30 Pyhä Maa

Uskovainen mummuni toivoi sydämensä pohjasta, että löytäisin Jeesuksen Israelissa. Hän luuli, että koko Israelin kansa oli hartaita uskovaisia. Minä olin jo kadottanut pinkit aurinkolasit nenävarreltani. Kibbutsit vaihtelivat hyvin uskonnollisista ateistisiin. Sosialismi kibbutsiliikkeen taustaideologiana oli ateistinen. Jeesuksen etsintä kannatti ehkä aloittaa läheisestä Nasaretista, Joosefin ja Marian kotikaupungista, jossa Jeesus eli lapsuutensa. Kävelimme ensimmäistä kertaa kohti Haifan ja Nasaretin välistä maantietä, kibbutsin omaa huoltoasemaa ja bussipysäkkiä.

Finlandia huset sijaitsi kibbutsin pohjoislaidalla. Jos vihollinen vyöryisi Libanonin suunnasta pohjoisesta, eturintaman muodostaisi skandinaaviarmeija, rähjäiset tönöt, tehtaat, metalliromu ja luonnontilainen ryteikkö. Eturintamassa oli myös betoninen vartiotornimöhkäle, mutta en koskaan nähnyt tai kuullut vartijasta. En tiennyt, oliko tornissa vartijoita nykyään, mutta silloin, kun kibbutsit aikoinaan rakennettiin vihamieliseen ympäristöön, he varmastikin tähyilivät lähestyviä vihollisia tornissa ja nykyäänkin terroristit tekivät iskuja kibbutseille.

Orenimin kapitalismin vastaisuus näkyi selvästi siinä, ettei se pyrkinyt myymään itseään. Se ei tippaakaan panostanut edustavaan julkisivuun, jonka takana kaunis Edenin puutarha oli piilossa ja täydellinen yllätys. Finlandia huset oli varmaankin Orenimin ensimmäisten pioneerien nopeasti rakentama asuinrakennus vuosikymmeniä sitten, iso askel teltasta taloon. Hierarkiattomuus ei siis koskenut voluja, sillä volut asuivat vaatimattomimmissa hökkeleissä. Joku totesi, että kun kibbutsnikit asuivat Beverley Hillsissa, volut asuivat ghettossa. Mutta minulla ei ollut syytä valittaa Edenin puutarhassa.

Kibbutsin vanhin mies asui yhdessä ohittamassamme rähjässä. Hänen kapeissa auringon paahtamissa kasvoissa oli valtavat valkoiset viikset. Hän ei ollut halunnut muuttaa uusiin taloihin, vaan asui edelleen edesmenneen vaimonsa kanssa rakentamassaan rähjässä. Hän kasvatti yrttejä pihassaan ja tarjosi meille ohi kulkiessamme minttuteetä. Hän lupasi, että saisimme hakea mintun lehtiä ja sen me teimmekin. Kun hän ojensi teelasin, sinisen kibbutsipaidan hiha nousi ja paljasti ruskeassa ryppyisessä käsivarressa numerosarjan.

Kun jatkoimme matkaa, Kaisa kysyi, huomasimmeko numerot vanhuksen käsivarressa. Se oli tatuoitu Hitlerin tuhoamisleirillä. Ihmiskunnan kamala historia tuli todeksi hauraan vanhuksen ruskeassa kädessä kuten Suomessa isovanhempieni sotatraumoissa. Vanhus oli ollut tuhoamisleirillä ja selvinnyt hengissä siihen saakka, kun liittoutuneet vapauttivat vangit. Kaisa kertoi, että holokaustin tuhoamisleireiltä selvinneet saivat Saksan hallitukselta korvausta, jota he eivät kuitenkaan saaneet pitää itse, vaan sillä rakennettiin Israeliin yhteistä hyvää kuten esimerkiksi kibbutseille poolit. Pool valmistui vuonna 1971. Nauttiessani poolilla en ollut voinut kuvitellakaan, miten traaginen sen historia oli. Valitettavasti kaikki eivät korvauksia saaneet, vaan kibbutsien ulkopuolella tuhoamisleirien uhrit saattoivat elää loppuelämänsä köyhyydessä.

Kibbutsilta matkaa maantielle oli neljäsataa metriä. Kibbutsin pienen asuinalueen ympärillä oli tuhat hehtaaria viljelysmaata. Tien molemmin puolin parin sadan metrin päässä oli viisi kanalaa ja peltoja, jotka elokuu oli paahtanut harmaanruskeiksi. Hieman kauempana oli myös hedelmätarha valtavine kastelualtaineen. Kibbutsin asuinalue oli pieni ja tiheästi asuttu, mutta Jezreelin laakso oli avara teiden halkoma peltomaisema, jolla avointa näkymää oli kymmenien kilometrien päähän jopa Karmel-vuorelle Välimeren rannalle asti.

 

            kanala eli lul

Aikojen alussa Välimeri oli virrannut Jezreelin laakson läpi Genesaretinjärveen ja jopa Kuolleeseenmereen asti. Sittemmin maan noustua laakso oli ollut väylä armeijoille ja karavaaneille matkata meren rannalta Jordaniaan asti. Alue oli ollut malariasuota, jonka juutalaiset pioneerit kuivattivat yhdeksi maailman hedelmällisimmäksi laaksoksi. Sana Jezreel tarkoittikin Jumala kylvää. Laakso oli valtaisa vihreä alue tuulessa keinuvaa vehnää, puuvillaa, maissia, papuja, meloneita, appelsiineja ja auringonkukkia sekä laiduntavia lampaita ja nautakarjaa. Se tuotti valtaosan Israelin hedelmistä, vihanneksista ja maataloustuotteista. Laaksossa oli myös monia muita kibbutseja.

Kibbutsin kotipysäkit olivat maantien risteyksessä. Toiselta juutalaisten Egged-bussit veivät matkustajat länteen Haifaan Välimeren rannalle ja toiselta itään Nasaretiin. Busseja kulki tiheästi, minuuttiaikatauluja ei tarvinnut katsoa. Matka oli halpa, vain 70 agoraa eli 0,70 shekeliä, vähemmän kuin pullo vodkaa ja hieman enemmän kuin bakbuk jajim Fantasiaa. Joskus saimme myös ilmaisen kyydin, kun 4 hengen porukalla nostimme peukalon pystyyn ja joku autoilija noukki meidät kyytiin ennen bussia. Vasta myöhemmin  sain kuulla, että Israelissa ei pitänyt liftata peukku pystyssä, vaan peukalon piti osoittaa alaspäin. Peukku pystyssä tarkoitti, että etsimme seksistä maksavia asiakkaita. Maassa maan tavalla. Piti myös tarkistaa, että liftasi vain israelilaisten autoihin. Arabiautoihin neuvottiin olemaan liftaamatta eivätkä ne olisi edes ottaneet kyytiin.

