67 Talviunia

 

Kaisa raivosi Finlandia husetissa. Hän oli kuullut, että pool suljettaisiin, koska talvi oli tulossa. Kaisa oli ollut niin tyrmistynyt, että oli nauranut. Oli edelleen niin kuumaa, että me suomineidot nukuimme alusvaatteisillaan ilman peittoa. Kaisa oli vaatinut, että ainakin skandinaavit saisivat käydä edelleen uimassa. Mutta ei. Pool oli liian kallis pitää auki, oli halvempaa kuljettaa porukat meren rannalle. Maassa maan tavalla.

- Täytyy lähteä taas viikonloppuna Jeruun hermolomalle, jotta kestän, Kaisa ärjyi.

Pian Kaisa voisi muuttaa pysyvästi Yehudan luo.

Israelin talvi ja poolin sulkeminen oli skandinaaveille iso vitsi, mutta israelilaiset suhtautuivat heidän talveensa vakavasti. Talvitakit ja nahkasaappaat ilmestyivät Tivonin katukuvaan. Kenellepä ei ikuisessa kesässä pitkävartisiin saappaisiin ja muhkeisiin talvitakkeihin pukeutuminen olisi kivaa vaihtelua. Toki aamulla kello kuusi, kun menimme töihin, oli hetken aikaa hiton kylmä. House mother antoi meille pitkät housut, pitkähihaisen puseron, villapaidan, talvitakin ja talvikengät ja aamulla ne olivat tarpeen hetken aikaa. Aamiaisaikana riisuuduimme niin, että meillä oli päällä taas vain shortsit ja T-paita. Niinpä Tivonin kaduilla israelilaisilla oli päällään talvitakki ja meillä T-paita.

Saimme talvea varten myös pienen lämmittimen. Lämmitin oli monitoimilaite. Sen päällä paahtui myös chadar ochelin leipähuoneen leipä, jolle voitelimme voita tai marmeladia. Lämmittimellä paahdetun leivän herkullinen tuoksu on muisto Israelin talvesta.

Israelin talvi tarkoitti, että kuivan kesän jälkeen marraskuussa alkoi ripeksiä vettä ja lämpötila putosi 15 asteeseen. Sade tuli rajuina kuuroina tai sitä losotti aamusta iltaan. Heti, kun vesipisara putosi käsivarrelleni, minun piti ottaa kaikki jalat alleni, sillä jo parin sadan metrin juoksumatkalla kotiin kastui läpimäräksi. Leppoisat vaelteluni pitkin rakastetun Sirkus Orenimin polkuja päättyivät yhtäkkisiin pyrähdyksiin kohti Finlandia husetin etuterassia. Mutta hävisin aina sadekuurolle.

Sirkus Orenimilla ei vain sade syntynyt rakettivauhtia. Ystävyys syntyi päivissä, pimeys putosi minuuteissa ja mielialavuoristojuna syöksyi Karmelin rinnettä alas Jezreelin laaksoon sekunneissa. Särkyneet sydämet myös paranivat ennätysnopeasti. Aika itsekin kulki reilusti muun maailman kellon edellä. Nykyään vain uskonnollisissa yhteyksissä käytetty juutalainen kalenteri oli kipittänyt jo vuoteen 5747, mutta arkea elettiin sulassa sovussa muun maailman gregoriaanisen kalenterin tahdissa. Länsimainen kalenteri oli järkiratkaisu juutalaiseen verrattuna, koska juutalainen oli sekaisin. Kuukausien määrä vaihteli eri vuosina.

