25 Horaa ja ihan hepreaa

 

House father istahti lounasaikaan chadar ochelissa volujen pöytään ja kyseli, miten meillä sujui. Hänen tai house motherin puoleen voisimme kääntyä, jos meille tulisi pulmia. Meillä ei ollut ongelmia ainakaan vielä, sillä olimme noudattaneet vanhempiemme varoituksia. Vaikka olimme ihan omillamme vieraalla mantereella omituisten heprealaisten kirjainten kielimuurin takana, olimme huolettomia. 

House father kysyi, halusimmeko oppia korahtelemaan hepreaksi ja halusimmehan me. Opemme Yaron opiskeli hepreaa Haifan yliopistossa ja opetti halukkaille voluille kielen alkeita kibbutsin kirjastossa sunnuntaisin kello 20-21.30. Hän oli 25-vuotias, pitkä, sairaan hyvännäköinen, ukkospilven tumma mies, jolla oli ihana kiharainen parta. Hän kertoi meille heprean kielen tarinan. Heprea, ivrit, oli Raamatun ajan kieli, joka oli säilynyt diasporan, juutalaisten hajaannuksen, aikana jumalanpalvelusten kielenä ja uskonnollisissa teksteissä. Puhekielenä se oli kadonnut. Eliezer Ben Yehuda päätti, että sionismin toteutuminen eli juutalaisvaltion perustaminen vaati yhteisen kielen ja sen täytyi olla ihan hepreaa. Hän elvytti heprean puhekieleksi Israelin valtioon. Hän kehitti nykyheprealle rakenteet ja nykyaikaisen sanaston raamatun ajan sanaston rinnalle. Hänen poikansa, Ben-Zion, oli ensimmäinen ihminen maailmassa, joka korahteli nykyhepreaa äidinkielenään. Ja nyt Yaron opettaisi hepreaa voluille. 

Yaron paljasti ensi töikseen oman kokemuksensa kibbutsista. Hän oli muuttanut Orenimille vain vuotta aiemmin Amerikasta, jossa oli varmasti ollut iltaisin enemmän toimintaa kuin täällä. Yaron kertoi, että kibbutsilla ei ollut iltaisin muuta tekemistä kuin katsoa televisiota, ryypätä ja naida. Kibbutsin jäseniksi liittyvät luopuivat omaisuudestaan, joten heillä ei ollut varaa iltaisin pöräyttää Haifan huvituksiin. Tajusin, että kibbutsielämästä voisi tulla liian rauhallista, jos ei olisi kiinnostunut keskustelemaan joka ilta chadar ochelissa samojen ihmisten kanssa ja tunsi itsensä liian vanhaksi osallistumaan partyihin. Oliko Yaron yksinäinen, mikä tuntui paradoksaaliselta keskellä yhteisöllisyyden kulminaatiota, kibbutsia? Kärsivätkö kibbutsnikit yksinäisyydestä tiukasta yhteisöllisyyden vaateesta huolimatta? Löysivätkö kaikki paikan yhteisössä vai jäikö todellinen yhteisöllisyys utopiaksi? Merkitsivätkö volut Yaronille myös seuraa? Onneksi hän pystyi viettämään aikaa opettaen hepreaa maanantai-iltaisin. Ehkä hän kävi sunnuntai-iltaisin chadar ochelin elokuvissa. 

Tunnelma Yaronin tunneilla oli yhtä rento kuin koko kibbutsilla. Heprean korahtelu oli kivaa, hyödyllistä ja englanniksi yllättävän helppoa, sillä Yaron puhui selvästi ja osasi hyvin opettaa. Ihmettelin suuresti, miksi juutalaiset aikojen alussa alkoivat kirjoittaa sanat ja lauseet oikealta vasemmalle, kun ihmisistä valtaosa oli oikeakätisiä ja käsi oli kirjoitetun tekstin päällä. Niinpä hepreankielistä kirjaa luettiin takakannesta kohti etukantta. Toki vieläkin käsittämättömämpi oli arabien tapa kirjoittaa sivun oikeasta alakulmasta ylöspäin eli he sotkivat kirjoittamansa juutalaisiakin perusteellisemmin.

Yaron opetti voluille tärkeitä sanoja. Tärkein sana, bakbuk, opeteltiin ensimmäisenä. Yaron kehotti meitä kuulostelemaan, miltä sana kuulosti. Bak-buk-bak-buk. Monet heprean sanat kuulostivat niiden merkitykseltä, olivat onomatopoeettisia. Bakbuk todellakin kuulosti juoman kulahduksilta eli bakbuk tarkoitti pulloa. Bira oli olut, jajim oli viini, majim oli vesi. Minun piti siis olla tarkka, että Lilalossa sanoin ani rotsa bakbuk jajim, haluan viinipullon, ei ani rotsa bakbuk majim, haluan vesipullon. Muuten en päihtyisi partyssa. Hyödyllinen lause oli myös ten li bira, sillä se tarkoitti, että anna minulle olut.

Jos kävi hyvä tuuri, bakbuk jajim johti volun tärkeimpään lauseeseen ani ohevet otkha, rakastan sinua. Tuo lause piti opetella, sitä voisin tarvita jonain päivänä. Niin minä olisin sanonut Taunolle, jollei hän olisi vaihtanut minua Åsaan. Ulpanina Tauno opiskeli hepreaa neljä tuntia päivässä, joten hän olisi varmasti osannut sanoa minulle, jos olisi halunnut, niin kuin mies sanoi naiselle: ani ohev otach, rakastan sinua. Nyt kuitenkin vaikutti vahvasti siltä, etten päätyisi Taunon amerikanrouvaksi.

Kibbutsnikit ilmaisivat itseään huutamalla äänekkäästi ja käsien huidonnalla voimallisemmin kuin tuppisuusuomalaiset. Olin kuullut kibbutsnikien huudahtelevan ma kara, ma kara. Yaron selitti, että jokin kuohutti heitä silloin ja he huusivat, mitä tapahtuu, mikä on hätänä. Saatoin kuvitella, että politiikka oli täällä kuumempaa kuin president Kekkosen Suomessa. Kerroin koko heprean ryhmälle, että suomeksi ma kara kuulosti makkaralta. Hepreaksi sen sijaan makkara oli niknak.

Kibbutsnikit käyttivät myös toista hauskaa ilmaisua oivavoi. Se tarkoitti valitusta, esimerkiksi, kun joku oli huolimaton ja rikkoi jotain. Kerroin muille, että suomeksi oivavoi tarkoitti hyvää voita. Näppärä sana oli myös ElAl, Israelin lentoyhtiön nimi. Se tarkoitti ylös alas. Piti vaan toivoa, ettei lentokone tulisi liian nopeasti Välimereen terroristipoikaystävän antaman lahjan takia.

Yaron myös lauloi ja säesti kitaralla israelilaisia kansanlauluja. Partyissa kitaraa soittanut ranskalainen Gilles toi mukanaan oman kitaransa ja soitti yhdessä Yaronin kanssa. Me taunosiskot osasimme jo muutamia lauluja, jotka Kaisa oli opettanut. Kerran Yaron oli kutsunut tunnille toisen kibbutsnikmiehen. Nousimme kaikki yhdessä gymin katolle. Yaronin ja Gillesin säestäessä kibbutsnik opetti meidät tanssimaan horaa, kansantanssia. Tanssiessani ajattelin, että vielä pari viikkoa sitten elämässäni oli ollut vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: kärsiä Arton vuoksi tai kärsiä ilman Artoa. Nyt hyppelin toisella mantereella piirissä horan tahdissa gymin katolla aivan uusien ystävien kanssa ja vaativinta elämässäni oli oppia horan askeleet. Oli ollut oikea ratkaisu valita kolmas vaihtoehto ja mennä mahdollisimman kauas Artosta.  

Heprean sanat ja ilmaisut tarttuivat helposti nuoreen päähän. Vähäisestäkin heprean korahtelusta oli iloa ja hyötyä monta kertaa, kun kohtasin ihmisiä. Israelin uuden vuoden juhlan lähestyessä kibbutsin läheisessä kylässä pieni israelilaispoika halusi ojentaa hyvän uuden vuoden toivotuskorttinsa eksoottisen vaalealle tytölle. Yaronin ansiosta en jäänyt sanattomaksi, vaan osasin kiittää toda raba ja toivottaa  hyvää uutta vuotta, sanatova pienelle pojalle.

Kerran iltapäivän bussiretkellä Afulassa arabikaupustelija pysähtyi esittelemään meille pyörässään olevista koreista hedelmiä ja kasviksia. Hän sanoi nimet englanniksi ja mainitsi tomaatin. Mieleeni putkahti juuri oppimani.

