44 Muhakasat niin paljon kertoa vois

(Otsikko tarkoittaa, että sahanpuru kasat voisivat kertoa niin paljon)

Olin kirjoittanut Finkivin lomakkeeseen, että pidin eläimistä. Minulle se tarkoitti söpöjä kissoja ja koiria, mutta kibbutsin kaltaisella suurella maatilalla se merkitsisi kuitenkin muuta. Sinetöin kohtaloni Sirkus Orenimilla mutta myös tulevat vuosikymmeneni. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten kohtalokas tienristeys on eikä kaikkiin tienristeyksiin voi palata valitsemaan toisin.

Eräänä iltana house fatherin työlistan äärellä Brendalla ja muilla länsi ladyilla oli vahingoniloinen ilme, kun he ryntäsivät  minua kohti: - Maria! Sinä menet huomenna kanalaan! Se on kibbutsin kamalin työpaikka!

Kylläpä nyt ladyt olivat iloisia ja tyytyväisiä voluja eivätkä hillittyjä kuten tavallisesti. Ehkä tämä oli sopiva kohtalo hiljaiselle suomalaiselle. He työskentelivät valkoisissa esiliinoissa chadar ochelissa. Heidän suurin painajaisensa kibbutsilla täytyi olla kana talo, jota taas minä en tietämättömänä ollut osannut välttää. Kiljuvat ja nauravat ladyt tekivät minut levottomaksi, mutta en näyttänyt sitä heille. Menisin suomalaisella sisulla läpi Finkivin karmeimmankin elämyksen.

Työlista todellakin sanoi kana talo, lul. Kana talo oli viisi ja ne sijaitsivat peltojen takana molemmin puolin tietä, joka meni maantielle. Ladyt kertoivat, että joku hullu hollantilainen poikavolu oli siellä tykännyt työskennellä, mutta hän oli palannut kotiin ja nyt kana talo tarvitsi uuden uhrin, volun. Onneksi myös toinen volu, kitarapoika Gilles tulisi kanalaan. Hänkin oli hämmentyneen oloinen, joten toivottavasti häntä lohdutti, että joku tyttökin joutui kauhujen kanalaan. Gilles tuli kertomaan minulle, että house father oli neuvonut, missä tapaisimme kana talo pomon aamulla. Gilles hakisi minut hieman ennen kello 6 ja etsisimme yhdessä kana talon kohtauspaikan.

- Boker tov, huomenta, kibbutsnikit toivottivat meidät tervetulleeksi kanamaailmaan.
Toimisto ja kahvihuone sijaitsi lähellä Finlandia husetia kibbutsin etualalla rähjäisten tönöjen alueella. Sisältä kanakoppi oli siisti ja ilmastoitu taukohuone eikä yksikään kana kotkottanut siellä. 

Siellä työskenteli neljä kanamiestä ja pari volua. En tuntenut vielä montakaan kibbutsnikia, mutta yllättäen yksi kanamiehistä olikin hyvin tuttu, 25-vuotias heprean opemme Yaron. Hän oli tullut Orenimin jäseneksi vasta vuotta aiemmin. Pitikö myös hänen aloittaa kibbutsiura karmeimmasta työpaikasta vai pitikö hän kanoista? En tiennyt, miten kibbutsnikeille työpaikat määrättiin, saivatko he itse valita. 

Kanalan pomo, pääkukko ja pääkana-asiantuntija oli Judah. Hän oli noin 35-vuotias. Yaron kertoi Judahista minulle ja Gillesille myöhemmin, että tätä houkuteltiin töihin kibbutsin ulkopuolelle. Silloin hän ajelisi Tel Avivin ja Jerun välistä highwayta komealla valkoisella Subarulla mammonan maailmassa. Mutta Judah oli valinnut yksinkertaisen kibbutsielämän, ajeli polkupyörällä kana talot välillä ja tienasi shekeleitä Sirkus Orenimin yhteiselle pankkitilille. Hän työskenteli enimmäkseen kanakopin toimistossa, joten näin häntä aamukahvilla. 

Kolmas kanamies, Tzion, oli hepreankielinen puolanjuutalainen, joka oli aivan erilainen kuin muut kanamiehet. Johtuiko diasporasta se, että Yaron ja Ori olivat ulkonäöltään jumalasta polveutuvaa tummaa juutalaistyyppiä, mutta Tzion oli vaalea nelikymppinen. Hän polotti vain hepreaa ja korahteli minulle hepreaksi vain shalom ja englanniksi okei, joten hänen kanssaan minulla ei ollut kielivaikeuksia.

Satojen kibbutsnikien joukossa olin huomannut neljännen kanamiehen. Hän oli se tumma komea Renault-mies, joka oli ensimmäisestä aamustani asti moikannut ja hymyillyt ystävällistä ja lämmintä hymyä. Hän ajoi Finlandia husetin ohi päivittäin, joten hänen täytyi asua jossain poolille menevän tien varrella olevissa uusissa kivannäköisissä asunnoissa. Sain nyt tietää hänen nimensä, Ori. Se tarkoitti suomeksi stallion. Se oli mitä sopivin nimi tälle kolmikymppiselle ranskanjuutalaiselle. Hän puhui englantia heikosti ja työskenteli kana talon yleismiehenä. 

Äkkiseltään kanala ei vaikuttanutkaan huonolta työpaikalta? Tiesivätkö länsi ladyt sellaisen merkittävän asian, että volu tyttö oli kanalassa ainoa nainen näiden monien komeiden miesten kanssa? Täällä ei ollut yhtään kiukkuista kibbutsniknaista niin kuin joillain työpaikoilla kuului olevan. 