Bussitkin olivat Finkivin lupaamia elämyksiä. Ne eivät ajaneet tyhjinä, vaan joukkoliikennettä käytettiin paljon. Emme päässeet aina istumaan vierekkäin. Vieressäni saattoi istua tyylikäs parfyymille tuoksuva arafathuivipäinen arabiherra tai Israelin armeijan sotilas. Nykyään olimme jo small talk -taitoisia maailmannaisia ja bussit olivat hyviä paikkoja pikaromansseille sotilaiden kanssa. Sotilaat matkustivat busseissa aseineen. Aseen piippu sotilaan ja minun välissä tuijotti bussin kattoa ja ase oli kylmä ja metallinen. Tunsin aseen paljasta jalkaani vasten. Aluksi en hetkeksikään unohtanut aseiden läsnäoloa. Aseita ja sotilaita, miehiä ja naisia, oli kaikkialla Uzi vyötäröllä olkahihnassa. Aseet eivät olleet tuttuja minulle. Suomessa olin joskus syksyisin nähnyt metsästäjien aseita, mutta kaupungeissa aseita ei näkynyt missään.

Pitemmän päälle ymmärsin, että minun ei pitänyt pelätä Uzia sotilaan ja minun välissä, sillä se voisi olla paras ystäväni. Kun sotilaat aseineen matkustivat joukkoliikenteessä, Israel oli koko ajan puolustusvalmiudessa. Uzi voisi pelastaa henkeni, jos samaan bussiin, bussipysäkille, rakennukseen tai kadulle sattuisi itsemurhaterroristi. Ihan tavallista oli, että pysäkiltä nousi bussiin sotilaita tarkistamaan, että kaikille bussissa oleville laukuille löytyi omistaja, että bussiin ei ollut jätetty pommia. Uzistaan sotilaat pitivät tiukasti huolta, sillä sen kadottamisesta rangaistiin yhtä ankarasti kuin jos he olisivat myyneet senviholliselle. Sapatti-iltana kotiin viikonlopun viettoon palanneet sotilaat saattoivat tulla suoraan chadar ocheliin edelleen sotilasasussa ja laskea Uzinsa pöydän alle. Se tuntui hassulta, kunnes kuulin, että terroristit olivat hyökänneet joillekin kibbutseille ja tappaneet ihmisiä. Tuntui karmaisevalta ajatella, että ruoka-aikaan satoja ihmisiä, koko aseeton Orenimin väki oli kerääntynyt samaan paikkaan. Ja niin minä aloin ajatella aivan uudella tavalla. Ase chadar ochelissa oli järkevä. 

Bussimatkat taittuivat nopeasti, koska kuskit eivät välittäneet mutkista kuten kuskit Suomessa. Bussi kiipesi maastossa ylöspäin mutkikasta käärmetietä kohti Nasaretin kaupunkia. Maisema oli erilainen. Kibbutsi ja juutalaisalueet olivat siistejä, mutta arabikaupungeissa  tien varsilla oli roskaa, romua, autonrenkaita ja kokonaisia autoja. Oli parasta kohottaa katse kohti hedelmällistä Jezreelin laaksoa.

 

            Jezreelin laakso Nasaretiin nousevalta käärmetieltä

Nasaret oli arabikaupunki. Israelin arabit olivat väestöryhmä, joka jäi asumaan Israeliin juutalaisten rinnalle, kun juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948. Heitä oli viidennes Israelin väestöstä. Heistä 80 % oli muslimeja, loput kristittyjä ja druuseja. Heillä oli Israelin kansalaisuus mutta ei pakollista asevelvollisuutta.

Nasaretissa täytyi astua autojen sekaan päästäkseen kadun  toiselle puolelle. Kaduilla autot olivat sekaisin ja äänitorvet soivat. Mutta kaikesta kaaoottisuudesta huolimatta liikenne toimi ja kadun toiselle puolelle pääsi. Suomalaisen oli hyvä nähdä, että vähemmänkin järjestäytynyt yhteiskunta toimi. 

 

Nasaret oli likainen. Kapean basaarikujan keskellä kulki kouru, jossa kuumuudessa haiseva roskainen likavesi virtasi. Saatoin vain kuvitella, mitä kaikkea siihen oli viskattu. Otin valokuvan jonkin korjaamon takapihalle, joka oli täynnä roinaa, metalliromua ja ajoneuvojen osia. Kuva osoittautui mestariteokseksi, kun se valmistui kibbutsin valokuvakehittämössä. Samassa   kuvassa oli sekä Israelin rento kaaos että taivaallinen kirkkaus. Israel oli niitä molempia. Ja minä aloin rakastaa tätä yhdistelmää. 

 

                  Nasaretin kahdet kasvot

ElAlin lentoaterian oliivi oli vaatimaton kulttuurisokki arabikaupunkiin verrattuna. Aika oli palannut vuosisatoja taaksepäin. Nasaretin katumuoti ei ollut muuttunut sitten Jeesuksen ajan. Vanhemmat arabimiehet pukeutuivat edelleen kaapuihin, jotka oli sidottu vyöllä, päässä arafathuivi ja jalassa jeesussandaalit. Kaapu oli tässä kuumuudessa varmasti vilpoisempi kuin housut. Naisilla olivat huivit ja kantoivat astioita päänsä päällä.

Valkoista itsenäistä naista ei ollut selvästikään aiemmin nähty Nasaretissa. Kaikki miehet tuijottivat meitä, 4 vaaleaa tyttöä. He sanoivat ”I wanna be your special guide” ja matkamuistokauppiaat piirittivät meidät. Olisimme halunneet nähdä Marian Ilmestyskirkon, paikan, jossa enkeli kertoi Marialle, että hän odotti Jeesus-lasta. Mutta emme halunneet liian lähelle tunkevia yksityisoppaita, emme halunneet innostaa heitä kysymällä, missä kirkko oli. Kaisa ja Ilona opettivat minulle ja Satulle tyhjän katseen. Olimme kuin sokeat, emme nähneet miehiä. Letka miehiä kulki silti aina ja kaikkialla perässämme siellä, missä oli arabeja. 

