40 Yhteisöelämää

 

Heprean tunnilla meille oli kerrottu, että iltaisin kibbutsilla ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa elokuvia, ryypätä ja naida. Chadar ochelin dubatut elokuvat olivat heprean kielimuurin takana ja tv-elokuvat jäivät näkemättä, sillä emme kotiutuneet ison volu talon olohuoneeseen. Baabelin tornin kaaos teki Walesin ja Yorkshiret murteet niin vaikeaksi, että volu talon länsi leidit ja Finlandia husetin skandiblondit eivät koskaan tutustuneet toisiinsa satunnaisia tervehdyksiä enempää. En pitänyt enää halvasta vodkasta ja intoxication.  Nykyään join vain hillitysti kuin länsi leidi bakbuk jajim Fantasiaa, jumalten nektaria sapatti-iltaisin enkä enää kuin perinteinen suomalainen, joka halusi vain tulla nopeasti humalaan. Seksi oli satunnaista ja nopeaa, jos sitä tapahtui joskus chadar ochelin kulmilla puhtaiden tiskien aikaan, joten sitäkään ei voinut sanoa harrastukseksi. Onneksi oli sentään  heprean tunnit.


Chadar ochel oli lounasaikaan hektinen ja ruuhkainen kibbutsiunivormuisine ihmisineen, mutta illalla päivällisellä tunnelma oli toisenlainen, verkkainen ja viipyilevä. Päivän työ oli päättynyt ja ikkunoistakin näki vain lempeän pimeyden ja lamppujen alla tunnelmallisen keskusaukion puiston. Vaikka meillä oli ikioma Finlandia huset, myös meille chadar ochel oli yhteisöelämämme ydin ja aktiivinen yhteisömme näkyi ja kuului kauas. Kommuunielämässä parasta oli se, että aina oli lähellä ystäviä. Söimme kauan, juttelimme ja nauraa rätkätimme. Huumori oli älyvapaata, huvit ihan ilmaisia. Kaisan nauru raikasi kuin 200 kanaa olisi muninut 200 täydellistä munaa. 

Olimme Orenimin unelmien volu, iloisia ja tyytyväisiä. Vietimme kommuunielämää ehkä jopa aidommin kuin jotkut kibbutsin jäsenet. Emme haikailleet iltaisin yhteisöstä pois omaan kopperoomme omia sapuskoita omissa vaatteissa keittelemään, vaan istuimme sinisessä työunivormussa läpi koko päivällisajan ja nautimme pöydän kaikista antimista chadar ochelissa. Uskaltauduin maistelemaan yhä useampia ruokia. Kuin kelpo kibbutsnik odotin jonossa, kun chadar ochel volu toi lisää hummus, joka sai minut kauhistumaan ensimmäisenä aamuna, että kuolisin täällä nälkään, oli nyt herkkuruokaani. Hummus oli leivänpäällistahna, johon oli tehty kikherneitä, seesaminsiemeniä ja valkosipulia. Vasta kun kattaus kerättiin pois ja chadar ochelia siivottiin, lopetimme teen lipittämisen ja laulamisen ja lähdimme iltakävelylle pitkin kibbutsin polkuja.

Meillä ei ollut ongelmia, miten viettää aikaa iltaisin. Ympärillä oli aina reipas volu ryhmä. Yksinkertaisessa kibbutsielämässä ei ollut helppoja valmiita huvituksia kuten elokuvat tai shoppailu, mutta nuorilla ihmisillä oli aina jotain kivaa tekemistä. Kuuden tunnin työpäivä oli lyhyt eikä aikaa kulunut työmatkaan, arkiseen kaupassakäyntiin tai ruoanvalmistukseen. Kibbutsilla kaikki sijaitsi parin sadan metrin sisällä. Oli aikaa elää. Oli aikaa elää ainutlaatuista juhlahetkeä, yhtä ihmiselämän parasta, jollei ihan parasta, huoletonta nuoruutta. Oli aikaa tehdä mieluisia asioita. Oli aikaa tehdä vaikka mitä, koska ei ollut televisiota, kännykkää eikä tulemista ja menemistä. Oli aikaa luoda. Oli aikaa ystävystyä ja olla yhdessä ihmisten kanssa. Mitä vähemmän elämässä oli turhia asioita, sitä enemmän oli aikaa ystäville. Olimme täysin irti Suomen elämästämme ja sen tilalle tullut volu yhteisö. Juttelimme loputtomasti tunteistamme, ajatuksistamme ja kokemuksistamme, nauroimme ja itkimme hillittömästi, lauloimme, piirsimme, kirjoitimme ja luimme runoja, kirjoitimme aerogrammeja ja teimme iltapäiväretkiä. Minulla oli vain pieni 1500 markan matkakassa, joten huvituksiin kibbutsin ulkopuolella rahaa ei ollut. 