Työpäivä alkoi rennosti yhteisellä aamukahvilla. Yhteisöllisyysperiaatteen mukaan kanamiehet eivät keitelleet aamukahvia yksin asunnoissaan, vaan ne juotiin yhdessä jutellen työpaikalla. Hetki lipsahti kuitenkin yleensä lähelle seitsemää ennen kuin lähdimme varsinaisiin töihin. Tehdastyöläiset olivat ahkerasti jo tunnin ajan viimeistelleet Boeingin osia eikä siellä työpäivä alkanut yhteisellä kahvihetkellä. Radioääni ja kanamiehet molottivat isosti ihan hepreaa, välillä meille huikattiin jotain englanniksi. En tiennyt, mistä he puhuivat niin innokkaasti, mutta oletin, että kun he yhteisössä olivat olleet yön erossa toisistaan, nyt puhuttiin maan kuumasta politiikasta, pommiuhista, sattumuksista kibbutsilla, kibbutsnikien rakkaussuhteista, kibbutsijuoruista ja sopivat päivän töistä. Tämä oli todellista yhteisöelämää. Miehet joivat vahvaa mustaa kahvia, johon en koskaan tottunut, ja olisihan skandiblondi menettänyt blondiutensa niin mustasta kahvista. Miehet eivät tienneet, että blondien maassa, Suomessa, sanottiin, että musta kahvi tekee hiukset mustaksi. Ori otti tavaksi hauduttaa minulle aamuisin minttuteen ja tarjoili sen valmiina lasissa. Teen kanssa oli tarjolla meheviä muropikkuleipiä, jotka ovat aivan erilaisia kuin kuivat mauttomat keksit, joita keittiövolu toi kerran viikossa Finlandia husetin keittiöön jogurtin ja pahan mustan kahvijauhon lisäksi. 

Kahvin jälkeen minut ja Gilles vietiin kanatalo numero kaksi. Olimme hyvällä mielellä maha täynnä herkullisia keksejä, mutta nyt se kamaluus alkaisi. Istuuduimme Orin Renaultin takapenkille. Kibbutsilla liikuttiin kävellen, mutta yleismies Ori autoili kanatalo välillä, jotka sijaitsivat muutaman sadan metrin päässä toisistaan ja kuljetti ihmisiä ja tavaroita sinne ja tänne. Kun istuin auton takapenkille, takapuoleni havaitsi tuskallisesti, ettei siinä ollut enää jousia. Ori ei ollut autoa viime aikoina  siivonnutkaan. Hän taisi olla yhtä laiska siivoamaan kuin Finlandia Husetin tytöt. Auto haisi kuvottavalle. Miten Ori sieti istua tässä autossa? Hänen olisi aivan turha houkutella tyttöjä ajelulle Haifaan kanssaan, mutta syy oli eri kuin Hasadin suhteen.  Oli oikea ratkaisu, ettei kibbutsi antanut Orille yhtä noista kauniista valkoisista puhtaista Subaruista.

Kun työnsin työsandaalini Renaultin etupenkin alle, paljaat varpaani upposivat johonkin epätodelliseen ja läpiantavan pehmeään. Kiskaisin kauhistuneet varpaani takaisin ja jonkun koipi tuli näkyviin penkin alta. Gilles huomasi kauhistuneen ilmeeni ja nosti penkin alta kananraadon. Tuijotimme kananraatoa, tuijotimme toisiamme ja aloimme hirnua naurusta. Gillesin silmissä välähti. Tiedostimme varmaankin samalla hetkellä, että me kaksi olimme eurooppalaisia ja nauroimme hävyttömän röyhkeästi tälle kummalliselle mantereelle. Juuri silloin kana hajosi paloiksi, torso putosi lattialle ja pelkkä koipi jäi Gillesin käteen. Me nauroimme yhä enemmän. 

Ori kertoi, että hän oli ihmetellyt outoa hajua sen jälkeen, kun hän oli unohtanut kuolleen kanan grillikuumaan Renaultiin viedäkseen sen roskikseen. Kyllä täällä etelässä oli rentoa, Ori teki työtään jopa rennommin kuin Hapoalim-pankin miesvirkailijat. Mitä olisi suomalainen terveystarkastaja tästä sanonut? Renault olisi joutunut käyttökieltoon ja desinfiointiin, mutta täällä me vaan ajeltiin Jezreelin laaksossa ikkunat auki ja pää ulkona ikkunasta. Minun ja Gillesin uusi työ alkoi joka tapauksessa iloisesti ja unohtumattomasti. Ainakin ensimmäinen työtunti voitti tehdastyön, sanoivatpa ladyt mitä tahansa. Mutta en ihan heti halunnut syödä chadar ochelin herkullisia paneroituja kanasnitzeleitä, vaikka ne olivat parasta ruokaa Sirkus Orenimilla ja ne olivat usein ruokalistalla.



Ori kuljetti aina Gillesin ja minut, vaikka kana taloon oli vain pari sataa metriä matkaa. Kana taloa ympäröi korkea metalliaita, jonka portti oli aina lukossa ja avaimet olivat vain kanamiehillä. Pihalla oli kaksi 30 metriä pitkää kana taloa ja mökki, jossa oli kaksi ulko-ovea. Ennen kuin menimme kana taloon meidän piti ensin mennä mökkiin ja peseytyä huolellisesti. Yaron oli englannin kielen taitoisena mukana opastamassa meitä. 

- Ladies first, hän sanoi minulle.
Tunsin itseni todellakin ladyksi juuri nyt. Kana lady. Vaikka väitettiin, ettei kibbutsilla ollut hierarkiaa, oliko minun pakko aloittaa urani kana ladyna ja edetä uralla vähitellen chadar ochel ladyksi, jolla oli valkoinen esiliina?

Yaron vei ensin minut mökkiin, sulki huolellisesti ensimmäisen huoneen verhot ja neuvoi minua riisumaan vaatteet sinne. Sen jälkeen siirryin toiseen huoneeseen, suihkuun, jossa minun piti peseytyä perusteellisen puhtaaksi. Minusta piti tulla bakteeriton. Sitten pukeuduin kolmannessa huoneessa puhtaisiin työvaatteisiin. Vain alushousut ja rintsikat sain heittää ensimmäisestä huoneesta kolmanteen huoneeseen. Kana taloon ei saanut päästä tappavia bakteereita.