Kun emme kestäneet Nasaretin miehiä ja kuumuutta enää, pakenimme bussiin. Meillä oli sama ongelma kuin Marilyn Monroella. Emme koskaan pääsisi perille sinne, minne olimme menossa, jos olisimme pysähtyneet joka vislaukseen. Toisaalta oli kiva tuntea hetken itsensä Marilyniksi. Pitemmän päälle ymmärsimme, että olimme myös itse syyllisiä miesten käyttäytymiseen. Machokulttuuri ja pohjoismainen tasa-arvo törmäsivät toisiinsa. Emme olleet tottuneet tällaiseen, koska Suomessa, hyvin tasa-arvoisessa maassa, pojat osoittivat kiinnostuksensa hillitymmin ja odottivat lupaa lähennellä. Siksi emme osanneet aluksi salata ihmetystämme aikaan saamastamme reaktiosta. Katsoimme miehiä suoraan silmiin kasvot loistaen ja tajuamattamme annoimme signaaleja, josta machokulttuuri innostui vaan lisää. Mutta nopeasti miesjoukko ympärillä alkoi ärsyttää ja kuten Kaisa ja Ilona neuvoivat, opimme kävelemään heidän lävitseen heitä näkemättä ja kuulematta emmekä reagoineet mitenkään huomioon, tunkeiluun, huuteluun ja vislauksiin. He hieman rauhoittuivat. Mutta eivät arabikaupungeissa. 

Jeesuksen löytäminen Nasaretista tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Mitähän mummukin olisi tästä kaikesta ajatellut? Voisin kertoa kotona vain valikoituja muistoja. Kuitenkin niille naisille, joilla oli huono itsetunto, voisin suositella Nasaretia. Mietin myös, romahtaisiko oma itsetuntoni, kun Suomessa olisin taas nobody.

Onneksi vanhempamme eivät tienneet, miten Pyhä tämä Maa oli. Olisimmeko päässeet tänne, jos he olisivat tienneet viettelyksistä, joita oli alati tarjolla? Tai ehkä äitimmekin olisivat tulleet mukaan. Se oli selvää, että oma tyttäreni ei pääsisi etelän maille ilman äitiä ennen 40 vuoden ikää. Toki hän olisi silloin liian vanha pääsemään kibbutsille, koska ikäraja oli 30 vuotta, mutta arkeologisille kaivauksille hän voisi mennä vanhempanakin ja siellä voisi olla parempi naisrauha. Ehkä. Tai ehkei sittenkään. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että elin maailmassa, joka olisi pian mennyt. 

28 Finkivin elämyksiä

 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat kulkua elämyksestä toiseen. Finkiv teki viisaasti mainostaessaan kibbutsielämyksiä ilman yksityiskohtia, mutta olisi se voinut varoittaa, että likaisia alushousuja ei kannattanut liottaa.


Finlandia husetin vaatekaapissa puhtaiden alushousujeni pino väheni. House mother ei pessyt alushousupyykkiä, vaan jouduimme pesemään ne itse käsin. Käsinpesussa vaatteet eivät kunnolla puhdistuneet ja kuumuudessa ne välittömästi hikoili taas haiseviksi ja tahmeiksi. Pian emme vaihtaneet omia vaatteita päälle työpäivän jälkeen, vaan pidimme sinistä kibbutsiunivormua myös iltaisin. Olimme erilaisia kuin  kibbutsniknaiset ja volujen talon muut länsi leidit. 


Alushousupyykin suhteen sain hyvän idean. Laitoin eräänä aamuna töihin lähtiessäni likaiset alushousut likoamaan Finlandia husetin siivoussankoon, jotta pyykinpesu olisi helppoa työpäivän jälkeen. Töiden jälkeen pyykki ei innostanut minua, vaan sain inspiraation tehdä kaikkea muuta. Kirjoittelin aerogrammin Suomeen kaverilleni. Alushousuille tekisi vain hyvää liota hiukan pitempään. Heprean tuntiin astikin viivyttelin ja vasta tunnin jälkeen kello 21.30 oli lopulta pakko lähteä pesulan ulkoaltaille.


Tuijotin sankoa. Finkiv tarjosi elämyksen taas. Liotusveden sijasta sanko oli täynnä haisevaa paksua ällöttävää limaa. Big Bang oli tapahtunut, eloton oli herännyt henkiin. Osa alushousuista oli varmasti saanut jo jalat ja kadonnut aluskasvillisuuteen liskojen ja torakoiden sekaan. Maassa maan tavalla. Menetin kymmenet ja jäljelle jäi viidet.

Finlandia husetin väki kerääntyi ihmettelemään alushousujeni murheellista kohtaloa. Tämä elämys opetti arvostamaan elämän välttämättömyyksiä, sitä, että aamuksi oli puhtaat alushousut.

26 Kiryat Tivon

Meidän piti hakea matkasekit house motherin turvasäilöstä yhtenä iltana viikossa kello 8 ja vaihtaa shekeleiksi pankissa. Ensimmäinen pankkireissu oli hyvä syy pyytää Jasper mukaamme ja viestiä hänelle, että jotkut halusivat hänen seuraa. Pankit olivat auki aamulla klo 12.30 asti, kun olimme töissä. Siestan aikaan oli tauko. Sunnuntaina, tiistaina ja torstaina ne olivat auki myös kello 16-17.30. Sunnuntai oli Israelissa viikon ensimmäinen arkipäivä.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen päivällistä kuumimman päivän alkaessa viilentyä. Jasper johti meidät pois kibbutsilta Chaimin ja Galin ja muiden yksinasuvien kibbutsnikien rivitalojen ohi 20 kävelyminuutin päässä sijaitsevaan pikkukylään, Kiryat Tivoniin. Polku laskeutui jyrkästi alas ensin tammimetsään ja nousi sitten maantielle, jonka varrella oli Galilean maaseudun omakotitaloja. Niin kibbutsilla kuin sen ulkopuolellakin useimmat talot olivat valkoisia ja oranssikattoisia.

Kiryat Tivonissa oli pikkukylän palvelut, pieniä kauppoja, kirjakauppa, valintamyymälä, poliisiasema ja Hapoalim-pankki. Pankkitiskille jonotettiin samanlaisessa mutkittelevassa aidatussa jonossa kuin lentokentällä lähtöselvitykseen. Suomessa pankkivirkailijat olivat hyvin hillittyjä ja asiallisia naisia mutta täällä he olivat hyvin rentoja ja äänekkäitä miehiä. Sukupuoli ei ollut kuitenkaan suurin ero. Täällä virkailijat polttivat tupakkaa ja joivat kahvia rennosti samalla, kun vaihtoivat matkasekkimme shekeleiksi. Asiat pystyttiin hoitamaan hyvin erilaisilla tavoilla.   

Tivonista tuli viikoittainen shoppailupaikkamme ja lempikyläni, josta ostimme pieniä tarvikkeita, kirjoja, kosmetiikkaa, jäätelöä, suklaata ja halvaa. Halva oli makea Israelin herkku, outo maku taas, johon ihastuin siihen helposti. Se oli valmistettu seesaminsiementahnasta eli tahinista ja maustettu vaniljalla, kaakaolla tai pistaasimanteleilla.