- Agvaniot, henkäisin.
Arabimies ilahtui silmin nähden ihan samoin kuin suomalaiset, kun joku ulkomaalainen osasi sanan harvinaista kieltämme. Mutta kun hän alkoi puhua minulle hepreaa, minun oli pakko myöntää ani lo medaberet ivrit, en puhu hepreaa.
Myöhemmin sain helpotuksekseni tietää, että Yaron ei ollut aivan yksin. Hänellä oli iso koira nimeltään William, joka oli varsin vaikuttava persoona kibbutsilla. William kuului kibbutsin koiralaumaan, mutta se tuli poluilla vastaan usein myös yksikseen ja tervehdin sitä: - Shalom William. Lauman koirat olivat tosi korkeita ja laihoja. Yksi muistutti bokseria, yksi huskya, yksi kultaista noutajaa, yksi mopsia ja muut ihan vain itseään. Suurin oli laiha narttu, jonka nisät roikkuivat pitkinä maata kohti. Kun lauma tuli vastaan, se oli kookkuudessaan ja monilukuisuudessaan pelottava mutta ystävällismielinen. Kuumuus  laiskisti nekin. Ruoka-aikaan koirat parveilivat chadar ochelin ovilla, mutta eivät päässeet livahtamaan sisään. Ne tulivat myös partyihin, Playboysiin ja William myös heprean tunneille. Vähän väliä se hypähti Yaronia vasten, laittoi tassunsa tämän olkapäille ja nuoli rakastavasti tämän kasvoja. Se kertoi minulle, että Yaron oli hyvä mies. 

Hevenu Shalom Alechem

Am Yisrael Chai - Od avinu chai

15 Maagisia naisia

 

Chadar ochelin ilmoitustaulun työlistalta luimme, että house father määräsi minut ja Ilonan työskentelemään tehtaassa. Kaisa meni house motherin pesulaan ja Satu poolille. Työpaikat olivat aika pysyviä, mutta kun tuli jonkin hedelmän sadonkorjuuaika hedelmätarhassa, volut lähtivät pellolle.


Oli kiva aloittaa vapaaehtoistyöura yhdessä kämppikseni Ilonan kanssa. Tykkäsin hänestä kovasti. Kaisa oli aiemmallakin kibbutsilla ollut töissä pesulassa, joten hän oli arvannut päätyvänsä sinne myös Orenimilla. Satu sai unelmatyön. Hän sukelteli päivät pitkät poolin pohjasta pois tammenlehtiä ja pesi laatoitukset hohtavanvalkoisiksi.

Aamulla kello kuudelta alkoi työ toisella kibbutsin tehtaista. Yli 30 asteen helteessä arvostin sisätyötä hyvin ilmastoidussa tehtaassa. Tehdas ei ollut mielikuvani mukainen. Istuimme tavallisessa huoneessa  pöydän äärellä. Työkin oli yhteisöllistä. Kibbutsnikit istuivat yhdessä, korahtelivat hepreaa ja tekivät samalla töitä. Tyylikkäästi ilmaistuna viimeistelimme ilmailutuotteita, mutta käytännössä kipeytyvin sormin tungimme lentokoneen pikkuruisia metalliosia metallitelineen puristimien väleihin. Täysi teline upotettiin kuumaan väri- ja pinnoitusaineeseen, josta jäähtyneet osat irrotettiin yhä lisää kipeytyvin sormin. Viimeistely tarkoitti myös pinnoitettujen osien hiomista sileiksi. Mielikuvani tylsästä tehdastyöstä toteutui, vaikkei täällä liukuhihnaa ollutkaan. Tämä työ ei toisi kibbutsitoimisto Finkivin lupaamia kibbutsielämyksiä tai elämään tarkoitusta. Elämykset täytyi löytää jostain muualta tai saada itse ne tapahtumaan.


Kibbutsnikit tekivät samaa näperrys- ja hiomistyötä kuin volut. He olivat hyvin ystävällisiä ja avuliaita. Opin heti ensimmäisenä päivänä, että ei auttanut kieltäytyä, kun vanha mies tarjosi tuolia. Kibbutsnikit osoittivat arvostavansa sitä, että olimme tulleet kaukaa tekemään työtä heidän kanssaan ja meidän täytyy olla liikuttavan nuoria näiden äärimmäistä julmuutta holokaustissa kokeneiden vanhojen juutalaisten silmissä. Toki minä en ollut juuri ajatellut työtä, jota täällä tekisin.

Huomasin, että volujen ohella vain kibbutsnikmiehet olivat pukeutuneet kibbutsiunivormuun, yhteisiin sinisiin työvaatteisiin. Useimmat kibbutsniknaiset  pitivät töissä omia vaatteita, T-paitoja ja farkkuja, vanhemmat naiset hihattomia mekkoja. Yhteisöllisyys ei ollut täydellistä kaikilta osin. Katseeni kierrellessä uusia eksoottisia kasvoja ikkunapöydästä minulle nyökkäsi rastapäinen nuori kibbutsnikmies, joka oli soittanut kitaraa nuotion äärellä tervetulopartyissamme. Tunnistin ensimmäiset tutut kasvot.

Tehtaassa kibbutsnik Amir opetti työt voluille. Arvioin hänen olevan lähes keski-ikäinen. Oli vaikeaa arvioida tummien vahvapiirteisten israelilaisten ikää. Ajan saatossa huomasin arvioivani heidät vanhemmiksi kuin he olivat. Nyt oli tilaisuuteni tehdä tylsästä tehdastyöstäkin Finkivin lupaama elämys. En voinut vain hioa lentokoneen osia ja odottaa kohtalon antavan kibbutsielämyksiä, vaan päätin itse aktiivisesti tutustua ensimmäiseen kibbutsnikiin. Olin päättänyt maistaa kaikkea eteen tulevaa, tutustua vieraisiin kulttuureihin ja paikallisiin ihmisiin, oppia kieliä enkä olla vain suomineitojen kanssa.


Amir halusi tietää, viihdyinkö kibbutsilla. Kahden päivän kokemuksella vastasin viihtyväni, mutta pääni oli kaaoottinen kaikesta uudesta ja erilaisesta. Suurin yllätys oli kielimuurin massiivisuus. Oli raskasta puhua ja yrittää ymmärtää englantia aamusta iltaan eikä edes englannilla aina pärjännyt hepreankielisessä maailmassa. Kaikki kirjoitettu ympärillä oli hepreaa ja jopa heprean kirjaimetkin olivat vieraita latinalaisia kirjaimia käyttävälle suomalaiselle. Kibbutsi oli rakennettu kibbutsnikeille eikä englantia puhuville voluille. Siellä täällä oli kylttejä, joiden viestiä oli tehostettu monin huutomerkein ja punaisella värillä, mutta en ymmärtänyt niiden varoituksia. Elite-vodkan haihduttua aivoistani kielimuuri oli uudelleen kohonnut. Juuri nyt Amir yritti selittää jotain ruoka-aineesta nimeltä ani, mutta en yhtään tajunnut, mikä ani oli. Hän yritti ääntää sanaa selvästi, selittää ja vasta sokerivinkistä hoksasin, että se oli hani, hunaja. Hepreaa puhuva jätti ääntämättä h-kirjaimen sanan alussa. Vaikka artikuloin honeyn hänelle hyvin selvästi, ei hän onnistunut h-kirjainta ääntämään millään sanan alkuun. Nauroimme Ilonan kanssa Amirin heprean korahtavalle ch-äänteelle, se kuulosti rään kurkusta irrottamiselta. Hän puolestaan kuuli suomen auringonlasku-sanassa vain r-kirjaimen. 


Amir lupasi, että voisin kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua.
- Haluaisin olla sydänystäväsi kibbutsilla, Amir vakuutteli ja sanojen vakuudeksi puristi polveani pöydän alla.

Kylläpä sydänystävä löytyi täällä helposti, ajattelin. Ihmiset olivat eri tavalla ystävällisiä, avuliaita ja avoimia kuin Suomessa. Jostain syystä kuitenkaan kibbutsniknaiset eivät ottaneet minuun kontaktia, eivät vilkaisseetkaan sinä tai myöhempinäkään päivinä. Ehkä he olivat kateellisia, olisivat itse halunneet nauttia Amirin huomiosta.


Amir halusi tietää, miksi olin tullut kibbutsille.
- Opiskelemaan elämää, vastasin.
Hän oli niin mieltynyt vastaukseeni. Hän tarjoutui tällä kertaa opettajaksi elämäni opintomatkalle, hän oli monitaitoinen mies ja puristeli taas polveani pöydän alla.
- Onko kukaan kertonut sinulle, että olet maaginen nainen?
Oliko tämä heprealainen iskurepliikki? Ei, kukaan ei ollut kertonut aiemmin. Minun pitäisi katsoa peilistä, miltä näytti maaginen nainen. Arto oli sanonut minua ihmeelliseksi muttei sentään maagiseksi. Suomalaiset miehet olivat pidättyväisempiä ja hitaampia kuin Amir. Opettajista aioin kyllä pysyä erossa kibbutsillakin, mutta sydänystäväksi ottaisin jonkun mielellään.

