44 Muhakasat niin paljon kertoa vois

(Otsikko tarkoittaa, että sahanpuru kasat voisivat kertoa niin paljon)

Olin kirjoittanut Finkivin lomakkeeseen, että pidin eläimistä. Minulle se tarkoitti söpöjä kissoja ja koiria, mutta kibbutsin kaltaisella suurella maatilalla se merkitsisi kuitenkin muuta. Sinetöin kohtaloni Sirkus Orenimilla mutta myös tulevat vuosikymmeneni. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten kohtalokas tienristeys on eikä kaikkiin tienristeyksiin voi palata valitsemaan toisin.

Eräänä iltana house fatherin työlistan äärellä Brendalla ja muilla länsi ladyilla oli vahingoniloinen ilme, kun he ryntäsivät  minua kohti: - Maria! Sinä menet huomenna kanalaan! Se on kibbutsin kamalin työpaikka!

Kylläpä nyt ladyt olivat iloisia ja tyytyväisiä voluja eivätkä hillittyjä kuten tavallisesti. Ehkä tämä oli sopiva kohtalo hiljaiselle suomalaiselle. He työskentelivät valkoisissa esiliinoissa chadar ochelissa. Heidän suurin painajaisensa kibbutsilla täytyi olla kana talo, jota taas minä en tietämättömänä ollut osannut välttää. Kiljuvat ja nauravat ladyt tekivät minut levottomaksi, mutta en näyttänyt sitä heille. Menisin suomalaisella sisulla läpi Finkivin karmeimmankin elämyksen.

Työlista todellakin sanoi kana talo, lul. Kana talo oli viisi ja ne sijaitsivat peltojen takana molemmin puolin tietä, joka meni maantielle. Ladyt kertoivat, että joku hullu hollantilainen poikavolu oli siellä tykännyt työskennellä, mutta hän oli palannut kotiin ja nyt kana talo tarvitsi uuden uhrin, volun. Onneksi myös toinen volu, kitarapoika Gilles tulisi kanalaan. Hänkin oli hämmentyneen oloinen, joten toivottavasti häntä lohdutti, että joku tyttökin joutui kauhujen kanalaan. Gilles tuli kertomaan minulle, että house father oli neuvonut, missä tapaisimme kana talo pomon aamulla. Gilles hakisi minut hieman ennen kello 6 ja etsisimme yhdessä kana talon kohtauspaikan.

- Boker tov, huomenta, kibbutsnikit toivottivat meidät tervetulleeksi kanamaailmaan.
Toimisto ja kahvihuone sijaitsi lähellä Finlandia husetia kibbutsin etualalla rähjäisten tönöjen alueella. Sisältä kanakoppi oli siisti ja ilmastoitu taukohuone eikä yksikään kana kotkottanut siellä. 

Siellä työskenteli neljä kanamiestä ja pari volua. En tuntenut vielä montakaan kibbutsnikia, mutta yllättäen yksi kanamiehistä olikin hyvin tuttu, 25-vuotias heprean opemme Yaron. Hän oli tullut Orenimin jäseneksi vasta vuotta aiemmin. Pitikö myös hänen aloittaa kibbutsiura karmeimmasta työpaikasta vai pitikö hän kanoista? En tiennyt, miten kibbutsnikeille työpaikat määrättiin, saivatko he itse valita. 

Kanalan pomo, pääkukko ja pääkana-asiantuntija oli Judah. Hän oli noin 35-vuotias. Yaron kertoi Judahista minulle ja Gillesille myöhemmin, että tätä houkuteltiin töihin kibbutsin ulkopuolelle. Silloin hän ajelisi Tel Avivin ja Jerun välistä highwayta komealla valkoisella Subarulla mammonan maailmassa. Mutta Judah oli valinnut yksinkertaisen kibbutsielämän, ajeli polkupyörällä kana talot välillä ja tienasi shekeleitä Sirkus Orenimin yhteiselle pankkitilille. Hän työskenteli enimmäkseen kanakopin toimistossa, joten näin häntä aamukahvilla. 

Kolmas kanamies, Tzion, oli hepreankielinen puolanjuutalainen, joka oli aivan erilainen kuin muut kanamiehet. Johtuiko diasporasta se, että Yaron ja Ori olivat ulkonäöltään jumalasta polveutuvaa tummaa juutalaistyyppiä, mutta Tzion oli vaalea nelikymppinen. Hän polotti vain hepreaa ja korahteli minulle hepreaksi vain shalom ja englanniksi okei, joten hänen kanssaan minulla ei ollut kielivaikeuksia.

Satojen kibbutsnikien joukossa olin huomannut neljännen kanamiehen. Hän oli se tumma komea Renault-mies, joka oli ensimmäisestä aamustani asti moikannut ja hymyillyt ystävällistä ja lämmintä hymyä. Hän ajoi Finlandia husetin ohi päivittäin, joten hänen täytyi asua jossain poolille menevän tien varrella olevissa uusissa kivannäköisissä asunnoissa. Sain nyt tietää hänen nimensä, Ori. Se tarkoitti suomeksi stallion. Se oli mitä sopivin nimi tälle kolmikymppiselle ranskanjuutalaiselle. Hän puhui englantia heikosti ja työskenteli kana talon yleismiehenä. 

Äkkiseltään kanala ei vaikuttanutkaan huonolta työpaikalta? Tiesivätkö länsi ladyt sellaisen merkittävän asian, että volu tyttö oli kanalassa ainoa nainen näiden monien komeiden miesten kanssa? Täällä ei ollut yhtään kiukkuista kibbutsniknaista niin kuin joillain työpaikoilla kuului olevan. 