Monen päivän sade sai vaatekaappitorakan yrittämään uutta maihinnousua Finlandia husetiin kuten skorpioni teki aiemmin. Finlandia huset oli työpäivän ajan usean tunnin ajan autio. Palasin töistä ensimmäisenä ja tempaisin suihkuhuoneen oven auki. Vaatekaappihirviö pyöri viemäriaukon tienoilla neljäntoista kaverinsa kanssa. Aloin kirkua. Torakat tukkivat korvansa, totesivat häviönsä ja luikkivat tiehensä ulkoseinästä pilkistävistä raoista. En nähnyt niitä enää Finlandia husetissa. En nähnyt niitä koskaan muuallakaan kibbutsilla, joten sanottiin ensivaikutelmasta mitä hyvänsä, torakka vaatekaapissa ensimmäisenä iltana ei antanut oikeaa käsitystä Sirkus Orenimista.

Kana talossa piti olla lämmintä myös talvella. Sen sijaan volu palelivat. Koska kana talossa oli lämmintä, pystyimme pukemaan siellä vain kesäisiä työvaatteita. Ulkona talviaamut seitsemän aikaan olivat kuitenkin viileitä. Juoksimme nopeasti suihkunraikkaana taukohuoneesta kana taloon. Meillä oli päällä vain T-paita ja shortsit. Myös kana talon pesu kylmällä vedellä oli viileää talvella, sillä ulkoseinä oli auki toisesta päästä, jotta liemi virtasi vapaasti ulos. Meistä ei enää ollut hauskaa saada vettä niskaan. 

Eräänä talvipäivänä körryytimme Orin kanssa chadar ocheliin lounaalle ja juttelimme mukavia. Ori mainitsi, että joulu oli tulossa. Minun Vapahtajani syntymästä olisi pian 2000 vuotta, kun taas Ori odotteli edelleen luottavaisena Vapahtajansa syntymää. Orin ja minun välillä ei kuitenkaan ollut uskonsotia eikä oppikiistoja. Ori sanoi, että jouluna maa voisi olla valkoinen. Kibbutsnikit ryntäisivät pihalle tanssimaan lumitanssia kuten me suomineidot ensimmäisenä aamunamme aurinkotanssia. Kibbutsnikit makaisivat lumessa ja tekisivät lumienkeleitä. Koska Orilla ei ollut talvirenkaita, hän paniikkijarruttaisi Finlandia husetin edessä ja täräyttäisi Renaultin rämän Couscousin raunioihin. Palelevat liskot pomppisivat järkyttyneinä pakoon agaven lehtien alta. Varpaat kastuisivat ja palelisivat sandaaleissa. Ori sulattelisi lämpimällä hengityksellään kanatytön kymmenen palelevaa varvasta. Lumi olisi Finkivin elämyksistä elämyksellisin.

Juutalainen kibbutsi järjesti voluille kristillisen joulunvieton. House mother toi mehevän ja täyteläisen israelilaisen suklaakakun, joka oli koristeltu unikonsiemenillä. Jopa kakku oli taivaallista Edenin puutarhassa ja unikonsiemenet rapisivat hampaissa. Kibbutsi hankki pääsylipun joulujumalanpalvelukseen Marian ilmestyskirkkoon Nasaretiin niille voluille, jotka halusivat sinne mennä. Kirkko sijaitsi Neitsyt Marian muinaisen kodin paikalla, jossa Jumalan lähettiläs enkeli Gabriel ilmoitti Marialle, että tämä tulisi raskaaksi Pyhästä Hengestä. Ympäri maailmaa rynnistettiin Nasaretin, Bethlehemin ja Jerun joulujumalanpalveluksiin.

