpahtanut taas esiin. Minua kylmäsi ja käärme luikersi paratiisiin. Hän ajatteli Sirkus Orenimilta lähtemistä, mutta minua hän ei ollut varmasti Afrikkaan ottamassa mukaansa. Huokaisin helpotuksesta, kun Martin ja Jack häipyivät, mutta Gillesin levottomuus ei loppunut. Aloin epäillä, olinko taas mukana siinä tavallisessa tarinassa, kolmiodraamassa. Ursulan ja Kenkurun silmät tarkkailivat Gillesia myös, mutta kukaan ei saanut vihiä toisesta naisesta. Mietin, oliko hän vaan vihainen itselleen tai minulle siitä, ettei ollut lähtenyt Martinin ja Jackin mukaan.

Meillä oli edelleen rakkaudellisia päiviä, sitten levottomia päiviä ja niiden jälkeen surullisia päiviä. Meillä oli hetkellisen yhteyden luovaa kamasutraa, jonka jälkeen kuitenkin palasimme matalaan mielialaan emmekä enää saavuttaneet Edenin puutarhaa. Gilles vietti yhä useampia iltoja Galin luona ja tuli myöhään takaisin. Hän ei pyytänyt minua enää mukaan. Tunsin itseni yksinäiseksi enkä tuntenut enää sitä lämpöä, jota aina ennen tunsin kulkiessani iltaisin kibbutsin polkuja.

Kun Gilles oli eräänä iltana taas lähdössä, kysyin: - Etkö vie reppusikin Galin luo?
Hän oli hämmästynyt. - En minä Galia rakasta, hölmö.
- Onko sinulla joku toinen, kysyin enkä voinut katsoa häntä silmiin.
Olin yhtenä iltana hiipinyt hänen jäljessään ja Galin luo hän oli mennyt. Olin hetken aikaa katsellut asuntoon tammen suojasta ja kahden he siellä olivat. Ei merkkiäkään toisesta naisesta.
- Hölmö. En minä lähde mihinkään. Haluatko kävelylle?
Kävelisin hänen kanssaan Nasaretiin tai minne vaan. Mutta kävellessämme huoltoasemaa ja maantietä kohti en voinut olla kysymättä: - Minusta tuntuu, että kaikki ei ole kunnossa. Kerro minulle, jos jotain on vialla.
- Minä satutan sinua, hän sanoi raskaasti.
- Voisitko lopettaa sen, pyysin.
- Minä varoitin, että satutan sinua, jos jatkamme.
- Lopeta tämä satuttaminen.
- En tiedä, pystynkö siihen.

Käännyin kannoillani ja kävelin pois. Gilles surmasi rakkauttamme. Olisi ollut hyvä, jos hän olisi surmannut myös minut. Hän ei tullut perässäni. Hortoilin pitkin kibbutsia Sharonin ja Chaimin lailla tajuamatta, missä kulloinkin olin. Tervehdin ihmisiä sanomalla shalom, mutta en edes katsonut, keitä he olivat. Katseeni oli kääntynyt omaan napaan, tuskaani. Kun palasin Finlandia husetille, Gilles nukkui. Hän ei herännyt enkä herättänyt häntä. Onnelliset päivät olivat vielä lähes kosketeltavissa, niiden läheisyys teki nykyhetken entistäkin kivuliaammaksi.

Yöllä heräsin, Gilles oli taas levoton. Kosketin hänen selkäänsä ja hän rauhoittui. Hän heräsi puoli viideltä Galin kaveriksi pardesiin tarkistamaan hedelmäpuiden kasteluletkuja. Hän lähti hiljaa ja nopeasti eikä herättänyt minua. Väistelimme toisiamme, vaikka nukuimme yöt parisängyssä. Ja minä olin nukkuvinani, vaikka heti, kun hän sulki oven, minua kadutti, etten sanonut hänelle mitään eivätkä ylpeät jalkani juosseet hänen peräänsä. 