Työpäivä alkoi rennosti yhteisellä aamukahvilla. Yhteisöllisyysperiaatteen mukaan kanamiehet eivät keitelleet aamukahvia yksin asunnoissaan, vaan ne juotiin yhdessä jutellen työpaikalla. Hetki lipsahti kuitenkin yleensä lähelle seitsemää ennen kuin lähdimme varsinaisiin töihin. Tehdastyöläiset olivat ahkerasti jo tunnin ajan viimeistelleet Boeingin osia eikä siellä työpäivä alkanut yhteisellä kahvihetkellä. Radioääni ja kanamiehet molottivat isosti ihan hepreaa, välillä meille huikattiin jotain englanniksi. En tiennyt, mistä he puhuivat niin innokkaasti, mutta oletin, että kun he yhteisössä olivat olleet yön erossa toisistaan, nyt puhuttiin maan kuumasta politiikasta, pommiuhista, sattumuksista kibbutsilla, kibbutsnikien rakkaussuhteista, kibbutsijuoruista ja sopivat päivän töistä. Tämä oli todellista yhteisöelämää. Miehet joivat vahvaa mustaa kahvia, johon en koskaan tottunut, ja olisihan skandiblondi menettänyt blondiutensa niin mustasta kahvista. Miehet eivät tienneet, että blondien maassa, Suomessa, sanottiin, että musta kahvi tekee hiukset mustaksi. Ori otti tavaksi hauduttaa minulle aamuisin minttuteen ja tarjoili sen valmiina lasissa. Teen kanssa oli tarjolla meheviä muropikkuleipiä, jotka ovat aivan erilaisia kuin kuivat mauttomat keksit, joita keittiövolu toi kerran viikossa Finlandia husetin keittiöön jogurtin ja pahan mustan kahvijauhon lisäksi. 

Kahvin jälkeen minut ja Gilles vietiin kanatalo numero kaksi. Olimme hyvällä mielellä maha täynnä herkullisia keksejä, mutta nyt se kamaluus alkaisi. Istuuduimme Orin Renaultin takapenkille. Kibbutsilla liikuttiin kävellen, mutta yleismies Ori autoili kanatalo välillä, jotka sijaitsivat muutaman sadan metrin päässä toisistaan ja kuljetti ihmisiä ja tavaroita sinne ja tänne. Kun istuin auton takapenkille, takapuoleni havaitsi tuskallisesti, ettei siinä ollut enää jousia. Ori ei ollut autoa viime aikoina  siivonnutkaan. Hän taisi olla yhtä laiska siivoamaan kuin Finlandia Husetin tytöt. Auto haisi kuvottavalle. Miten Ori sieti istua tässä autossa? Hänen olisi aivan turha houkutella tyttöjä ajelulle Haifaan kanssaan, mutta syy oli eri kuin Hasadin suhteen.  Oli oikea ratkaisu, ettei kibbutsi antanut Orille yhtä noista kauniista valkoisista puhtaista Subaruista.

Kun työnsin työsandaalini Renaultin etupenkin alle, paljaat varpaani upposivat johonkin epätodelliseen ja läpiantavan pehmeään. Kiskaisin kauhistuneet varpaani takaisin ja jonkun koipi tuli näkyviin penkin alta. Gilles huomasi kauhistuneen ilmeeni ja nosti penkin alta kananraadon. Tuijotimme kananraatoa, tuijotimme toisiamme ja aloimme hirnua naurusta. Gillesin silmissä välähti. Tiedostimme varmaankin samalla hetkellä, että me kaksi olimme eurooppalaisia ja nauroimme hävyttömän röyhkeästi tälle kummalliselle mantereelle. Juuri silloin kana hajosi paloiksi, torso putosi lattialle ja pelkkä koipi jäi Gillesin käteen. Me nauroimme yhä enemmän. 

Ori kertoi, että hän oli ihmetellyt outoa hajua sen jälkeen, kun hän oli unohtanut kuolleen kanan grillikuumaan Renaultiin viedäkseen sen roskikseen. Kyllä täällä etelässä oli rentoa, Ori teki työtään jopa rennommin kuin Hapoalim-pankin miesvirkailijat. Mitä olisi suomalainen terveystarkastaja tästä sanonut? Renault olisi joutunut käyttökieltoon ja desinfiointiin, mutta täällä me vaan ajeltiin Jezreelin laaksossa ikkunat auki ja pää ulkona ikkunasta. Minun ja Gillesin uusi työ alkoi joka tapauksessa iloisesti ja unohtumattomasti. Ainakin ensimmäinen työtunti voitti tehdastyön, sanoivatpa ladyt mitä tahansa. Mutta en ihan heti halunnut syödä chadar ochelin herkullisia paneroituja kanasnitzeleitä, vaikka ne olivat parasta ruokaa Sirkus Orenimilla ja ne olivat usein ruokalistalla.



Ori kuljetti aina Gillesin ja minut, vaikka kana taloon oli vain pari sataa metriä matkaa. Kana taloa ympäröi korkea metalliaita, jonka portti oli aina lukossa ja avaimet olivat vain kanamiehillä. Pihalla oli kaksi 30 metriä pitkää kana taloa ja mökki, jossa oli kaksi ulko-ovea. Ennen kuin menimme kana taloon meidän piti ensin mennä mökkiin ja peseytyä huolellisesti. Yaron oli englannin kielen taitoisena mukana opastamassa meitä. 

- Ladies first, hän sanoi minulle.
Tunsin itseni todellakin ladyksi juuri nyt. Kana lady. Vaikka väitettiin, ettei kibbutsilla ollut hierarkiaa, oliko minun pakko aloittaa urani kana ladyna ja edetä uralla vähitellen chadar ochel ladyksi, jolla oli valkoinen esiliina?