Lähdin joulukirkkoon kokeakseni ainutkertaisen hetken voluystävieni kanssa. Jouluna Nasaretin kasvot olivat arvokkaat ja juhlalliset, tänään se ei ollut ahnaiden erityisoppaiden Nasaret. Israelissa loisto ja rähjä osasivat elää suloisessa sopusoinnussa rinnakkain. Polvistuin ehtoolliselle Gillesin, Kaisan, Ursulan, Kenkurun ja Jasperin kanssa. Rukoilin, että asiat ratkeaisivat niin, että voisin jatkaa elämääni Gillesin kanssa kibbutsilla tai Euroopassa. Paluumatkalla kerroin Gillesille lapsuuteni ahdistavista luterilaisista kirkkomuistoista. Jos eläisin väärin, kuoleman jälkeen olisin ikuisessa helvetin tulessa. Gilles kertoi, että aivan lähellä hänen kotiaan Pariisissa oli suuri kirkko. Kirkon nimi oli kaunis ranskaksi ja toistelin sitä ääneen. Gilles kertoi nimen tarkoittavan pyhää sydäntä. Kuinka kaunis nimi se oli kirkolle. Gilles oli lapsena pelännyt, että kirkon korkea katto putoaisi alas. Kun palasimme kibbutsille, liityimme muiden volujen seuraan jouluaterialle. Joulukinkun sijasta suomalaiseen tapaan, söimme englantilaisittain joulukalkkunaa. Englantilainen volu, joka oli jäänyt kibbutsille, emännöi chadar ochelin keittiötä. Jouluateria oli katettu chadar ochelin alakerran isoon tilaan, jonka epäilin aiemmin olleen yhteinen oleskelutila, Moadon. Sen jälkeen vietimme joulupartyn.   

Eräänä kylmänä sadeaamuna kuulin postin nurkalla oudon äänen. Ihmettelin, mikä lintu tai kone piti sellaista ääntä. Yllätyksekseni kuulin saman uikutuksen edelleen lounaalta lähtiessäni. Kylmää vettä oli satanut tuntikausia. Ei kai se ollut elävä otus? Pengoin kasvillisuutta. Likomärkä kylmä koiranpentu oli painautunut postin seinää vasten ja uikutti henkensä hädässä. Satojen muidenkin oli täytynyt kuulla ääni. Otin kylmän märän pennun talvitakkini alle ja hyppelin kiviportaita alas Finlandia husetille.

Gilles tuli kotiin, kun kuivasin pentua lämmittimen hehkussa ja juotin sille vettä lasista. Se nuoli Brendan jääkaappiimme tuomia jogurtteja ja söi leivän paloja. Gilles haki chadar ochelista rahkaa ja lihaa. Lemmikin pitäminen oli vastoin kibbutsin volusääntöjä, mutta en uskonut, että minut heitettäisiin välittömästi ulos niin kuin esimerkiksi huumeiden käytön takia.

- Sinä olet se oikea ihminen koko kibbutsilla löytämään tuon pennun, Gilles sanoi katsoessaan hoivaamistani.
- Kaikki kävelivät pennun itkun ohi. Se olisi kuollut, sanoin vihaisesti.
- Minä haluan lapsen sinun kanssasi, hän sanoi.
Se olisi ilo minulle, ajattelin.

Kastoin pennun Dorikseksi. Kerroin Gillesille J.Karjalaisen Doris-laulusta. Doris sopi nimeksi postin nurkalle päätyneelle reissunaiselle. Pian Gilles lauloi ihanasti hoonolla soomella ”Doris, Doris, sä veit mun sydämen, Doris, Doris, tuo se pois takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen”. Kun lähdin töihin, jätin Doriksen pihalle ja kun palasin, Doris ilmaantui jostain nurkan takaa. Mutta Doris ei ollut ihana. Kun se oli sängyssä, se huusi lattialle, ja kun se oli lattialla, se huusi sänkyyn. Se puri koko ajan ja sillä oli kirppuja. Doriksen ei ollut hyvä olla. Lopulta Gilles vei Doriksen Reuvenille ja kuuli, että lapset olivat kuljettaneet sen kibbutsille koulukibbutsiltaan ja jättäneet sen. Millaista eläinsuojelu oli tässä maassa? Mitä Dorikselle olisi tapahtunut, ellen olisi Suomesta tullut sitä pelastamaan?