Kirjoitin koko ajan runoja tuskastani: Tunnen jo, että eroamme pian. Olemme astuneet askeleen erilleen, ymmärtäneet, että niin tulee käymään. En kosketa sinua enää, kosketan lähtevää. 

77 Crying party

Ilona oli poissa eräänä iltapäivänä ja kun hän palasi, hän kertoi musertavan uutisen. Hän näytti lentolippua, jonka määränpää oli HEL. Kyllä, se oli helvetti. Hän oli käynyt Haifassa ElAlin toimistossa vahvistamassa paluulentonsa.

- Hell, tämä on suoraan helvetistä, itki Ursula.
- Karmelin huipulta syvimpään helvetinkattilaan, sanoi Ilona.
- Näin tämän ei pitänyt mennä, meidän ei pitänyt päästää tunteita valloilleen. Meidän piti lähteä täältä kevein askelin, kaduin minä.

Me taunosiskot vollotimme yhteen ääneen totaalisen lohduttomina, Kenkuru ja Jasper olivat vakavia. Kun muut lakkasivat nyyhkyttämästä, Kaisan itku ei loppunut.
Lopulta hän kertoi: - Olen tiennyt jo kaksi viikkoa. Lähden samoihin aikoihin kuin Ilona. Yehuda on löytänyt meille asunnon.

Iloitsimme Kaisan onnesta läpi kyynelten.
- Yofi yofi, hienoa!
- Muista lähettää hääkutsu meille kaikille.
- Tulemme silloin kaikki Jeruun, olemmepa missä päin maailmaa tahansa.
- Jossain päin maailmaa meidän täytyy vielä tavata, sanoi Kenkuru. - Tulkaa meidän lammasfarmillemme Australiaan, siellä voitte asua viikkoja. Sinne on halpa matkustaa junalla halki Venäjän Vladivostokiin ja lentää sieltä Australiaan.
Kaikki tuntui mahdolliselta nuorten maailmassa.

Ilona oli aikonut olla Sirkus Orenimilla koko vuoden, mutta ymmärsin häntä hyvin. Vaikka Chaim piilotteli, Tami oli näkyvä hahmo kibbutsilla. Heitä ei voisi välttyä näkemästä. Ilona oli lopen väsynyt, levoton ja itkuinen. Hän oli kieppunut pitkään omassa karusellissaan, aluksi miettinyt suhdettaan DI:iin, sittemmin Chaimin myötä asettumista Sirkus Orenimille ja nyt hänen vuoristojunansa oli päätynyt äkkirysäyksellä Jezreelin laakson pohjaan.  

Minulle nämä uutiset olivat iso käänne. Jäisin yhtäkkiä ainoaksi suomineidoksi Sirkus Orenimilla. Olisin pian totaalisen yksin lukuun ottamatta Ursulaa, Kenkurua ja Jasperia. Sieluntuskat minun pitäisi saada kertoa suomeksi. Minulla oli nyt paljon kerrottavaa, koska olin ollut ahne maistelemaan kaikkea uutta. Nyt elämän tarjottimella tuntui olevan enää jäljellä vain katkeria makupaloja. Mietin kana talossa omaa kohtaloani. Olisiko minunkin viisainta vaan pakata tavarani, kadota Sirkus Orenimilta tauno siskojen mukana aamun tähtiin, hajota vaahdoksi Välimereen tai nousta Suomen maitojunaan? Suomeksi maitojuna tarkoitti, että jouduin palaamaan kotiin häpeillen, koska matkani oli epäonnistunut kuten vanhempani olivat arvanneet. Eräänä päivänä Gilles huomaisi, että Maria oli kääntänyt selän kaikille huonoille vaihtoehdoille ja pötkinyt jälleen karkuun. Finnish had finished. Me molemmat osasimme sen, paeta, kertomatta. Couscousin raunioihin, Jezreelin laakson pohjaan oli minunkin vuoristojunani törmännyt. Kaukana ei ollut se päivä, jona minunkin piti päättää tulevaisuudesta. Olin  ajatellut, että tekisin ratkaisun yhdessä Gillesin kanssa, mutta kaikki oli muuttunut tuskallisen nopeasti. Halusinko jäädä tänne 2 vuodeksi kana talon valvojaksi, jos olisin yksin? Jos vain joskus näkisin  Gillesin? Tai pahimmillaan hän olisi jonkun toisen kanssa? 