Kun maa oli alkanut polttaa jalkojeni alla Suomessa, päähäni oli pälkähtänyt ajatus, palaisinko Suomeen pysyvästi enää koskaan. Nyt ajatus jäädä Orenimille tuntui realistiselta mahdollisuudelta. Minun tarvitsisi vain vastata kyllä Amirille. Hääkutsu Postimiehen postista Suomeen olisi pommi kotiväelle. Mutta petolliselle Artolle se olisi ihan oikein. Toki en häntä kibbutsihäihini kutsuisi, mutta hänen oli hyvä tietää, että etelän mailla joku halusi viedä Marian vihille kunniallisesti. Arto ei enää määrännyt, jättänyt kahta surkeaa vaihtoehtoa valittavakseni.


Vaikka Amirin imartelu teki hyvää itsetunnolleni, oli helpotus, kun hän välillä meni toiseen pöytään ja saatoimme Ilonan kanssa puhua taas salakieltämme, suomea. Meillä oli oma pieni suomalainen yhteisö yhteisön keskellä. 
- Toivottavasti nämä eivät ole hävittäjän osia, minulle tuli mieleen.
Pudotin käsistäni hiomani osan. Ajattelimme tekevämme työtä Jumalan valitun kansan hyväksi, mutta olimmeko painamassa sormenjälkemme Israelin sotahistoriaan? Oliko juutalaisvaltion itsenäisyyden takana volujen kipeät sormet? Kysyimme Amirilta, millaisiin lentokoneisiin osat menivät, mutta hän vastasi vältellen, että mistäs sitä voisi tietää.



Kibbutsnikit itse tekivät pitempää työpäivää kuin volut tai aloittivat aamulla jo kello neljältä. Kibbutsiaatteen mukaan jokainen jäsen antoi, mitä pystyi, ja sai, mitä tarvitsi. Se oli kaunis periaate. Kaikki tekivät työtä, myös vanhukset keveitä hommia tehtaissa, chadar ochelissa, puutarhassa ja ompelimossa. Työtä tehtiin yhdessä ja tunnelma oli leppoisa. 


Orenimin volut olivat voittajia arpajaisissa. Kibbutsin arvoihin ei sopinut riisto, joten volut tekivät työtä vain 6 tuntia päivässä. Orenim halusi volujen olevan iloisia ja tyytyväisiä. Myöhemmin ympäri Israelia liikkuessani juttelin muiden volujen kanssa. Joillain kibbutseilla volujen työpäivä oli jopa 8.5 tuntia pitkä. He olivat surullisia kuullessaan Orenimin lyhyistä työpäivistä. 

Kibbutsikokemukset olivat erilaisia eri kibbutseilla. Kibbutsi saattoi sijaita lähellä maan rajoja, joilla oli levotonta, alueita vallattiin ja liitettiin. Kibbutsi saattoi sijaita lähellä rantaa tai Jerusalemia tai keskellä ei mitään. Golanilla oli talvella kylmää ja Negevin autiomaassa kesällä kuuma. Kibbutsien varakkuus vaihteli ja vaikutti volujen oloihin. Volujen kohtelu vaihteli. Jotkin maataloustyöt olivat fyysisesti raskaita ja kesäkuukausina oli kuuma. Orenimilla työ oli kevyttä, jaksoimme bilettää monena iltana viikossa eikä kukaan volu lähtenyt nopeasti pois, vaan kaikki viipyivät kuukausia.

Työpäivä alkoi useimmilla työpaikoilla kuudelta, joten se loppui jo puoliltapäivin klo 12.30. Se taukosi puolen tunnin aamiaisajan verran, jolloin kipaisimme lyhyen mutta uuvuttavan helteisen matkan chadar ochelille. Työpäivän päätteeksi söimme lounaan. Jälkiruoaksi nautimme poolin rantatuoleissa etelänlomasta ja hauiksiaan esittelevistä adoniksista pikkupöksyissään. Myöhäisen iltapäivän nukuimme siestaa. Illalla kuljimme valmiille päivälliselle ja usein partyihin. Miksipä emme olisi olleet iloisia ja tyytyväisiä? Volun elämä paljastui juhlaksi työpäivän jälkeen. En ollut tehnyt väärää ratkaisua tänne tullessani. 


Eräänä päivänä Amir houkutteli maagista naista juomaan viiniä illalla kanssaan. Viini oli täällä lähes ilmaista. Pullo maksoi vain puoli shekeliä eli viikon taskuraha olisi riittänyt 19 viinipulloon. Viinin vuoksi ei siis Amirin luokse tarvinnut mennä. Menin, koska halusin maistella kaikkia Finkivin elämyksiä, nähdä kibbutsnik koti. Kibbutsin naisilta kutsuja ei ilmeisesti kannattanut odotella. En ollut kuitenkaan niin helppo saalis, että olisin mennyt yksin. Kaisa suostui tulemaan mukaan. Amirilla oli pieni asunto. Huoneen yhdessä kulmassa oli minikeittiö ja toisessa alkovi sängylle. Hän istahti sohvalle Kaisan ja minun väliin, muita istuimia ei ollut, ja tarjoili viiniä. Televisio molotti hepreankielisiä uutisia, jossain oli pommi räjähtänyt. Amir suuntautui aluksi minuun, mutta pian huomasin hänen hilautuvan enemmänkin Kaisan suuntaan. Ennen pitkää kuulin hänen tiedustelevan Kaisalta, tiesikö tämä olevansa maaginen nainen. 

12 Jezreelin laakson kautta

  

Onneksi ensimmäisten kibbutsipartyn jälkeinen krapulapäivä oli vielä suomineitojen vapaapäivä. Muuten ensimmäisestä vapaaehtoistyöpäivästä olisi tullut sietämätön. Miten muut volut selvisivät arkipartyjen jälkeen aamukuuteen töihin? Oluen juomisessa saattoi olla järkeä. Kaisa kertoi, että aamuyön viimeiset tanssijat olivat menneet Playboysista suoraan töihin. Jatkossa arkipartyissa kannattaisi ehkä juoda vain viiniä.


Selvisimme chadar ocheliin vasta lounaskattaukseen ja loppuiltapäivän lojuimme huonovointisina poolin allastuoleissa. Keiran ja Manuel houkuttelivat meitä mukaansa Haifaan huuhtoessaan pooliin tiskikoneen höyryt. Tänään emme kuitenkaan vielä selvinneet mukaan ja Israelin kaupungit ja historialliset nähtävyydet jäivät johonkin toiseen päivään. Pojat suosittelivat, että ottaisimme illalla hieman hillitymmin vodkaa, ettei ensimmäinen aamu töissä olisi kovin ankea. Huoli oli turha, ajatuskin vodkasta ällötti. Onneksi tapaisimme house motherin vasta päivällisen jälkeen iltakahdeksalta, mihin mennessä ehtisimme ryhdistäytyä.

Maisema poolille, kanaloille, hedelmätarhaan, Jezreelin laaksoon ja Haifan ja Nasaretin väliselle maantielle. 

- Mitä ovat lasten talot, jotka house father mainitsi, kysyin.

Ilona ja Kaisa kertoivat tietojaan ja kokemuksiaan.

- Kibbutsien lapset eivät asu vanhempiensa kanssa, vaan kun he ovat neljä päivää vanhoja, he asuvat   lasten taloissa toisten kibbutsilasten kanssa lastenhoitajien hoidossa. Se voi tuntua järkyttävältä. Tämä kasvatusjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Lapset ovat tavallaan kibbutsin yhteistä omaisuutta. Kibbutseilla onkin sanonta "minun lapseni ja sinun lapsesi leikkivät meidän lastemme kanssa". Kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista. Lapset kasvatetaan ensisijaisesti osaksi yhteisöään ja ikäluokkaansa eikä niinkään perheenjäseniksi. Lapset eivät tällöin myöskään häiritse aikuisten keskinäistä yhteisöä, sillä aikuiset kibbutsnikitkin ovat enemmän osa yhteisöään kuin perhettään.

- Lasten taloissa kussakin huoneessa asuu muutama lapsi, tytöt ja pojat yhdessä. He oppivat tukeutumaan toisiinsa eivätkä niin paljon aikuisiin. Jos he tarvitsevat jotain yöllä, he voivat soittaa hoitajalleen, joka nukkuu omassa asunnossaan. Hoitaja tulee paikalle vain, jos lapset eivät itse selviä tilanteesta. Lapsista kasvavat näin turvautumaan ensisijaisesti omaan lasten yhteisöön. Näin heitä kasvatetaan kibbutsielämään sopiviksi ihmisiksi.