Kun Sirkus Orenim vei sieluni, en kaivannut mitään kibbutsin ulkopuolelta enkä mistään koko maailmasta enkä ostellut juuri muuta kuin falafelia, halvaa ja eksoottista jäätelöä. Orenim antoi ylevän periaatteensa mukaan minulle kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Nautin minimalismista. 

Aluksi pidin päiväkirjaa ja kuten aforismi tiesi, pian nuoren tytön päiväkirja oli kuin romaani pojista. Kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado oli juuri viemässä jalat altani ja maan jalkojeni alta. Mutta kun elämä vei minut mukanaan, päiväkirja jäi. Senkin aforismi tiesi: hyvät tytöt kirjoittavat päiväkirjaa, pahat tytöt eivät ehdi. Minulla oli mukana runokirja nimeltään Parantava runo, Healing Poem. Se oli osuva valinta. Parantavaa runoa tarvittiin usein, koska elimme hektisten kokemusten ja tunteiden sirkuskarusellissa Karmelin huipulta Jezreelin laaksoon. Oli turvallista istua yhdessä elämän karusellissa tauno siskojen kanssa. Mitä ikinä Sirkus Orenimissa tapahtuikaan, jäi ikiajoiksi Orenimille, vain me ja laiskat liskot tiesivät. Olimme tulleet kibbutsille yksin ja jokainen tarvitsi monta arkunkantajaa. Niinpä ystävyys syntyi rakettinopeasti. 

Valokuvasin elämäämme ja kibbutsin valokuvakehittämö teki kuvat. Kuvissa volut juhlivat, nauroivat, tanssivat, joivat bakbuk jajim Fantasiaa ja Maccabee-olutta, silmät loistivat ja posket hehkuivat. Toisissa kuvissa teimme töitä ilosta sädehtien. Kaikilla kibbutseilla eri vuosikymmenillä otetut valokuvat olivat aivan samanlaisia. Valokuvat vaihtuivat mustavalkoisista värillisiin, hius- ja vaatemuoti vaihtui mutta silti ne kuvasivat samaa todellisuutta. Samat rähjäiset talot, samat vaatimattomat huoneet, samat oranssinruskeat verhot, sama likaisenkeltainen seinämaali ja samat iloiset ja tyytyväiset volut. Epäilimme, että kelmeänkeltainen maali oli ollut huikeassa alennusmyynnissä ja kibbutsi liike oli ostanut sitä kaikille yli 250 kibbutsille. Myöhempinä aikoina Facebookin voluryhmän ylläpitäjä huomasi, että sama kuva eri versioina ilmestyi aina uudelleen ryhmän seinälle. Hän loi säännön, millaisia valokuvia voluhuoneista ei saisi enää julkaista. Niissä ei saanut olla oranssit verhot, ei yhdeksän volua ahtautuneena samalle sängylle partakoneenteränohuelle patjalle, ei pupunkorvasormia jonkun pään takana, ei joku katsomassa väärään suuntaan ja jollakulla sylissään kitara, ei lattialla monikäyttöistä lämmitin-leivänpaahdin-yhdistelmäkonetta eikä seinällä graffitia ja Israelin karttaa. Sellaiset poistettaisiin. Siispä ryhmän seinä olisi aina tyhjä voluhuoneiden valokuvista.

Vaikka meillä ei ollut koti-ikävää, suomalaisilla lauluilla oli jokin merkitys, koska lauloimme niitä usein. Lauloimme Finlandia husetin olohuoneessa, chadar ochelissa päivällisen päätteeksi teetä juodessamme, juodessamme ennen partya, vaeltaessamme partyihin ja Playboysiin sekä busseissa läpi Israelin. Israelilaisissa kansanlauluissa oli iloiset sanat ja sävelet verrattuna suomalaisiin. Lauloimme Suuria shekeleitä, Hei Israelista heilin minä löysin, Väliaikaista kaikki on vaan, Peppi Pitkätossu, Petteri Punakuono, Valkea joulu ja Sylvian joululaulu. Suomalaiset laulut yhdistivät taunosiskojen porukkaa ja oli  napanuora kaukaiseen kotimaahan. Laulu Sininen ja valkoinen sai uuden merkityksen: "Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisi". Muinaisina aikoina suomalaiset olivat ajatelleet: "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia". Meille suomalaisuus oli itsestään selvää, mutta Orenimilla päivitimme tuon lauseen oman kokemuksemme pohjalta: "olen aina tiennyt, että olen suomalainen, mutta nyt myös tunnen olevani suomalainen". Kun olimme kaukana, pystyimme näkemään tosi lähelle. Mutta nyt emme kaivanneet Suomeen ollenkaan. Paitsi Satu ikävöi Mikkoa.

