57 Ei voisi vähempää kiinnostaa

 

House father sai minut ja Ilonan lähtemään reppureissaajiksi. Olimme aluksi suunnitelleet innoissamme Israelissa matkustamisesta, jopa Egyptissä kuten monet volut. Mutta nyt loma oli meille pakko, karkoitus paratiisista, puolentoista viikon via dolorosa poissa maailmantapahtumien polttopisteestä, Sirkus Orenimilta. Ehdotimme house fatherille, että lahjoittaisimme lomapäivämme niitä kipeästi himoitsevalle Kaisalle, mutta house father kääntyi kantapäillään ja mutisi jotain hulluista suomalaisista. Pyysimme house motherilta armoa, saisimmeko tehdä vapaaehtoistyötä lomapäivinä, mutta hänkin oli armoton. Olimme niin  hupsuja, että olisimme uhranneet Israelin kulttuurihistorian näkemisen ja sen sijaan tuijottaneet omaan napaan vain yhdellä kibbutsilla Jumalan selän takana Ala-Galileassa. Tai ehkä olisimme tuijottaneet Gillesin ja Chaimin napoja. Niinpä teimme kompromissin. Me uhrauduimme pitämään lomaa, mutta olisimme myös armollisia itsellemme. Koska meidän oli pakko matkustaa, menisimme esimerkiksi Tel Aviviin ja takaisin kibbutsille sapattidiskoon ja arkena jatkaisimme taas Jeruun. Se olisi vain 300 kilometrin mutka.

Gilles jäi nukkumaan parisänkyymme, kun lähdin pakkolomalle. Viimeinen vilkaisu ovelta sänkyyn  poltti silmiäni. Vietimme edelleen yöt omissa makuupusseissamme kädestä kiinni pidellen. Kun Gilles oli tullut illalla luokseni, hän oli laittanut takkinsa tuolille ja pyyhkeeni päälle. Olin nyt matkalla ilman pyyhettä. Olin surkea matkailija. Repun olin muistanut ottaa mukaan, joten en voinut palata sitä hakemaan. Elämäni oli hallitsematonta.

Olimme puhuneet Gillesin kanssa yöllä ensimmäisen kerran siitä, voisimmeko oikeasti olla yhdessä kibbutsin jälkeenkin ja sitten minun piti lähteä pirun pakkolomalle. Tunnustin Ilonalle vihdoin sadan kilometrin bussimatkalla välillä Haifa-Tel Aviv, miten lirissä oikeasti olin kukkakaupassa työskennelleeseen terroristipoikaystävään. Suunnittelin, millaisen hääkutsun lähettäisin Suomeen. Olipa ihana vihdoin matkustaa ympäri Israelia, kun ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Lomareissut ympäri Israelia olivat monille kibbutsireissun huipentuma, mutta meillä Suomessa olivat ikkunat metsään päin ja olimme tuleen tuijottelijoita. En tuntenut itseäni hyväksikäytetyksi halpatyövoimaksi enkä halunnut palkkakuponkia Haifan huveihin, vaan halusin vain kupongin Sirkus Orenimin nautintoihin. 

Ajoimme bussilla Tel Aviviin, kevään kukkulalle, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Luimme opaskirjasta kunnon turistin lailla, että Tel Aviv oli Israelin ensimmäinen moderni juutalaiskaupunki, sen kaupallinen keskus, siellä olivat teollisuuden pääkonttorit, puolueiden keskustoimistot, kaksi yliopistoa, museoita ja kibbutsiliikkeen pääpaikka. Mutta se ei merkinnyt minulle mitään, sillä Gilles jäi nukkumaan parisänkyymme, kun loin viimeisen katseen taakseni. Tel Avivin hostelin makuusalissa isäntä kosketteli poskeani ruvetessani nukkumaan, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa.

Jerussa itkimme Itkumuurilla,meillä oli TODELLA syytä itkeä, ja muurin rakoihin työnsimme hääkutsut. Vanhan kaupungin muurissa näimme varoituksen pommi-iskusta. Juutalainen oli surmannut arabin ja nyt arabit vannoivat kostoa surmaajan suvulle. Ok, jos välttämättä haluatte tappaa toisianne, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Jerun linja-autoasemalla tarjoilijapoika Mohammad jahtasi minua naisten vessaan, pakenin lukon taakse, torakat juoksivat seinäviertä, mutta en olisi voinut vähemmän välittää torakoista ja Mohammedista. Torakat ja perässäni juoksevat miehet olivat ihan arkipäiväinen juttu. Jotain uutta olisi nyt keksittävä kulttuurisokkiin.

Kävimme Juudean vuorilla miljoonia vuosia kehittyneessä Soreqin tippukiviluolassa, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Toiset tippukivet roikkuivat katosta, toiset nousivat maasta. Jopa luonto nauroi meille. Soreqissa oli luonnon tippukivitaideteos nimeltään Onneton rakkaus. Kaksi tippukiveä oli sentin päässä kosketuksesta, mutta ne eivät koskaan yltäisi hipaisemaan toisiaan. Itkimme Ilonan kanssa käsi kädessä niiden traagisen kohtalon takia, me niin tiesimme, mitä ne kävivät läpi. Ne olivat Gilles ja minä. Ne olivat Chaim ja Ilona.

Soreqissa oli samaan aikaan suomalainen turistiryhmä, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Hiippailimme heidän lävitseen samoin kuin kävelimme kylmäverisenä läpi Israelin kuumaveristen miesten heitä näkemättä ja kuulematta. Meitä nauratti, kun turisteja kuljetettiin turistibussilla siististi nähtävyydestä A nähtävyyteen B ja hikinen tekopirteä opas kulki edellä heiluttaen sinivalkolippua. Ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Suomeen palattuaan he sanoisivat tuntevansa Israelin, vaikka olivat maanneet viikon Punaisen meren rannalla lukuun ottamatta päiväretkeä Jeruun, vaikkeivat olleet ajaneet Karmelin karusellissa, maistaneet Jezreelin laakson pohjamutaa eivätkä rakastaneet Sirkus Orenimin miehiä.

Kelluimme maanpinnan matalimmassa kattilassa Kuolleessameressä 400 metriä merenpintaa alempana Kalia Beachilla. Merivedestä kolmannes oli suolaa. Suola oli kiteytynyt inhottaviksi liukkaiksi suolapiikeiksi järven pohjaan ja pelkäsin, että kaadun ja vedän suolavettä keuhkoihin. Suola kirveli pomelopuiden repimiä naarmuja, ilmailutuotteiden viimeistelyssä piinattuja sormia ja varsinkin pakkolomalaisten sieluja. Tuskin Kleopatra vuosituhansia sitten nautti suolavedestä meitä enempää. Hän varmaankin hoiti mieluummin kuuluisaa kauneuttaan mustassa mudassa. Kleopatralla oli tarpeeksi  shekeleitä Kuolleenmeren mutakylpyyn, meillä ei ollut. Siellä oli myös rikkivesiallas, joka kiihdytti aineenvaihduntaa niin, että sydäntautisen ei siihen sopinut mennä, joten me emme voineet mennä siihen.