Yaron vei ensin minut mökkiin, sulki huolellisesti ensimmäisen huoneen verhot ja neuvoi minua riisumaan vaatteet sinne. Sen jälkeen siirryin toiseen huoneeseen, suihkuun, jossa minun piti peseytyä perusteellisen puhtaaksi. Minusta piti tulla bakteeriton. Sitten pukeuduin kolmannessa huoneessa puhtaisiin työvaatteisiin. Vain alushousut ja rintsikat sain heittää ensimmäisestä huoneesta kolmanteen huoneeseen. Kana taloon ei saanut päästä tappavia bakteereita.

Kolme komeaa miestä nojaili pihalla valkoiseen Renaultiin. Muutaman minuutin päästä ilmoitin heille mökin toiselta ovelta, että he voivat vuorostaan puhdistautua. Kun suihkunraikas Yaron saapui viimeiseen huoneen, joka oli taukohuone, hän kantoi  korillisen pomelo- ja appelsiinimehua jääkaappiin juomatauoillemme. Tehtaalla ei ollut keksi- eikä juomatarjoilua, mutta kanalassa oli ruhtinaalliset herkut. Tähän asti esille oli tullut vain hyviä puolia. Mitä olisivat ne kanalan kauhut?   

Menimme lattiakanalaan, jonka eteisessä Gillesin ja minun piti pukea sadeasut ja kumikengät, vaikkei ollut sadepäivä. Saimme vesiletkut. Kanala oli täynnä kananpaskaa lattiasta seiniin. Suomalainen terveystarkastaja olisi pyörtynyt. Tuntui järjettömältä pestä itsensä ennen kuin tuli kaiken tämän paskan keskelle. Miten bakteerit saattoivat olla kanoille vaarallisempia kuin tämän paskan keskellä eläminen? Oliko tässä paikassa edes turvallista hengittää ilman suojia? 

Yaron kertoi, että broilerit olivat juuri lähteneet ja Tzion oli John Deerella puskenut lattioilta enimmän paskan ulos hallin avattavasta päätyseinästä. Loppu paska oli minun ja Gillesin työ. Yaron opasti meitä ja Ori nyökytteli vieressä. Ensin meidän piti ruiskuttaa vettä seinille, seinillä oleviin pesiin, lähellä lattiapintaa oleviin ruoka- ja vesiautomaatteihin ja lopuksi lattialle. Sen jälkeen ruiskuttaisimme likaveden ulos. Lopuksi vetäisimme lastalla lattian mahdollisimman kuivaksi ja Israelin aurinko kuivaisi puhtaan rakennuksen, joka oli auki  toisesta päädystä.

Siis kamalaa. Olimme täällä vapaaehtoisesti, niin vapaaehtoisesti, että olimme itse maksaneet lennotkin päästäksemme tähän persläpeen. Pesisimme voluna vapaaehtoisesti paskaa viikon ja ansaitsisimme vain 9.5 shekelin palkkakupongin, jota voi käyttää vain kibbutsin kauppa Lilalossa. Tätäkö oli työ Jumalan valitun kansan hyväksi? Toimiko Finkiv  rehellisesti? Miksi Finkivin esitteessä oli hymyilevä blondi ja appelsiini eikä kanala ja kananpaska? Oliko minua huijattu? Miksi kaikkiin volu töihin piiloutui jokin yllätys? Tehtaalla sotakoneet, kipeät sormet ja mies, joka puristeli polveani, kunnes hän ei enää nähnyt magiikkaa minussa, pardesissa armoton aurinko, piikkiset pomelopuut, puuhämähäkit ja lopuksi sangollinen vettä niskaan, poolilla mies, jolla oli kuminauha-allergia ja nyt tämä paska. Ja petturi Arton lisäksi myös suomalaisen Finkivin "elämykset" olivat yhtä huijausta. Jos oli pakko keksiä jokin hyvä puoli, se oli, että kananpaskan pesu oli todella tarpeellista ja tässä työssä näkisimme, mitä saisimme aikaan. Ja pohjalta ainoa suunta oli vain ylöspäin.

Kanamiehet häipyivät ennen kuin avasimme letkut ja kananpaska alkoi lentää. Varmaankin he naureskelivat pihalla kymmenen minuuttia lyöden vetoa, monenko minuutin päästä skandiblondi marssisi ulos, toteaisi, että tämä ei ole ok ja lentäisi pois ElAlin sinivalkoisin siivin. Mutta he eivät tunteneet suomalaista sisua ja työmoraalia, eivät tienneet vahingoniloisista ladyista. Minä en lentänyt vaan kananpaska lensi. Seinistä ja automaateista se tietenkin lensi takaisin ja päällemme. En ollut tuntenut itseäni koskaan vähemmän ladyksi. Epäuskoiset silmämme kohtasivat vähän väliä. Oliko tämä todellista vai näimmekö samaa painajaisunta? Gilles ja minä nauroimme niin, että välillä kananpaskaa lensi suuhunkin, mutta  maistettuamme  sitä  opimme sulkemaan suun ja tyydyimme vain hymyilemään. Aina kun käännyin häneen päin, hän katsoi minua, kohtasin hänen hymyilevät aurinkoiset silmänsä ja me nauroimme. Onneksi emme itkeneet tai ehkä olisi ollut hyvä itkeä, että kyyneleet olisivat vieneet lian pois silmistämme. Gilles oli hyvin avulias, hän sitoi sadetakkini hupun niin, että siihen jäi vain silmänreiät. 