Ilonan ja Kaisan lähdön aattona tauno siskot menivät Playboysiin iltapäivällä ja vietimme yksityispartyn, karjalan itkijänaisten itkuvirsipartyn. Pommisuojan kaiken nähneet betoniseinät olivat sellaisia tuskin nähneet. Kävimme läpi siirtymäriitin syntymästämme Sirkus Orenimille kuolemaamme Sirkus Orenimilla. Elämänlanka heikkeni heikkenemistään. Itkimme, halailimme ja tanssimme ringissä kädet toistemme harteilla. Voivatko ihmiset olla lähempänä toisiaan kuin me niinä päivinä?

Seuraavana aamuna heräsimme puoli neljältä. Saatoimme Ursulan kanssa Ilonan ja Kaisan Ben-Gurionin lentokentälle. Surumielinen karavaani rinkat kantamuksinaan vaelsi jalan kotipysäkille ja puoli viiden yöbussilla Haifaan kuten karavaanit ammoisina aikoina Välimeren reiteille. Ilona lausui Helmiketju-runoa. Niin kuin runo oli ennustanut jo onnellisina päivinämme Ilona katosi Chaimin elämästä hiljaisemmin kuin yötaivaalta tähdet. Haifassa vaihdoimme Tel Avivin bussiin ja lentokenttä tuli kilometri kilometriltä lähemmäksi. Täällä seikkailumme oli alkanut eräänä yönä, kun ElAlin lentokoneen ovi oli avannut edessämme. Toinen todellisuus. Lentokentällä lauloimme Suomen kansallislaulun ja itkimme jälleen lohduttomina ringissä kädet toistemme hartioilla. Joku ohikulkeva mies taputti meitä hartioille. Lentokentät ja pommisuojayökerhot olivat suurten tunteiden ja tragedioiden näyttämöitä. Ryhmä eurooppalaisia itkuringissä aasialaisella lentokentällä, oli helppo arvata, että oli jäähyväisten aika. Olimme kasvaneet kiivaasti yhteen, juuremme ja oksamme olivat kietoutuneet toisiimme kuin nuori tammimetsä. Oli väkivaltaista repiä meidät nyt irti toisistamme. Olimme jakaneet ainutlaatuisen hetken. Suomalainen runoilija Tommy Tabermann oli runoillut, että huima hyppy sydämestä sydämeen oli mahdollista ja me olimme hypänneet toistemme sydämiin. 

Sitten Ilona nousi Suomen-lennolle, Kaisa Jerun bussiin ja me Ursulan kanssa Haifan bussiin. Se oli ohi.

Illalla oveeni koputettiin.
- Ken.
Se ei ollut Gilles. Se ei ollut Jeesus. Jeesuskaan ei olisi yllättänyt minua enemmän kuin Chaim.
- Eyfo Ilona, missä Ilona?
- You bastard! Ilona be Finland, Ilona on Suomessa!
Chaim lysähti.
- Be Finland, lo, lo! Suomessa, Ei!

Chaim ja Tami eivät olleet enää yhdessä. Moitin romahtanutta miestä siitä, miten huonosti hän oli kohdellut Ilonaa, ja lohdutin, että parin päivän päästä soittaisimme Ilonalle Suomeen. Tunsin hetken pientä kiusausta kertoa Chaimille, että Ilona oli juuri Helsinki-Vantaa lentokentällä DI:n kanssa. DI halusi hakea Ilonan taivutellakseen tätä jatkamaan seurustelua. Mutta Ilona ei ollut enää se tyttö, joka oli lentänyt Sirkus Orenimille. Kukaan meistä ei ollut. Paluuta ei ollut. Sirkus Orenimin jälkeen kenenkään elämä ei ollut ennallaan.