Kuolleenmeren suolaprosentti vaan nousi, kun itkimme lisää suolaisia kyyneleitä, koska kaipasimme niin Sirkus Orenimia ja olimme katkeria pakkoloman takia ja yhä katkerammin itkin, kun muistin viime vilkaisun parisänkyyn, johon Gilles jäi nukkumaan. Kuollutmeri oli niin kuollut paikka, mutta en olisi voinut olla vähemmän kiinnostunut.

Eilatiin satuimme vuoden kylmimpien päivien ajaksi. Rantaloma meni pieleen, kaikki meni pieleen. Suomalaiset YK:n rauhanturvaajapojat houkuttelivat meitä illalla diskoon, mutta enää emme halunneetkaan suudella hiekkaa kunnollisten suomipoikien jalkojen alla eikä olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Anteeksi vaan, mutta etelän miehet veivät jo teidän naisenne.  Jäätelönmyyjä, joka käveli rannalla, yritti piristää meitä hokemillaan: no money no funny, no money no honey, mutta itkimme vain lisää. Meret ympärillämme vaihtuivat kuolleista eläviin ja punaisista sinisiin, vihreisiin ja turkooseihin, mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa.

40 Yhteisöelämää

 

Heprean tunnilla meille oli kerrottu, että iltaisin kibbutsilla ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, ryypätä ja naida. Chadar ochelin dubatut elokuvat olivat heprean kielimuurin takana ja tv-elokuvat jäivät näkemättä, sillä emme kotiutuneet ison volu talon olohuoneeseen. Baabelin tornin kaaos teki Walesin ja Yorkshiret murteet niin vaikeaksi, että volu talon länsi leidit ja Finlandia husetin skandiblondit eivät koskaan tutustuneet toisiinsa satunnaisia tervehdyksiä enempää. En pitänyt enää halvasta vodkasta ja intoxication.  Nykyään join vain hillitysti kuin länsi leidi bakbuk jajim Fantasiaa, jumalten nektaria sapatti-iltaisin enkä enää kuin perinteinen suomalainen, joka halusi vain tulla nopeasti humalaan. Seksi oli satunnaista ja nopeaa, jos sitä tapahtui joskus chadar ochelin kulmilla puhtaiden tiskien aikaan, joten sitäkään ei voinut sanoa harrastukseksi. Onneksi oli sentään  heprean tunnit.


Chadar ochel oli lounasaikaan hektinen ja ruuhkainen kibbutsiunivormuisine ihmisineen, mutta illalla päivällisellä tunnelma oli toisenlainen, verkkainen ja viipyilevä. Päivän työ oli päättynyt ja ikkunoistakin näki vain lempeän pimeyden ja lamppujen alla tunnelmallisen keskusaukion puiston. Vaikka meillä oli ikioma Finlandia huset, myös meille chadar ochel oli yhteisöelämämme ydin ja aktiivinen yhteisömme näkyi ja kuului kauas. Kommuunielämässä parasta oli se, että aina oli lähellä ystäviä. Söimme kauan, juttelimme ja nauraa rätkätimme. Huumori oli älyvapaata, huvit ihan ilmaisia. Kaisan nauru raikasi kuin 200 kanaa olisi muninut 200 täydellistä munaa. 

Olimme Orenimin unelmien volu, iloisia ja tyytyväisiä. Vietimme kommuunielämää ehkä jopa aidommin kuin jotkut kibbutsin jäsenet. Emme haikailleet iltaisin yhteisöstä pois omaan kopperoomme omia sapuskoita omissa vaatteissa keittelemään, vaan istuimme sinisessä työunivormussa läpi koko päivällisajan ja nautimme pöydän kaikista antimista chadar ochelissa. Uskaltauduin maistelemaan yhä useampia ruokia. Kuin kelpo kibbutsnik odotin jonossa, kun chadar ochel volu toi lisää hummus, joka sai minut kauhistumaan ensimmäisenä aamuna, että kuolisin täällä nälkään, oli nyt herkkuruokaani. Hummus oli leivänpäällistahna, johon oli tehty kikherneitä, seesaminsiemeniä ja valkosipulia. Vasta kun kattaus kerättiin pois ja chadar ochelia siivottiin, lopetimme teen lipittämisen ja laulamisen ja lähdimme iltakävelylle pitkin kibbutsin polkuja.

Meillä ei ollut ongelmia, miten viettää aikaa iltaisin. Ympärillä oli aina reipas volu ryhmä. Yksinkertaisessa kibbutsielämässä ei ollut helppoja valmiita huvituksia kuten elokuvat tai shoppailu, mutta nuorilla ihmisillä oli aina jotain kivaa tekemistä. Kuuden tunnin työpäivä oli lyhyt eikä aikaa kulunut työmatkaan, arkiseen kaupassakäyntiin tai ruoanvalmistukseen. Kibbutsilla kaikki sijaitsi parin sadan metrin sisällä. Oli aikaa elää. Oli aikaa elää ainutlaatuista juhlahetkeä, yhtä ihmiselämän parasta, jollei ihan parasta, huoletonta nuoruutta. Oli aikaa tehdä mieluisia asioita. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, koska ei ollut televisiota, kännykkää eikä tulemista ja menemistä. Oli aikaa luoda. Oli aikaa ystävystyä ja olla yhdessä ihmisten kanssa. Mitä vähemmän elämässä oli turhia asioita, sitä enemmän oli aikaa ystäville. Olimme täysin irti Suomen elämästämme ja sen tilalle tullut volu yhteisö. Juttelimme loputtomasti tunteistamme, ajatuksistamme ja kokemuksistamme, nauroimme ja itkimme hillittömästi, lauloimme, piirsimme, kirjoitimme ja luimme runoja, kirjoitimme aerogrammeja ja teimme iltapäiväretkiä. Minulla oli vain pieni 1500 markan matkakassa, joten huvituksiin kibbutsin ulkopuolella rahaa ei ollut. 

Kun Sirkus Orenim vei sieluni, en kaivannut mitään kibbutsin ulkopuolelta enkä mistään koko maailmasta enkä ostellut juuri muuta kuin falafelia, halvaa ja eksoottista jäätelöä. Orenim antoi ylevän periaatteensa mukaan minulle kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nautin minimalismista. 