Kibbutsin työpaikoilla työturvallisuus ei ollut numero yksi. Olin kuullut, että kibbutsien tehtailla oli laitteita, joissa volut olivat melkein menettäneet raajojaan ja sormiaan. Nuoret ihmiset ilman ajokorttia saivat ajaa suuria maatalouskoneita, kun heille oli ensin näytetty kaasupoljin. Sirkus Orenimilla oli rento meininki, seilasimme hyvällä tuurilla eikä ollut hätävarjelun liioittelua. Kun tanssin Playboysissa lasisen bakbuk jajim Fantasian kanssa, en kaivannut vartijaa,  joka repisi pullon kädestäni, mutta kun pesimme kana taloa, meille olisi pitänyt antaa suojalasit ja suumaski. Toki olisimme itsekin voineet älytä ottaa suojaksi kaasunaamarit, jotka nyt roikkuivat joutavina vaatekaapissa, koska muuta käyttöä niille ei vaikuttanut olevan. 20-vuotias vaan piti itseään haavoittumattomana ja kibbutsille oli tärkeämpää suojata kananpojat kuin volut kuolemantaudilta.

Gilles ei pitkään pitänyt suutaan kiinni vaan lauloi. Ehkä hän hallitsi ruiskukäärmeen jo niin, että ruiskutti vettä oikeasta kulmasta eikä se enää käynyt takaisin hänen päälleen. Hän lauloi Simon and Garfunkelin Boxeria, Bob Dylania ja jotain kertosäettä over and over, again and again, joka alkoi pyöriä minunkin päässäni. Vähän väliä ajauduimme tietenkin vesisotaan. Kun toinen keskittyi tarkkomaan ruoka-automaatin joka sopukkaa, toinen onnistui hiippailemaan selän taa ja suihkuttamaan kylmää vettä kumikenkään tai kasvoille, Vesi valui rintojen väliin ja kenkiin. Kiljuimme ja jahtasimme toisiamme letku kädessä ympäri kana taloa. Ja pian toinen teki taas koston. Vesileikki oli kuin esileikki ja Gilles oli vilkas ja hyväntuulinen poika, jonka kanssa oli kiva olla. Kun länsi leidit moittivat kana taloa, he eivät voineet tietää sen riemuja. He olivat asuneet herraskartanoissaan jo silloin, kun me metsäsuomalaiset vielä paskansimme savupirttiemme nurkkiin. Emme enää tehneet niin, mutta tämä työ ei ollut maailmanloppu suomineidolle, joka oli elänyt lapsuutensa terveellisellä maaseudulla. 

- Ei kerrota tästä, sanoin kuitenkin Gillesille.

Minun ei tarvinnut tarkemmin selittää. 

- Ei kenellekään, hän vastasi lyöden kättä päälle.

Tauoilla heitimme sadevaatteet ja itsemme kuivumaan aurinkoon taukohuoneen portaille. Ahmimme muropikkuleipiä ja kittasimme ihanaa kitkeränmakeaa pomelomehua. Pomelot oli vaivoista huolimatta kyllä kannattanut poimia talteen.

 

Kielimuuri oli ensimmäisinä päivinä musertava Gillesin ja minun välilläkin. Kysyin melkein jokaisen lauseen jälkeen suomalaiseen tapaan "what" ennen kuin opin ymmärtämään hänen ranskanenglantiaan. Ei mennyt kuitenkaan monta päivää, että ruokapöydässä huomasin, että muut tauno siskot eivät aina ymmärtäneet häntä ja minä jo pystyin tulkkaamaan. Tuttuun tapaan oikaisin myös Gillesin suomilegendojaan. Suomi ei ollut osa Venäjää vaan hyvin herkkä tästä väärinkäsityksestä ja hyvin ylpeä itsenäisyydestään, ainoa toisen maailmansodan sotavelat maksanut maa. Kaikki suomalaismiehet eivät olleet vodkaan hukkuneita väkivaltaisia juoppoja. Jääkarhuja ei kävelleet kaupunkien kaduilla, eivät edes Lapissa. Suomi ei pysähtynyt talventuloon, vaan kaikki toimi talvella yhtä hyvin kuin kesällä. Ja kyllä, osasin hiihtää ja luistella kuten jokainen suomalaislapsi pian kävelemään oppimisen jälkeen.

Ori oli kana talon yleismies, joka haki meidät syömään chadar ocheliin ja samalla tarkisti, vieläkö kanankakkaa löytyi. Ja kyllä, löytyihän sitä. Emme olleet täysin ymmärtäneet, missä kaikkialla se piilotteli. Meidän ei sentään tarvinnut hammasharjalla siivota. Aamiaisen jälkeen aloitimme alusta ja vähitellen läpäisimme Orin tarkastukset. Tein työn kunnolla suomalaisella työmoraalilla ja sisulla. Olimme molemmat tunnollisia työntekijöinä, mutta vesileikeistä emme luopuneet. Yhden kana talon pesuun kului kolme päivää ja sitten siirryimme seuraavaan. Vaikka työ oli ollut aluksi järkytys, pian se oli ok. Gillesin kanssa oli kivaa, Yaron jutteli kanssamme paljon ja Ori ja minä hymyilimme toisillemme, koska Orin englanti oli heikko. Tzionin kanssa tuttavuus jäi läpitunkemattoman kielimuurin takia iänikuiseen rauhan, shalomin, toivotteluun. Mutta ei se ollutkaan hullumpi toivotus talvisodan ja tuhoamisleirien jälkeläisille.

Eräänä aamuna aamiaisaikaan Ori tuli kana talon oviaukkoon ja hänen sormensa osoittivat suuta. Ymmärsin eleen, oli ruoka-aika. Hän sanoi jotain Gillesille ranskaksi. Vaikka minä kuulin Orin äänen, häntä lähempänä oleva Gilles ei reagoinut, vaan jatkoi taistelua villin letkukäärmeen kanssa ja letku ruiskutteli vettä ympäriinsä. Levittelin käsiäni Orille.
- Gilles, aamiaisaika, toistin Orin viestin.
Gilles sulki letkun välittömästi ja hän kääntyi minuun:
- Beseder boss.
Orille hän sanoi: - Kun Maria haluaa syödä, me syömme.
Ori nauroi lämpimään tapaansa ja läimäytti Gillesia olalle. Gillesille ei ilmeisesti sopinut kibbutsin hierarkiattomuus, hän halusi boss lady.