- Tällainen kasvatusjärjestelmä oli aikoinaan tärkeä osa tehdä mahdolliseksi juutalaisten paluu Israeliin. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, jonka tavoite oli toteuttaa Jumalan lupaus juutalaisten omasta maasta. Ihan itse juutalaiset joutuivat Jumalan lupauksen toteuttamaan eli perustamaan juutalaisen valtion. Paikaksi harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa. Ajatelkaa, me voisimme olla nyt Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Palestiinaan he kuitenkin lopulta päätyivät. Lähes sata vuotta sitten juutalaiset alkoivat ostaa maata tältä alueelta ja palata ympäri maailmaa. He tulivat tyhjin käsin eivätkä välttämättä osanneet edes viljellä maata. He tunsivat olonsa turvallisemmaksi yhteisönä ja niinpä he rakensivat maatiloja yhdessä. Kibbutsi on siis sekä sionismia että sosialismia. Degania Aleph oli ensimmäinen kibbutsi ja se perustettiin vuonna 1910. Israelin valtio perustettiin 1948. Holokaustista selvinneitä tänne tuli paljon 1940-luvulla ja heilläkään ei tietenkään ollut omaisuutta. Kun Orenimin perustajat tulivat tänne, tämä paikka oli mäki tammimetsineen ja antiikin Couscousin raunioineen. Ensimmäiset pioneerit asettuivat telttoihin ja alkoivat rakentaa tätä kaikkea. Viimeisen 50 vuoden aikana tänne on rakennettu kaikki nämä rakennukset, puistomainen asuinalue, polut ja kulkuväylät, pellot, hedelmätarhat ja tehtaat. Koko maahan perustettiin yli 270 kibbutsia. Tähän valtavaan rakennustyöhön tarvittiin kaikki kibbutsin jäsenet, myös äidit, jotka veivät lapsensa lasten taloihin hoidettaviksi. Mutta älkää surko, ei perhe ole täälläkään hävinnyt. Vanhemmat tapaavat lapsiaan kesken työpäivää ja iltaisin he ovat yhdessä. Päivälliselle chadar ocheliin he tulevat yhdessä.

Kibbutsin elämäntapa sai minut ja Satun sekä hiljaiseksi että herätti paljon kysymyksiä.

- Jos minä rakastuisin kibbutsin jäseneen ja jäisin tänne, pitäisikö minun antaa lapseni neljän päivän ikäisenä kibbutsin omaisuudeksi ja minä vain kävisin häntä katsomassa, ihmettelin. 

- Niin se menee. Toki sinun kibbutsnikisi kertoisi sinulle, että hän on asunut lapsuutensa lasten talossa ja se on täällä se normaali tapa. Se, mikä on missäkin normaalia, on kulttuurisidonnaista.

- Näiden ihmisten täytyy olla aika erilaisia kuin me, ihmettelimme Satun kanssa.



- Myös osa kibbutsnikeista ajattelee asioista nykyään eri lailla kuin pioneeriaikojen alussa. Yhteisöllisyys ei ole enää yhtä tiukkaa ja on osittain purkautumassa. Monet nykyvanhemmat haluavat asua yhdessä lastensa kanssa ja niinpä asuntoja täytyy suurentaa. Kibbutsien lapsilla on ollut muita enemmän psykiatrisia ongelmia ja niiden epäillään johtuvan kasvatustavasta. Kaikki kibbutsnikit eivät myöskään halua enää illalla syödä kolmatta kertaa yhdessä satojen muiden kanssa hälyisessä chadar ochelissa, vaan he tekevät päivällistä rauhassa omassa keittokomerossaan ja viettävät illan oman perheensä kesken.



- Millaisia heidän asuntonsa ovat?

- Jos ajattelet, miten pieni tämä asuinalue on ja kuitenkin täällä asuu 670 ihmistä, asuntojen täytyy olla tosi pieniä. Useimmat talot ovat myös yksikerroksisia. Lastentalojen ansiosta pariskunnat eivät ole tarvinneet isoa asuntoa, vaan heille riittää yhden huoneen asunto, jossa on alkovi ja keittokomero. Yksinasuvilla on vain yksi huone.

- On hienoa, että te kaksi tiedätte tästä kaikesta. Tämä on todella mielenkiintoista, sanoin ja pakenin altaaseen paahtavaa Aasian aurinkoa. 

Eräänä päivänä polulla vastaani tuli nainen työntäen metallikehikkoista kärryä, agalaa, jossa istui kuusi samankokoista taaperoa. Huikkasin hänelle shalom kuten aina kaikille poluilla kohdatessani. Suomessa olisin epäillyt, että häntä oli siunattu kuutosilla, mutta täällä hän todennäköisemmin työskenteli lastenhoitajana lasten talossa. Maassa maan tavalla.

10 Kipinöitä tammen latvuksiin

 

Simsalabim, vodka mursi kurjan kielimuurin ja small talk -taitoisina maailmannaisina ryntäsimme isolle volujen talolle lähellä chadar ochelia. Ruokapöytäkeskusteluun olimme osallistuneet vähän, mutta nyt puhuisimme. Volu talo oli iso vaalea talo, jossa asui suurin osa tytöistä ja muutamia poikia. Olimme käyneet siellä house fatherin kanssa. Siellä oli yhteinen olohuoneemme, jossa voisi katsoa televisiota hepreaksi tai lukea Jerusalem Postia, Israelin englanninkielistä sanomalehteä. Lisää kielimuureja. Loput poikavolut asuivat parissa muussa hökkelissä, joista mikään ei kuitenkaan ollut niin vähän puoleensavetävä kuin Finlandia huset.

Mutta partyt eivät olleet isossa volujen talossa vaan ulkona, nurmikentällä kibbutsin toisella laidalla. Nauravat volut ja nuoret kibbutsnikit istuivat innokkaasti jutellen ringissä nuotion ympärillä pullo kourassa. Pimeä oli pudonnut nopeasti aiemmin illalla kuuden jälkeen päivällisen alkaessa. Liekit ja kipinät kohosivat yötaivaalle kohti valtavien tammien latvuksia. Suomessa moinen kuivuus ja metsäpalovaroitus olisi pilannut koko ilonpidon, mutta täällä elämä oli rennompaa.

- Huomaatteko, että kaikki muut juovat olutta tai viiniä, sanoin, kun taas meillä suomineidoilla oli pullo vodkaa.
- Juokaa vaan vodkaa, koska nuo luulevat joka tapauksessa, että Suomi on osa Venäjää, vaikka olemme olleet itsenäinen maa 70 vuotta, Kaisa tiesi.
- Voi ei, Satu vaikersi.


Nuotion valaisema kasvogalleria oli eksoottinen, Lähi-Idästä, länsi maista ja skandinaaviblondeja. Minun piti aika ajoin muistuttaa itseäni, etten kotisohvalla katsonut tv-ohjelmaa kansainvälisestä nuorisoleiristä, vaan oikeasti olin täällä, Edenin puutarhassa. Vaikka suljin silmäni, kuulin edelleen Baabelin tornin kielten sekamelskan, pullojen kilahtelun yhteen, kun elämälle nostettiin maljaa, le’chaim ja tunsin nuotion tuoksun. Sulassa sovussa vuoron perään soivat eksoottinen hepreankielinen, välillä ehkä arabiankielinenkin ja tuttu länsimainen musiikki, Rolling Stones tai David Bowie. Välillä musiikki soi kasettisoittimesta, välillä joku kibbutsniknuorukainen tai volupoika soitti kitaraa ja lauloi Beatlesia tai Bob Dylania.

Pysyimme edelleen yhtenäisenä suomalaisten porukkana, mutta Åsa ja Maj-Britt juttelivat kanssamme pitempäänkin. He olivat tulleet edellisellä viikolla ja kertoivat, että nämä olivat jo heidän kolmannet partynsa ja kivaa oli ollut. Jossain vaiheessa huomasimme ringissä pojan, joka ei jutellut kenenkään kanssa, katseli muita kulmiensa alta ja näytti onnettomalta. Hänen katseensa oli kuin säikyn villikauriin. Hän oli kietonut käsivartensa jalkojensa ympärille kuin luoden itselleen turvaa. Mietimme, menemmekö juttelemaan hänelle, mutta juuri silloin hän nopeasti nousi ja katosi pimeyteen kuin ei enää kestäisi olla yksin keskellä iloisia seurueita.