Tivonin poliisiasema tuli tutuksi. Minulle tuli akuutti vessahätä. Olimme killittäneet liikaa teetä ennen lähtöä. Ei ollut aikaa juosta 20 minuutin matkaa takaisin kibbutsille ja tien varsilla oli liikaa taloja puskapissille. Meidän oli pakko löytää vessa emmekä löytäneet yleisövessaa. Silmäilimme Tivonin keskustassa ympärillemme puntaroiden, mikä olisi turvallisin paikka pyytää päästä vessaan. Silmämme sattuivat poliisiasemaan. Poliisin kuului auttaa ihmistä hädässä.

Kerran kirjakaupassa unohdimme täysin ajankulun. Opimme, että etelän mailla toisin kuin Suomessa pimeys kirjaimellisesti putosi kuuden jälkeen. Ulkona jo hämärsi, kun satuimme katsomaan ulos. Otimme kaikki jalat allemme, sillä pimeä polku tammimetsän läpi ei yhtään houkutellut, mutta jouduimme silti juoksemaan loppumatkan pimeässä. Onneksi kibbutsin lämpöiset valolyhdyt näyttivät meille suuntaa kaukana yläpuolellamme ja toivottivat tervetulleeksi kotiin. Kotiin. Galilean kotiini.

Finlandia husetille päästyämme kohtasimme kiukkuisen Kaisan. Hän oli väitellyt house motherin kanssa. Finlandia husetissa oli teelasien ja lusikoiden tiskaamiseen yksi pesuvati. Me muut olimme boheemimpia, me vain huuhdoimme lasin vessan vesihanan alla, mutta Kaisa halusi huuhtoa astiat kunnolla vadissa. House mother ei ymmärtänyt, miksi astiat pitäisi huuhdella, hän vain kuivasi ne pyyhkeellä pesuvedestä. Kaisa oli yrittänyt selittää, että Suomessa astiat huuhdeltiin puhtaassa vedessä vadissa. Mutta house mother ei  ymmärtänyt jonkin kaukaisen maan tapoja eikä Kaisa saanut kahta vatia. Maassa maan tavalla. Suomalaista innovaatiota, kuivauskaappia, ei Kaisa sentään vaatinut.

25 Horaa ja ihan hepreaa

 

House father istahti lounasaikaan chadar ochelissa volujen pöytään ja kyseli, miten meillä sujui. Hänen tai house motherin puoleen voisimme kääntyä, jos meille tulisi pulmia. Meillä ei ollut ongelmia ainakaan vielä, sillä olimme noudattaneet vanhempiemme varoituksia. Vaikka olimme ihan omillamme vieraalla mantereella omituisten heprealaisten kirjainten kielimuurin takana, olimme huolettomia. 

House father kysyi, halusimmeko oppia korahtelemaan hepreaksi ja halusimmehan me. Opemme Yaron opiskeli hepreaa Haifan yliopistossa ja opetti halukkaille voluille kielen alkeita kibbutsin kirjastossa sunnuntaisin kello 20-21.30. Hän oli 25-vuotias, pitkä, sairaan hyvännäköinen, ukkospilven tumma mies, jolla oli ihana kiharainen parta. Hän kertoi meille heprean kielen tarinan. Heprea, ivrit, oli Raamatun ajan kieli, joka oli säilynyt diasporan, juutalaisten hajaannuksen, aikana jumalanpalvelusten kielenä ja uskonnollisissa teksteissä. Puhekielenä se oli kadonnut. Eliezer Ben Yehuda päätti, että sionismin toteutuminen eli juutalaisvaltion perustaminen vaati yhteisen kielen ja sen täytyi olla ihan hepreaa. Hän elvytti heprean puhekieleksi Israelin valtioon. Hän kehitti nykyheprealle rakenteet ja nykyaikaisen sanaston raamatun ajan sanaston rinnalle. Hänen poikansa, Ben-Zion, oli ensimmäinen ihminen maailmassa, joka korahteli nykyhepreaa äidinkielenään. Ja nyt Yaron opettaisi hepreaa voluille. 

Yaron paljasti ensi töikseen oman kokemuksensa kibbutsista. Hän oli muuttanut Orenimille vain vuotta aiemmin Amerikasta, jossa oli varmasti ollut iltaisin enemmän toimintaa kuin täällä. Yaron kertoi, että kibbutsilla ei ollut iltaisin muuta tekemistä kuin katsoa televisiota, ryypätä ja naida. Kibbutsin jäseniksi liittyvät luopuivat omaisuudestaan, joten heillä ei ollut varaa iltaisin pöräyttää Haifan huvituksiin. Tajusin, että kibbutsielämästä voisi tulla liian rauhallista, jos ei olisi kiinnostunut keskustelemaan joka ilta chadar ochelissa samojen ihmisten kanssa ja tunsi itsensä liian vanhaksi osallistumaan partyihin. Oliko Yaron yksinäinen, mikä tuntui paradoksaaliselta keskellä yhteisöllisyyden kulminaatiota, kibbutsia? Kärsivätkö kibbutsnikit yksinäisyydestä tiukasta yhteisöllisyyden vaateesta huolimatta? Löysivätkö kaikki paikan yhteisössä vai jäikö todellinen yhteisöllisyys utopiaksi? Merkitsivätkö volut Yaronille myös seuraa? Onneksi hän pystyi viettämään aikaa opettaen hepreaa maanantai-iltaisin. Ehkä hän kävi sunnuntai-iltaisin chadar ochelin elokuvissa. 

Tunnelma Yaronin tunneilla oli yhtä rento kuin koko kibbutsilla. Heprean korahtelu oli kivaa, hyödyllistä ja englanniksi yllättävän helppoa, sillä Yaron puhui selvästi ja osasi hyvin opettaa. Ihmettelin suuresti, miksi juutalaiset aikojen alussa alkoivat kirjoittaa sanat ja lauseet oikealta vasemmalle, kun ihmisistä valtaosa oli oikeakätisiä ja käsi oli kirjoitetun tekstin päällä. Niinpä hepreankielistä kirjaa luettiin takakannesta kohti etukantta. Toki vieläkin käsittämättömämpi oli arabien tapa kirjoittaa sivun oikeasta alakulmasta ylöspäin eli he sotkivat kirjoittamansa juutalaisiakin perusteellisemmin.

Yaron opetti voluille tärkeitä sanoja. Tärkein sana, bakbuk, opeteltiin ensimmäisenä. Yaron kehotti meitä kuulostelemaan, miltä sana kuulosti. Bak-buk-bak-buk. Monet heprean sanat kuulostivat niiden merkitykseltä, olivat onomatopoeettisia. Bakbuk todellakin kuulosti juoman kulahduksilta eli bakbuk tarkoitti pulloa. Bira oli olut, jajim oli viini, majim oli vesi. Minun piti siis olla tarkka, että Lilalossa sanoin ani rotsa bakbuk jajim, haluan viinipullon, ei ani rotsa bakbuk majim, haluan vesipullon. Muuten en päihtyisi partyssa. Hyödyllinen lause oli myös ten li bira, sillä se tarkoitti, että anna minulle olut.