Taukohuoneella Gilles iski yhtäkkiä takaapäin sormet kylkiini ja sai minut kiljumaan. Pakenin pukuhuoneeseen, ladies first, läimäsin oven takanani kiinni, mutta ehdin nähdä kahden ranskalaisen veljellisen hymyn. Vaikka välillämme oli kielimuureja, hauskanpito onnistui yleismaailmallisilla eleillä ja huumorilla. Millaista rauhantyötä kibbutsi kansojen sulatusuunina olikaan. En voisi koskaan tuntea muukalaisvihaa toisia kansoja kohtaan, kun sanoittakin ymmärsimme toisiamme. Ei muukalaisia ollut olemassa. Vaikka sekä kibbutsnikit että me volut olimme kerääntyneet eri puolilta maailmaa tälle tammimetsämäelle, me kaikki olimme samanlaisia kuin ihmiset missä tahansa. Kuinka totta olikaan aforismi "jos voisimme katsoa maapalloa kyllin korkealta, emme näkisi enää maitten rajoja". Rajat ja sodat olivat ihmisten tyhmiä tekoja.


Työpäivän lopuksi Yaron sanoi: Finnish has finished. Tunnelma oli kanalassa hauska, ystävällinen ja lämmin. Ennakkoluuloista huolimatta nyt tiesin, että olin kohtalon lempilapsi, koska olin päässyt pois tylsästä tehdastyöstä ja olin nyt työssä, jossa sain  liikkua, aika kului nopeasti, ja mikä oli parasta, sain olla Gillesin ja kanamiesten kanssa. Pystyin nyt tutustumaan kibbutsnikeihin, uuteen voluun ja israelilaiseen kanatalouteen.  Aloin harkit, voisinko antaa anteeksi Finkiville. Juuri tästähän Finkiv mainoksessaan puhui.  Olin kibbutsielämyksen ytimessä. Mutta naiskibbutsnikit olivat edelleen poissa. 


Vain silloin, kun jokin hedelmä kypsyi, jouduimme pariksi päiväksi kana talosta pardesiin. Minkä helpotuksen katseen pardes-päivien jälkeen loinkaan pomo Judahiin, kun hän tuli luokseni chadar ochelissa ja sanoi, että hän tarvitsi minut seuraavana päivänä. Sain taas olla oma itseni, kana lady. Uskon, että tarkkasilmäinen kibbutsi näki olemuksestani, kun kana lady oli palannut sinne, minne hän kuului. Muut pukeutuivat juhlavasti sapattiaterialle, mutta minä pukeuduin arki-iltaisinkin päivälliselle hameeseen, korkkareihin, ripsiväriin ja sipaisuun huulipunaa, jotta kana ladyna uskoisin olevansa edelleenkin nainen.

 

Taunosiskoille työni neljän miehen kanssa kana talossa oli ehtymätön ilon lähde.
Kaisa sanoi chadar ochelissa hummusta syödessään: - Oletteko huomanneet, että vaikka kana talo on kibbutsin kamalin työpaikka, Maria näyttää tyytyväisemmältä päivä päivältä? Kanalan seinät voisivat kertoa paljon.
- Jos teidänkin työpaikalla olisi mies nimeltään Ori, kuinka voisitte olla kukoistamatta, kysyin.
Tytöt kiljuivat: - Ma kara, ma kara, mitä ihmettä? Lo lo! Ei kenenkään nimi voi olla ori!

34 Hieromaparty

Suihkun ja siestan jälkeen pardesin kärsimys oli ohi ja olimme valmiit taas partyihin. Meikkasimme ja vaihdoimme unisex-työvaatteet mekkoihin ja hameisiin, laitoimme hiukset ja parfyymi tuoksui.  

Rakensimme jälleen olohuoneen ja nuotion pihakiville. Chaim käveli polkua kohti Finlandia husetia. Gal, Ezra ja Hanan tulivat mukana. Jasper, Keiran, Gilles ja Manuel olivat juuri muuttaneet Finlandia husetin viereiseen tyhjään hökkeliin, koska isoon volu taloon oli tullut uusia volu tyttöjä Tanskasta. Pojat tulivat myös hieromapartyyn ja kaikki Finlandia husetin skandinaavit saivat vuorollaan hierontaa. Partyissa ja heprean tunnilla soitteleva ranskalainen Gilles toi mukanaan kitaransa ja Kaisa lauloi hänen kanssaan Beatlesia ja Bob Dylania.

Katselin meitä nuotion ympärillä. Minä todella olin ja elin tässä enkä katsellut tätä televisiosta. Tähti lensi ja toivoin, etteivät hetket Aasian tähtitaivaan alla päättyisi koskaan. Miten älyttömän onnekas olin, että Arto oli saanut minut lähtemään ja nyt hieroin Keiranin hartioita. Olisinko muuten koskaan itse keksinyt lähteä katsomaan, miten maapallon muilla kulmilla elettiin? 

Käsissäni oli taas uusi elämys, Keiranin irlanninenglanti. Englantini oli kehittynyt huimasti ja uusi murre oli aina edellistä helpompi ymmärtää. Tarvitsin vain aikaa ja kahdenkeskistä keskustelua ymmärtääkseni kunkin englannin murteen ääntämistä. Ihmettelin, miksi hän sanoi minulle with me, kun menimme hakemaan keittiöstä lisää laseja. Hetken kuluttua hoksasin, että hän ei sanonut with me vaan wait me. Hän äänsi vokaalit niin lyhyenä, etten kuullut niitä. Samalla tavalla Amir ei pystynyt sanomaan honey-sanan ensimmäistä h-kirjainta eikä kuullut suomen auringonlasku-sanassa muuta kuin r-kirjaimen, vaikka siinä oli 12 muuta kirjainta. Näin tiili tiileltä purin ympäriltäni kielimuureja. 