Parin päivän päästä soitin Ilonalle Suomeen huippukalliin puhelun, 13 markkaa minuutilta. Viikon taskurahakupongilla pystyin puhumaan kaksi minuuttia. Poletit kolisivat. Ehdin kertoa vain, että Chaim oli vapaa ja odotti Ilonaa, kun viimeinen poletti oli pudonnut ja puhelinlinja huusi valintaääntä. Palaisiko Ilona takaisin Chaimin ja minun elämään?

74 Namibiväby

 

(Otsikko tarkoittaa ulkomaalaista vävyä)

Seuraavana päivänä tarkkailin ihmisiä ympärilläni. Kaikki käyttäytyivät kuten ennenkin. Se oli raivostuttavaa. Gilles ei sanonut mitään Ilonan, Chaimin ja Tamin kolmiodraamasta. Hänen kaverinsa Galin huone oli Chaimin huoneen vieressä, joten Galin täytyi tietää, että haimme Ilonan tavarat Chaimin huoneesta pois. Kibbutsi oli liian tiivis yhteisö salaisuuksien säilymiseen. Toivoni siitä, ettei Gilles tiennyt Tamista, oli lähes mennyt.  Gilles oli vapaa menemään Galin luo illalla, kun me todelliset ystävät, tauno siskot, Kenkuru ja Jasper vietimme boikottipartya. Emme aikoneet mennä Tamin tervetulopartyyn tai Playboysiin. 

 

Tauno siskojen boikottiparty ei ollut sellainen, että olisimme itkeneet hillitysti kaksi kyyneltä pitsinenäliinaan. Tauno siskojen boikottipartyssa kaadoimme Elite-vodkaan tipan Coca Cola. Sen jälkeen emme olleet hillittyjä. Emme juoneet Jezreelin laakson kautta vaan  Pohjanmaan kautta ja suomalaiseen tapaan meillä oli räkä poskella. Vähitellen enin raivo alkoi helpottaa. Suljimme epäluotettavan Sirkus Orenimin oven taa. Finlandia husetin seinien sisällä suru sai purkautua. Epätoivoinen lämmitin yritti hohkaa edes hieman lämpöä pesäämme. Minä olin kaksinkertaisesti onneton. Ystäväni vuoksi ja siksi, ettei Gilles ollut mukana boikottipartyssamme. Oliko hän edes ystävämme?

Ilona ulvoi sylissäni: - Miksi en uskonut vanhojen viisaiden naisten varoituksia, äidin ja sinun, Kaisa? Miksi en uskonut sinua, Ursula, kun varoitit, että miehillä on aivot jalkojen välissä? Mikä minussa on vialla, että aina törmään epäluotettaviin hyypiöihin? Minä olin vain muutaman kuukauden huvi Chaimille, kun tyttöystävä oli poissa.
- Jos naiset uskoisivat, ihmiskunta olisi jo kuollut sukupuuttoon, Kaisa sanoi. - En minä itse asiassa odottanut kenenkään teistä uskovan viisaita neuvojani.
- Mutta enhän minä ole yhtään Chaimia parempi, Ilona moitti itseään. - En minä ole hänelle kertonut DI:sta, että minulla on Suomessa hieman keskeneräinen suhde. Ja vaikka olen ilmoittanut DI:lle, ettei hänen kannata odottaa minua, en ole suhdetta katkaissut. Voin sanoa vain, että tunteeni Chaimia kohtaan ovat vilpittömät, mitä Chaimin osalta nyt suuresti epäilen.
- Pitäisikö sinun puhua Chaimin kanssa? Voihan olla, että hänen tunteensa sinua kohtaan ovat yhtä vilpittömät, vaikkakin hän on alhainen pelkuri, kun ei kertonut sinulle Tamista, Kenkuru sanoi.
- Lo, lo. Tämä on Chaimin sotku ja hänen täytyy tämä selvittää, Ilona sanoi päättäväisesti.