Kolme komeaa miestä nojaili pihalla valkoiseen Renaultiin. Muutaman minuutin päästä ilmoitin heille mökin toiselta ovelta, että he voivat vuorostaan puhdistautua. Kun suihkunraikas Yaron saapui viimeiseen huoneen, joka oli taukohuone, hän kantoi  korillisen pomelo- ja appelsiinimehua jääkaappiin juomatauoillemme. Tehtaalla ei ollut keksi- eikä juomatarjoilua, mutta kanalassa oli ruhtinaalliset herkut. Tähän asti esille oli tullut vain hyviä puolia. Mitä olisivat ne kanalan kauhut?   

Menimme lattiakanalaan, jonka eteisessä Gillesin ja minun piti pukea sadeasut ja kumikengät, vaikkei ollut sadepäivä. Saimme vesiletkut. Kanala oli täynnä kananpaskaa lattiasta seiniin. Suomalainen terveystarkastaja olisi pyörtynyt. Tuntui järjettömältä pestä itsensä ennen kuin tuli kaiken tämän paskan keskelle. Miten bakteerit saattoivat olla kanoille vaarallisempia kuin tämän paskan keskellä eläminen? Oliko tässä paikassa edes turvallista hengittää ilman suojia? 

Yaron kertoi, että broilerit olivat juuri lähteneet ja Tzion oli John Deerella puskenut lattioilta enimmän paskan ulos hallin avattavasta päätyseinästä. Loppu paska oli minun ja Gillesin työ. Yaron opasti meitä ja Ori nyökytteli vieressä. Ensin meidän piti ruiskuttaa vettä seinille, seinillä oleviin pesiin, lähellä lattiapintaa oleviin ruoka- ja vesiautomaatteihin ja lopuksi lattialle. Sen jälkeen ruiskuttaisimme likaveden ulos. Lopuksi vetäisimme lastalla lattian mahdollisimman kuivaksi ja Israelin aurinko kuivaisi puhtaan rakennuksen, joka oli auki  toisesta päädystä.

Siis kamalaa. Olimme täällä vapaaehtoisesti, niin vapaaehtoisesti, että olimme itse maksaneet lennotkin päästäksemme tähän persläpeen. Pesisimme voluna vapaaehtoisesti paskaa viikon ja ansaitsisimme vain 9.5 shekelin palkkakupongin, jota voi käyttää vain kibbutsin kauppa Lilalossa. Tätäkö oli työ Jumalan valitun kansan hyväksi? Toimiko Finkiv  rehellisesti? Miksi Finkivin esitteessä oli hymyilevä blondi ja appelsiini eikä kanala ja kananpaska? Oliko minua huijattu? Miksi kaikkiin volu töihin piiloutui jokin yllätys? Tehtaalla sotakoneet, kipeät sormet ja mies, joka puristeli polveani, kunnes hän ei enää nähnyt magiikkaa minussa, pardesissa armoton aurinko, piikkiset pomelopuut, puuhämähäkit ja lopuksi sangollinen vettä niskaan, poolilla mies, jolla oli kuminauha-allergia ja nyt tämä paska. Ja petturi Arton lisäksi myös suomalaisen Finkivin "elämykset" olivat yhtä huijausta. Jos oli pakko keksiä jokin hyvä puoli, se oli, että kananpaskan pesu oli todella tarpeellista ja tässä työssä näkisimme, mitä saisimme aikaan. Ja pohjalta ainoa suunta oli vain ylöspäin.

Kanamiehet häipyivät ennen kuin avasimme letkut ja kananpaska alkoi lentää. Varmaankin he naureskelivat pihalla kymmenen minuuttia lyöden vetoa, monenko minuutin päästä skandiblondi marssisi ulos, toteaisi, että tämä ei ole ok ja lentäisi pois ElAlin sinivalkoisin siivin. Mutta he eivät tunteneet suomalaista sisua ja työmoraalia, eivät tienneet vahingoniloisista ladyista. Minä en lentänyt vaan kananpaska lensi. Seinistä ja automaateista se tietenkin lensi takaisin ja päällemme. En ollut tuntenut itseäni koskaan vähemmän ladyksi. Epäuskoiset silmämme kohtasivat vähän väliä. Oliko tämä todellista vai näimmekö samaa painajaisunta? Gilles ja minä nauroimme niin, että välillä kananpaskaa lensi suuhunkin, mutta  maistettuamme  sitä  opimme sulkemaan suun ja tyydyimme vain hymyilemään. Aina kun käännyin häneen päin, hän katsoi minua, kohtasin hänen hymyilevät aurinkoiset silmänsä ja me nauroimme. Onneksi emme itkeneet tai ehkä olisi ollut hyvä itkeä, että kyyneleet olisivat vieneet lian pois silmistämme. Gilles oli hyvin avulias, hän sitoi sadetakkini hupun niin, että siihen jäi vain silmänreiät. 

Kibbutsin työpaikoilla työturvallisuus ei ollut numero yksi. Olin kuullut, että kibbutsien tehtailla oli laitteita, joissa volut olivat melkein menettäneet raajojaan ja sormiaan. Nuoret ihmiset ilman ajokorttia saivat ajaa suuria maatalouskoneita, kun heille oli ensin näytetty kaasupoljin. Sirkus Orenimilla oli rento meininki, seilasimme hyvällä tuurilla eikä ollut hätävarjelun liioittelua. Kun tanssin Playboysissa lasisen bakbuk jajim Fantasian kanssa, en kaivannut vartijaa,  joka repisi pullon kädestäni, mutta kun pesimme kana taloa, meille olisi pitänyt antaa suojalasit ja suumaski. Toki olisimme itsekin voineet älytä ottaa suojaksi kaasunaamarit, jotka nyt roikkuivat joutavina vaatekaapissa, koska muuta käyttöä niille ei vaikuttanut olevan. 20-vuotias vaan piti itseään haavoittumattomana ja kibbutsille oli tärkeämpää suojata kananpojat kuin volut kuolemantaudilta.