Aluksi pidin päiväkirjaa ja kuten aforismi tiesi, pian nuoren tytön päiväkirja oli kuin romaani pojista. Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli juuri viemässä jalat altani ja maan jalkojeni alta. Mutta kun elämä vei minut mukanaan, päiväkirja jäi. Senkin aforismi tiesi: hyvät tytöt kirjoittavat päiväkirjaa, pahat tytöt eivät ehdi. Minulla oli mukana runokirja nimeltään Parantava runo, Healing Poem. Se oli osuva valinta. Parantavaa runoa tarvittiin usein, koska elimme hektisten kokemusten ja tunteiden sirkuskarusellissa Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon. Oli turvallista istua yhdessä elämän karusellissa tauno siskojen kanssa. Mitä ikinä Sirkus Orenimissa tapahtuikaan, jäi ikiajoiksi Orenimille, vain me ja laiskat liskot tiesivät. Olimme tulleet kibbutsille yksin ja jokainen tarvitsi monta arkunkantajaa. Niinpä ystävyys syntyi rakettinopeasti. 

Valokuvasin elämäämme ja kibbutsin valokuvakehittämö teki kuvat. Kuvissa volut juhlivat, nauroivat, tanssivat, joivat bakbuk jajim Fantasiaa ja Maccabee-olutta, silmät loistivat ja posket hehkuivat. Toisissa kuvissa teimme töitä ilosta sädehtien. Kaikilla kibbutseilla eri vuosikymmenillä otetut valokuvat olivat aivan samanlaisia. Valokuvat vaihtuivat mustavalkoisista värillisiin, hius- ja vaatemuoti vaihtui mutta silti ne kuvasivat samaa todellisuutta. Samat rähjäiset talot, samat vaatimattomat huoneet, samat oranssinruskeat verhot, sama likaisenkeltainen seinämaali ja samat iloiset ja tyytyväiset volut. Epäilimme, että kelmeänkeltainen maali oli ollut huikeassa alennusmyynnissä ja kibbutsi liike oli ostanut sitä kaikille yli 250 kibbutsille. Myöhempinä aikoina Facebookin voluryhmän ylläpitäjä huomasi, että sama kuva eri versioina ilmestyi aina uudelleen ryhmän seinälle. Hän loi säännön, millaisia valokuvia voluhuoneista ei saisi enää julkaista. Niissä ei saanut olla oranssit verhot, ei yhdeksän volua ahtautuneena samalle sängylle partakoneenteränohuelle patjalle, ei pupunkorvasormia jonkun pään takana, ei joku katsomassa väärään suuntaan ja jollakulla sylissään kitara, ei lattialla monikäyttöistä lämmitin-leivänpaahdin-yhdistelmäkonetta eikä seinällä graffitia ja Israelin karttaa. Sellaiset poistettaisiin. Siispä ryhmän seinä olisi aina tyhjä voluhuoneiden valokuvista.

Vaikka meillä ei ollut koti-ikävää, suomalaisilla lauluilla oli jokin merkitys, koska lauloimme niitä usein. Lauloimme Finlandia husetin olohuoneessa, chadar ochelissa päivällisen päätteeksi teetä juodessamme, juodessamme ennen partya, vaeltaessamme partyihin ja Playboysiin sekä busseissa läpi Israelin. Israelilaisissa kansanlauluissa oli iloiset sanat ja sävelet verrattuna suomalaisiin. Lauloimme Suuria shekeleitä, Hei Israelista heilin minä löysin, Väliaikaista kaikki on vaan, Peppi Pitkätossu, Petteri Punakuono, Valkea joulu ja Sylvian joululaulu. Suomalaiset laulut yhdistivät taunosiskojen porukkaa ja oli  napanuora kaukaiseen kotimaahan. Laulu Sininen ja valkoinen sai uuden merkityksen: "Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisi". Muinaisina aikoina suomalaiset olivat ajatelleet: "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia". Meille suomalaisuus oli itsestään selvää, mutta Orenimilla päivitimme tuon lauseen oman kokemuksemme pohjalta: "olen aina tiennyt, että olen suomalainen, mutta nyt myös tunnen olevani suomalainen". Kun olimme kaukana, pystyimme näkemään tosi lähelle. Mutta nyt emme kaivanneet Suomeen ollenkaan. Paitsi Satu ikävöi Mikkoa.

Juomalaulumme kertoi kulkureiden asenteen. Elimme Karmel-vuoren huipun ja Jezreelin laakson mudan kautta, pelasimme pelejä, joita kuumaveriset miehet halusivat estottomien vapaamielisten skandinaaviblondien kanssa pelata, kuljimme halki Israelin ja radio soi Mashinaa. Emme palvoneet maallista mammonaa tai matkasekkejä, vaan ostimme Maccabee, Fantasiaa, falafelia, halva, täyteläistä jäätelöä ja matkalippuja Israelin maanteille. Annoimme diplomi-insinöörien, jotka Helsinki-Vantaan lentokentällä itkivät peräämme, tallettaa shekelit. Ilonahan oli ehdottanut DI:lle, että he lähtisivät tämän armeijan jälkeen yhdessä kibbutsille, mutta DI oli nauranut vapaaehtoistyölle. Eipä Sirkus Orenimilla suomipoikia näkynyt, mutta joitain suomalaisia poikia sentään kuulin muilla kibbutseilla olleen.  

Yhtenä iltana palasimme huoltoasemalta halva- ja jäätelöostoksilta tulisen päivän viilentyessä. Kesä oli kärventänyt kibbutsin pellot rutikuivan ruskeiksi. Vuoden kääntyessä lopuilleen pohjoinen biologinen kellomme kertoi, että oli talven, lumen ja joulun aika, mutta talvesta ei näkynyt merkkiäkään. Neljän vuodenajan maasta tulleilla oli verissä luonnon muuntuminen alati viikosta toiseen ja vuodenkierto, mutta täällä kesä vaan jatkui ja jatkui. Kaipasimme niin lunta, että näimme kangastuksen. Pellot olivat yhtäkkiä tulvillaan lunta ja kuin lapsina ryntäsimme siihen uimaan, pyörimään ja tekemään lumienkeleitä. Tuntui hassulta, että kirjeissään ystävämme Suomessa haikailivat uima-allaseloamme ja Israelin aurinkoa ja inhosivat Suomen syyssateita. Me olisimme voineet jo luopua Venus-planeetan auringosta. Aloimme laulaa Sylvian joululaulua. Oli helppo ymmärtää, että vaikka runoilija oli sypressien maassa, talvella hän kaipasi suomalaista joulukuusta. Mutta paluulennolle emme edelleenkään haikailleet.

Kaikki eivät pitäneet laulamisestamme. Jasper oli minun ja uusien tanskalaisten tyttöjen kanssa Haifassa. Paluumatkalla bussissa lauloin suomalaista laulua. Jasper yritti vaientaa minut varoittamalla bussitarkastajasta. Se oli turha huoli, olihan minulla bussilippu shortsien taskussa. Jasper olisi voinut ottaa rennosti ja nauttia tunnelmallisesta bussihetkestä. Gilles kertoi minulle myöhemmin, että Jasper oli niin ahdistunut häpeästä, että oli lähes hypännyt ulos bussista. Myös Åsa valitti iltapäiväretkellä Accon merenrantakaupungissa, että laulamalla pilasimme tunnelman. Joillekin ei mikään kelvannut. Me tauno siskot olimme aitoja estottomia vapaamielisiä skandinaaviblondeja, irti häpeästä.