Juomalaulumme kertoi kulkureiden asenteen. Elimme Karmel-vuoren huipun ja Jezreelin laakson mudan kautta, pelasimme pelejä, joita kuumaveriset miehet halusivat estottomien vapaamielisten skandinaaviblondien kanssa pelata, kuljimme halki Israelin ja radio soi Mashinaa. Emme palvoneet maallista mammonaa tai matkasekkejä, vaan ostimme Maccabee, Fantasiaa, falafelia, halva, täyteläistä jäätelöä ja matkalippuja Israelin maanteille. Annoimme diplomi-insinöörien, jotka Helsinki-Vantaan lentokentällä itkivät peräämme, tallettaa shekelit. Ilonahan oli ehdottanut DI:lle, että he lähtisivät tämän armeijan jälkeen yhdessä kibbutsille, mutta DI oli nauranut vapaaehtoistyölle. Eipä Sirkus Orenimilla suomipoikia näkynyt, mutta joitain suomalaisia poikia sentään kuulin muilla kibbutseilla olleen.  

Yhtenä iltana palasimme huoltoasemalta halva- ja jäätelöostoksilta tulisen päivän viilentyessä. Kesä oli kärventänyt kibbutsin pellot rutikuivan ruskeiksi. Vuoden kääntyessä lopuilleen pohjoinen biologinen kellomme kertoi, että oli talven, lumen ja joulun aika, mutta talvesta ei näkynyt merkkiäkään. Neljän vuodenajan maasta tulleilla oli verissä luonnon muuntuminen alati viikosta toiseen ja vuodenkierto, mutta täällä kesä vaan jatkui ja jatkui. Kaipasimme niin lunta, että näimme kangastuksen. Pellot olivat yhtäkkiä tulvillaan lunta ja kuin lapsina ryntäsimme siihen uimaan, pyörimään ja tekemään lumienkeleitä. Tuntui hassulta, että kirjeissään ystävämme Suomessa haikailivat uima-allaseloamme ja Israelin aurinkoa ja inhosivat Suomen syyssateita. Me olisimme voineet jo luopua Venus-planeetan auringosta. Aloimme laulaa Sylvian joululaulua. Oli helppo ymmärtää, että vaikka runoilija oli sypressien maassa, talvella hän kaipasi suomalaista joulukuusta. Mutta paluulennolle emme edelleenkään haikailleet.

Kaikki eivät pitäneet laulamisestamme. Jasper oli minun ja uusien tanskalaisten tyttöjen kanssa Haifassa. Paluumatkalla bussissa lauloin suomalaista laulua. Jasper yritti vaientaa minut varoittamalla bussitarkastajasta. Se oli turha huoli, olihan minulla bussilippu shortsien taskussa. Jasper olisi voinut ottaa rennosti ja nauttia tunnelmallisesta bussihetkestä. Gilles kertoi minulle myöhemmin, että Jasper oli niin ahdistunut häpeästä, että oli lähes hypännyt ulos bussista. Myös Åsa valitti iltapäiväretkellä Accon merenrantakaupungissa, että laulamalla pilasimme tunnelman. Joillekin ei mikään kelvannut. Me tauno siskot olimme aitoja estottomia vapaamielisiä skandinaaviblondeja, irti häpeästä.

Hine Ma Tov Umanaim

14 Neitseellisiä sikiämisiä

 

Pesulassa tapasimme house motherimme, joka oli pesulan johtaja. Hän laittoi passit, lentoliput, matkasekit ja Israelin shekelimme turvasäilöön. Saimme kerran viikossa tiettyyn kellonaikaan tulla niitä hakemaan. Matka-asiakirjat olisivat varmassa tallessa, kun olisi kotiinpaluun aika. Finlandia huset oli niin heikko rakennelma, ettei se ollut niille turvallinen paikka. 