6 Edenin puutarha

 

(suomenkielinen teksti on muokattu niin, että se kääntyy sujuvammin englanniksi)

Aamiaisen jälkeen house father käveli kanssamme pitkin kibbutsin luikertelevia ja haarautuvia hiekkapolkuja. Puiden varjossa oli kivipenkkejä ja kiviä, joille saattoi istua. Kibbutsi oli viihtyisä puistomainen alue, paratiisi ikuisessa kesässä ja rauhan tyyssija. Rakennusten, pengerrysten, puiden, pensaiden, köynnösten ja kukkien labyrintti. Kibbutsilla käveltiin tai ajettiin joskus polkupyörällä tai pienellä puutarhatraktorilla. Autot ajoivat kibbutsin laitamilla, kibbutsin valkoiset tyylikkäät Subarut ja vihreät John Deere-traktorit. Finlandia huset sijaitsi kibbutsin laidalla. Sen ja kibbutsin välissä kulki autotie. Vain yksi autotie nousi kibbutsin keskusaukiolle pesulan ja postin ohi chadar ochelille täyttämään sen valtaisat ruokavarastot.

Chadar ochelin lähellä oli pesula. Sitä johti house mother. Tapaisimme hänet huomenna. House father osoitti myös terveysklinikkaa, jossa oli sairaanhoitaja. Klinikan vieressä oli kibbutsin oma posti, doar. Kirjeet lähtisivät sieltä Suomeen. Keittiö volu haki postin postisedältä ja jakoi meille nuo ilonaiheet lounasaikaan chadar ochelissa. Kirjeet saapuivat 2-3 viikon viiveellä, joten niitä ei kannattanut heti odotella. 

Ympäri kibbutsia oli asuinrakennuksia, lasten taloja, volujen kauppa Lilalo, kaksi kauppaa kibbutsnikeille, parturi, valokuvakehittämö, kirjasto, vartiotorni, vesitorni, navetta eli hepreaksi refet, uima-allas eli pool ja liikuntahalli eli gym. Katselimme maisemia gymin katolta, joka oli kuin suuri terassi. Näimme katolta kymmenien kilometrien päähän yli Ala-Galilean ja Jezreelin laakson, jopa Karmel-vuoren Haifassa Välimeren rannalla. Kibbuts Orenim sijaitsi Pohjois-Israelissa. Libanonin rajalle oli matkaa 140 kilometriä. Kibbutsi sijaitsi korkealla, 150 metriä merenpinnan yläpuolella, ja maasto laskeutui kibbutsilta poistuttaessa. Paikka oli valittu lyhyen matkan päästä Haifan ja Nasaretin välistä maantietä tammimetsän reunassa. Kibbutsi sijaitsi ennen lopullista paikkaa 4 eri paikassa. Teltta-asutuksen ympärille rakennettiin suojaksi kivimuuri. Ensimmäiset kibbutsnikien rakentamat talot olivat kivitaloja. He saivat kivet evakuoidusta kylästä. Ensimmäinen pieni chadar ochel valmistui vuonna 1939.  

Ottomannien aikana tässä oli ollut Couscousin kaupunki, jonka raunioita oli edelleen ympäri kibbutsia. Finlandia husetia vastapäätä olevat rauniot olivat siis Couscousin muinaisia muureja. Kibbutsi oli perustettu 1938, kymmenen vuotta ennen Israelin valtion perustamista. Aluksi se oli ollut hedelmä- ja maitotila, nyttemmin kibbutsilla oli myös viisi kanalaa ja kaksi tehdasta.

Kibbutsin rakennukset ja puutarha olivat siistejä ja kauniita. Tämän yhteisön kodista pidettiin huolta. Vanhemmat kibbutsnikmiehet pörräsivät ympäriinsä pienillä puutarhatraktoreilla ja peräkärryissä tärisivät lapiot ja haravat. Nautin uuden kotini kauneudesta ja puistomaisuudesta ja tiesin, että tulisin viihtymään sieluan myötäilevässä maisemassa. Kibbutsi oli rakennettu mäelle luonnon tammimetsään. Tammet, oliivipuut, seetrit, palmut, sypressit, sabra-kaktukset ja juudaksenpuut loivat virkistäviä varjoja auringon maahan. Oleanterit ja bougainvilleat kukkivat valkoisin, vaalean- ja tummanpunaisin, violettein ja aprikoosinvärisin kukin. Loistavanväriset köynnökset kiemurtelivat puiden rungoilla, valolyhdyissä ja rakennusten seinillä. Suomen ruukkukasvit kuten kiinanruusut ja muut hibiskukset kasvoivat täällä suurina kukkivina pensaina maassa. Maata peitti muratti suurina mattoina. Kysyin suomalaisen runoilija Tommy Tabermannin sanoin, tällaistako oli taivaaseenastuminen. Tunsin olevani lähellä taivasta.

Olin ollut täysin tietämätön, että saman taivaan alla oli tällainen Edenin puutarha ja aivan erilainen tapa elää yhteisönä. Kukka rikkinäisessä vessanpöntössä ei ollut viehättävä, mutta se olikin vitsi. Oli helpotus nähdä, että useimmat talot olivat uudempia, viehättäviä ja kutsuvia verrattuna Finlandia husetiin. Jos kibbutsi olisi ollut täynnä Finlandia husetin kaltaisia mökkejä, olisin varmaankin harkinnut palata kotiin jo kahden kuukauden kuluttua. Onneksi aivan toista olivat pariskuntien valkoiset uudenaikaiset talot oransseine kattoineen. Sinkut asuivat vaatimattomissa puisissa rivitaloissa. Katoilla oli aurinkopaneelit ja talojen seinustoilla lämminvesivaraajat, täällä ne olivat tehokkaita. Talot kohosivat kivillä pengerretyillä rinteillä kohti chadar ochelin keskusaukiota. Vuosituhansien ajan vaalenneita antiikin Couscousin raunioita oli hyödynnetty mäen pengertämiseen. Tähän paikkaan voisi rakastua.

House father kertoili voluelämän perusteista siistiksi leikatulla, kellertäväksi paahtuneella nurmikkorinteellä uima-altaan eli poolin lähellä. Oli upeaa tässä kuumuudessa asua lähellä poolia. Lämpö kipuaisi tänään yli 30 asteen, joten pääsisimme nauttimaan vapaapäivistä poolilla ennen töiden aloittamista. Chadar ochelin alakerran ilmoitustaululta näkisimme iltaisin päivällisaikaan, minne house father sijoitti kunkin meistä töihin. Voluilta odotettiin hyvää käytöstä, säädyllistä pukeutumista ja rauhallista juhlimista yöaikaan kibbutsnikien ja erityisesti lasten talojen lähellä. Ryyppäämisestä house father ei sanonut mitään, mutta huumeet johtaisivat välittömään häätöön. Setäni oli minua varoittanut, että kibbutsit olivat huumepesiä. Kiltin tytön ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan kibbutsisäännöistä.

House fatheria kuunnellessani huomasin, että vaikka kieliopin luvatussa maassa Suomessa olin saanut  englannissa korkeimman arvosanan, välissämme oli kielimuuri. Hän puhui koko parituntisen kierroksen ajan, mutta ymmärsin vain pätkän sieltä ja toisen täältä. Pääosin tieto meni toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos, mutta olisinko sitä edes suomeksi oppinut, kun pääni oli niin täynnä uusia vaikutteita. Koulussa oli kuunneltu lähinnä BBC-englantia, mutta täällä englanti oli ruoan lailla hyvin mausteista. Oli vaikeaa yhtäkkiä ymmärtää house fatherin hepreanenglantia ja varsinkin puhua itse, koska 80-luvulla Suomessa englantia ei juuri päässyt puhumaan. Toivottavasti moni välttämätön asia ei jäänyt ymmärtämättä. Onneksi neljä korvaparia kuunteli house fatheria ja Ilonalla ja Kaisalla oli jo kokemusta, ettei meitä vaihdettaisi kameleihin liian halvalla. Aloin ymmärtää, mitä kielimuuri tarkoitti.

5 Chadar ochel

 

(English in the end)

- Boker tov, hyvää huomenta.

House father harppoi hökkelillemme jyrkästi laskeutuvaa polkua ja vei meidät aamiaiselle ja tutustumaan kibbutsiin. Loppupäivä oli vapaata ja ylihuomenna alkaisivat työt. Nopea palautus paratiisista maan pinnalle. Vapaaehtoistyöhönhän Jumalan valitun kansan hyväksi tänne oli tultu eikä bilettämään ja pinkeissä bikineissä keikistelemään tummille komeille uima-altaalla.