65 Reviirillä

 

Ensimmäisenä työpäivänä pakkoloman jälkeen en ollut yksin, kun valkoinen Renault kurvasi aamuiselle treffipaikallemme. Sain olla Gillesin kanssa yhdessä yötä päivää. Gilles avasi minulle Renaultin oven ja läpsäytti pakaralle, kun kömmin takapenkille.

- You bastard, murahdin.

- Boker tov, huomenta, huikkasimme Orille.

Kanakopilla meidän body language kertoi, mitä sapattiyönä oli tapahtumat. Tzion sai tiedon ilman sanoja yhtä aikaa Orin ja Yaronin kanssa. Volu romanssi oli syntynyt. Yhtenä Sirkus Orenimin taikayönä meistä tuli huipputehokkaat työntekijät. Suihkujonossa ei kulunut enää ikuisuutta, ladies first, koska suihkujonoa ei enää ollut. Mutta rennolla Sirkus Orenimilla ei ehkä arvostettu länsimaista tehokkuutta. Tosin en ollut varma, selvisimmekö suihkusta aiempaa nopeammin.

Pääsimme Gillesin kanssa töistä pois usein jo yhdentoista jälkeen, kun olimme tehneet työn valmiiksi, ja olimme loppupäivän vapaita. Volu työ ei ollut orjatyötä. Ihmettelin, miksi Ori ei lähettänyt meitä loppupäiväksi vaikkapa tehtaaseen, koska työpäivämme jäi lyhyeksi. Ehkä lyhyet työpäivät olivat korvaus likaisista töistä. Hiippailimme huoneeseemme, koska muut olivat vielä toimissaan emmekä me laiskurit viitsineet työpäivän aikana näyttäytyä muille. Oli järkevää häipyä kibbutsilta iltapäiväretkelle.

Luikimme Finlandia husetin takaa mäntymetsikön halki kotipysäkille. Gilles lauloi tuttua laulua over and over, again and again ja nousimme Nasaretin bussiin. Gilles ei ollut vielä käynyt Nasaretissa. Olin kertonut hänelle, millaista siellä olisi, etten saisi rauhaa lainkaan. Mutta kukaan mies ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. He kulkivat lävitseni minua näkemättä niin kuin minä olin opetellut kulkemaan heidän lävitseen. En uskonut silmiäni. En halunnut olla rauhassa nyt, halusin Gillesin näkevän, mitä oli olla skandiblondi arabikaupungissa. Minun teki mieli karjua ulos raivoni ja pettymykseni. Minut oli petetty. Menimme basaarin pelottavan kapeille kujille, mutta kukaan ei edelleenkään huomannut minua, saati lähennellyt. Pujottauduin ahtaisiin pikku basaareihin huivien ja kaapujen sekaan, mutta kukaan ei yrittänyt yhtikäs mitään. Gilles odotti oviaukossa suurta draamaa, jota ei tullut.

Gilles arvasi, mikä oli vialla. Hän jättäytyi jälkeeni. Kun hän oli viiden metrin päässä, tilanne normalisoitui. Kaikki miehet tuijottivat, lähestyivät ja piirittivät minut. Kaikki halusivat taas olla erityisoppaitani Nasaretin kapeilla hämärillä kujilla ja myydä minulle turkoosinvärisiä nilkkakoruja. Nyt kun tauno siskot eivät olleet turvanani, he tulivat iholle ja koskettelivat minua. Se ei ollut enää kivaa. Gilles pujotteli miesten välistä ja tarttui minuun omistajan elkein. Miehet muistivat siinä silmänräpäyksessä, että heillä olikin menoa ihan toiseen suuntaan. Ympärilläni oli näkymätön sähköpiiri, olin koskematon. Kuuluin Gillesin reviiriin. Maailma oli miesten.

- Saitko hupisi, Gilles kysyi.
- Ken, kyllä, itsetuntoni on taas korkea.
- Pakko uskoa, sinulla on ihmeellinen vaikutus, hän sanoi.
- Niin sinullakin.
Tunsimme syvää eurooppalaista yhteenkuuluvuutta.