Hieromisen läheisyys sai Keiranin kertomaan lapsuudestaan Belfastissa Pohjois-Irlannissa. Hän oli elänyt katolilaisten ja protestanttien sisällissodan keskellä ja voinut liikkua vain kolmasosassa muurilla jaettua kaupunkia. Hän oli täytynyt ryömiä salaa kattoja pitkin tapaamaan muissa osissa asuvia katolilaisia kavereitaan. Omat puolisotilaalliset joukot ampuivat nuoria jalkoihin, kun he halusivat varoittaa muita nuoria siitä, että Belfastia jakava muuri oli vaarallista ylittää. Vasta jälkikäteen Keiran oli ymmärtänyt, että hänet oli aivopesty vihaamaan protestantteja. Jouduttuaan tekemisiin poliisin kanssa hän oli jättänyt vihreän saaren ja saanut Lontoossa riittävästi etäisyyttä nähdäkseen vihan, joka häneen oli juurtunut. Hän halusi kasvattaa omat lapsensa vapaana uskonnollisista ja poliittisista mielipiteistä. Kaikki tämä järkytti minua, olin saanut turvallisen lapsuuden. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Yhtäkkiä Keiran kertoi minulle, että katoliset papit käyttivät lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Papit? Lapsia? Se järkytti minua, en tiennyt Euroopan lasten kauhuista. 

Koko porukalla puhuimme skandinaaveista ja israelilaisista. Hanan kuvasi, että israelilaiset olivat kuin sabrakaktuksen hedelmä, piikikkäitä pinnalta, joten heidät tuli kuoria varovasti, mutta sisältä he olivat makeita. Sabrakaktus olikin antanut nimensä Israelissa syntyneille juutalaisille, sabroille. Sabrakaktuskaan ei kuulunut Israeliin alkuperäiskasvistoon, mutta oli sinne nopeasti levinnyt ja antanut leimansa koko alueelle. Sabra kasvoi Couscousin raunioillakin nykyään. 

Minun silmissäni israelittaret tarumaisine kasvoineen ja eksoottisen tummina olivat kauniimpia kuin skandinaavit. Yllättäen Galin mielestä israelittarien piirteet olivat terävät ja miehekkäät, kun taas skandinaavittaret olivat kasvoiltaan naisellisia ja pehmeitä. Oma maa mustikka, vieras maa mansikka. Ihailimme aina vieraita asioita. Juttelimme tietysti myös kaikista Suomi-legendoista ja jääkarhuista kaupunkien kaduilla.

Chaimille tuli niin nälkä, etteivät pistaasipähkinät ja halva riittäneetn vaan Ilonan täytyi lähteä hänen kanssaan chadar ochelin leipähuoneeseen. Chaim nosti Ilonan reppuselkään. Katsoin heidän peräänsä, kun he nousivat kiviportaita pitkin chadar ochelille. Ilona oli lentänyt Välimeren tälle puolelle etsimään vastauksia kysymyksiinsä ja toivottavasti hän löytäisi ne.


Seuraavina viikkoina ympäri kibbutsia oli puulaatikoita täynnä ihania kellanvihreitä pomeloita ja Ilona yöpyi yhä harvemmin Finlandia husetissa.

5 Chadar ochel

 

(English in the end)

- Boker tov, hyvää huomenta.

House father harppoi hökkelillemme jyrkästi laskeutuvaa polkua ja vei meidät aamiaiselle ja tutustumaan kibbutsiin. Loppupäivä oli vapaata ja ylihuomenna alkaisivat työt. Nopea palautus paratiisista maan pinnalle. Vapaaehtoistyöhönhän Jumalan valitun kansan hyväksi tänne oli tultu eikä bilettämään ja pinkeissä bikineissä keikistelemään tummille komeille uima-altaalla.

Chadar ochel tarkoitti ruoan taloa. Se oli kibbutsin alati sykkivä sydän, jykevä kaksikerroksinen valkoiseksi rapattu betonirakennus, jonka molempiin kerroksiin oli lukuisia sisäänkäyntejä eri suunnista ja eri tasoista. Se oli kibbutsin modernein rakennus, vaikuttava, mutta ei erityisen kaunis harmaanvalkoisena betonikuutiona. Sen koko pääoven seinämä oli lasia, joten sen läpi näki vastakkaisen seinän suurista ikkunoista ja se oli hyvin avara ja valoisa. Pääoven edessä oli laaja betoniterassi, jolle oli valettu betonisia penkkejä, reunoille muuripenkki ja useita valtaisia kukka-altaita täynnä kukkivia kukkia. Terassialueen ympärillä oli iso nurmikenttä. Kaikki kibbutsin luikertelevat polut johtivat lopulta chadar ochelille.

Chadar ochelissa oli valtava ruokasali, keittiö ja automatisoitu tiskihihna. Ensin tultiin tilavaan eteishalliin. Ruokasaliin tultaessa oli ensin seinämä, joka ei ylettynyt kattoon. Sen etupuolella oli  ilmoitustaulu, jolla paljon paperilappuja, joissa käsittämättömiä heprean kirjaimia ja yhteispuhelin. House father kertoi, että perheemme voisivat soittaa siihen ja antoi meille kibbutsin puhelinnumeron. Seinämän takana piilossa oli käsienpesualtaita. Peltotyöntekijät tulivat syömään suoraan pelloilta. Pesualtaiden vierestä laskeutui portaat pohjakerrokseen, jossa oli vessat. Siellä oli myös kivistä muurattu seinä, joka oli muisto kibbutsin varhaisista kivitaloista. 

