90 Elämän ja kuoleman kysymyksiä

 

Lähtisin etsimään Gillesia Pariisista. Mutta mitä minä tiesin hänestä? Että hän oli Tuulen Poika ja taivaanrannan maalari. En tiennyt edes sukunimeä. Se alkoi s-kirjaimella, ehkä. Jos hän oli edes kertonut oikeaa nimeään. Epäilinhän kaikkea Gillesin kertomaa, vähitellen sitäkin, oliko hän edes ollut olemassa. Aika alkoi käydä vähiin, jouduin valitsemaan pesulassa aina vaan suurempia työshortseja.

Kibbutsilla oli Gillesin kotiosoite, mutta en saanut sitä, vaikka oli hätätilanne. Vaikka täällä oli rentoa, yhtäkkiä säännöt olivat yhtä tiukat kuin Suomessa. 

Mietin hataria johtolankojani. Paras johtolanka oli Grassen kaupunki. Gillesin isoäidillä Emmanuellalla oli ollut Grassessa Cafe Emmanuella 1930-luvulla ja Gillesin isoisällä maatila vielä Gillesin lapsuudessa 1970-luvulla. Voisin matkustaa Grasseen selvittämään Gillesin sukunimeä. Mitä Gilles oli kertonut elämästään Pariisissa? Hänen kotikatunsa oli kapea kävelykatu. Kuinka monta kapeaa kävelykatua Pariisissa oli? Hänen kotinsa lähelle oli suuri kirkko, jonka portailta hänen pallonsa oli lapsena vierinyt auton alle. Palatessamme Nasaretin joulukirkosta Gilles oli sanonut kirkon nimen ja nimi oli ollut kaunis ranskaksi. Olin toistellut nimeä, koska se oli kaunis ääntää. Hän oli kääntänyt sen englanniksi ja sen merkityskin oli kaunis. Oli elämän ja kuoleman kysymys, tunnistaisinko vielä nimen, jos sen kuulisin. Ryntäsin kibbutsilla olevan ranskalaisen volun luokse. Kysyin Adriennelta, minkä nimisiä suuria kirkkoja Pariisissa oli. Muistin heti, kun hän sanoi nimen, jota olin toistellut. Pyhä sydän. Sacre Couer. Adrienne kertoi sen sijaitsevan Montmartrella, joka oli kuulu viehättävistä jyrkistä kapeista kaduistaan. Adrienne muistelikin, että Gilles oli kotoisin Pariisin Montmartrelta. Ja Provencessa todellakin oli kaupunki nimeltään Grasse. Pieniä toivonkipinöitä heräsi mielessäni, että Gilles oli ollutkin todellinen ja voisin Pariisissa päästä hänen jäljilleen.

Ajatus viedä kitara Gillesin kotiin oli järjetön päähänpisto, mutta olin oppinut, ettei pitänyt valita huonoja vaihtoehtoja, palata Suomeen tai jäädä aloilleen, joten lähtisin Montmartrelle. Halusin nähdä, mistä Gilles oli lähtöisin, mistä lapseni oli lähtöisin. Ehkä joutuisin kulkemaan ovelta ovelle ja kysymään, oliko kitara jollekulle tuttu, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ehkä saisin häneen yhteyden vielä jonain päivänä hänen perheensä kautta.