30 Pyhä Maa

Uskovainen mummuni toivoi sydämensä pohjasta, että löytäisin Jeesuksen Israelissa. Hän luuli, että koko Israelin kansa oli hartaita uskovaisia. Minä olin jo kadottanut pinkit aurinkolasit nenävarreltani. Kibbutsit vaihtelivat hyvin uskonnollisista ateistisiin. Sosialismi kibbutsiliikkeen taustaideologiana oli ateistinen. Jeesuksen etsintä kannatti ehkä aloittaa läheisestä Nasaretista, Joosefin ja Marian kotikaupungista, jossa Jeesus eli lapsuutensa. Kävelimme ensimmäistä kertaa kohti Haifan ja Nasaretin välistä maantietä, kibbutsin omaa huoltoasemaa ja bussipysäkkiä.

Finlandia huset sijaitsi kibbutsin pohjoislaidalla. Jos vihollinen vyöryisi Libanonin suunnasta pohjoisesta, eturintaman muodostaisi skandinaaviarmeija, rähjäiset tönöt, tehtaat, metalliromu ja luonnontilainen ryteikkö. Eturintamassa oli myös betoninen vartiotornimöhkäle, mutta en koskaan nähnyt tai kuullut vartijasta. En tiennyt, oliko tornissa vartijoita nykyään, mutta silloin, kun kibbutsit aikoinaan rakennettiin vihamieliseen ympäristöön, he varmastikin tähyilivät lähestyviä vihollisia tornissa ja nykyäänkin terroristit tekivät iskuja kibbutseille.

Orenimin kapitalismin vastaisuus näkyi selvästi siinä, ettei se pyrkinyt myymään itseään. Se ei tippaakaan panostanut edustavaan julkisivuun, jonka takana kaunis Edenin puutarha oli piilossa ja täydellinen yllätys. Finlandia huset oli varmaankin Orenimin ensimmäisten pioneerien nopeasti rakentama asuinrakennus vuosikymmeniä sitten, iso askel teltasta taloon. Hierarkiattomuus ei siis koskenut voluja, sillä volut asuivat vaatimattomimmissa hökkeleissä. Joku totesi, että kun kibbutsnikit asuivat Beverley Hillsissa, volut asuivat ghettossa. Mutta minulla ei ollut syytä valittaa Edenin puutarhassa.

Kibbutsin vanhin mies asui yhdessä ohittamassamme rähjässä. Hänen kapeissa auringon paahtamissa kasvoissa oli valtavat valkoiset viikset. Hän ei ollut halunnut muuttaa uusiin taloihin, vaan asui edelleen edesmenneen vaimonsa kanssa rakentamassaan rähjässä. Hän kasvatti yrttejä pihassaan ja tarjosi meille ohi kulkiessamme minttuteetä. Hän lupasi, että saisimme hakea mintun lehtiä ja sen me teimmekin. Kun hän ojensi teelasin, sinisen kibbutsipaidan hiha nousi ja paljasti ruskeassa ryppyisessä käsivarressa numerosarjan.

Kun jatkoimme matkaa, Kaisa kysyi, huomasimmeko numerot vanhuksen käsivarressa. Se oli tatuoitu Hitlerin tuhoamisleirillä. Ihmiskunnan kamala historia tuli todeksi hauraan vanhuksen ruskeassa kädessä kuten Suomessa isovanhempieni sotatraumoissa. Vanhus oli ollut tuhoamisleirillä ja selvinnyt hengissä siihen saakka, kun liittoutuneet vapauttivat vangit. Kaisa kertoi, että holokaustin tuhoamisleireiltä selvinneet saivat Saksan hallitukselta korvausta, jota he eivät kuitenkaan saaneet pitää itse, vaan sillä rakennettiin Israeliin yhteistä hyvää kuten esimerkiksi kibbutseille poolit. Pool valmistui vuonna 1971. Nauttiessani poolilla en ollut voinut kuvitellakaan, miten traaginen sen historia oli. Valitettavasti kaikki eivät korvauksia saaneet, vaan kibbutsien ulkopuolella tuhoamisleirien uhrit saattoivat elää loppuelämänsä köyhyydessä.