Kibbutsin periaatteen mukaan me volut annoimme kibbutsille, mitä pystyimme eli  vapaaehtoistyötä ja kibbutsi antoi puolestaan meille kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Saimme huoneen viehättävässä Finlandia husetissa, ruoan, jota toivottavasti oppisin syömään, taskurahaa, retkiä ja voisimme osallistua kibbutsin tapahtumiin ja vuotuisjuhliin. Saimme ensimmäisen viikon taskurahan, 9.5 shekelin arvoisen palkkakupongin. Sitä ei kuitenkaan voinut mennä tuhlaamaan Haifaan, vaan sitä pystyi käyttämään vain kibbutsin kaupassa. Volut saivat tehdä ostoksia vain Lilalossa, joka oli yksi kibbutsin kolmesta kaupasta. Palkkakupongin lisäksi saimme viikottain myös seitsemän askia halvinta Noblesse-tupakkaa. Ihmiset polttivat tupakkaa kaikkialla Israelissa, selvästi enemmän kuin Suomessa.

House mother antoi meille työvaatteet. Harmaa T-paita, tummansininen lyhythihainen paitapusero, harmaat valuvat sukat ja tummansiniset shortsit. Kun sovitin vaatteita, näin itseni. Peilistä minua katsoi kommunisti ja sosialistinen aatehan kibbutsiliikkeen takana oli.

Yhteisössä työvaatteetkin olivat yhteisiä. Joku kibbutsnik tai volu oli pukeutunut viime viikolla näihin vaatteisiin ja kun olisin käyttänyt niitä viikon, palauttaisin ne pesulaan house motherin joukkion pestäväksi. Ensi viikolla joku Shmulik tai Nurit tai Ezekiel tai Hava tai Zvi käyttäisi niitä. Työvaatteiden ohella saimme kerran viikossa viedä  vuodevaatteet, puserot, housut ja pyyhkeet pesulaan ja hakea ne puhtaana takaisin. Vain pikkupyykin pesimme itse käsin pesulan ulkoseinustan isoissa vesialtaissa.

- Katsokaa tarkkaan, että ne työvaatteet ovat puhtaita, neuvoi Kaisa.

- Miten niin? Onko sinulla likaiset?

Oli vaikea uskoa, että tästä silitysraudoille tuoksuvasta pesulasta pääsisi ulos mitään epäpuhdasta.

- Eikös neitseellinen sikiäminen tapahtunut viimeksikin näillä nurkilla, Kaisa ilveili.

Totta, Nasaret ei ollut kaukana. Pitäisi olla varovainen. Uskoisiko kukaan  neitseelliseen sikiämiseen nykyaikana? Etenkään vanhempani.

Saimme tuulettimen aseeksi kuumuutta vastaan ja kaasunaamarin vihollista vastaan. House mother sanoi, ettei tarvitse säikähtää, mutta tilanne Libanonin rajalla oli kuumentumassa. Matkaa rajalle oli vain 140 kilometriä. House mother huomasi säikähdyksemme ja selitti, että oli vain arkipäiväinen varotoimi pitää kaasunaamari vaatekaapissa sinappikaasuiskun varalta. Tuijotimme kaasunaamareita kauhistuneina, mutta ne saivat meidät myös nauramaan epäuskosta. Naamari oli tosi hurjan näköinen, se oli vaikea ottaa vakavasti. Aloin myös epäillä, olinko paennut Artoa järkevään paikkaan. Arton kanssa pelaaminen kiinnijäämisen uhallakin tuntui suhteellisen vaarattomalta terroristipoikaystävien ja sinappikaasuiskujen rinnalla. Ehkä minun ei olisi kannattanut paeta minne vaan, vaan olisin voinut ottaa ensin selvää, mihin nyt jouduin. 

Olin luullut, että kibbutsi antaisi kylpypyyhkeen, joten House mother antoi minulle poikkeusluvan ostaa pyyhkeen ompelimon vanhoilta naisilta. Kibbutsilla jokainen teki työtä kykyjensä mukaan, niin myös vanhojen naisten ompelukerho pesulalla. Vanhukset eivät viettäneet täällä yksinäistä vanhuutta omissa asunnoissaan niin kuin moni Suomessa, vaan eläkkeelle jäämisen sijasta puuhastelivat kykyjensä mukaan yhdessä yhteisönsä hyväksi elämänsä loppuun saakka. 