Chadar ochel tarkoitti ruoan taloa. Se oli kibbutsin alati sykkivä sydän, jykevä kaksikerroksinen valkoiseksi rapattu betonirakennus, jonka molempiin kerroksiin oli lukuisia sisäänkäyntejä eri suunnista ja eri tasoista. Se oli kibbutsin modernein rakennus, vaikuttava, mutta ei erityisen kaunis harmaanvalkoisena betonikuutiona. Sen koko pääoven seinämä oli lasia, joten sen läpi näki vastakkaisen seinän suurista ikkunoista ja se oli hyvin avara ja valoisa. Pääoven edessä oli laaja betoniterassi, jolle oli valettu betonisia penkkejä, reunoille muuripenkki ja useita valtaisia kukka-altaita täynnä kukkivia kukkia. Terassialueen ympärillä oli iso nurmikenttä. Kaikki kibbutsin luikertelevat polut johtivat lopulta chadar ochelille.

Chadar ochelissa oli valtava ruokasali, keittiö ja automatisoitu tiskihihna. Ensin tultiin tilavaan eteishalliin. Ruokasaliin tultaessa oli ensin seinämä, joka ei ylettynyt kattoon. Sen etupuolella oli  ilmoitustaulu, jolla paljon paperilappuja, joissa käsittämättömiä heprean kirjaimia ja yhteispuhelin. House father kertoi, että perheemme voisivat soittaa siihen ja antoi meille kibbutsin puhelinnumeron. Seinämän takana piilossa oli käsienpesualtaita. Peltotyöntekijät tulivat syömään suoraan pelloilta. Pesualtaiden vierestä laskeutui portaat pohjakerrokseen, jossa oli vessat. Siellä oli myös kivistä muurattu seinä, joka oli muisto kibbutsin varhaisista kivitaloista. 

Kaikki kibbutsin asukkaat mahtuivat syömään siellä aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Yhdessä syöminen oli kibbutsin keskeisen arvon, yhteisöllisyyden ydin. Yhteinen keittiö vapautti myös valtavan määrän ihmisiä muihin töihin hankkimaan kibbutsille varallisuutta.


Ruoat ja juomat olivat tarjolla runsaassa noutopöydässä.
- Mitä näistä uskaltaa ottaa, Satu kuiski.
- Ei täällä tarvitse kuiskailla, kukaan ei ymmärrä mitään. Suomi on salakielemme, voimme puhua mitä vaan missä vaan. Jos tulee vaikkapa mielihalu lasketella ääneen kaikki kirosanat, kukaan ei reagoi mitenkään, sanoi Kaisa.
- Tässä on ihania herkkuja, sanoi Ilona pidellen lautasta rintaansa vasten innosta täristen.
Ilonalle ruoat olivat tuttuja jo ensimmäiseltä reissulta, mutta minulle ja Satulle hän sanoi:

- Maut ovat erilaisia ja vahvempia kuin Suomessa. Kannattaa aloittaa tutuista ruoista ja maistella vähitellen uusia. Ja kannattaa varautua, että vaikka Israelissa ruoka on ihan yhtä hygieenistä kuin Suomessa, alussa maha menee löysäksi erilaisten bakteerien takia.

Olin kuitenkin päättänyt maistella reippaasti kaikkea vastaan tulevaa, joten keräilin lautaselle kaikkea kiinnostavaa sieltä täältä. Kaikki maistui kamalalta. Kahvi oli kamalaa, maito oli kamalaa ja se oli huolestuttavaa maitolallista. Maito vaihtui välittömästi veteen, mehuun ja soodaveteen, jota täällä otettiin hanasta. Onneksi löysin jotain tuttuakin, puuroa, paahtoleipää, voita, pehmeää levitettävää raejuustoa, appelsiini- ja mansikkamarmeladia, tomaattia, kurkkua ja teetä. Söin niitä niin paljon, että pysyin hengissä. En ollut uskoa korviani, kun Kaisa ja Ilona kehuivat, että Orenimin ruoka oli parempaa kuin heidän aiemmilla kibbutseillaan. Orenim vaikutti heidän mielestään taloudellisestikin hyvin menestyvältä kibbutsilta. Asiat olisivat siis voineet olla huonomminkin. Ilona nauroi, että hänen aiemmalla kibbutsillaan ei ollut tiskikonetta. Hän itse ja muut volut olivat olleet tiskikoneita.  

- Beteavon, house father toivotti hyvää ruokahalua ja kertoili aamiaisen lomassa päivän kulusta kibbutsilla.

Aamiainen katettiin chadar ocheliin kuudesta yhdeksään ja tulisimme sinne puolen tunnin aamiaiselle työpaikoilta. Aamiaisaika oli ruhtinaallisen pitkä, siihen mahtui kuulumisten vaihtokin pöytäseurueen kanssa. Lounas oli puoli kahdestatoista puoli kahteen työpäivän päätteeksi. Päivällistä tarjottiin puoli seitsemästä iltakahdeksaan. Chadar ochelin ovet olivat auki yötä päivää ja leipähuoneesta sai hakea leipää ja voita milloin vaan. Keittiövolut toivat lisäksi välipalaa volutalojen keittiöön kerran viikossa. Ruokaa olisi siis riittämiin eikä nälkää tarvitsisi kärsiä, jos paikallista ruokaa oppisi syömään. Muuten uhkasi maitojunalla kotiinpaluu. Kotoinen ruskeakastike suolalla ja valkopippurilla ei ollut valmistanut Aasian keittiöiden makumaailmaan.

Chadar ochel oli kulttuurien, kansallisuuksien, uskontojen ja kielten suloinen sekamelska. Kibbutsilla asui 670 ihmistä, pienen kylän verran varsinaisia jäseniä eli kibbutsnikeja, heidän lapsiaan, kibbutsnikeihin rakastuneita voluja, nykyisiä voluja ja satunnaisia työmiehiä. Voluja oli vaihdellen 10-25. Katselin näitä ihmisiä ja mietin, mitä he tulisivat minulle merkitsemään. Useimmat kibbutsnikit olivat house fatherin tavoin pitkiä, hoikkia, yöntummia, jumalaisen kauniita miehiä ja naisia, juutalaisenkasvoisia, kyömynenäisiä, mutta oli myös lyhyitä, pyöreitä ja maantienvärisiä Hananin malliin. Juutalaiset olivat eläneet diasporassa eli hajallaan ympäri maailmaa pitkään ja saaneet piirteitä ja vaikutteita muilta kansoilta. Sittemmin osa oli palannut Jumalan Aabrahamin jälkeläisille lupaamaan maahan tuoden mukanaan oman kulttuurinsa ja etnisen taustansa. Kibbutsi oli kansojen sulatusuuni.

Opimme vain harvojen kibbutsnikien nimen. Oli luontevaa antaa heille lempinimiä, jotta tiesimme, kenestä puhuttiin. Lempinimet eivät olleet ilkeitä, vaikka usein juontuivat ulkoisista ominaisuuksista. Lempinimen saivat myös James Herriot, Sotilas, Postimies, Perunakurkku, Pääkokki, Tärisevä Pää ja Albiinosaamelainen, joka oli ilmeisesti kibbutsille jäänyt hyvin vaalea skandinaavi. Myöhemmin saimme tietää, mitä lempinimiä kibbutsnikit meistä käyttivät.  

Chadar ochel oli myös Baabelin torni, tulvillaan kielten sekamelskaa. Kibbutsnikit korahtelivat ihan hepreaa ja useimmat vaihtelevan tasoista englantia. He puhuivat myös diasporan aikaisia äidinkieliään ympäri maailmaa, saksaa, ranskaa, espanjaa, venäjää, puolaa, unkaria, jiddishiä ja monia muita. Volut puhuivat äidinkieltään, englantia ja muita osaamiaan kieliä.

Päivisin osa kibbutsin asukkaista oli poissa. Kibbutsilla ei ollut koulua, vaan lapset kävivät peruskoulua ja lukiota läheisillä kibbutseilla ja ryöpsähtivät bussista iltapäivisin takaisin chadar ochelin aukiolle. Nuoret opiskelivat Haifan yliopistossa ja muissa ympäristön oppilaitoksissa. Armeijassa olevat palaisivat vasta perjantaina sapatin, juutalaisen pyhän, viettoon kotiin.

Translated by a kibbutz friend: 

5 Chadar ochel

”Boker tov, good morning.”

House father leapt down the path leading to our shack and took us for breakfast and to explore the Kibbutz. The rest of the day was free, and work would start the day after tomorrow. Quick jolt from paradise down to earth, volunteering for God`s chosen people, and not to party, and sit in pink Bikinis giggling at the handsome dark men by the pool.

Chadar ochel, or `the house of food´, was the ever-pulsating heart of the Kibbutz. A sturdy, two-story white plastered concrete building with entrances on both floors from different directions. It was the most modern building on the Kibbutz, impressive but not particularly pretty in off.white. A concrete cube of a thing. The main door was in a wall of glass, so through it one could see the large windows on the opposite wall. And it was very spacious and bright. In front of the main door was a large concrete terrace on which had been set concrete benches, and in front of it were several flower beds, full of blooming flowers. There was a large lawn around the terrace area. All the walking paths of the Kibbutz eventually led to the chadar ochel.