Kibbutsilta matkaa maantielle oli neljäsataa metriä. Kibbutsin pienen asuinalueen ympärillä oli tuhat hehtaaria viljelysmaata. Tien molemmin puolin parin sadan metrin päässä oli viisi kanalaa ja peltoja, jotka elokuu oli paahtanut harmaanruskeiksi. Hieman kauempana oli myös hedelmätarha valtavine kastelualtaineen. Kibbutsin asuinalue oli pieni ja tiheästi asuttu, mutta Jezreelin laakso oli avara teiden halkoma peltomaisema, jolla avointa näkymää oli kymmenien kilometrien päähän jopa Karmel-vuorelle Välimeren rannalle asti.

 

            kanala eli lul

Aikojen alussa Välimeri oli virrannut Jezreelin laakson läpi Genesaretinjärveen ja jopa Kuolleeseenmereen asti. Sittemmin maan noustua laakso oli ollut väylä armeijoille ja karavaaneille matkata meren rannalta Jordaniaan asti. Alue oli ollut malariasuota, jonka juutalaiset pioneerit kuivattivat yhdeksi maailman hedelmällisimmäksi laaksoksi. Sana Jezreel tarkoittikin Jumala kylvää. Laakso oli valtaisa vihreä alue tuulessa keinuvaa vehnää, puuvillaa, maissia, papuja, meloneita, appelsiineja ja auringonkukkia sekä laiduntavia lampaita ja nautakarjaa. Se tuotti valtaosan Israelin hedelmistä, vihanneksista ja maataloustuotteista. Laaksossa oli myös monia muita kibbutseja.

Kibbutsin kotipysäkit olivat maantien risteyksessä. Toiselta juutalaisten Egged-bussit veivät matkustajat länteen Haifaan Välimeren rannalle ja toiselta itään Nasaretiin. Busseja kulki tiheästi, minuuttiaikatauluja ei tarvinnut katsoa. Matka oli halpa, vain 70 agoraa eli 0,70 shekeliä, vähemmän kuin pullo vodkaa ja hieman enemmän kuin bakbuk jajim Fantasiaa. Joskus saimme myös ilmaisen kyydin, kun 4 hengen porukalla nostimme peukalon pystyyn ja joku autoilija noukki meidät kyytiin ennen bussia. Vasta myöhemmin  sain kuulla, että Israelissa ei pitänyt liftata peukku pystyssä, vaan peukalon piti osoittaa alaspäin. Peukku pystyssä tarkoitti, että etsimme seksistä maksavia asiakkaita. Maassa maan tavalla. Piti myös tarkistaa, että liftasi vain israelilaisten autoihin. Arabiautoihin neuvottiin olemaan liftaamatta eivätkä ne olisi edes ottaneet kyytiin.

Bussitkin olivat Finkivin lupaamia elämyksiä. Ne eivät ajaneet tyhjinä, vaan joukkoliikennettä käytettiin paljon. Emme päässeet aina istumaan vierekkäin. Vieressäni saattoi istua tyylikäs parfyymille tuoksuva arafathuivipäinen arabiherra tai Israelin armeijan sotilas. Nykyään olimme jo small talk -taitoisia maailmannaisia ja bussit olivat hyviä paikkoja pikaromansseille sotilaiden kanssa. Sotilaat matkustivat busseissa aseineen. Aseen piippu sotilaan ja minun välissä tuijotti bussin kattoa ja ase oli kylmä ja metallinen. Tunsin aseen paljasta jalkaani vasten. Aluksi en hetkeksikään unohtanut aseiden läsnäoloa. Aseita ja sotilaita, miehiä ja naisia, oli kaikkialla Uzi vyötäröllä olkahihnassa. Aseet eivät olleet tuttuja minulle. Suomessa olin joskus syksyisin nähnyt metsästäjien aseita, mutta kaupungeissa aseita ei näkynyt missään.