Välillä Ilona ulvoi naurusta: - Onneksi en ehtinyt hääkutsuja postittaa Suomeen, onneksi tungin ne Jerun Itkumuuriin. Perheeni ei olisi ollut helppo niellä ajatusta namibi vävystä. Nyt voin palata Suomeen niin, ettei kukaan tiedä tästä mitään. Tai on minun pakko tunnustaa, että kävin minä hääkutsujen kanssa postin portailla yhtenä iltapäivänä, mutta onneksi Postimies nukkui siestaa. Kiinnynhän minä myös putkimieheen, jos hän tarpeeksi pitkään viipyy talossani. Ja sinä kukkakaupassa työskennelleeseen terroristipoikaystävään.
- Minä olen niin pettynyt terroristipoikaystävääni. En pysty uskomaan, ettei hän tiennyt tästä, sanoin.
- Ehkä sinun kannattaa miettiä, onko sinun järkevää sotkea Gillesin ja sinun välejä tämän takia, Jasper sanoi.

Pohdimme, menemmekö Playboysiin ollenkaan sinä iltana vai boikotoimmeko. Ilona ei ollut ainakaan vielä parin vodkalasin jälkeen valmis kohtaamaan Tamia. Eikä varsinkaan Chaimia. Eikä Sirkus Orenimia.
- Toivottavasti se Tami on ruma, hän sanoi.
Se tuntui epätodennäköiseltä israelilaisesta tytöstä, mutta pidin suun kiinni tyttöjen välisestä solidaarisuudesta: - Ei varmasti niin nätti kuin sinä Ilona.

Oikeasti en uskonut tippaakaan tyttöjen väliseen solidaarisuuteen tällä hetkellä. Kaikki olivat vaienneet Tamin olemassaolosta ja nyt tuskin kukaan kertoi Tamille Ilonasta. Tämä pirun Sirkus Orenim oli pieni paikka, kun täällä tapahtui rakkaussuhdeskandaali. Tunsimme itsemme ulkopuolisiksi, tunsimme itsemme syntisiksi Maria Magdalenoiksi. 

Miksi kukaan niistä, joita pidimme ystävinämme, ei kertonut? Oliko meillä täällä muita oikeita ystäviä kuin oma ryhmämme? Malttoivatko ihmiset, jotka elivät näin lähellä toisiaan, olla puuttumatta toisten asioihin vai odottivatko he herkullisia skandaaleja ja juoruja? Onneksi Ilona sai hurruutella Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon samassa vaunussa ystäviensä kanssa ennen kuin hän joutuisi kohtaamaan kolmiodraamansa. Miten vakavissaan olimmekaan suunnitelleet hääkutsuja. Kun nyt kuvittelimme kibbutsihääkutsujen oikeasti putoavan postilaatikkoihin Suomessa, haaveet tuntuivat enää vain haaveilta.

Ilona halusi lausua Helmiketju-runon. Se oli kuin ennustus, mitä  Ilonalle tapahtui. Nyt hän lausui sen itkuisella äänellä, sillä sanat viilsivät kuin veitsi. Runo oli totta rakkauden aamussa mutta myös nyt, kun rakkaus kohtasi väkivaltaisen kohtalon. Olimme hyvin surullisia tyttöjä, jotka rakastivat eräiden kuumien silmien katseita niin, että jopa varjomme olivat huumaantuneet. Mitään muuta huumetta kun elämä emme tarvinneet.

Menettämisen pelko oli hiipinyt myös minuun. Pelkäsin, että pian minullakin olisi sydämeni lippaassa vain muisto päivistä ja öistä, jotka Gilles oli minulle antanut. Sadun loppu oli jo tiedossa. Kun mustat jumalamme väsyisivät meihin, katoaisimme kotipysäkiltä Haifan yöbussiin hiljaisemmin kuin yötaivaalta tähdet. Jo Helmiketju-runo tiesi, että volut lähtivät Sirkus Orenimilta Ben-Gurionin lentokentälle ja paluulennolle aamuyön puoli viiden bussilla.