9 Maljapuheita ja juomalauluja

 

Ilonalle ja Kaisalle Israelin viinat ja rahat, shekelit, olivat jo tuttuja. Satu ja minä annoimme heille shekeleitä, joita olimme tuoneet Suomesta, ja he lähtivät ostamaan viinaa. Sillä aikaa me kannoimme kaksi sänkyä Finlandia husetin pihakiville, sillä kaipasimme suomalaiseen tapaan yhteistä olohuonetta. Harvakseltaan jokunen autoilija ajoi talomme ohi. Tutuksi tuli pian hymyilevä komea Renault-mies. Ohi kävelevät kibbutsnikit hymyilivät meille, heilauttivat kättä ja tervehtivät sanomalla shalom. Opettelimme tervehtimään sanomalla shalom. Shalom oli kätevä tervehdys, sillä se sopi sekä tavatessa että erotessa, oli vuorokauden aika mikä hyvänsä.  Se merkitsi täydellisyyttä, eheyttä, terveyttä, rauhaa, hyvinvointia, levollisuutta, menestystä, täyteläisyyttä, sopusointua ja levottomuuden ja epäsovun puuttumista. Ja mitäpä levottomassa Israelissa olisi ollutkaan enemmän paikallaan toivottaa kuin rauhaa. 

Iltapäivällä nukuimme etelän tyyliin ja herättyämme olimme toipuneet matkustamisen vaivoista. Suihkuhuone ei ollut täällä huolellisesti kaakeloitu, vaan aluskasvillisuus kasvoi sisään lattian reunasta ja vesi valui iloisesti seinänraoista ulos. Mutta näinkin suihku raikasti oloa. Sen jälkeen pääsimme täysin rinnoin hyppäämään voluelämän ytimeen, valmistautumaan illan partyihin. Joimme ensimmäiset lasilliset Finlandia husetin olohuoneessa. Kaisa ja Ilona olivat tuoneet pari muovikassillista vermuttia, vodkaa ja Fantaa. Oli ihanaa humaltua suomineitojen kesken ennen kuin menimme englanninkieliseen maailmaan.

                                           Finlandia huset ilta-auringossa

Ihmettelimme, miksi Suomesta ei tullut yhtään poikaa, koska muista maista poikia oli yhtä lailla kuin tyttöjä. Oliko Suomi niin järki-ihmisten maa, että epäluterilaista hukkavuotta ja boheemielämää vietimme vain me rentuimmat? Ehkä juomalaulumme tiivistikin kurjien kulkureitten elämänasenteen. Me joimme Pohjanmaan kautta kuten Suomessa sanotaan ja täällä paikallisen Jezreelin laakson kautta, pelasimme, kuljeskelimme ympäriinsä ja laulu soi. Annoimme suosiolla muiden talletella shekelit, emme koonneet rahaa, vaan kaadoimme sen kurkkuumme. Mutta hyi hitto, vodka oli ihan yhtä pahaa kuin Suomessa. Mutta en sitä maun vuoksi juonutkaan, ihan vaan tämän ihanan humalan.

- Le’chaim, elämänne seikkailulle, "äitimme" Kaisa nosti maljan eli pullon.

Onneksi Kaisassa ei ollut muuta äidillistä kuin hieman enemmän ikävuosia. Kenelläkään meistä ei nyt ollut ikävä äitiä. Olimme täysin omillamme. Vanhempamme saisivat meidät kiinni vain soittamaan puhelun chadar ocheliin tai lähettämällä kirjeitä, jotka matkasivat tänne viikkoja. Kännyköitä ei onneksi ollut maailmassamme. Nauroimme, miten pitkän litanian varoituksia ja tyhmiä periaatteita ja sääntöjä kukin meistä oli saanut rikottaviksi. Ei saisi menettää neitsyyttä, ei viinaa, tupakkaa, huumeita, miehiä eikä seksiä, ei rakastua, sairastua, liftata tai saada AIDS:ia, ei joutua ryöstetyksi, pidätetyksi, kidnapatuksi, raiskatuksi eikä tulla raskaaksi. Vanhempani varoittavia elämänkokemuksia jaellessaan eivät tienneet Artosta.

- Tosi tyhmiä periaatteita, noista kannattaa mitä pikimmiten hankkiutua eroon, neuvoi Kaisa ja nostimme osanottomaljan niille, jotka selvisivät takaisin Suomeen ilman Finkivin lupaamia elämyksiä. Vannoimme suomalaisen Pohjanmaan ja local Jezreelin laakson kautta, että ainakaan me emme olisi nunnia pyhiinvaellusmatkalla.