The chadar ochel included a huge dining room, a kitchen and an automatic dish washing conveyor-belt. It could accommodate all the Kibbutz residents for breakfast, lunch and dinner. Eating together was a core value on the Kibbutz, community, sharing. The large kitchen also freed up a huge number of people for other work, to acquire the Kibbutz wealth.

Food and drinks are served at a generous buffet.

“What do I dare take” whispered Satu.

“No need to whisper here, no one understands. Finnish is our secret language, we can say what we want, where we want. If we suddenly had a strange desire to count all the swear words, no one would react in any way” said Kaisa.

“There are some wonderful delicacies here” said Ilona, holding her plate to her chest and trembling with excitement.

Ilona was familiar with the food from her first trip, but said to Satu and me; “The flavours are different and stronger than in Finland. You should start with familiar dishes and add new stuff slowly. And be prepared for a loose stomach as it becomes used to the new bacteria, even if food hygiene in Israel is just as good as in Finland.

However, I was determined to taste briskly everything that came my way, so I collected on a plate everything interesting from here and there. Everything tasted awful. The coffee was horrible, the milk was horrible and it was a disturbing observation for the dairy lover. The milk was immediately exchanged for water, juice and soda water, which came from a tap. Luckily, I found something familiar, porridge, toast, butter, soft spreadable cottage cheese, orange and strawberry marmalade, tomato, cucumber and tea. I ate them so much that I survived. I couldn't believe my ears when Kaisa and Ilona praised Orenim’s food to me, as it was better than their previous kibbutzim. They think it meant that Orenim had financial affairs in order. So things could have been worse.

Beteàvon, house father wished a hearty appetite and told about the course of the day on the Kibbutz as we ate breakfast.

Breakfast was served in the Dining room from six to nine, and we would get half an hour for breakfast from work. Breakfast time was princely long. It accommodated an exchange of views and information with the table party, that is, communality came true. Lunch was eleven thirty to one thirty during work days. Dinner was served from six thirty to eight in the evening. The doors of the Dining room were open night and day and bread could be fetched from the bread room, and butter was available anytime. Kitchen trays also brought a snack to the kitchen of the volunteers once a week, so there would be enough food if you learned to eat it. Otherwise, you were on the next flight out. Homemade brown sauce (a staple in Finland) with salt and white pepper had not prepared me for Asian cuisine.

The Dining room was a sweet mix of cultures, nationalities, religions and languages. The Kibbutz was inhabited by 670 people, a small village made up of full members or kibbutzniks, their children, kibbutznik lovers, volunteers who had stayed on the Kibbutz, current volunteers, and occasional workers. The volunteers numbered from 10 to 25. I looked at these people and wondered what would they come to mean to me. Most kibbutzniks were in line with my Jewish stereotype, tall, slender, dark, divinely beautiful men and women, with Jewish faces, and hooked noses, but there were also short round and dirt colored. Jews had lived in the Diaspora, that is scattered all around the world for so long that they had taken on the traits and influences of the people they lived amongst. Since then some had returned to the Land God had promised to Abraham and his descendants, bringing with them their own culture and ethnic background. The Kibbutz was a melting pot of the nations.

The dining room was also a Tower of Babel, a flood of tangled languages. The Kibbutzniks speak Hebrew, and most knew varying levels of English. They also spoke the languages of the Diaspora, their mother tongues from around the world, German, French, Spanish, Russian, Polish, Hungarian, Yiddish, and many others. Volunteers spoke their mother tongue and any other they knew.

During the day some Kibbutz residents were away. The Kibbutz did not have a school, so the children went to schools on other nearby Kibbutzes, and in the afternoon they hurried home to the Dining room area. The young adults studied at the University of Haifa, and other schools in the area. While in the Army, those who could, would return to the Kibbutz on Friday to celebrate Shabbat, the Jewish Sabbath, at home on the Kibbutz.

2 Koti Galileassa

 

(English in the end)

House father oli heilutellut Orenim-kylttiä tuloaulassa. Hyvin tumma, hyvin laiha kuiva mies, kuin Israel pienoiskoossa. Hän esittäytyi house fatheriksi, meidän vapaaehtoisten eli volunteerien johtajaksi.

- Shalom, rauhaa. Bruchot habaot, tervetuloa Israeliin. Kahden tunnin kuluttua olemme kotona kibbutsilla.

Kotona. Minulla oli koti Galileassa. Koti Israelissa. Kibbuts Orenim.

House father ohjasi neljä suomineitoa rinkkoineen pikkubussin takaosaan. Radiossa miesääni molotti isosti kiehtovaa rentoa hepreaa. Bussin etupenkiltä Ezra ja Hanan moikkasivat meitä ja tuntemattomien kyydissä katosimme tuntemattomaan pimeyteen tuntemattomalla mantereella keskellä yötä. Se oli menoa nyt.

Ezra oli tumma, jylhäkasvoinen ja eksoottinen kuten house father. Bussin perällä tunsi todella olevansa ulkomailla suuren tuntemattoman alussa. Hanan taas oli maantienvärinen pullaposki kuten moni suomalainen, hän poikkesi täysin juutalaisstereostypiastani. Miehet etupenkillä vaihtoivat hepreaan, vilkaisivat vaan välillä peilin kautta takaosaan. Katuvaloissa palmut ja sypressit syöksähtelivät näkyviin ja pimeyteen taas. Jes, tämä oli elämää!

Bussin takaosassa oli hiljaista, väsymys painoi lähes kahden nukkumattoman vuorokauden jälkeen. Olin heittelehtinyt levottomasti edellisen yön yöjunan lonksuttaessa Helsinkiä kohti. Junan pysähtyessä olin aina kohottautunut lukemaan joka ikisen ohi vilistävän aseman nimen, itkenyt Artoa. Aamulla oli lennetty mutkille Kööpenhaminan kautta. Iltapäivällä ennen Israelin lentoyhtiön ElAlin sinivalkoisille siiville nousua oli käyty läpi maailman stressaavin turvatarkastus. Kaksi virkailijaa jankkasi peräkkäin puoli tuntia samoja kysymyksiä. Miksi lähdin tälle reissulle? Minulla ei ollut hinkua avautua myttyyn menneestä rakkauselämästäni ElAlin virkailijoille, joten valehtelin vilpittömin katsein olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä kibbutsilla, vaikka minulla ei ollut mitään hajua, mihin olin sitoutunut kahdeksi kuukaudeksi. Mutta he eivät olleet kiinnostuneita rakkauselämästäni, vaan vain siitä, miksi halusin juuri Israeliin enkä vaikkapa Kreikkaan. Minulle oli itse asiassa yksi hailea, vaikka kone olisi lentänyt vaikka Indonesiaan, kunhan vaan pääsin mahdollisimman kauaksi. Mutta virallinen selitys jankuttajille oli, että eihän kibbutseja ollut muualla kuin Israelissa. Kuka maksoi matkani? Kuka pakkasi laukkuni? Milloin pakkasin ne? Olivatko laukut olleet koko ajan valvonnassani niin, ettei kukaan ollut voinut sujauttaa niihin mitään? Oliko joku antanut minulle lahjan, joka oli laukussani? Oliko kuljetettavakseni annettu paketti? Jos minussa olisi ollut valheenpaljastuspiuhat tässä ristikuulustelussa, ne olisivat lopulta ujeltaneet punaisena paniikkiani. Aloin näiden kyylien lailla itsekin jo epäillä maahan tunkeutumisen tarkoitusperiäni ja tavaroihin piilotettuja pommeja, kun he yhtäkkiä menettivät kiinnostuksensa minuun, käskivät vaan siirtyä eteenpäin ja iskivät seuraavan uhrin kimppuun. Kai he lopulta uskoivat minut vaarattomaksi, mutta siihen menisi aikaa, että itse uskoisin olevani puhdas pulmunen.

 
Israel sairasti skitsofreniaa. Se houkutteli pahaa aavistamattoman nuoren uima-allas- ja appelsiinitarhamainoksin vapaaehtoistyöhön, mutta turvatarkastuksessa se muuttikin mielensä. Siihen iski paranoia, se ei enää tiennytkään, halusiko se minut, ja sen tervetulotoivotus sai minut tuntemaan itseni kriminaaliksi. Israelin olisi kohteliasta päättää, halusiko se minut vai ei. Neljännen asteen ristikuulustelu oli kuitenkin pakko sietää, sillä jos minua pidettäisiin arveluttavana muukalaisena, tutkimistani ei jätettäisi kesken, vaan lentokone saisi mennä menojaan. Onneksi aiemmin kibbutsilla ollut kaveri oli varoittanut etukäteen, että kaikkia kuulusteltiin kuin rikollista. Ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti. Ei kannattanut heittäytyä hankalaksi. En sentään joutunut riisuuntumaan.