Jos kävi hyvä tuuri, bakbuk jajim johti volun tärkeimpään lauseeseen ani ohevet otkha, rakastan sinua. Tuo lause piti opetella, sitä voisin tarvita jonain päivänä. Niin minä olisin sanonut Taunolle, jollei hän olisi vaihtanut minua Åsaan. Ulpanina Tauno opiskeli hepreaa neljä tuntia päivässä, joten hän olisi varmasti osannut sanoa minulle, jos olisi halunnut, niin kuin mies sanoi naiselle: ani ohev otach, rakastan sinua. Nyt kuitenkin vaikutti vahvasti siltä, etten päätyisi Taunon amerikanrouvaksi.

Kibbutsnikit ilmaisivat itseään huutamalla äänekkäästi ja käsien huidonnalla voimallisemmin kuin tuppisuusuomalaiset. Olin kuullut kibbutsnikien huudahtelevan ma kara, ma kara. Yaron selitti, että jokin kuohutti heitä silloin ja he huusivat, mitä tapahtuu, mikä on hätänä. Saatoin kuvitella, että politiikka oli täällä kuumempaa kuin president Kekkosen Suomessa. Kerroin koko heprean ryhmälle, että suomeksi ma kara kuulosti makkaralta. Hepreaksi sen sijaan makkara oli niknak.

Kibbutsnikit käyttivät myös toista hauskaa ilmaisua oivavoi. Se tarkoitti valitusta, esimerkiksi, kun joku oli huolimaton ja rikkoi jotain. Kerroin muille, että suomeksi oivavoi tarkoitti hyvää voita. Näppärä sana oli myös ElAl, Israelin lentoyhtiön nimi. Se tarkoitti ylös alas. Piti vaan toivoa, ettei lentokone tulisi liian nopeasti Välimereen terroristipoikaystävän antaman lahjan takia.

Yaron myös lauloi ja säesti kitaralla israelilaisia kansanlauluja. Partyissa kitaraa soittanut ranskalainen Gilles toi mukanaan oman kitaransa ja soitti yhdessä Yaronin kanssa. Me taunosiskot osasimme jo muutamia lauluja, jotka Kaisa oli opettanut. Kerran Yaron oli kutsunut tunnille toisen kibbutsnikmiehen. Nousimme kaikki yhdessä gymin katolle. Yaronin ja Gillesin säestäessä kibbutsnik opetti meidät tanssimaan horaa, kansantanssia. Tanssiessani ajattelin, että vielä pari viikkoa sitten elämässäni oli ollut vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: kärsiä Arton vuoksi tai kärsiä ilman Artoa. Nyt hyppelin toisella mantereella piirissä horan tahdissa gymin katolla aivan uusien ystävien kanssa ja vaativinta elämässäni oli oppia horan askeleet. Oli ollut oikea ratkaisu valita kolmas vaihtoehto ja mennä mahdollisimman kauas Artosta.  

Heprean sanat ja ilmaisut tarttuivat helposti nuoreen päähän. Vähäisestäkin heprean korahtelusta oli iloa ja hyötyä monta kertaa, kun kohtasin ihmisiä. Israelin uuden vuoden juhlan lähestyessä kibbutsin läheisessä kylässä pieni israelilaispoika halusi ojentaa hyvän uuden vuoden toivotuskorttinsa eksoottisen vaalealle tytölle. Yaronin ansiosta en jäänyt sanattomaksi, vaan osasin kiittää toda raba ja toivottaa  hyvää uutta vuotta, sanatova pienelle pojalle.

Kerran iltapäivän bussiretkellä Afulassa arabikaupustelija pysähtyi esittelemään meille pyörässään olevista koreista hedelmiä ja kasviksia. Hän sanoi nimet englanniksi ja mainitsi tomaatin. Mieleeni putkahti juuri oppimani.

- Agvaniot, henkäisin.
Arabimies ilahtui silmin nähden ihan samoin kuin suomalaiset, kun joku ulkomaalainen osasi sanan harvinaista kieltämme. Mutta kun hän alkoi puhua minulle hepreaa, minun oli pakko myöntää ani lo medaberet ivrit, en puhu hepreaa.
Myöhemmin sain helpotuksekseni tietää, että Yaron ei ollut aivan yksin. Hänellä oli iso koira nimeltään William, joka oli varsin vaikuttava persoona kibbutsilla. William kuului kibbutsin koiralaumaan, mutta se tuli poluilla vastaan usein myös yksikseen ja tervehdin sitä: - Shalom William. Lauman koirat olivat tosi korkeita ja laihoja. Yksi muistutti bokseria, yksi huskya, yksi kultaista noutajaa, yksi mopsia ja muut ihan vain itseään. Suurin oli laiha narttu, jonka nisät roikkuivat pitkinä maata kohti. Kun lauma tuli vastaan, se oli kookkuudessaan ja monilukuisuudessaan pelottava mutta ystävällismielinen. Kuumuus  laiskisti nekin. Ruoka-aikaan koirat parveilivat chadar ochelin ovilla, mutta eivät päässeet livahtamaan sisään. Ne tulivat myös partyihin, Playboysiin ja William myös heprean tunneille. Vähän väliä se hypähti Yaronia vasten, laittoi tassunsa tämän olkapäille ja nuoli rakastavasti tämän kasvoja. Se kertoi minulle, että Yaron oli hyvä mies. 

Hevenu Shalom Alechem

Am Yisrael Chai - Od avinu chai

18 Sirkustelua

(Otsikko tarkoittaa elämää tunteiden vuoristoradalla)

Party olivat tällä kertaa sisällä isossa volujen talossa. Tervetulopartyissamme nuotion äärellä kitaraa soittanut volupoika soitti ja lauloi Lennonin Imaginea, kun astuimme volujen yhteiseen olohuoneeseen. Satuin parahiksi näkemään oudon kohtauksen. Åsa vei minun Jordanin tanssimaan. Olin olettanut, että Jordan ja minä viettäisimme party illan yhdessä, ja muut huomaisivat, että uusi skandinaaviblondi oli valloittanut kibbutsin komeimman pojan. Tokihan Jordanilla sai olla naispuolisia kavereita ja sai hän ehkä tanssiakin muiden kanssa. Mutta Åsa ja Jordan tanssivat liian intiimisti. He kuiskailivat, nauroivat ja kappaleen loppuessa säntäsivät määrätietoisesti käsi kädessä kohti volutalon ulko-ovea.

- Jordan, huudahdin.