75 Protestiparty

 

Myöhään illalla Gilles ja Gal tulivat boikottipartyymme.
- Shabbath Shalom, voimmeko tulla?
Käänsimme katseemme Ilonaan. Hän sai päättää.
- Haha, rauhaa vaan teillekin. Sekaan vaan Jezreelin laakson pohjamutiin, ette edes te saa tunnelmaa matalammaksi, you bastard, Ilona singautti Gillesille ja Galille.
- Bastard meni oikeaan osoitteeseen, sanoi Gilles.
Hän ei katsonut minua silmiin, mutta myönsikö hän näin, että oli tiennyt Tamista? Tavoitin katupojan katseen lopulta, mutta en onnistunut sitä lukemaan. 

- Mennään Playboysiin, Ilona päätti yllättäen. - Missä minun Elite-vodka on?
- Ehkä me menemme nyt vaan nukkumaan, Gilles sanoi ja katseli horjahteluamme ja tyhjiä Elite-vodkapulloja, kun aloimme vetää vaatteita päälle.

Lo lo, emme menneet nukkumaan, kun Ilona halusi Playboysiin kohtaamaan Sirkus Orenimin. Suomineidot lepäisivät vasta haudassa. Suomineidot oli luotu kohtaamaan rankat luonnonolot, venäläiset ja jääkarhut. Nyrkkitappelupartya ei Sirkus Orenimilla ollut vielä ehkä nähty. Olimme nopeasti valmiita. Panimme haisemaan. Emme vaihtaneet työvaatteita omiin vaatteisiin, vaan vedimme vaan työtakit päälle, kaulukset pystyyn, stetsonit päähän, aurinkolasit itkettyneille silmille eikä mitään meikkiä mokoman Chaimin vuoksi. Haistelkoot Chaim, Tami ja koko Sirkus Orenim kana talon  hajua. Eikä tätä ollut enää boikottiparty, sillä nyt tämä oli protestiparty. Mutta asuistamme puuttui vielä jotain hurjaa, mikä kuvaisi tunteitamme. 

Ursulan silmät osuivat kaasunaamareihin. - Potkaistaanko meidät pois kibbutsilta, jos laitamme nuo?
Emme välittäneet. Volu säännöt kielsivät huumeet, mutta eivät kaasunaamareihin pukeutumista Playboysiin. Toki säännöt sanoivat jotain sopimattomasta käytöksestä, se saattoi kyllä soveltua tähän. Mutta olimmeko me ainoat, jotka olivat käyttäytyneet sopimattomasti? Ursulan idea sai hurjat suosionosoitukset emmekä aikoneet pohtia pikkuasioita tässä kriisissä. Vedimme kaasunaamarit kasvoillemme.
- Yalla yalla, nyt mennään.

 Meidän oli viisainta kohdata paha maailma vahvassa Elite-puudutteessa nyt eikä myöhemmin. Gilles ja Gal voisivat juoda Maccabee, mutta me hullut suomalaiset, australialainen, saksalainen ja tällä kertaa myös englantilainen gentleman tarvitsivat naista vahvempaa alkoholia Pohjanmaan kautta.

- Vittu sinäkään et kertonut minulle, Gal, Ilona marmatti.

Gilles ei edelleenkään myöntänyt mitään. Olisin halunnut käydä hänen kimppuunsa, mutta nyt minun oli oltava Ilonan tukena. Gillesin kanssa asiat selvittäisin myöhemmin. Elite-vodka ja poikien vahvat käsivarret olkapäillä lievittivät viiltävintä kipua, vaikka ne olivat Juudaksen käsivarret. Petollinen Gal otti Ilonan kainaloon. Minä työnsin Gillesin käsivarren hartioiltani ja kuljin Kenkurun ja Jasperin kanssa Playboysiin. Kun liu’uimme kaidetta pitkin työvaatteissa ja kaasunaamareissa, saimme suosionosoitukset ja loimme uuden Playboys-muodin. Ehkä mukana oli myös hieman empatiaa.