Väsymystäkin enemmän bussin takaosaa taisi hiljentää suuri tuntematon edessä ja ehkä olimme hieman tuppisuusuomalaisiakin. Esittäydyimme sentään toisillemme. Muut suomineidot olivat nimeltään Ilona, Kaisa ja Satu, minä olin Maria. Vanhimman ja räväkimmän oloinen Kaisa kysyi, olinko enemmän Neitsyt Maria vai Maria Magdalena. Ehkäpä asia selviäisi täällä kaimojeni kotiseudulla. Kävi ilmi, että kaksi suomineidoista, Kaisa ja Ilona, olivat jo toisella kibbutsireissulla. Oli huojentavaa kuulla, että jotkut tulivat tähän skitsofreeniseen maahan vapaaehtoisesti toisenkin kerran. Minä ja Satu olimme ensikertalaisia. Päivittelimme turvatarkastusta. Satua ei ollut varoitettu sen vainoharhaisesta luonteesta. Hän oli lopulta ahdistunut ja alkanut itkeä.

- Sanoin niille, päästäkää minut, palaan kotiin, Satu kertoi. - Silloin ne löivät kamani laukkuun, hymyilivät yhtäkkiä aurinkoisesti ja toivottivat hyvää matkaa.

- ElAlin turvatarkastus ei ole ollenkaan vainoharhaista vaan omaksi turvallisuudeksemme, Kaisa osasi selittää. - ElAl pelkää, että me sinisilmäiset hyväuskoiset blondit saamme terroristipoikaystävältä lahjan, jonka saa avata vasta lentokoneessa ja kone räjähtää Välimeren yllä. Niin on tapahtunut. Israel elää keskellä vihamielistä maailmaa. ElAlin lennot ovat maailman turvallisimmat noiden turvatarkastusten ansiosta.

- Mikä helpotus, pelkäsin joutuneeni johonkin poliisivaltioon, puuskahdin.

- Tulet yllättymään Israelissa monen monta kertaa, Ilona nauroi. - Tämä maa on aseistautunut hampaitaan myöten. Alussa koko maa tuntuu olevan yhtä valtavaa kulttuurisokkia, mutta uskokaa pois, pian painelette täällä kuin kotonanne, aika lailla letkeämmin vaan.

Ahaa, turvatarkastus oli vasta alkusoittoa. En voinut aavistakaan, miten aseistautunut tulisin itsekin olemaan erinäisten uhkien vuoksi.

Kaisan ja Ilonan kertoma sai hiljaiseksi. Maailmanpolitiikka ei ollut blondia kiinnostanut. Suuressa maailmassa poikaystäväksi lyöttäytynyt voisi olla terroristi ja piutpaut välittää hengestäni Välimeren yllä. En ollut Suomen lintukodossa oppinut väistelemään terroristien metkuja. Mihin olin matkalla? Väistämättä seikkailuun, terroristeja vilisevään jopa. Ensi kertaa yöjunassa, ensi kertaa Helsingissä, ensi kertaa lentokoneessa. Suomalaisella maaseudulla huolella pehmustetussa tynnyrissä kasvanut maailmankaikkeuteen nähden. Tynnyrissäni ei ollut ollut aseita tai terroristeja. Sen olin jo oivaltanut, että ulkomaanlennot Helsinki-Vantaalta veivät toisiin todellisuuksiin.

Olisiko kibbutsi kuin lentoaterian musta möllykkä, kasarilla syvällä Sisä-Suomessa vielä tuntematon oliivi, jota maistoin reippaasti kuten aioin maistella kaikkea uutta? Mutta jota pahempaa en ollut koskaan maistanut.

Video Volunteering on Kibbutz

Translated by a kibbutz friend:

2 Home in Galilee

House father was waving the Orenim sign in the arrival hall. A very dark, very thin man, like Israel, small in size. He introduced himself as our house father, the leader of the volunteers; us. Shalom, peace, bruchot habaot, welcome to Israel. In two hours we will be home on the kibbutz.

Home, I had a home in Israel, in the Galilee, Kibbutz Orenim.

House father guided four Finnish maidens with their rucksacks to the backside of a small bus. On the radio a male voice gibbered on in a large fascinating, mellow voice. From the front seat, Ezra and Hanan said Hi, and with these unknown men, we disappeared into a strange continent in the darkness of night. Now it was on! Ezra was dark, noble faced, and exotic, like house father The back of the bus truly felt like the beginning of an unknown foreign adventure. Hanan, was a crossbred, like many Finns, he was outside my view of the stereotypical Jew. The men switched to Hebrew, once in a while glancing through the mirrors to the back seat. In the streetlights, palms and cypresses popped in to view, and were lost behind us in the darkness. Yes, this was the life!

The back part of the bus was quiet, the fatigue oppressive after two almost sleepless days of continuess travel. I had tossed restlessly as the night train limped towards Helsinki, cried for Arto, my ex boyfriend. The morning flight had a dog-led through Copenhagen. Before getting on the blue and white wings of the El Al flight, we underwent the world`s most stressful security check. For half an hour two officials, one after the other, went through the same questions. Why was I going on this trip? I truly did not feel like opening up my lovelife to this El Al official, so I put on my innocent face, and lied that I wanted to volunteer on a Kibbutz, even though I had no idea what I had signed up the next two months of my life for. But they were more interested in why Israel, and not for example Greece. It didn`t matter to me where I was going, as long as it was far away, but my answer to the badgers was that they did not have Kibbutzim anywhere else but Israel. Who paid my ticket? Who packed my bag? When did I pack it? Were the bags continuessly in my supervision, so no one could have put anything in them? Did anyone give me a gift, that was in the bags? Had I received a package to transport? If I had gone through a Polygraph at this point, it would have screamed red from panic! I was, like these snoops, beginning to doubt my reason for entering the country, and wondered if I had a bomb hidden in my luggage somewhere, when they suddenly lost interest in me, and told me to move on and make room for their next victim. They might have decided I was harmless, but it was going to take me a while to feel sure about myself. It felt like Israel was schizophrenic. On the one hand luring young people to work as volunteers, using pictures of swimming pools, and orange orchards, but the security check made you feel paranoid and the welcome impression it left made me feel like a terrorist. Israel could have politely decided if it wanted me or not. Fortunately, an acquaintance who had already been to a Kibbutz had warned me that the third degree was something I would just have to put up with. If I had been considered a suspicious alien, the interigation would not have left off there, and the plane would have left without me. There was no reason to be difficult. At least I didn`t have to undergo a strip search.

What kept the back of the bus quiet, even more than the tiredness, was perhaps the great unknown that was ahead of us, and maybe a little the normal Finnish habit of not talking. We did introduce ourselves to each other. The other Finnish maidens were named Ilona, Kaisa, and Satu, I am Maria. Kaisa, the oldest, and loudest asked if I was the Virgin Maria (Mary) or Maria Magdalena. The extra names didn`t feel right, but maybe I would find out while living in the land of my namesake. It turned out that two of the girls, Kaisa, and Ilona were on their second Kibbutz trip. It was comforting to hear that some volunteers came back again. Satu and I were first-timers. We talked with Satu about the security check, Satu had not known about the paranoid character, and was totally unprepared, and in the end she got uptight, and started to cry.

I was going to say, ”leave me alone, I`ll be a good girl, and go home”, Satu told us.

”Actually the security check is not paranoia, but for our own safety”, Kaisa said. ”El Al is afraid that we naive well intentioned blondies will accept presents from our terrorist boyfriends, that they tell us only to open on the plane, and the plane then would blow up over the Mediterranean. El Al flights are the world’s safest because of these checks.”

That is a relief, I thought I had ended up in a Police State, I sighed.

You are going to be surprised many times in Israel. This country is armed to the teeth. At first the whole country is going to send you into culture shock, but believe it, in the end it will feel like home, just a little looser, Ilona prepared Satu, and myself.

Well, the security check was just the prelude. I had no idea just how prepared for different threats I would become.

Kaisa, and Ilona`s tales quieted us down. World politics did not interest the blondes. Finding a boyfriend in the wideworld that might just be a terrorist, and not care fiddlesticks for my life. In the Finnish birdhouse I had not learnt to avoid terrorist`s tricks. Where was I going? Most likely an adventure where terrorists swarmed. First time in Helsinki, first time on a plane, raise in the soft down of the Finnish countryside. I had already figured out that foreign-flights, Helsinki-Vantaa airport led me to other realities.

Was the Kibbutz like the airplane meal`s black lump of an olive, still an unknown in the Inner-Finland 80’s , that I boldly tasted as I was going to taste all the new that came my way? But I had never tasted anything as horrid as that.