Hine Ma Tov Umanaim

37 Kuminauha-allergia

Ihailijoittemme iän vaihteluväli oli leveä. Alin ja ylin turvallinen ikä oli tuntematon.

Teimme usein iltapäivä- ja sapattiretkiä Haifan ja Nasaretin ohella lähikaupunkeihin ja -kyliin. Kaisa, Ilona ja Jasper suunnittelivat ja minä, Satu, Åsa, Maj-Britt ja uudet tanskalaistytöt lähdimme mukaan. Kotipysäkillä panimme peukun alaspäin - nyt tiesimme, mihin peukalon piti osoittaa - ja jos ennen bussin tuloa jokin auto poimi meidät kyytiinsä, matkustimme sillä. Tällä kertaa olimme matkanneet Afulaan, Jezreelin laakson suurimpaan kaupunkiin, ja söimme keskusaukiolla tosi hyvää pistaasipähkinäjäätelöä. Noin 15-kesäinen poika istui lähistöllä polkupyörän satulassa. Emme kiinnittäneet häneen huomiota, kunnes Maj-Britt ärähti. Jokin oli työntynyt näkyviin shortsien väljästä lahkeesta. Katsoin hetken suoraan silmiin elämäni ensimmäistä itsensäpaljastajaa ennen kuin juoksimme poikaa kohti ja hän ajoi pyörällään karkuun. Vaikka eihän hänestä meille varsinaisesti haittaa ollut.

Afulan pyöräpoika oli nuorin, mutta Hasad ei ollut vanhin ihailija. Satu oli siirretty vakiotyöpaikastaan poolilta vähäksi aikaa tehtaalle, koska siellä oli jotain kiireistä työtä. Kuusikymppinen Uri opasti Satua työssä. Niinpä Satu oli ollut ystävällinen ja jutellut hänen kanssaan, kun hän sai kontaktin kibbutsnikiin. Nyt Uri oli jo monta kertaa pyytänyt Satua  katsomaan heprealaisia televisio-ohjelmia bakbuk jajimin kera illalla. Satu ei halunnut niin paljon kontaktia. 1960-luvulla parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäiset volutytöt saapuivat kibbutseille, Uri oli ollut nuori sotilaspoika. Satu ajatteli, että oli epäkohteliasta kieltäytyä vanhan ystävällisen miehen kutsusta, mutta Uri olisi voinut olla hänen isoisänsä. Niinpä Satu piileskeli chadar ochelissa selkämme takana, ettei hän joutuisi taas sanomaan jotain tekosyytä Urille.

Pohdimme, mistä oli pohjimmiltaan kyse ja pitäisikö Satun vaan mennä reippaasti.

- Olemmeko me volutytöt kibbutsin vanhojenpoikien ilotalo ylöspidolla, aloimme epäillä.
- Minä kyllä luulen, että Uri vain kaipaa seuraa, haluaa kuulla Suomesta ja olla ystävällinen, kun me tulemme tänne tekemään vapaaehtoistyötä. Hän voi jopa ajatella, että on epäkohteliasta olla kutsumatta kylään täällä vieraana olevia. Eiväthän muut kutsu meitä eikä meillä ole edes omia kibbutsiperheitä niin kuin joillain muilla kibbutseilla. Ja olemmehan me volut kotiin palattuamme tavallaan kuin Israelin lähettiläitä, kun ympäri maailmaa viemme viestiä, miten ihanaa on tässä maassa, jolla on kyseenalainen maine palestiinalaiskysymyksen takia, Kaisa sanoi.
- Onneksi sinä Kaisa ymmärrät näitä asioita, sanoin ihaillen.

- Olisi kyllä hyvä puhua tästä jonkun kibbutsniknaisen kanssa, mutta en tunne ketään niin hyvin, että olisi helppoa kysyä, Ilona sanoi. 

Kukaan meistä ei tuntenut eikä meillä Orenimilla ollut adoptioäitiä. 

- Vaihto-oppilaatkin olivat koulussa tosi suosittuja, kaikki halusivat heihin tutustua ja kutsua kotiinsa. Kibbutsnikit ajattelevat varmastikin samoin, Ilona sanoi.
- Voivat he ollakin tai ei, Satu oli edelleen epäluuloinen. 
- Minä luulen, että jotkut miehet sekoavat, kun nuoret tytöt tulevat tänne seikkailemaan. He luulevat meidän haluavan maistella kaikkea uutta. Mutta jos heille sanoo lo lo ei ei, he saattavat rauhoittua ja heistä voi tulla hyviä kavereita, sanoi Ilona, jolla oli jo parin vuoden takainen kibbutsielämys takana.
- Beseder, selvä. Niinpä menen kulttuurien kohtaamiseen, mutta vain jos joku tulee mukaan, Satu päätti.
Mutta vaikka olimme vapaaehtoisia, kukaan ei ollut vapaaehtoinen lähtemään Satun kanssa.
- En mene sitten minäkään. En minä halua. Sanon edelleen tekosyitä ja piiloudun teidän selkänne taakse, kunnes Uri tajuaa. Mutta nyt emme saa koskaan tietää, päätti Satu.

- Sovitaan niin, että jos joku naiskibbutsnik kutsuu meidät kotiinsa, sen jälkeen vierailemme myös miesten luona, Ilona päätti.

- En ole kertonut teille kaikkea pomostani Shaharista poolilla, Satu sanoi.
- Mitä? Lo lo, ei ei!
- Shahar työskentelee alasti, kun vain me kaksi olemme poolilla aamusin, Satu uskoutui.
- Lo lo, ei ei!
Shahar oli komea, nuorekas ja hoikka kuten useimmat kibbutsnikit.
- Onhan hän hyvännäköinen mies. Mutta lo lo, ei hän ole ehdottanut mitään. Ehkä hänellä on kuminauha-allergia tai jotain, minkä vuoksi hän ei voi pitää uimahousuja. Ja minä olen uskollinen Mikolle.
- En kestä Sirkus Orenimia. Kun palaan Suomeen ja näen ensimmäisen kunnollisen luotettavan suomijuntin, kumarrun hänen eteensä ja suutelen maata hänen jalkojensa alla. Olen kerta kaikkisen kyllästynyt näihin etelän kuumaverisiin miehiin, puuskahdin.
- Niin minäkin!

Meillä oli Suomi-fantasia. Vaiko Suomi-utopia?