Minäkin olen olemassa!

- Shalom Maria! Lehitra’ot, nähdään myöhemmin, Jordan moikkasi reippaaseen tapaansa, katsoi iloisesti ja vilpittömästi suoraan silmiini eikä hänen säntäyksensä yhtään hidastunut.

- Voihan vittu, kirosin ja vedin yhdellä huikalla puoli pulloa Fantasia-viiniä.

Ilona hieroi hartioitani ja viesti kosketuksellaan tukevansa minua. Jordan ei ollut Suomessa esiteltävää vävymateriaalia. Mieleni vuoristojuna lähti ensimmäiseen silmittömään syöksyyn Karmel-vuoren huipulta jyrkkää rinnettä alas äkkirysäyksellä Jezreelin laakson pohjaan. Ei kibbuts Orenim ollut mikään rauhan tyyssija. Mitä pellejä, ilveilijöitä, silmänkääntäjiä. Sydämessäni ristin kibbuts Orenimin Sirkus Orenimiksi. Nyt todella tarvitsin puudutetta sydämeni ja Sirkus Orenimin väliin ja pullo Fantasiaa huuhtoi pois kipeimmän hämmennyksen.

Jordanin ja Åsan häivyttyä ahtauduimme suomineitojen kanssa Noblessen-savuiseen huoneeseen, joka oli täynnä voluja. Keiran ja englantilainen Jasper asuivat tässä huoneessa. Jasper oli nimeltään se onnettoman oloinen poika, johon olimme huomanneet nuotiolla tervetulopartyissa mutta jota minä en huomannut, kun Jordan häikäisi minut. Jasper itse ei ollut paikalla.

Istuimme pitkin sänkyjä ja lattioita. Yritin osallistua kansainväliseen keskusteluun, mutta oli kurjaa huomata, että vaikka osasin kutakuinkin täydellisesti englannin kieliopin, puhuin ja ymmärsin selvästi heikommin kuin ruotsalaiset, tanskalaiset ja ranskalaiset. Jäin väkisin keskustelun ulkopuolelle ja yritin lähinnä saada selville, mikä oli kulloinkin puheenaiheena.

Amir tuli paikalle ja istui vieremme. 

- Le’chaim, elämälle, hän kippisti pulloja.

Kumosin Fantasia-pullon viimeiset tipat kurkkuun, nojasin seinään suljetuin silmin ja sukelsin ihanan pyörivän, pyörittävän fantasiaspiraalin syvyyteen.

Englantilaisten volutyttöjen katseista huomasin, että Amir ei ollut mieluinen partyvieras. Kun menin vessaan vajuuttamaan Fantasiaa pois, Brenda ja Helen tulivat perässäni. Tyttöjen välinen solidaarisuus ylitti kansallisuusrajat. Olin jo Arton tapauksesta oppinut jotain tyttöjen välisestä solidaarisuudesta, en halunnut enää kolmiodraamaa. Brenda pahoitteli sekaantumistaan, jos joku meistä oli ihastunut Amiriin.

- No ei todella ole, nauroin.

Amir oli myös tavallaan volu, vapaaehtoinen opastamaan uusia volutyttöjä elämänopinnoissa ja sydämen asioissa. Brendakin oli käynyt ensimmäisellä kibbutsiviikollaan juomassa viiniä Amirin luona. Amir tuli volupartyihin ennen kuin sapatti-iltana kuumat komeat sotilaat saapuisivat kibbutsille viikonlopuksi. Ahaa, Sirkus Orenimin pidot olivat paranemaan päin.

 

Uusi elämäni olisi loputtomasti täynnä elämyksiä kuten Finkiv oli luvannut ja pöytä katettu anteliaasti runsaudensarven lailla.

 

12 Jezreelin laakson kautta

  

Onneksi ensimmäisten kibbutsipartyn jälkeinen krapulapäivä oli vielä suomineitojen vapaapäivä. Muuten ensimmäisestä vapaaehtoistyöpäivästä olisi tullut sietämätön. Miten muut volut selvisivät arkipartyjen jälkeen aamukuuteen töihin? Oluen juomisessa saattoi olla järkeä. Kaisa kertoi, että aamuyön viimeiset tanssijat olivat menneet Playboysista suoraan töihin. Jatkossa arkipartyissa kannattaisi ehkä juoda vain viiniä.


Selvisimme chadar ocheliin vasta lounaskattaukseen ja loppuiltapäivän lojuimme huonovointisina poolin allastuoleissa. Keiran ja Manuel houkuttelivat meitä mukaansa Haifaan huuhtoessaan pooliin tiskikoneen höyryt. Tänään emme kuitenkaan vielä selvinneet mukaan ja Israelin kaupungit ja historialliset nähtävyydet jäivät johonkin toiseen päivään. Pojat suosittelivat, että ottaisimme illalla hieman hillitymmin vodkaa, ettei ensimmäinen aamu töissä olisi kovin ankea. Huoli oli turha, ajatuskin vodkasta ällötti. Onneksi tapaisimme house motherin vasta päivällisen jälkeen iltakahdeksalta, mihin mennessä ehtisimme ryhdistäytyä.

Maisema poolille, kanaloille, hedelmätarhaan, Jezreelin laaksoon ja Haifan ja Nasaretin väliselle maantielle. 

- Mitä ovat lasten talot, jotka house father mainitsi, kysyin.

Ilona ja Kaisa kertoivat tietojaan ja kokemuksiaan.

- Kibbutsien lapset eivät asu vanhempiensa kanssa, vaan kun he ovat neljä päivää vanhoja, he asuvat   lasten taloissa toisten kibbutsilasten kanssa lastenhoitajien hoidossa. Se voi tuntua järkyttävältä. Tämä kasvatusjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Lapset ovat tavallaan kibbutsin yhteistä omaisuutta. Kibbutseilla onkin sanonta "minun lapseni ja sinun lapsesi leikkivät meidän lastemme kanssa". Kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista. Lapset kasvatetaan ensisijaisesti osaksi yhteisöään ja ikäluokkaansa eikä niinkään perheenjäseniksi. Lapset eivät tällöin myöskään häiritse aikuisten keskinäistä yhteisöä, sillä aikuiset kibbutsnikitkin ovat enemmän osa yhteisöään kuin perhettään.

- Lasten taloissa kussakin huoneessa asuu muutama lapsi, tytöt ja pojat yhdessä. He oppivat tukeutumaan toisiinsa eivätkä niin paljon aikuisiin. Jos he tarvitsevat jotain yöllä, he voivat soittaa hoitajalleen, joka nukkuu omassa asunnossaan. Hoitaja tulee paikalle vain, jos lapset eivät itse selviä tilanteesta. Lapsista kasvavat näin turvautumaan ensisijaisesti omaan lasten yhteisöön. Näin heitä kasvatetaan kibbutsielämään sopiviksi ihmisiksi.