Pitemmän päälle ymmärsin, että minun ei pitänyt pelätä Uzia sotilaan ja minun välissä, sillä se voisi olla paras ystäväni. Kun sotilaat aseineen matkustivat joukkoliikenteessä, Israel oli koko ajan puolustusvalmiudessa. Uzi voisi pelastaa henkeni, jos samaan bussiin, bussipysäkille, rakennukseen tai kadulle sattuisi itsemurhaterroristi. Ihan tavallista oli, että pysäkiltä nousi bussiin sotilaita tarkistamaan, että kaikille bussissa oleville laukuille löytyi omistaja, että bussiin ei ollut jätetty pommia. Uzistaan sotilaat pitivät tiukasti huolta, sillä sen kadottamisesta rangaistiin yhtä ankarasti kuin jos he olisivat myyneet senviholliselle. Sapatti-iltana kotiin viikonlopun viettoon palanneet sotilaat saattoivat tulla suoraan chadar ocheliin edelleen sotilasasussa ja laskea Uzinsa pöydän alle. Se tuntui hassulta, kunnes kuulin, että terroristit olivat hyökänneet joillekin kibbutseille ja tappaneet ihmisiä. Tuntui karmaisevalta ajatella, että ruoka-aikaan satoja ihmisiä, koko aseeton Orenimin väki oli kerääntynyt samaan paikkaan. Ja niin minä aloin ajatella aivan uudella tavalla. Ase chadar ochelissa oli järkevä. 

Bussimatkat taittuivat nopeasti, koska kuskit eivät välittäneet mutkista kuten kuskit Suomessa. Bussi kiipesi maastossa ylöspäin mutkikasta käärmetietä kohti Nasaretin kaupunkia. Maisema oli erilainen. Kibbutsi ja juutalaisalueet olivat siistejä, mutta arabikaupungeissa  tien varsilla oli roskaa, romua, autonrenkaita ja kokonaisia autoja. Oli parasta kohottaa katse kohti hedelmällistä Jezreelin laaksoa.

 

            Jezreelin laakso Nasaretiin nousevalta käärmetieltä

Nasaret oli arabikaupunki. Israelin arabit olivat väestöryhmä, joka jäi asumaan Israeliin juutalaisten rinnalle, kun juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948. Heitä oli viidennes Israelin väestöstä. Heistä 80 % oli muslimeja, loput kristittyjä ja druuseja. Heillä oli Israelin kansalaisuus mutta ei pakollista asevelvollisuutta.

Nasaretissa täytyi astua autojen sekaan päästäkseen kadun  toiselle puolelle. Kaduilla autot olivat sekaisin ja äänitorvet soivat. Mutta kaikesta kaaoottisuudesta huolimatta liikenne toimi ja kadun toiselle puolelle pääsi. Suomalaisen oli hyvä nähdä, että vähemmänkin järjestäytynyt yhteiskunta toimi. 

 

Nasaret oli likainen. Kapean basaarikujan keskellä kulki kouru, jossa kuumuudessa haiseva roskainen likavesi virtasi. Saatoin vain kuvitella, mitä kaikkea siihen oli viskattu. Otin valokuvan jonkin korjaamon takapihalle, joka oli täynnä roinaa, metalliromua ja ajoneuvojen osia. Kuva osoittautui mestariteokseksi, kun se valmistui kibbutsin valokuvakehittämössä. Samassa   kuvassa oli sekä Israelin rento kaaos että taivaallinen kirkkaus. Israel oli niitä molempia. Ja minä aloin rakastaa tätä yhdistelmää. 