Gilles ei pitkään pitänyt suutaan kiinni vaan lauloi. Ehkä hän hallitsi ruiskukäärmeen jo niin, että ruiskutti vettä oikeasta kulmasta eikä se enää käynyt takaisin hänen päälleen. Hän lauloi Simon and Garfunkelin Boxeria, Bob Dylania ja jotain kertosäettä over and over, again and again, joka alkoi pyöriä minunkin päässäni. Vähän väliä ajauduimme tietenkin vesisotaan. Kun toinen keskittyi tarkkomaan ruoka-automaatin joka sopukkaa, toinen onnistui hiippailemaan selän taa ja suihkuttamaan kylmää vettä kumikenkään tai kasvoille, Vesi valui rintojen väliin ja kenkiin. Kiljuimme ja jahtasimme toisiamme letku kädessä ympäri kana taloa. Ja pian toinen teki taas koston. Vesileikki oli kuin esileikki ja Gilles oli vilkas ja hyväntuulinen poika, jonka kanssa oli kiva olla. Kun länsi leidit moittivat kana taloa, he eivät voineet tietää sen riemuja. He olivat asuneet herraskartanoissaan jo silloin, kun me metsäsuomalaiset vielä paskansimme savupirttiemme nurkkiin. Emme enää tehneet niin, mutta tämä työ ei ollut maailmanloppu suomineidolle, joka oli elänyt lapsuutensa terveellisellä maaseudulla. 

- Ei kerrota tästä, sanoin kuitenkin Gillesille.

Minun ei tarvinnut tarkemmin selittää. 

- Ei kenellekään, hän vastasi lyöden kättä päälle.

Tauoilla heitimme sadevaatteet ja itsemme kuivumaan aurinkoon taukohuoneen portaille. Ahmimme muropikkuleipiä ja kittasimme ihanaa kitkeränmakeaa pomelomehua. Pomelot oli vaivoista huolimatta kyllä kannattanut poimia talteen.

 

Kielimuuri oli ensimmäisinä päivinä musertava Gillesin ja minun välilläkin. Kysyin melkein jokaisen lauseen jälkeen suomalaiseen tapaan "what" ennen kuin opin ymmärtämään hänen ranskanenglantiaan. Ei mennyt kuitenkaan monta päivää, että ruokapöydässä huomasin, että muut tauno siskot eivät aina ymmärtäneet häntä ja minä jo pystyin tulkkaamaan. Tuttuun tapaan oikaisin myös Gillesin suomilegendojaan. Suomi ei ollut osa Venäjää vaan hyvin herkkä tästä väärinkäsityksestä ja hyvin ylpeä itsenäisyydestään, ainoa toisen maailmansodan sotavelat maksanut maa. Kaikki suomalaismiehet eivät olleet vodkaan hukkuneita väkivaltaisia juoppoja. Jääkarhuja ei kävelleet kaupunkien kaduilla, eivät edes Lapissa. Suomi ei pysähtynyt talventuloon, vaan kaikki toimi talvella yhtä hyvin kuin kesällä. Ja kyllä, osasin hiihtää ja luistella kuten jokainen suomalaislapsi pian kävelemään oppimisen jälkeen.

Ori oli kana talon yleismies, joka haki meidät syömään chadar ocheliin ja samalla tarkisti, vieläkö kanankakkaa löytyi. Ja kyllä, löytyihän sitä. Emme olleet täysin ymmärtäneet, missä kaikkialla se piilotteli. Meidän ei sentään tarvinnut hammasharjalla siivota. Aamiaisen jälkeen aloitimme alusta ja vähitellen läpäisimme Orin tarkastukset. Tein työn kunnolla suomalaisella työmoraalilla ja sisulla. Olimme molemmat tunnollisia työntekijöinä, mutta vesileikeistä emme luopuneet. Yhden kana talon pesuun kului kolme päivää ja sitten siirryimme seuraavaan. Vaikka työ oli ollut aluksi järkytys, pian se oli ok. Gillesin kanssa oli kivaa, Yaron jutteli kanssamme paljon ja Ori ja minä hymyilimme toisillemme, koska Orin englanti oli heikko. Tzionin kanssa tuttavuus jäi läpitunkemattoman kielimuurin takia iänikuiseen rauhan, shalomin, toivotteluun. Mutta ei se ollutkaan hullumpi toivotus talvisodan ja tuhoamisleirien jälkeläisille.

Eräänä aamuna aamiaisaikaan Ori tuli kana talon oviaukkoon ja hänen sormensa osoittivat suuta. Ymmärsin eleen, oli ruoka-aika. Hän sanoi jotain Gillesille ranskaksi. Vaikka minä kuulin Orin äänen, häntä lähempänä oleva Gilles ei reagoinut, vaan jatkoi taistelua villin letkukäärmeen kanssa ja letku ruiskutteli vettä ympäriinsä. Levittelin käsiäni Orille.
- Gilles, aamiaisaika, toistin Orin viestin.
Gilles sulki letkun välittömästi ja hän kääntyi minuun:
- Beseder boss.
Orille hän sanoi: - Kun Maria haluaa syödä, me syömme.
Ori nauroi lämpimään tapaansa ja läimäytti Gillesia olalle. Gillesille ei ilmeisesti sopinut kibbutsin hierarkiattomuus, hän halusi boss lady.