 

Chaim ja Tami olivat paikalla. Chaimin oli turha luulla, että piilottelisimme Finlandia husetissa. Chaim ei ollut Melech Orenim, Orenimin kuningas, vaikka halusi haaremin. Kibbutsilla ei ollut hierarkiaa, kaikki olivat samanarvoisia, me volutkin olimme samanarvoisia, vaikka olimme täällä vain käymässä. En halunnut alkaa opettaa kibbutsin periaatteita. Tami taputti käsiään muiden mukana nauraen. 

Ilona tarttui käteeni ja kävelimme Tamin ja Chaimin eteen. Olin kauhuissani. Niin olivat muutkin. Maccabee-bakbukit pysähtyivät kuin filmi olisi yhtäkkiä leikattu poikki ja kaikki seurasivat salaa tilannetta. Playboysin ilma ei ollut koskaan ollut näin sakea. Ilma etsi epätoivoisesti pakotietä betonin läpi.

Ilona ojensi kätensä Tamille. – Shabbath shalom. Tervetuloa kotiin.
Tami kyseli ystävällisesti, mistä maasta tulimme, kuinka kauan olimme olleet Orenimilla ja viihdyimmekö siellä. Olimme makeita kuin maito ja hunaja, kun kerroimme, miten nautinnollista aikaa olimme Sirkus Orenimilla viettäneet, miten lämmin kokemus tämä yhteisöllisyys oli ja miten ylväitä sen arvot hyvyys ja tasa-arvoisuus. Ilona oli akateemisellakin tasolla syväluotauksen tähän aiheeseen tehnyt. Chaim oli kutistunut Tamin taakse ja havisi kuin tammen lehti.

Tanssimme Mashinan Baladan tahtiin, vaikka kaasunaamareissa se oli hieman tukalaa. Porukka ympärillämme rentoutui ja jatkoi Maccabeen juomista. Viisitoistakesäiset pikkukibbutsnikit pomppivat vieressämme nyrkit pystyssä ja huusivat Palestiinaa. Otimme heistä mallia, purimme raivon nyrkkeihin ja usutimme koko Palestiinaa käymään kimppuumme.  

Mashina Balada

Gal pysytteli koko ajan lähellä Ilonaa ja kuin vakaa tammi suojasi häntä oksillaan. Ehkä meillä kuitenkin oli joitain ystäviä. Tanssimme kaikki yhdessä. Ulisimme Stingin mukana Can’t stand losing you! Can’t stand losing you! Aivoni olivat täynnä Elite-vodkaa. Olimme täynnä kiihkoa ja intohimoa. Halailimme ja pussailimme. Päätin elää vain sitä hetkeä, ilman mennyttä ja tulevaa. Työnsin pois hetken, jona olisin Gillesin kanssa. Sitten yhtenä hetkenä tanssin ja seuraavana makasin Playboysin lattialla selälläni, mutta humalaisella on hyvä tuuri enkä satuttanut itseäni. Onneksi lähellä oli aina vahvat käsivarret, tällä kertaa Kenkurun, jotka tulivat jostain ja jotka heilauttivat minut pystyyn ja tanssi jatkui keskeytymättä.

Illan päätteeksi Gilles, minä, Ilon ja Gal kömmimme Finlandia husetiin ja nukuimme parisängyssämme. Seuraavana päivänä, kun kiskoin housut jalkaan ja Elite-vodka sai minut edelleen tärisemään, huomasin, että housuni olivat revenneet molemmista pakaroista. Kukaan ei ollut kertonut. Gilles ja Gal olivat kävelleet Ilonan ja minun takana Playboysista ja naureskelleet maisemalle. Revenneet housuni ommeltiin kuntoon vanhusten ompelukerhossa. Hädin tuskin pystyimme vielä sapattilounaan aikaankaan syömään mitään. Join viisi lasia soodavettä hanasta, tiesin haisevani, mutta aloin nousta kuolleista.