Kaikki kibbutsin asukkaat mahtuivat syömään siellä aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Yhdessä syöminen oli kibbutsin keskeisen arvon, yhteisöllisyyden ydin. Yhteinen keittiö vapautti myös valtavan määrän ihmisiä muihin töihin hankkimaan kibbutsille varallisuutta.


Ruoat ja juomat olivat tarjolla runsaassa noutopöydässä.
- Mitä näistä uskaltaa ottaa, Satu kuiski.
- Ei täällä tarvitse kuiskailla, kukaan ei ymmärrä mitään. Suomi on salakielemme, voimme puhua mitä vaan missä vaan. Jos tulee vaikkapa mielihalu lasketella ääneen kaikki kirosanat, kukaan ei reagoi mitenkään, sanoi Kaisa.
- Tässä on ihania herkkuja, sanoi Ilona pidellen lautasta rintaansa vasten innosta täristen.
Ilonalle ruoat olivat tuttuja jo ensimmäiseltä reissulta, mutta minulle ja Satulle hän sanoi:

- Maut ovat erilaisia ja vahvempia kuin Suomessa. Kannattaa aloittaa tutuista ruoista ja maistella vähitellen uusia. Ja kannattaa varautua, että vaikka Israelissa ruoka on ihan yhtä hygieenistä kuin Suomessa, alussa maha menee löysäksi erilaisten bakteerien takia.

Olin kuitenkin päättänyt maistella reippaasti kaikkea vastaan tulevaa, joten keräilin lautaselle kaikkea kiinnostavaa sieltä täältä. Kaikki maistui kamalalta. Kahvi oli kamalaa, maito oli kamalaa ja se oli huolestuttavaa maitolallista. Maito vaihtui välittömästi veteen, mehuun ja soodaveteen, jota täällä otettiin hanasta. Onneksi löysin jotain tuttuakin, puuroa, paahtoleipää, voita, pehmeää levitettävää raejuustoa, appelsiini- ja mansikkamarmeladia, tomaattia, kurkkua ja teetä. Söin niitä niin paljon, että pysyin hengissä. En ollut uskoa korviani, kun Kaisa ja Ilona kehuivat, että Orenimin ruoka oli parempaa kuin heidän aiemmilla kibbutseillaan. Orenim vaikutti heidän mielestään taloudellisestikin hyvin menestyvältä kibbutsilta. Asiat olisivat siis voineet olla huonomminkin. Ilona nauroi, että hänen aiemmalla kibbutsillaan ei ollut tiskikonetta. Hän itse ja muut volut olivat olleet tiskikoneita.  

- Beteavon, house father toivotti hyvää ruokahalua ja kertoili aamiaisen lomassa päivän kulusta kibbutsilla.

Aamiainen katettiin chadar ocheliin kuudesta yhdeksään ja tulisimme sinne puolen tunnin aamiaiselle työpaikoilta. Aamiaisaika oli ruhtinaallisen pitkä, siihen mahtui kuulumisten vaihtokin pöytäseurueen kanssa. Lounas oli puoli kahdestatoista puoli kahteen työpäivän päätteeksi. Päivällistä tarjottiin puoli seitsemästä iltakahdeksaan. Chadar ochelin ovet olivat auki yötä päivää ja leipähuoneesta sai hakea leipää ja voita milloin vaan. Keittiövolut toivat lisäksi välipalaa volutalojen keittiöön kerran viikossa. Ruokaa olisi siis riittämiin eikä nälkää tarvitsisi kärsiä, jos paikallista ruokaa oppisi syömään. Muuten uhkasi maitojunalla kotiinpaluu. Kotoinen ruskeakastike suolalla ja valkopippurilla ei ollut valmistanut Aasian keittiöiden makumaailmaan.

Chadar ochel oli kulttuurien, kansallisuuksien, uskontojen ja kielten suloinen sekamelska. Kibbutsilla asui 670 ihmistä, pienen kylän verran varsinaisia jäseniä eli kibbutsnikeja, heidän lapsiaan, kibbutsnikeihin rakastuneita voluja, nykyisiä voluja ja satunnaisia työmiehiä. Voluja oli vaihdellen 10-25. Katselin näitä ihmisiä ja mietin, mitä he tulisivat minulle merkitsemään. Useimmat kibbutsnikit olivat house fatherin tavoin pitkiä, hoikkia, yöntummia, jumalaisen kauniita miehiä ja naisia, juutalaisenkasvoisia, kyömynenäisiä, mutta oli myös lyhyitä, pyöreitä ja maantienvärisiä Hananin malliin. Juutalaiset olivat eläneet diasporassa eli hajallaan ympäri maailmaa pitkään ja saaneet piirteitä ja vaikutteita muilta kansoilta. Sittemmin osa oli palannut Jumalan Aabrahamin jälkeläisille lupaamaan maahan tuoden mukanaan oman kulttuurinsa ja etnisen taustansa. Kibbutsi oli kansojen sulatusuuni.

Opimme vain harvojen kibbutsnikien nimen. Oli luontevaa antaa heille lempinimiä, jotta tiesimme, kenestä puhuttiin. Lempinimet eivät olleet ilkeitä, vaikka usein juontuivat ulkoisista ominaisuuksista. Lempinimen saivat myös James Herriot, Sotilas, Postimies, Perunakurkku, Pääkokki, Tärisevä Pää ja Albiinosaamelainen, joka oli ilmeisesti kibbutsille jäänyt hyvin vaalea skandinaavi. Myöhemmin saimme tietää, mitä lempinimiä kibbutsnikit meistä käyttivät.  