31 Falafel

 

Silloin, kun itsetuntoa ei tarvinnut nostaa, matkustimme länteen Haifaan Välimeren rannalle. Haifa oli Israelin kolmanneksi suurin kaupunki. Se oli aivan erilainen kuin veljensä Nasaret, länsimaisempi kaupunki. Toki sielläkin skandinaaviblondi sai mieshuomiota kuten kaikkialla läpi Israelin, mutta juutalaiskaupunkina se ei ollut yhtä läähättävä ja päälletunkeva kuin arabikaupungit. Haifa oli rakentunut Karmel-vuoren rinteille sataman yläpuolelle. Vuoren huipulla oli bahai-uskonnon maailmankeskus temppeleineen ja rinnepuutarhoineen. Bahai-temppeli oli yksi Israelin matkailun must ja sijaitsi niin lähellä Orenimia, että meidän pitäisi ehdottomasti käydä jollain iltapäiväretkellä siellä. Teimme retkiä joskus vain suomalaisten kesken, joskus Jasper oli mukana ja joskus muitakin volu tyttöjä ja poikia. 


Haifasta tuli vakifalafelpaikkamme. Mauttomalla ruskealla kastikkeella kalibroitu suomalainen makumaailmani oli jo päässyt yli järkytyksestä, jonka  ElAlin musta oliivi ja chadar ochelin herkut aiheuttivat. Falafel oli suosittu pikaruoka, lähes Israelin kansallisruoka. Pitaleipä leikattiin ylhäältä auki ja tasku täytettiin friteeratuilla kikhernepyöryköillä, salaatilla, tomaatilla, kurkulla ja vahvan ja vieraan makuisilla kastikkeilla esimerkiksi tahini. Kikhernepullat oli maustettu ätäkästi korianterilla, cayennepippurilla, kuminalla ja valkosipulilla. Falafel oli kuin Israel. Se poltteli minua, se puistatti minua, mutta rakastuin intohimoisesti puolentoista shekelin kansallissnacksiin. Sen kanssa joimme ihanaa mangonektaria. Tässä kuumuudessakin katujen ruokakojut olivat niin hygieenisiä, ettei niistä saanut vatsavaivoja, kun vatsa oli tottunut paikalliseen bakteerikantaan.

Kun palasimme bussilla kibbutsille, kotipysäkki oli helppo tunnistaa Jezreelin tasangolla, jota kaukaiset vuoret ja sypressit kehystivät. Siltä tuntui paluu kotiin. Kotiin. Orenimista oli tullut kotini. Hyppäsimme bussista. Hämärä oli lempeä ja illan tuuli vielä lämmin mutta samaan aikaan jo viilentävä. Ilma oli sopiva, kaikki oli sopivaa. Kaikki elämässäni oli kunnossa. Olin tehnyt oikean valinnan, kun en valinnut Suomessa kumpaakaan huonoa vaihtoehtoa, vaan valitsin kolmannen vaihtoehdon. Jätin sen kaiken taakseni. 

Kibbutsin kauniit valkoiset Subarut, jotka palasivat kibbutsin ulkopuolisilta työpaikoilta ja opiskelupaikoista illaksi kotiin, pysähtyivät. 

Kuskit tiedustelivat: - Orenim?
Ystävällisyys ja avuliaisuus olivat kibbutsin arvoja. Kuuluimme yhteisöön. Me autamme heitä, joten myös he auttoivat meitä. 
Emme olleet matkalla läheiseen arabikylään, johon tie haarautui hieman ennen kibbutsia ja josta iltaisin kuului arabimusiikki. 

Vastasimme: - Ken, kyllä.
Meidät vietiin chadar ochelin keskusaukiolle, ehkä ajatellen, että asuimme keskusaukion isossa siistissä volu talossa muiden tyttöjen lailla. Emme rikkoneet täydellistä hetkeä, jätimme kertomatta Finlandia husetista. Chadar ochelin aukiolta oli vain pari sataa metriä matkaa hökkelillemme. Tai ehkä he ystävällisesti lennättivät meidät suoraan päivällispöytään. 

Voluelämä oli huoletonta ja kaikki tiet päätyivät lopulta chadar ochelille.

17 Lilalo

 

Volun elämä Orenimilla ei ollut pelkkää vapaaehtoistyötä. Ennen kuin edellisten partyjen univelat oli nukuttu pois, joku antoi jo uuden partykutsun. Arkipartyt olivat haaste kuusipäiväisen työviikon ja varhaisten aamuherätysten maassa. Juhlimista ei kuitenkaan voinut jättää vain yhteen sapatti-iltaan viikossa, vaikka seuraavana aamuna meidän täytyi jatkaa ilmailutuotteiden viimeistelyä.

Aina löytyi syy pitää party illalla. Isossa volujen ja nuorten kibbutsnikien porukassa jollakulla oli aina synttärit tai ainakin nimipäivä tulossa tai menossa, nuori pääkokki George teki siirappisia  pannukakkuja tai joku Yona oli lähdössä kolmeksi vuodeksi armeijaan. Juhlimme perusteellisesti Yonan siirtymäriittiä ja jossain vaiheessa iltaa selvisi, kuka Yona oli.

Partyvalmistelut alkoivat kuten Suomessakin juhlallisella viinakaupassa käynnillä. Kibbutsin Lilalo-kauppa toimitti viinakaupankin virkaa. Israelissa ei ollut alkoholimonopolia kuten Suomessa. Viinan myynti voluille oli kibbutsille varmaankin hyvä bisnes. Lilalo-sana tarkoitti minulle sinulle hänelle, siis viinaa minulle, viinaa sinulle, viinaa hänelle, viinaa meille kaikille. Lilalosta sai myös tupakkaa,  karkkia, suklaata ja pähkinöitä, jäätelöä ja äidille kirjeisiin postimerkkejä, kibbutsiaiheisia postikortteja ja aerogrammeja eli ilmakirjeitä. Myytiin siellä myös muutakin, mutta volu ei tarvinnut muuta. Kibbutsi ja Lilalo antoivat kaiken, mitä ihminen tarvitsi. 

Saimme taskurahaa 9.5 shekeliä eli 30 Suomen markkaa viikossa kuuden päivän työstä, viisi markkaa päivältä, alle markan tunnilta. Olimme halpatyövoimaa ja tulleet tänne täysin vapaaehtoisesti, jopa niin innokkaina, että maksoimme itse lennot, laitoimme rahamme matkasekkeihin ja maksoimme Finkiville toimistokulut. Taskuraha saatiin palkkakuponkina, joka oli käypää valuuttaa vain Lilalossa eli kibbutsin shekeleitä ei tuhlattu kibbutsin ulkopuolelle. Koska kibbutsi periaatteensa mukaisesti antoi volullekin työtä vastaan kaiken, mitä ihminen tarvitsi, taskuraha riitti ruhtinaallisesti volun tarpeisiin eli juhlimiseen. Ihminen tarvitsi lopultakin aika vähän, se kaikki oli täällä. Oli vain yksi poikkeus. Orenimin parturin käsiin en päätäni antaisi, sillä olin nähnyt erään volun leikatut hiukset.

Lilalo oli meille auki vain yhden tunnin viikossa ruokatunnin aikana. Se oli halpa. Viikon palkkakupongilla saisi yhdeksän pulloa Elite-vodkaa ja lisäksi yhden viinipullon. Elite-vodka maksoi shekelin, viisi Suomen markkaa, viiniputeli vain puolet tästä. Maccabee- ja Goldstar-olut maksoivat yhden shekelin. 80-luvun suomineito osasi juoda vain vodkaa ja vermuttia Israeliin saapuessaan, mutta arkipartyihin oli järkevää hankkia jotain laimeampaa seuraavan työpäivän kärsimysten välttämiseksi. Näin muun Euroopan ja länsimaiden juovan olutta ja viiniä, joten ostin itsekin israelilaisia juomia, pari pulloa Maccabee-olutta ja pullon Karmel-viinitilan Fantasia-viiniä. Riittäisivätkö ne yksiin partyihin? Suomalainen tuli hulluksi etelän halvoista hinnoista. Joillain kibbutseilla oli baarikin, mutta vaikka Alonimilla ei ollut, emme siltikään kärsineet nesteen puutteesta tai kuivumisesta. Vain Fantasia-pullo käteen, kielimuuria purkamaan, vanhempien varoituslitaniaa rikkomaan ja partyihin.

        Kuva Facebookin Kibbutz Violunteers -ryhmästä

16 Uskoutumisia

Maanantai-iltana kello kahdeksalta menin katsomaan Jordanin ruskeita silmiä chadar ochelissa. Siellä oli iso valkokangas, filmikone ja muutamia kymmeniä tuoleja valkokankaan edessä. Chadar ochel oli myös elokuvateatteri. Jordan odotti minua. Elokuva oli espanjalainen musikaali, joka oli dubattu hepreaksi. Kielimuuri oli nyt kaksinkertainen joten elokuvat eivät olisi maanantai-iltojen harrastukseni. En nähnyt elokuvaa, sillä Jordanin kieli työntyi suuhuni niin, että hädin tuskin pystyin hengittämään, saati puhumaan ja hänen kätensä tutustuivat minuun nopeasti.

- Haluan tehdä sinulle näin, Jordan kuiskasi.

Parikymmentä hapanta kibbutsnikia kääntyi katsomaan.

Jordan retuutti minut käsivarresta chadar ochelin keittiöön. Kattilat kolisivat ja lasit kilisivät, mutta sopraanon ääni oli kimeä ja korkea. Upottaessani sormeni Jordanin mustiin hiuksiin työnsin samalla Arton kauemmaksi itsestäni.

Palattuani Finlandia husetiin kerroin Ilonalle treffeistäni kibbutsin komeimman pojan kanssa. Ilonakin oli huomannut Jordanin satojen joukossa, hän oli niin makea.

- Teillä blondeilla on aina hauskempaa. Mutta muistathan, että Suomi on sekaisin AIDS:sta, Ilona varoitteli. – Oletko muuten huomannut sen toisen pojan, joka on Jordanin kanssa astianpesussa?

- Häpeäkseni täytyy myöntää, että en huomannut mitään muuta kuin Jordanin. Jalkani menivät lötköksi ja olisin voinut vajota lattialle.

- Se toinen on se poika, joka näytti tosi onnettomalta partynuotiolla, juoksi pois eikä tullut ollenkaan Playboysiin.

- Voi ei, kaikki näkevät vain Jordanin eikä ketään muuta. Mennään juttelemaan sille pojalle, kun näemme hänet seuraavan kerran, ehdotin hieman häpeissäni.

                             Hämärtyessä chadar ochelin aukio

Ilona kirjoitti kirjettä DI:lle armeijaan ja minä keitin keittiössä meille teetä.

- Kuinka pitkäksi ajaksi aiot jäädä tänne, kysyin.

- Ainakin sen aikaa, kun DI on armeijassa, Ilona kertoi.

- Kiva, että olet täällä pitkään, jos minäkin olen puoli vuotta niin kuin olen ajatellut. Uskotko, että pystyt olemaan niin kauan erossa hänestä, kysyin.

- Tilanne on hankala. Oikeastaan pakenin tänne ongelmia.

En ollut siis ainut, joka oli karkumatkalla.

- Opinnäytetyön tiedonkeruu oli hyvä tekosyy lähteä Suomesta, vaikka aion kyllä sen myös tehdä, Ilona jatkoi. - DI petti minua opiskelijabileissä. Pakkasin tavarani. Kibbutsi on niin täynnä viettelyksiä, että täällä pääni kyllä selviää.

- Tuo kuulostaa kyllä viisaalta. Sinulla on varmaan ollut rankkaa. Olen pahoillani.

- On kyllä. Entä sinun rakkaussurusi?

- Minun suhteeni oli suuri salaisuus, mutta kai siitä täällä kaukana voin jälkikäteen puhua. Arto oli suomen opettajani lukiossa. Hän julkaisi romaanin, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Suomen kieli oli lempiaineeni, olen lapsesta asti kirjoittanut runoja. Juttein runoista ja kirjoittamisesta hänen kanssaan tuntien jälkeen. Arto on vasta kolmikymppinen. Luin hänen kirjansa ja ihastuin siihen ja häneen silmittömästi. Tiesin aina, että haluan taiteilijamiehen. Hän oli tosi romanttinen ja vähitellen siitä syntyi suhde hänen luokkansa perävarastossa. Sen piti olla salaisuus, koska olin alaikäinen. Mutta hän ei kertonut minulle, että sen piti olla salaisuus myös siksi, että hänellä on vaimo ja lapsi. En tiennyt perheestä ennen kuin olin rakastunut häneen tajuttomasti ja odotin, milloin hän kihlaa minut. Hän ei halunnut luopua kenestäkään, ei perheestään eikä minusta. Aloin voida huonosti ja minun oli päästävä pois. Pakenin vaan suin päin enkä ottanut yhtään selvää, mitä täällä on edessä. Torakat, kamalat ruoat, terroristit ja sinappikaasuiskut.

- Sinun opettajasi! Sus siunatkoon! Ei ole sinullakaan helppoa ollut. Sehän on rikos. Teitkö rikosilmoituksen?

- Ei totisesti ollut helppoa. Olisin varmaan tullut hulluksi, ellen olisi lähtenyt karkuun. Tiedän, että suhde oppilaaseen on rikos, mutta en halunnut ajatella sitä rikoksena, koska olin siinä täysillä mukana, älyttömän rakastunut. Sen opin, että ei koskaan enää kolmiodraamaa. Nyt tuntuu jo hieman helpommalta. Välimeri on turvallisen pitkä uintimatka Arton ja minun välissä ja Jordan muistuttaa minua siitä, että Arto ei ole ainoa mies maailmassa.