Taukohuoneella Gilles iski yhtäkkiä takaapäin sormet kylkiini ja sai minut kiljumaan. Pakenin pukuhuoneeseen, ladies first, läimäsin oven takanani kiinni, mutta ehdin nähdä kahden ranskalaisen veljellisen hymyn. Vaikka välillämme oli kielimuureja, hauskanpito onnistui yleismaailmallisilla eleillä ja huumorilla. Millaista rauhantyötä kibbutsi kansojen sulatusuunina olikaan. En voisi koskaan tuntea muukalaisvihaa toisia kansoja kohtaan, kun sanoittakin ymmärsimme toisiamme. Ei muukalaisia ollut olemassa. Vaikka sekä kibbutsnikit että me volut olimme kerääntyneet eri puolilta maailmaa tälle tammimetsämäelle, me kaikki olimme samanlaisia kuin ihmiset missä tahansa. Kuinka totta olikaan aforismi "jos voisimme katsoa maapalloa kyllin korkealta, emme näkisi enää maitten rajoja". Rajat ja sodat olivat ihmisten tyhmiä tekoja.


Työpäivän lopuksi Yaron sanoi: Finnish has finished. Tunnelma oli kanalassa hauska, ystävällinen ja lämmin. Ennakkoluuloista huolimatta nyt tiesin, että olin kohtalon lempilapsi, koska olin päässyt pois tylsästä tehdastyöstä ja olin nyt työssä, jossa sain  liikkua, aika kului nopeasti, ja mikä oli parasta, sain olla Gillesin ja kanamiesten kanssa. Pystyin nyt tutustumaan kibbutsnikeihin, uuteen voluun ja israelilaiseen kanatalouteen.  Aloin harkit, voisinko antaa anteeksi Finkiville. Juuri tästähän Finkiv mainoksessaan puhui.  Olin kibbutsielämyksen ytimessä. Mutta naiskibbutsnikit olivat edelleen poissa. 


Vain silloin, kun jokin hedelmä kypsyi, jouduimme pariksi päiväksi kana talosta pardesiin. Minkä helpotuksen katseen pardes-päivien jälkeen loinkaan pomo Judahiin, kun hän tuli luokseni chadar ochelissa ja sanoi, että hän tarvitsi minut seuraavana päivänä. Sain taas olla oma itseni, kana lady. Uskon, että tarkkasilmäinen kibbutsi näki olemuksestani, kun kana lady oli palannut sinne, minne hän kuului. Muut pukeutuivat juhlavasti sapattiaterialle, mutta minä pukeuduin arki-iltaisinkin päivälliselle hameeseen, korkkareihin, ripsiväriin ja sipaisuun huulipunaa, jotta kana ladyna uskoisin olevansa edelleenkin nainen.

 

Taunosiskoille työni neljän miehen kanssa kana talossa oli ehtymätön ilon lähde.
Kaisa sanoi chadar ochelissa hummusta syödessään: - Oletteko huomanneet, että vaikka kana talo on kibbutsin kamalin työpaikka, Maria näyttää tyytyväisemmältä päivä päivältä? Kanalan seinät voisivat kertoa paljon.
- Jos teidänkin työpaikalla olisi mies nimeltään Ori, kuinka voisitte olla kukoistamatta, kysyin.
Tytöt kiljuivat: - Ma kara, ma kara, mitä ihmettä? Lo lo! Ei kenenkään nimi voi olla ori!

37 Kuminauha-allergia

Ihailijoittemme iän vaihteluväli oli leveä. Alin ja ylin turvallinen ikä oli tuntematon.

Teimme usein iltapäivä- ja sapattiretkiä Haifan ja Nasaretin ohella lähikaupunkeihin ja -kyliin. Kaisa, Ilona ja Jasper suunnittelivat ja minä, Satu, Åsa, Maj-Britt ja uudet tanskalaistytöt lähdimme mukaan. Kotipysäkillä panimme peukun alaspäin - nyt tiesimme, mihin peukalon piti osoittaa - ja jos ennen bussin tuloa jokin auto poimi meidät kyytiinsä, matkustimme sillä. Tällä kertaa olimme matkanneet Afulaan, Jezreelin laakson suurimpaan kaupunkiin, ja söimme keskusaukiolla tosi hyvää pistaasipähkinäjäätelöä. Noin 15-kesäinen poika istui lähistöllä polkupyörän satulassa. Emme kiinnittäneet häneen huomiota, kunnes Maj-Britt ärähti. Jokin oli työntynyt näkyviin shortsien väljästä lahkeesta. Katsoin hetken suoraan silmiin elämäni ensimmäistä itsensäpaljastajaa ennen kuin juoksimme poikaa kohti ja hän ajoi pyörällään karkuun. Vaikka eihän hänestä meille varsinaisesti haittaa ollut.

Afulan pyöräpoika oli nuorin, mutta Hasad ei ollut vanhin ihailija. Satu oli siirretty vakiotyöpaikastaan poolilta vähäksi aikaa tehtaalle, koska siellä oli jotain kiireistä työtä. Kuusikymppinen Uri opasti Satua työssä. Niinpä Satu oli ollut ystävällinen ja jutellut hänen kanssaan, kun hän sai kontaktin kibbutsnikiin. Nyt Uri oli jo monta kertaa pyytänyt Satua  katsomaan heprealaisia televisio-ohjelmia bakbuk jajimin kera illalla. Satu ei halunnut niin paljon kontaktia. 1960-luvulla parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäiset volutytöt saapuivat kibbutseille, Uri oli ollut nuori sotilaspoika. Satu ajatteli, että oli epäkohteliasta kieltäytyä vanhan ystävällisen miehen kutsusta, mutta Uri olisi voinut olla hänen isoisänsä. Niinpä Satu piileskeli chadar ochelissa selkämme takana, ettei hän joutuisi taas sanomaan jotain tekosyytä Urille.

Pohdimme, mistä oli pohjimmiltaan kyse ja pitäisikö Satun vaan mennä reippaasti.