Chadar ochel oli myös Baabelin torni, tulvillaan kielten sekamelskaa. Kibbutsnikit korahtelivat ihan hepreaa ja useimmat vaihtelevan tasoista englantia. He puhuivat myös diasporan aikaisia äidinkieliään ympäri maailmaa, saksaa, ranskaa, espanjaa, venäjää, puolaa, unkaria, jiddishiä ja monia muita. Volut puhuivat äidinkieltään, englantia ja muita osaamiaan kieliä.

Päivisin osa kibbutsin asukkaista oli poissa. Kibbutsilla ei ollut koulua, vaan lapset kävivät peruskoulua ja lukiota läheisillä kibbutseilla ja ryöpsähtivät bussista iltapäivisin takaisin chadar ochelin aukiolle. Nuoret opiskelivat Haifan yliopistossa ja muissa ympäristön oppilaitoksissa. Armeijassa olevat palaisivat vasta perjantaina sapatin, juutalaisen pyhän, viettoon kotiin.

Translated by a kibbutz friend: 

5 Chadar ochel

”Boker tov, good morning.”

House father leapt down the path leading to our shack and took us for breakfast and to explore the Kibbutz. The rest of the day was free, and work would start the day after tomorrow. Quick jolt from paradise down to earth, volunteering for God`s chosen people, and not to party, and sit in pink Bikinis giggling at the handsome dark men by the pool.

Chadar ochel, or `the house of food´, was the ever-pulsating heart of the Kibbutz. A sturdy, two-story white plastered concrete building with entrances on both floors from different directions. It was the most modern building on the Kibbutz, impressive but not particularly pretty in off.white. A concrete cube of a thing. The main door was in a wall of glass, so through it one could see the large windows on the opposite wall. And it was very spacious and bright. In front of the main door was a large concrete terrace on which had been set concrete benches, and in front of it were several flower beds, full of blooming flowers. There was a large lawn around the terrace area. All the walking paths of the Kibbutz eventually led to the chadar ochel.

The chadar ochel included a huge dining room, a kitchen and an automatic dish washing conveyor-belt. It could accommodate all the Kibbutz residents for breakfast, lunch and dinner. Eating together was a core value on the Kibbutz, community, sharing. The large kitchen also freed up a huge number of people for other work, to acquire the Kibbutz wealth.

Food and drinks are served at a generous buffet.

“What do I dare take” whispered Satu.

“No need to whisper here, no one understands. Finnish is our secret language, we can say what we want, where we want. If we suddenly had a strange desire to count all the swear words, no one would react in any way” said Kaisa.

“There are some wonderful delicacies here” said Ilona, holding her plate to her chest and trembling with excitement.

Ilona was familiar with the food from her first trip, but said to Satu and me; “The flavours are different and stronger than in Finland. You should start with familiar dishes and add new stuff slowly. And be prepared for a loose stomach as it becomes used to the new bacteria, even if food hygiene in Israel is just as good as in Finland.

However, I was determined to taste briskly everything that came my way, so I collected on a plate everything interesting from here and there. Everything tasted awful. The coffee was horrible, the milk was horrible and it was a disturbing observation for the dairy lover. The milk was immediately exchanged for water, juice and soda water, which came from a tap. Luckily, I found something familiar, porridge, toast, butter, soft spreadable cottage cheese, orange and strawberry marmalade, tomato, cucumber and tea. I ate them so much that I survived. I couldn't believe my ears when Kaisa and Ilona praised Orenim’s food to me, as it was better than their previous kibbutzim. They think it meant that Orenim had financial affairs in order. So things could have been worse.

Beteàvon, house father wished a hearty appetite and told about the course of the day on the Kibbutz as we ate breakfast.

Breakfast was served in the Dining room from six to nine, and we would get half an hour for breakfast from work. Breakfast time was princely long. It accommodated an exchange of views and information with the table party, that is, communality came true. Lunch was eleven thirty to one thirty during work days. Dinner was served from six thirty to eight in the evening. The doors of the Dining room were open night and day and bread could be fetched from the bread room, and butter was available anytime. Kitchen trays also brought a snack to the kitchen of the volunteers once a week, so there would be enough food if you learned to eat it. Otherwise, you were on the next flight out. Homemade brown sauce (a staple in Finland) with salt and white pepper had not prepared me for Asian cuisine.

The Dining room was a sweet mix of cultures, nationalities, religions and languages. The Kibbutz was inhabited by 670 people, a small village made up of full members or kibbutzniks, their children, kibbutznik lovers, volunteers who had stayed on the Kibbutz, current volunteers, and occasional workers. The volunteers numbered from 10 to 25. I looked at these people and wondered what would they come to mean to me. Most kibbutzniks were in line with my Jewish stereotype, tall, slender, dark, divinely beautiful men and women, with Jewish faces, and hooked noses, but there were also short round and dirt colored. Jews had lived in the Diaspora, that is scattered all around the world for so long that they had taken on the traits and influences of the people they lived amongst. Since then some had returned to the Land God had promised to Abraham and his descendants, bringing with them their own culture and ethnic background. The Kibbutz was a melting pot of the nations.

The dining room was also a Tower of Babel, a flood of tangled languages. The Kibbutzniks speak Hebrew, and most knew varying levels of English. They also spoke the languages of the Diaspora, their mother tongues from around the world, German, French, Spanish, Russian, Polish, Hungarian, Yiddish, and many others. Volunteers spoke their mother tongue and any other they knew.

During the day some Kibbutz residents were away. The Kibbutz did not have a school, so the children went to schools on other nearby Kibbutzes, and in the afternoon they hurried home to the Dining room area. The young adults studied at the University of Haifa, and other schools in the area. While in the Army, those who could, would return to the Kibbutz on Friday to celebrate Shabbat, the Jewish Sabbath, at home on the Kibbutz.