Ongelmat olivat siis meidän molempien lähdön taustalla.

 

- Pakenevatkohan kaikki volut tänne jotain niin kuin me kaksi, mietin. - Tiedätkö, sinä olet ensimmäinen ihminen, jolle olen voinut avoimesti kertoa Artosta. En voinut kertoa edes ystävilleni, kaikki piti niin salata. Artosta tuli lopulta niin hermoheikko, että hän kiipeili seinälle, kun jokin rasahti.

- Kiitos myös sinulle. En minäkään juuri kenellekään halunnut Suomessa kertoa. On helpompi avautua ihan ventovieraalle.

- Kiva, kun meistä tuli kämppiksiä. Mutta hei, lattialla vilisee kamalia ötököitä. Minä pelkään niitä, sanoin.

- Oven alla on rako. Meillä on jatkuvat avoimet ovet hyönteisille.

Ja niin ötökät alkoivat kiipeillä sängynjalkaa pitkin uniini.

14 Neitseellisiä sikiämisiä

 

Pesulassa tapasimme house motherimme, joka oli pesulan johtaja. Hän laittoi passit, lentoliput, matkasekit ja Israelin shekelimme turvasäilöön. Saimme kerran viikossa tiettyyn kellonaikaan tulla niitä hakemaan. Matka-asiakirjat olisivat varmassa tallessa, kun olisi kotiinpaluun aika. Finlandia huset oli niin heikko rakennelma, ettei se ollut niille turvallinen paikka. 

Kibbutsin periaatteen mukaan me volut annoimme kibbutsille, mitä pystyimme eli  vapaaehtoistyötä ja kibbutsi antoi puolestaan meille kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Saimme huoneen viehättävässä Finlandia husetissa, ruoan, jota toivottavasti oppisin syömään, taskurahaa, retkiä ja voisimme osallistua kibbutsin tapahtumiin ja vuotuisjuhliin. Saimme ensimmäisen viikon taskurahan, 9.5 shekelin arvoisen palkkakupongin. Sitä ei kuitenkaan voinut mennä tuhlaamaan Haifaan, vaan sitä pystyi käyttämään vain kibbutsin kaupassa. Volut saivat tehdä ostoksia vain Lilalossa, joka oli yksi kibbutsin kolmesta kaupasta. Palkkakupongin lisäksi saimme viikottain myös seitsemän askia halvinta Noblesse-tupakkaa. Ihmiset polttivat tupakkaa kaikkialla Israelissa, selvästi enemmän kuin Suomessa.

House mother antoi meille työvaatteet. Harmaa T-paita, tummansininen lyhythihainen paitapusero, harmaat valuvat sukat ja tummansiniset shortsit. Kun sovitin vaatteita, näin itseni. Peilistä minua katsoi kommunisti ja sosialistinen aatehan kibbutsiliikkeen takana oli.

Yhteisössä työvaatteetkin olivat yhteisiä. Joku kibbutsnik tai volu oli pukeutunut viime viikolla näihin vaatteisiin ja kun olisin käyttänyt niitä viikon, palauttaisin ne pesulaan house motherin joukkion pestäväksi. Ensi viikolla joku Shmulik tai Nurit tai Ezekiel tai Hava tai Zvi käyttäisi niitä. Työvaatteiden ohella saimme kerran viikossa viedä  vuodevaatteet, puserot, housut ja pyyhkeet pesulaan ja hakea ne puhtaana takaisin. Vain pikkupyykin pesimme itse käsin pesulan ulkoseinustan isoissa vesialtaissa.

- Katsokaa tarkkaan, että ne työvaatteet ovat puhtaita, neuvoi Kaisa.

- Miten niin? Onko sinulla likaiset?

Oli vaikea uskoa, että tästä silitysraudoille tuoksuvasta pesulasta pääsisi ulos mitään epäpuhdasta.

- Eikös neitseellinen sikiäminen tapahtunut viimeksikin näillä nurkilla, Kaisa ilveili.

Totta, Nasaret ei ollut kaukana. Pitäisi olla varovainen. Uskoisiko kukaan  neitseelliseen sikiämiseen nykyaikana? Etenkään vanhempani.

Saimme tuulettimen aseeksi kuumuutta vastaan ja kaasunaamarin vihollista vastaan. House mother sanoi, ettei tarvitse säikähtää, mutta tilanne Libanonin rajalla oli kuumentumassa. Matkaa rajalle oli vain 140 kilometriä. House mother huomasi säikähdyksemme ja selitti, että oli vain arkipäiväinen varotoimi pitää kaasunaamari vaatekaapissa sinappikaasuiskun varalta. Tuijotimme kaasunaamareita kauhistuneina, mutta ne saivat meidät myös nauramaan epäuskosta. Naamari oli tosi hurjan näköinen, se oli vaikea ottaa vakavasti. Aloin myös epäillä, olinko paennut Artoa järkevään paikkaan. Arton kanssa pelaaminen kiinnijäämisen uhallakin tuntui suhteellisen vaarattomalta terroristipoikaystävien ja sinappikaasuiskujen rinnalla. Ehkä minun ei olisi kannattanut paeta minne vaan, vaan olisin voinut ottaa ensin selvää, mihin nyt jouduin. 

Olin luullut, että kibbutsi antaisi kylpypyyhkeen, joten House mother antoi minulle poikkeusluvan ostaa pyyhkeen ompelimon vanhoilta naisilta. Kibbutsilla jokainen teki työtä kykyjensä mukaan, niin myös vanhojen naisten ompelukerho pesulalla. Vanhukset eivät viettäneet täällä yksinäistä vanhuutta omissa asunnoissaan niin kuin moni Suomessa, vaan eläkkeelle jäämisen sijasta puuhastelivat kykyjensä mukaan yhdessä yhteisönsä hyväksi elämänsä loppuun saakka. 

12 Jezreelin laakson kautta

  

Onneksi ensimmäisten kibbutsipartyn jälkeinen krapulapäivä oli vielä suomineitojen vapaapäivä. Muuten ensimmäisestä vapaaehtoistyöpäivästä olisi tullut sietämätön. Miten muut volut selvisivät arkipartyjen jälkeen aamukuuteen töihin? Oluen juomisessa saattoi olla järkeä. Kaisa kertoi, että aamuyön viimeiset tanssijat olivat menneet Playboysista suoraan töihin. Jatkossa arkipartyissa kannattaisi ehkä juoda vain viiniä.


Selvisimme chadar ocheliin vasta lounaskattaukseen ja loppuiltapäivän lojuimme huonovointisina poolin allastuoleissa. Keiran ja Manuel houkuttelivat meitä mukaansa Haifaan huuhtoessaan pooliin tiskikoneen höyryt. Tänään emme kuitenkaan vielä selvinneet mukaan ja Israelin kaupungit ja historialliset nähtävyydet jäivät johonkin toiseen päivään. Pojat suosittelivat, että ottaisimme illalla hieman hillitymmin vodkaa, ettei ensimmäinen aamu töissä olisi kovin ankea. Huoli oli turha, ajatuskin vodkasta ällötti. Onneksi tapaisimme house motherin vasta päivällisen jälkeen iltakahdeksalta, mihin mennessä ehtisimme ryhdistäytyä.