- Olemmeko me volutytöt kibbutsin vanhojenpoikien ilotalo ylöspidolla, aloimme epäillä.
- Minä kyllä luulen, että Uri vain kaipaa seuraa, haluaa kuulla Suomesta ja olla ystävällinen, kun me tulemme tänne tekemään vapaaehtoistyötä. Hän voi jopa ajatella, että on epäkohteliasta olla kutsumatta kylään täällä vieraana olevia. Eiväthän muut kutsu meitä eikä meillä ole edes omia kibbutsiperheitä niin kuin joillain muilla kibbutseilla. Ja olemmehan me volut kotiin palattuamme tavallaan kuin Israelin lähettiläitä, kun ympäri maailmaa viemme viestiä, miten ihanaa on tässä maassa, jolla on kyseenalainen maine palestiinalaiskysymyksen takia, Kaisa sanoi.
- Onneksi sinä Kaisa ymmärrät näitä asioita, sanoin ihaillen.

- Olisi kyllä hyvä puhua tästä jonkun kibbutsniknaisen kanssa, mutta en tunne ketään niin hyvin, että olisi helppoa kysyä, Ilona sanoi. 

Kukaan meistä ei tuntenut eikä meillä Orenimilla ollut adoptioäitiä. 

- Vaihto-oppilaatkin olivat koulussa tosi suosittuja, kaikki halusivat heihin tutustua ja kutsua kotiinsa. Kibbutsnikit ajattelevat varmastikin samoin, Ilona sanoi.
- Voivat he ollakin tai ei, Satu oli edelleen epäluuloinen. 
- Minä luulen, että jotkut miehet sekoavat, kun nuoret tytöt tulevat tänne seikkailemaan. He luulevat meidän haluavan maistella kaikkea uutta. Mutta jos heille sanoo lo lo ei ei, he saattavat rauhoittua ja heistä voi tulla hyviä kavereita, sanoi Ilona, jolla oli jo parin vuoden takainen kibbutsielämys takana.
- Beseder, selvä. Niinpä menen kulttuurien kohtaamiseen, mutta vain jos joku tulee mukaan, Satu päätti.
Mutta vaikka olimme vapaaehtoisia, kukaan ei ollut vapaaehtoinen lähtemään Satun kanssa.
- En mene sitten minäkään. En minä halua. Sanon edelleen tekosyitä ja piiloudun teidän selkänne taakse, kunnes Uri tajuaa. Mutta nyt emme saa koskaan tietää, päätti Satu.

- Sovitaan niin, että jos joku naiskibbutsnik kutsuu meidät kotiinsa, sen jälkeen vierailemme myös miesten luona, Ilona päätti.

- En ole kertonut teille kaikkea pomostani Shaharista poolilla, Satu sanoi.
- Mitä? Lo lo, ei ei!
- Shahar työskentelee alasti, kun vain me kaksi olemme poolilla aamusin, Satu uskoutui.
- Lo lo, ei ei!
Shahar oli komea, nuorekas ja hoikka kuten useimmat kibbutsnikit.
- Onhan hän hyvännäköinen mies. Mutta lo lo, ei hän ole ehdottanut mitään. Ehkä hänellä on kuminauha-allergia tai jotain, minkä vuoksi hän ei voi pitää uimahousuja. Ja minä olen uskollinen Mikolle.
- En kestä Sirkus Orenimia. Kun palaan Suomeen ja näen ensimmäisen kunnollisen luotettavan suomijuntin, kumarrun hänen eteensä ja suutelen maata hänen jalkojensa alla. Olen kerta kaikkisen kyllästynyt näihin etelän kuumaverisiin miehiin, puuskahdin.
- Niin minäkin!

Meillä oli Suomi-fantasia. Vaiko Suomi-utopia?

4 Venus-planeetta

  

(English in the end)

Herätessä huone oli yhtä nukkavieru kun yösydännä. Mutta ankeanruskeiden verhojen läpi tunki väkisin aurinko. Se ei ollut sama aurinko kuin Suomessa, sillä jo varhainen aamu oli tavattoman kirkas ja helteinen. Kirkuvanpunaisille aurinkolaseilleni oli heti käyttöä. Ryntäsimme tanssimaan ja kiljumaan pihalle ja halasimme toisiamme riemukkaina. Piha oli pientä kiveä ja se rapisi pomppivien jalkojemme alla.

- Tämä on paratiisi!
- Luvattu maa!
- Tästä en minäkään luopuisi!
Paratiisiksi oli äitikin ensimmäistä ulkomaan matkakohdettaan kuvannut.

Jos kibbuts Orenim oli jotakuta yöllä säikäyttänyt, aamuaurinko pyyhki pois epäilyt ja ne vaihtuivat uteliaisuuteen. Jo ensi hetki oli käsittämättömän erilainen kuin Suomessa. Vastapäisen vaalean taloraunion seinämällä kuumenevassa paahteessa lekotteli aurinkokylvyssä ellottavia isoja laiskoja liskoja, aina toinen silmä auki, aina valmiina salamannopeasti vilistämään nurkan taakse tai aluskasvillisuuteen. Katselin epäluuloisena heinikoita ja ryteikköjä ympärillä, mitä kaikkea ne kätkivätkään. Vastapäätä hökkeliämme oli raunioita ja niiden lomassa kasvoi äidin ruukkukasveja, jotka täällä eivät olisi mahtuneet ruukkuihin, suuria kaktuksia ja muita nahkealehtisia kasveja. En olisi yhtään epäillyt, jos minulle olisi väitetty, että ElAl oli lennättänyt meidät Venus-planeetalle.

Hökkelin edestä kulki hiekkatie. Valkoinen Renault ajoi hitaasti ohitsemme ja annoimme sille tietä. Ystävällisesti hymyilevä tumma komea nosti kättä. Vilkutimme hänelle innoissamme. Olivatko kaikki Venus-planeetan miehet tummia, komeita ja tulisia? Oliko täällä ylipäätään muita naisia kuin me suomineidot, olimmeko saapuneet naisten paratiisiin? Elämä hei, täällä ollaan! Missään muualla kuin tällä Venus-planeetalla en olisi halunnut ollakaan. Mielessäni heitin jo paluupäivän kahden kuukauden minimiajasta kauas ikuisuuteen.