 

                  Nasaretin kahdet kasvot

ElAlin lentoaterian oliivi oli vaatimaton kulttuurisokki arabikaupunkiin verrattuna. Aika oli palannut vuosisatoja taaksepäin. Nasaretin katumuoti ei ollut muuttunut sitten Jeesuksen ajan. Vanhemmat arabimiehet pukeutuivat edelleen kaapuihin, jotka oli sidottu vyöllä, päässä arafathuivi ja jalassa jeesussandaalit. Kaapu oli tässä kuumuudessa varmasti vilpoisempi kuin housut. Naisilla olivat huivit ja kantoivat astioita päänsä päällä.

Valkoista itsenäistä naista ei ollut selvästikään aiemmin nähty Nasaretissa. Kaikki miehet tuijottivat meitä, 4 vaaleaa tyttöä. He sanoivat ”I wanna be your special guide” ja matkamuistokauppiaat piirittivät meidät. Olisimme halunneet nähdä Marian Ilmestyskirkon, paikan, jossa enkeli kertoi Marialle, että hän odotti Jeesus-lasta. Mutta emme halunneet liian lähelle tunkevia yksityisoppaita, emme halunneet innostaa heitä kysymällä, missä kirkko oli. Kaisa ja Ilona opettivat minulle ja Satulle tyhjän katseen. Olimme kuin sokeat, emme nähneet miehiä. Letka miehiä kulki silti aina ja kaikkialla perässämme siellä, missä oli arabeja. 

Kun emme kestäneet Nasaretin miehiä ja kuumuutta enää, pakenimme bussiin. Meillä oli sama ongelma kuin Marilyn Monroella. Emme koskaan pääsisi perille sinne, minne olimme menossa, jos olisimme pysähtyneet joka vislaukseen. Toisaalta oli kiva tuntea hetken itsensä Marilyniksi. Pitemmän päälle ymmärsimme, että olimme myös itse syyllisiä miesten käyttäytymiseen. Machokulttuuri ja pohjoismainen tasa-arvo törmäsivät toisiinsa. Emme olleet tottuneet tällaiseen, koska Suomessa, hyvin tasa-arvoisessa maassa, pojat osoittivat kiinnostuksensa hillitymmin ja odottivat lupaa lähennellä. Siksi emme osanneet aluksi salata ihmetystämme aikaan saamastamme reaktiosta. Katsoimme miehiä suoraan silmiin kasvot loistaen ja tajuamattamme annoimme signaaleja, josta machokulttuuri innostui vaan lisää. Mutta nopeasti miesjoukko ympärillä alkoi ärsyttää ja kuten Kaisa ja Ilona neuvoivat, opimme kävelemään heidän lävitseen heitä näkemättä ja kuulematta emmekä reagoineet mitenkään huomioon, tunkeiluun, huuteluun ja vislauksiin. He hieman rauhoittuivat. Mutta eivät arabikaupungeissa. 

Jeesuksen löytäminen Nasaretista tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Mitähän mummukin olisi tästä kaikesta ajatellut? Voisin kertoa kotona vain valikoituja muistoja. Kuitenkin niille naisille, joilla oli huono itsetunto, voisin suositella Nasaretia. Mietin myös, romahtaisiko oma itsetuntoni, kun Suomessa olisin taas nobody.

Onneksi vanhempamme eivät tienneet, miten Pyhä tämä Maa oli. Olisimmeko päässeet tänne, jos he olisivat tienneet viettelyksistä, joita oli alati tarjolla? Tai ehkä äitimmekin olisivat tulleet mukaan. Se oli selvää, että oma tyttäreni ei pääsisi etelän maille ilman äitiä ennen 40 vuoden ikää. Toki hän olisi silloin liian vanha pääsemään kibbutsille, koska ikäraja oli 30 vuotta, mutta arkeologisille kaivauksille hän voisi mennä vanhempanakin ja siellä voisi olla parempi naisrauha. Ehkä. Tai ehkei sittenkään. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että elin maailmassa, joka olisi pian mennyt.