- Tällainen kasvatusjärjestelmä oli aikoinaan tärkeä osa tehdä mahdolliseksi juutalaisten paluu Israeliin. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, jonka tavoite oli toteuttaa Jumalan lupaus juutalaisten omasta maasta. Ihan itse juutalaiset joutuivat Jumalan lupauksen toteuttamaan eli perustamaan juutalaisen valtion. Paikaksi harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa. Ajatelkaa, me voisimme olla nyt Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Palestiinaan he kuitenkin lopulta päätyivät. Lähes sata vuotta sitten juutalaiset alkoivat ostaa maata tältä alueelta ja palata ympäri maailmaa. He tulivat tyhjin käsin eivätkä välttämättä osanneet edes viljellä maata. He tunsivat olonsa turvallisemmaksi yhteisönä ja niinpä he rakensivat maatiloja yhdessä. Kibbutsi on siis sekä sionismia että sosialismia. Degania Aleph oli ensimmäinen kibbutsi ja se perustettiin vuonna 1910. Israelin valtio perustettiin 1948. Holokaustista selvinneitä tänne tuli paljon 1940-luvulla ja heilläkään ei tietenkään ollut omaisuutta. Kun Orenimin perustajat tulivat tänne, tämä paikka oli mäki tammimetsineen ja antiikin Couscousin raunioineen. Ensimmäiset pioneerit asettuivat telttoihin ja alkoivat rakentaa tätä kaikkea. Viimeisen 50 vuoden aikana tänne on rakennettu kaikki nämä rakennukset, puistomainen asuinalue, polut ja kulkuväylät, pellot, hedelmätarhat ja tehtaat. Koko maahan perustettiin yli 270 kibbutsia. Tähän valtavaan rakennustyöhön tarvittiin kaikki kibbutsin jäsenet, myös äidit, jotka veivät lapsensa lasten taloihin hoidettaviksi. Mutta älkää surko, ei perhe ole täälläkään hävinnyt. Vanhemmat tapaavat lapsiaan kesken työpäivää ja iltaisin he ovat yhdessä. Päivälliselle chadar ocheliin he tulevat yhdessä.

Kibbutsin elämäntapa sai minut ja Satun sekä hiljaiseksi että herätti paljon kysymyksiä.

- Jos minä rakastuisin kibbutsin jäseneen ja jäisin tänne, pitäisikö minun antaa lapseni neljän päivän ikäisenä kibbutsin omaisuudeksi ja minä vain kävisin häntä katsomassa, ihmettelin. 

- Niin se menee. Toki sinun kibbutsnikisi kertoisi sinulle, että hän on asunut lapsuutensa lasten talossa ja se on täällä se normaali tapa. Se, mikä on missäkin normaalia, on kulttuurisidonnaista.

- Näiden ihmisten täytyy olla aika erilaisia kuin me, ihmettelimme Satun kanssa.



- Myös osa kibbutsnikeista ajattelee asioista nykyään eri lailla kuin pioneeriaikojen alussa. Yhteisöllisyys ei ole enää yhtä tiukkaa ja on osittain purkautumassa. Monet nykyvanhemmat haluavat asua yhdessä lastensa kanssa ja niinpä asuntoja täytyy suurentaa. Kibbutsien lapsilla on ollut muita enemmän psykiatrisia ongelmia ja niiden epäillään johtuvan kasvatustavasta. Kaikki kibbutsnikit eivät myöskään halua enää illalla syödä kolmatta kertaa yhdessä satojen muiden kanssa hälyisessä chadar ochelissa, vaan he tekevät päivällistä rauhassa omassa keittokomerossaan ja viettävät illan oman perheensä kesken.



- Millaisia heidän asuntonsa ovat?

- Jos ajattelet, miten pieni tämä asuinalue on ja kuitenkin täällä asuu 670 ihmistä, asuntojen täytyy olla tosi pieniä. Useimmat talot ovat myös yksikerroksisia. Lastentalojen ansiosta pariskunnat eivät ole tarvinneet isoa asuntoa, vaan heille riittää yhden huoneen asunto, jossa on alkovi ja keittokomero. Yksinasuvilla on vain yksi huone.

- On hienoa, että te kaksi tiedätte tästä kaikesta. Tämä on todella mielenkiintoista, sanoin ja pakenin altaaseen paahtavaa Aasian aurinkoa. 

Eräänä päivänä polulla vastaani tuli nainen työntäen metallikehikkoista kärryä, agalaa, jossa istui kuusi samankokoista taaperoa. Huikkasin hänelle shalom kuten aina kaikille poluilla kohdatessani. Suomessa olisin epäillyt, että häntä oli siunattu kuutosilla, mutta täällä hän todennäköisemmin työskenteli lastenhoitajana lasten talossa. Maassa maan tavalla.

8 Voluelämän syvin olemus

 

 

Löysimme toisenkin reitin Finlandia husetilta chadar ochelille kävellessämme lounaalle. Couscousin raunioiden seassa nousi jyrkkään rinteeseen kiviportaat. Portaiden varrelle oli rakennettu tammien varjostama tasanne ja tasanteella oli penkki. Penkiltä avautui avara peltomaisema kohti Jezreelin laaksoa ja maantietä, jolta olimme yöllä kibbutsille poikenneet. Maantie kulki kahden kaupungin, Haifan ja Nasaretin välillä. Tasanteelta kiviportaat nousivat rinteessä kaarevasti postin nurkalle chadar ochelin keskusaukiolle. Chadar ochel löytyi mistä suunnasta tahansa seuraamalla polkuja maaston kohoamisen suuntaan.

Lounasaikaan chadar ochelissa oli tarjolla päivän pääateria. Noutopöydässä oli kymmeniä kuppeja. Toisina päivinä paneroituja broilerileikkeitä, olihan kibbutsilla omat kanalat, toisina liha-, kala- tai kasvispihvejä, kuskusia, perunoita ja tuoreita kasviksia. Tarjolla oli myös vaikeasti tunnistettavia seoksia, kastikkeita ja tahnoja, jotka olivat minulle liian eksoottisia, maultaan vieraita ja vahvoja ja pitäydyin vahvasti turvaruoissa. Maitotuotteita lounaalla ei ollut tarjolla lainkaan, koska juutalaisen ruokasäännön kosherin mukaan maitoa ja lihaa ei saanut syödä samalla aterialla. Toora kielsi keittämästä vasikkaa äitinsä maidossa, mikä olikin inhimillisesti ajateltu. Sianlihaa ja äyriäisiä ei myöskään syöty, vaikka joka puolella ympärillämme oli kuolleita ja eläviä ja punaisia ja sinisiä meriä.