Olin häippässyt Suomesta karkuun vaikeasti määriteltävää suhdetta varattuun mieheen. Israelin sirkeä aamuaurinko oli jo hieman kirkastanut päätäni ja oli pläkkiselvää, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Kirkkaassa auringonvalossa oli pakko katsoa totuutta suoraan silmiin. En ollut valinnut kahdesta huonosta vaihtoehdosta kumpaakaan, en jatkanut mahdotonta suhdetta ukkomieheen enkä jäänyt taistelemaan siitä irti. Olin joskus kuullut vapaaehtoistyöstä Israelin kibbutseilla. Olin valinnut kolmannen vaihtoehdon, häippässyt, ottanut elämän omiin käsiin. Olin lähtenyt ensimmäisellä lennolla kertomatta Artolle, ettei hän saisi minua muuttamaan taas mieltäni tyhjillä lupauksillaan. Hänen hahmonsa tuntuikin hieman kaukaisemmalta täällä tuhansien kilometrien päässä kirkkaassa päivänvalossa, vaikka vielä yöjunassa olin katkerasti itkenyt ikävää ja sitä, miten kurjasti olin antanut itseäni pitkään kohdella. Nyt olin lennättänyt itseni merten taakse niin kauaksi hänestä, etten ylettyisi pitkän harkinta-ajan takaa lankeamaan hänen kaulaansa.

Translated by a kibbutz friend:

4 Planet Venus

On awaking the room was just as shabby as in the darkness of the night. But through the dreary curtains shined the sun. It wasn`t the same sun as in Finland, already in the early morning it was astonishingly bright and warm. Sunglasses were immediately necessary. We rushed dancing and screaming out of Finlandia House into the yard and we hugged each other enthusiastically. There were little stones in the yard, and they crunched under our bouncing feet.

”This is paradise!”

”The promised land!”

”I wouldn`t give this up either!”

Paradise was how mother described her first trip out of the country to the Black Sea pearl of Shotsi.

If someone arrived at Kibbutz Orenim early in the morning feeling in the dumps, the bright shining morning sun would wipe away the doubts, and change them to curiosity. At the door it opened to a totally different landscape compared to Finland.

On the sun scorched wall of the pale ruin of the opposite house, lounged large lazy lizards sunbathing, always one eye open, always ready with a lightning plunge around a corner or into undergrowth. I watched with suspicion grasses and ryegrass all around, what there could be hiding. On the slopes of the ruin grew potted plants like mother`s that here certainly would not have fit in pots, large cacti and other leathery leaf plants. If I had been told that El Al had brought us to the planet Venus, I would have believed it.

In the front of Finlandia house ran a gravel road. A white Renault drove slowly past us, and we gave it some space. A dark handsome smiling man waved. We binked with astonishment. Were all the men on Planet Venus dark, handsome and hot? So far we had only seen men. Were there other females on this planet besides we Finnish maidens, had we arrived in a female`s paradise? Hey life, here we are! I wouldn`t have wanted to be anywhere other than Planet Venus. In my mind I had already extended my two month minimum far in to the future.

I had escaped a difficult situation in Finland, my ex boyfriend. He couldn't make me change my mind with empty promises anymore. I ended up learning about volunteer work on a Kibbutz in Israel.

Mitä on kibbutsi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kibbutsi

https://www.jewishagency.org/what-exactly-is-a-kibbutz/

3 Finlandia huset

 

(English in the end)

Aamuyöllä pikkubussi pysähtyi.

- Ajattelevaista tuoda meidät suoraan vessaan, möläytin nähdessäni matalan kellertävän viheliäisen mökin.

Ulkoseinät olivat maan rajasta halkeilleet ja mustuneet. Harmaita vessanovia oli monta vierekkäin rivissä. Katto oli harmaata aaltopeltiä.

- Tässä on talonne, house father esitteli, ei ylpeästi mutta ihan pokkana.
Hän aukoi ovet huoneisiin, esitteli ne lyhyesti ja toivotti lopuksi laila tov, hyvää yötä.

Talo?

Olimme peruuttaneet pullamössökasarilta 70-luvun kesämökkityyliin. Se oli hökkeli, se oli jono vierekkäisiä ovia. Viidestä ovesta keskimmäinen johti keittiöön. Keittiössä oli muutama yksinkertainen putkijalkatuoli, pöytä, jääkaappi ja vedenkeitin. Sähköt kämpässä sentään oli. Keittiössä oli leipää, voita, jogurttia, keksejä, teepusseja ja kahvijauhoa, jos jollakulla oli nälkä. Huoneet keittiön molemmin puolin olivat meidän volunteerien eli volujen huoneita (volu on lyhenne sanasta volunteeri). Kaikki huoneet olivat vapaita, ketään muuta ei asunut tässä mörskässä. Hökkelin edusta oli laatoitettu ja ovi avautui suoraan huoneisiin ilman eteistä. Molemmissa päädyissä oli kolkko, kulunut vessa ja suihku. Pesuaineen tuoksu oli aromikas ja vieras. Silti tuntui, että koko mökki pitäisi desinfioida.

Jos kibbutsille tuli alakulon vallassa, oven avaaminen huoneeseen ei saanut hihkumaan hurraata. Lattia oli harmaata laattaa, seinät samaa likaisenkellertävää kuin mökki ulkoapäin, huoneen seinustoilla kaksi sänkyä, peitteinä nukkavierut harmaat viltit, ankeanruskeat ruutuverhot ja vaatekaappi. Kaksi meistä jakoi huoneen, minusta ja Ilonasta tuli kämppikset. Kaksi huonetta jäi tyhjiksi, ehkä saisimme jonain päivänä naapuriksi ulkomaan eläviä.