Maisema poolille, kanaloille, hedelmätarhaan, Jezreelin laaksoon ja Haifan ja Nasaretin väliselle maantielle. 

- Mitä ovat lasten talot, jotka house father mainitsi, kysyin.

Ilona ja Kaisa kertoivat tietojaan ja kokemuksiaan.

- Kibbutsien lapset eivät asu vanhempiensa kanssa, vaan kun he ovat neljä päivää vanhoja, he asuvat   lasten taloissa toisten kibbutsilasten kanssa lastenhoitajien hoidossa. Se voi tuntua järkyttävältä. Tämä kasvatusjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Lapset ovat tavallaan kibbutsin yhteistä omaisuutta. Kibbutseilla onkin sanonta "minun lapseni ja sinun lapsesi leikkivät meidän lastemme kanssa". Kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista. Lapset kasvatetaan ensisijaisesti osaksi yhteisöään ja ikäluokkaansa eikä niinkään perheenjäseniksi. Lapset eivät tällöin myöskään häiritse aikuisten keskinäistä yhteisöä, sillä aikuiset kibbutsnikitkin ovat enemmän osa yhteisöään kuin perhettään.

- Lasten taloissa kussakin huoneessa asuu muutama lapsi, tytöt ja pojat yhdessä. He oppivat tukeutumaan toisiinsa eivätkä niin paljon aikuisiin. Jos he tarvitsevat jotain yöllä, he voivat soittaa hoitajalleen, joka nukkuu omassa asunnossaan. Hoitaja tulee paikalle vain, jos lapset eivät itse selviä tilanteesta. Lapsista kasvavat näin turvautumaan ensisijaisesti omaan lasten yhteisöön. Näin heitä kasvatetaan kibbutsielämään sopiviksi ihmisiksi.


- Tällainen kasvatusjärjestelmä oli aikoinaan tärkeä osa tehdä mahdolliseksi juutalaisten paluu Israeliin. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, jonka tavoite oli toteuttaa Jumalan lupaus juutalaisten omasta maasta. Ihan itse juutalaiset joutuivat Jumalan lupauksen toteuttamaan eli perustamaan juutalaisen valtion. Paikaksi harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa. Ajatelkaa, me voisimme olla nyt Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Palestiinaan he kuitenkin lopulta päätyivät. Lähes sata vuotta sitten juutalaiset alkoivat ostaa maata tältä alueelta ja palata ympäri maailmaa. He tulivat tyhjin käsin eivätkä välttämättä osanneet edes viljellä maata. He tunsivat olonsa turvallisemmaksi yhteisönä ja niinpä he rakensivat maatiloja yhdessä. Kibbutsi on siis sekä sionismia että sosialismia. Degania Aleph oli ensimmäinen kibbutsi ja se perustettiin vuonna 1910. Israelin valtio perustettiin 1948. Holokaustista selvinneitä tänne tuli paljon 1940-luvulla ja heilläkään ei tietenkään ollut omaisuutta. Kun Orenimin perustajat tulivat tänne, tämä paikka oli mäki tammimetsineen ja antiikin Couscousin raunioineen. Ensimmäiset pioneerit asettuivat telttoihin ja alkoivat rakentaa tätä kaikkea. Viimeisen 50 vuoden aikana tänne on rakennettu kaikki nämä rakennukset, puistomainen asuinalue, polut ja kulkuväylät, pellot, hedelmätarhat ja tehtaat. Koko maahan perustettiin yli 270 kibbutsia. Tähän valtavaan rakennustyöhön tarvittiin kaikki kibbutsin jäsenet, myös äidit, jotka veivät lapsensa lasten taloihin hoidettaviksi. Mutta älkää surko, ei perhe ole täälläkään hävinnyt. Vanhemmat tapaavat lapsiaan kesken työpäivää ja iltaisin he ovat yhdessä. Päivälliselle chadar ocheliin he tulevat yhdessä.

Kibbutsin elämäntapa sai minut ja Satun sekä hiljaiseksi että herätti paljon kysymyksiä.

- Jos minä rakastuisin kibbutsin jäseneen ja jäisin tänne, pitäisikö minun antaa lapseni neljän päivän ikäisenä kibbutsin omaisuudeksi ja minä vain kävisin häntä katsomassa, ihmettelin. 

- Niin se menee. Toki sinun kibbutsnikisi kertoisi sinulle, että hän on asunut lapsuutensa lasten talossa ja se on täällä se normaali tapa. Se, mikä on missäkin normaalia, on kulttuurisidonnaista.

- Näiden ihmisten täytyy olla aika erilaisia kuin me, ihmettelimme Satun kanssa.



- Myös osa kibbutsnikeista ajattelee asioista nykyään eri lailla kuin pioneeriaikojen alussa. Yhteisöllisyys ei ole enää yhtä tiukkaa ja on osittain purkautumassa. Monet nykyvanhemmat haluavat asua yhdessä lastensa kanssa ja niinpä asuntoja täytyy suurentaa. Kibbutsien lapsilla on ollut muita enemmän psykiatrisia ongelmia ja niiden epäillään johtuvan kasvatustavasta. Kaikki kibbutsnikit eivät myöskään halua enää illalla syödä kolmatta kertaa yhdessä satojen muiden kanssa hälyisessä chadar ochelissa, vaan he tekevät päivällistä rauhassa omassa keittokomerossaan ja viettävät illan oman perheensä kesken.



- Millaisia heidän asuntonsa ovat?

- Jos ajattelet, miten pieni tämä asuinalue on ja kuitenkin täällä asuu 670 ihmistä, asuntojen täytyy olla tosi pieniä. Useimmat talot ovat myös yksikerroksisia. Lastentalojen ansiosta pariskunnat eivät ole tarvinneet isoa asuntoa, vaan heille riittää yhden huoneen asunto, jossa on alkovi ja keittokomero. Yksinasuvilla on vain yksi huone.

- On hienoa, että te kaksi tiedätte tästä kaikesta. Tämä on todella mielenkiintoista, sanoin ja pakenin altaaseen paahtavaa Aasian aurinkoa. 

Eräänä päivänä polulla vastaani tuli nainen työntäen metallikehikkoista kärryä, agalaa, jossa istui kuusi samankokoista taaperoa. Huikkasin hänelle shalom kuten aina kaikille poluilla kohdatessani. Suomessa olisin epäillyt, että häntä oli siunattu kuutosilla, mutta täällä hän todennäköisemmin työskenteli lastenhoitajana lasten talossa. Maassa maan tavalla.