Kibbutsnikien joukosta volut oli helppo tunnistaa parissa ruokapöydässä. Meidän oli vaan mentävä istumaan vieraskielisten volujen sekaan ja puhuttava englantia. Kielimuuri oli niin raskas asia. Tyttöjä ja poikia oli kutakuinkin yhtä paljon. Kaikki moikkasivat ja kertoivat nimensä. He tulivat Englannista, Irlannista, Hollannista, Ranskasta, Ruotsista, Tanskasta, Amerikasta, Etelä-Afrikasta, Australiasta ja Japanista. Olimme tosi kansainvälinen joukko, mutta olimme kaikki valkoihoisia länsimaalaisia, joten monta maanosaakin puuttui. Orenimilla ei tuolloin ollut eteläamerikkalaisia, aasialaisia tai afrikkalaisia voluja, joten myöhemmin yllätyin, kun näin heitä muiden kibbutsien valokuvissa. Keskustelua kävimme englanniksi ja välillä maanmiesten kanssa puhuttiin jotain omalla äidinkielellä.

Volu tytöt Åsa ja Brenda toivottivat meidät innokkaimmin tervetulleiksi ja ilmoittivat, että illalla meille järjestettäisiin tervetulopartyt. Vau! Volun elämän tarkoitus oli pitää illalla party. House father oli unohtanut kertoa meille voluelämän syvin olemus, vaikka hänen täytyi tuntea se hyvin. Yksi volu, joka oli jäänyt kibbutsille kauan sitten rakkauden vuoksi, oli hänen englantilainen vaimonsa, joka johti nyt kibbutsin keittiötä. Åsa antoi meille myös kuuman vinkin. Viinaa pystyi ostamaan maantien risteyksessä olevalta kibbutsin huoltoasemalta, jossa hän ja Maj-Britt olivat töissä. Vähitellen muut volut lähtivät pöydästä ja palasivat takaisin töihinsä kibbutsin tehtaisiin, pesulaan, kanalaan, hedelmätarhaan, poolille ja chadar ocheliin. Saatoimme kielikylvyn jälkeen huokaista helpotuksesta ja palata suomen kieleen.

Video Day In The Life Of Kibbutz Volunteer

Hollantilainen kibbutsimuistot

9 Maljapuheita ja juomalauluja

 

Ilonalle ja Kaisalle Israelin viinat ja rahat, shekelit, olivat jo tuttuja. Satu ja minä annoimme heille shekeleitä, joita olimme tuoneet Suomesta, ja he lähtivät ostamaan viinaa. Sillä aikaa me kannoimme kaksi sänkyä Finlandia husetin pihakiville, sillä kaipasimme suomalaiseen tapaan yhteistä olohuonetta. Harvakseltaan jokunen autoilija ajoi talomme ohi. Tutuksi tuli pian hymyilevä komea Renault-mies. Ohi kävelevät kibbutsnikit hymyilivät meille, heilauttivat kättä ja tervehtivät sanomalla shalom. Opettelimme tervehtimään sanomalla shalom. Shalom oli kätevä tervehdys, sillä se sopi sekä tavatessa että erotessa, oli vuorokauden aika mikä hyvänsä.  Se merkitsi täydellisyyttä, eheyttä, terveyttä, rauhaa, hyvinvointia, levollisuutta, menestystä, täyteläisyyttä, sopusointua ja levottomuuden ja epäsovun puuttumista. Ja mitäpä levottomassa Israelissa olisi ollutkaan enemmän paikallaan toivottaa kuin rauhaa. 

Iltapäivällä nukuimme etelän tyyliin ja herättyämme olimme toipuneet matkustamisen vaivoista. Suihkuhuone ei ollut täällä huolellisesti kaakeloitu, vaan aluskasvillisuus kasvoi sisään lattian reunasta ja vesi valui iloisesti seinänraoista ulos. Mutta näinkin suihku raikasti oloa. Sen jälkeen pääsimme täysin rinnoin hyppäämään voluelämän ytimeen, valmistautumaan illan partyihin. Joimme ensimmäiset lasilliset Finlandia husetin olohuoneessa. Kaisa ja Ilona olivat tuoneet pari muovikassillista vermuttia, vodkaa ja Fantaa. Oli ihanaa humaltua suomineitojen kesken ennen kuin menimme englanninkieliseen maailmaan.

                                           Finlandia huset ilta-auringossa

Ihmettelimme, miksi Suomesta ei tullut yhtään poikaa, koska muista maista poikia oli yhtä lailla kuin tyttöjä. Oliko Suomi niin järki-ihmisten maa, että epäluterilaista hukkavuotta ja boheemielämää vietimme vain me rentuimmat? Ehkä juomalaulumme tiivistikin kurjien kulkureitten elämänasenteen. Me joimme Pohjanmaan kautta kuten Suomessa sanotaan ja täällä paikallisen Jezreelin laakson kautta, pelasimme, kuljeskelimme ympäriinsä ja laulu soi. Annoimme suosiolla muiden talletella shekelit, emme koonneet rahaa, vaan kaadoimme sen kurkkuumme. Mutta hyi hitto, vodka oli ihan yhtä pahaa kuin Suomessa. Mutta en sitä maun vuoksi juonutkaan, ihan vaan tämän ihanan humalan.

- Le’chaim, elämänne seikkailulle, "äitimme" Kaisa nosti maljan eli pullon.

Onneksi Kaisassa ei ollut muuta äidillistä kuin hieman enemmän ikävuosia. Kenelläkään meistä ei nyt ollut ikävä äitiä. Olimme täysin omillamme. Vanhempamme saisivat meidät kiinni vain soittamaan puhelun chadar ocheliin tai lähettämällä kirjeitä, jotka matkasivat tänne viikkoja. Kännyköitä ei onneksi ollut maailmassamme. Nauroimme, miten pitkän litanian varoituksia ja tyhmiä periaatteita ja sääntöjä kukin meistä oli saanut rikottaviksi. Ei saisi menettää neitsyyttä, ei viinaa, tupakkaa, huumeita, miehiä eikä seksiä, ei rakastua, sairastua, liftata tai saada AIDS:ia, ei joutua ryöstetyksi, pidätetyksi, kidnapatuksi, raiskatuksi eikä tulla raskaaksi. Vanhempani varoittavia elämänkokemuksia jaellessaan eivät tienneet Artosta.

- Tosi tyhmiä periaatteita, noista kannattaa mitä pikimmiten hankkiutua eroon, neuvoi Kaisa ja nostimme osanottomaljan niille, jotka selvisivät takaisin Suomeen ilman Finkivin lupaamia elämyksiä. Vannoimme suomalaisen Pohjanmaan ja local Jezreelin laakson kautta, että ainakaan me emme olisi nunnia pyhiinvaellusmatkalla.