Minun oli tarkoitus vain vilkaista vaatekaappiin. Se olisi kannattanut jättää hyvien yöunien jälkeiseen aamuun, sillä kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado tempaisi välittömästi pyörteisiinsä. Muut tytöt ryntäsivät katsomaan, mistä moinen riemu syntyi. Vaatekaapin takaseinän halki juoksi jokin iso vikkeläkinttuinen, yhtä nopeasti läimähti ovi kiinni. Kaisa ja Ilona tunnistivat elikon oitis torakaksi, kun varovasti uudelleen kaappiin vilkaisimme.

- Torakoiden kanssa tulette kyllä tutuksi, noita ei voi etelän mailla välttää!

- Tämä on tervetulotoivotus muilta voluilta! Tämä on kibbutsikaste! He ovat panneet sen tuonne tahallaan laittaessaan meille huoneet valmiiksi.

Mihin olin joutunut? Maailmasta oli hävinnyt hallinnan tunne, tornado kieputti minua kuin tahdotonta räsynukkea kriisistä kriisiin, vainoharhaisista turvatarkastuksista terroristipoikaystäviin, kamalanmakuisiin oliiveihin, vikkeläkinttuisiin torakoihin ja kamaliin kibbutsikasteisiin. Tornado taisi olla toiselta nimeltään kulttuurisokki. Oli hyvä, ettemme kaikki olleet ensikertalaisia, että joku tiesi eteen vyöryvistä yllätyksistä. Operaatio vaatekaapin valtaukseen olimme kuitenkin yksimielisesti liian väsyneitä, joten suljimme kaapin oven huolellisesti ja annoimme hirviöllekin yörauhan.

Kaaduimme sänkyihin. Oli kodikasta kuunnella nukahtavan Ilonan tasaantuvaa hengitystä, kun mieli oli kaaoottinen, torakka vaatekaapissa, koti ja Suomi toivottoman kaukana ja vapaaehtoisesti olin ne jättänyt. Vaivuin painajaisuneen, joksi elämäni oli muuttunut. Olin sitoutunut tekemään kibbutsilla vapaaehtoistyötä ainakin kahden kuukauden minimiajan korvaukseksi Finkivin ja kibbutsin toimistoväen vaivoista. Oikeasti en ollut huolestunut, vaan täynnä jännitystä ja odotusta. Oli alkamassa täysi arvoitus ja aamulla alkaisi valjeta, millainen se oli.

 

Eikä ensivaikutelma Orenimista pettänyt, kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli vievä jalat altani ja maan jalkojeni alta.

Finlandia huset oli saanut asukkaat ja alkanut elää.

Translated by a kibbutz friend:

3 Finlandia house

Early morning the bus stopped.

”How nice of them to bring us directly to the latrines”, I blurted as I saw a low yellowish miserable shack.

The bottom outside walls were cracked and blackened. The grey bathroom doors were lined up next to each other in a row. The roof was grey corrugated sheet metal.

”This is your house”, house father said, with a straight face.

He opened the doors, and briefly introduced our room, kitchen, bathrooms, and showers, and finally wished us laila tov, good night.

Our house? We had just regressed from the abundant, plush `80s, decades back to the level of a summer cottage. Our house was a shack, with a row of doors. Of the five, the middle one led to the kitchen. In the kitchen was a table, pipeleg chairs, a refridgerator, and an electric kettle. So at least we had electricity. The kitchen had food if someone was hungry, bread, butter, yogurt, cookies, teabags, and coffee grounds. The rooms on the either side of the kitchen were our volunteers` rooms. All the rooms were vacant, no one beside us lived in this poky hoke. In front of the shack, the ground was paved, and the doors opened straight into the rooms without a hallway. Both ends had a wash area that included toilets, and showers. The cleaning substance had a strong and foriegn smell. It still felt like the whole shack should be fumigated.

If you happened to be coming to the Kibbutz depressed, these rooms would not brighten your mood. The floor was grey tiles, the walls inside were the same washedout yellow as the outside, against each side wall was a bed, covered by mangy old blankets, darkbrown checked curtains, and a wardrobe. Two of us shared a room, Ilona and I became roommates. Two rooms remained empty, maybe one day we would get neighbours from the outside world.

I just meant to take a peek at the wardrobe. It might have been better to leave it for morning after a good nights sleep, because the ”circus carousel rollercoaster tornado”, that is the kibbutz started to roll immediately. The other girls rushed to what the fuss was all about. Across the back of the wardrobe ran a swift creature, and the door slammed closed again. When we carefully opened the door again, Kaisa and Ilona identified it as a cockroach.

”You will get to know roaches well, you can`t avoid them in the south”.

”A welcome gift from the other volunteers. Kibbutzbaptism! They put it there for us while they were preparing the rooms.”

What had I gotten myself into? My world was spinning out of control, a tornado was whirling me like a rag doll from crisis to crisis, from paranoid security checks to terrorist boyfriends, to horrid olives, to swift cockroaches, to Kibbutz baptisms. The tornado had another name, Culture Shock. It was good that not all of us were first timers, at least someone could help us with the surprises that kept hitting us. We were too tired for Operation Take Control of Wardrobe, so we carefully closed the door, and left the monster in peace for the night.

We collapsed in to our beds. It was homey to listen to Ilona as her breathing evened out and she fell asleep, compared to the chaos of my mind, a roach in the closet, home and Finland so far away, and I had voluntarily left them. I slipped into a nightmare that my life had become. I had signed on for at least two months of voluntary work on a Kibbutz, to compensate Finkiv, and the Kibbutz for their care. Actually, I was not worried, just full of excitement and expectations. A mystery was ahead of me, and the dawn would bring it on.

Orenim`s first impression did not disappoint. The ”Circus carousel rollercoaster tornado” would sweep me off my feet, and pull the earth out under them. And Finlandia house had received residents,and come to life.