Onneksi ensimmäisten
kibbutsipartyn jälkeinen krapulapäivä oli vielä suomineitojen vapaapäivä. Muuten
ensimmäisestä vapaaehtoistyöpäivästä olisi tullut sietämätön. Miten muut volut selvisivät arkipartyjen jälkeen aamukuuteen töihin? Oluen juomisessa saattoi olla järkeä. Kaisa kertoi, että aamuyön viimeiset tanssijat olivat menneet Playboysista suoraan töihin. Jatkossa arkipartyissa kannattaisi ehkä juoda vain viiniä.
Selvisimme chadar ocheliin vasta
lounaskattaukseen ja loppuiltapäivän lojuimme huonovointisina poolin allastuoleissa. Keiran ja Manuel houkuttelivat meitä mukaansa Haifaan huuhtoessaan
pooliin tiskikoneen höyryt. Tänään emme kuitenkaan vielä selvinneet mukaan ja Israelin kaupungit ja historialliset nähtävyydet jäivät johonkin toiseen päivään. Pojat suosittelivat, että ottaisimme illalla hieman hillitymmin vodkaa, ettei
ensimmäinen aamu töissä olisi kovin ankea. Huoli oli turha, ajatuskin
vodkasta ällötti. Onneksi tapaisimme house motherin vasta päivällisen jälkeen iltakahdeksalta, mihin mennessä ehtisimme ryhdistäytyä.
Maisema poolille, kanaloille, hedelmätarhaan, Jezreelin laaksoon ja Haifan ja Nasaretin väliselle maantielle.
- Mitä ovat lasten talot, jotka house father mainitsi, kysyin.
Ilona ja
Kaisa kertoivat tietojaan ja kokemuksiaan.
- Kibbutsien
lapset eivät asu vanhempiensa kanssa, vaan kun he ovat neljä päivää vanhoja, he asuvat lasten taloissa
toisten kibbutsilasten kanssa lastenhoitajien hoidossa. Se voi tuntua
järkyttävältä. Tämä kasvatusjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Lapset
ovat tavallaan kibbutsin yhteistä omaisuutta. Kibbutseilla onkin sanonta "minun
lapseni ja sinun lapsesi leikkivät meidän lastemme kanssa". Kaikki aikuiset
huolehtivat kaikista lapsista. Lapset kasvatetaan ensisijaisesti osaksi
yhteisöään ja ikäluokkaansa eikä niinkään perheenjäseniksi. Lapset eivät tällöin
myöskään häiritse aikuisten keskinäistä yhteisöä, sillä aikuiset kibbutsnikitkin
ovat enemmän osa yhteisöään kuin perhettään.
- Lasten taloissa kussakin
huoneessa asuu muutama lapsi, tytöt ja pojat yhdessä. He oppivat tukeutumaan
toisiinsa eivätkä niin paljon aikuisiin. Jos he tarvitsevat jotain yöllä, he voivat soittaa
hoitajalleen, joka nukkuu omassa asunnossaan. Hoitaja tulee paikalle vain, jos
lapset eivät itse selviä tilanteesta. Lapsista kasvavat näin turvautumaan ensisijaisesti
omaan lasten yhteisöön. Näin heitä kasvatetaan kibbutsielämään sopiviksi ihmisiksi.
- Tällainen
kasvatusjärjestelmä oli aikoinaan tärkeä osa tehdä mahdolliseksi juutalaisten paluu
Israeliin. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, jonka tavoite oli
toteuttaa Jumalan lupaus juutalaisten omasta maasta. Ihan itse juutalaiset joutuivat
Jumalan lupauksen toteuttamaan eli perustamaan juutalaisen valtion. Paikaksi
harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa. Ajatelkaa, me
voisimme olla nyt Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Palestiinaan he kuitenkin
lopulta päätyivät. Lähes sata vuotta sitten juutalaiset alkoivat ostaa maata tältä
alueelta ja palata ympäri maailmaa. He tulivat tyhjin käsin eivätkä välttämättä osanneet edes viljellä maata. He tunsivat olonsa
turvallisemmaksi yhteisönä ja niinpä he rakensivat maatiloja yhdessä. Kibbutsi
on siis sekä sionismia että sosialismia. Degania Aleph oli ensimmäinen kibbutsi ja se perustettiin vuonna 1910. Israelin valtio perustettiin 1948. Holokaustista selvinneitä
tänne tuli paljon 1940-luvulla ja heilläkään ei tietenkään ollut omaisuutta. Kun Orenimin perustajat tulivat tänne, tämä paikka
oli mäki tammimetsineen ja antiikin Couscousin raunioineen. Ensimmäiset pioneerit
asettuivat telttoihin ja alkoivat rakentaa tätä kaikkea. Viimeisen 50 vuoden
aikana tänne on rakennettu kaikki nämä rakennukset, puistomainen
asuinalue, polut ja kulkuväylät, pellot, hedelmätarhat ja tehtaat. Koko maahan perustettiin yli 270 kibbutsia. Tähän valtavaan rakennustyöhön tarvittiin kaikki
kibbutsin jäsenet, myös äidit, jotka veivät lapsensa lasten taloihin
hoidettaviksi. Mutta älkää surko, ei perhe ole täälläkään hävinnyt.
Vanhemmat tapaavat lapsiaan kesken työpäivää ja iltaisin he ovat
yhdessä. Päivälliselle chadar
ocheliin he tulevat yhdessä.
Kibbutsin elämäntapa sai minut
ja Satun sekä hiljaiseksi että herätti paljon kysymyksiä.
- Jos minä rakastuisin
kibbutsin jäseneen ja jäisin tänne, pitäisikö minun antaa lapseni neljän päivän
ikäisenä kibbutsin omaisuudeksi ja minä vain kävisin häntä katsomassa, ihmettelin.
- Niin se
menee. Toki sinun kibbutsnikisi kertoisi sinulle, että hän on asunut lapsuutensa
lasten talossa ja se on täällä se normaali tapa. Se, mikä on missäkin normaalia,
on kulttuurisidonnaista.
- Näiden
ihmisten täytyy olla aika erilaisia kuin me, ihmettelimme Satun kanssa.
- Myös osa kibbutsnikeista ajattelee asioista nykyään eri lailla kuin pioneeriaikojen alussa. Yhteisöllisyys ei ole enää yhtä tiukkaa ja on osittain
purkautumassa. Monet nykyvanhemmat haluavat asua yhdessä lastensa kanssa ja
niinpä asuntoja täytyy suurentaa. Kibbutsien lapsilla on ollut muita enemmän
psykiatrisia ongelmia ja niiden epäillään johtuvan kasvatustavasta. Kaikki
kibbutsnikit eivät myöskään halua enää illalla syödä kolmatta kertaa yhdessä
satojen muiden kanssa hälyisessä chadar ochelissa, vaan he tekevät päivällistä rauhassa
omassa keittokomerossaan ja viettävät illan oman perheensä kesken.
- Millaisia heidän asuntonsa
ovat?
- Jos ajattelet, miten pieni
tämä asuinalue on ja kuitenkin täällä asuu 670 ihmistä, asuntojen täytyy olla
tosi pieniä. Useimmat talot ovat myös yksikerroksisia. Lastentalojen
ansiosta pariskunnat eivät ole tarvinneet isoa asuntoa, vaan heille riittää
yhden huoneen asunto, jossa on alkovi ja keittokomero. Yksinasuvilla on vain
yksi huone.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti