98 Kertokaa siitä lapsillenne

 

Jonathan syntyi. Olin toivonut Gillesin poikaa ja hän sai nimensä sielu maisemastamme. Pohjoisen vaaleasta skandiblondivartalostani nostettiin hyvin tumma lapsi, jonka piirteet eivät olleet suomalainen. Hiukset olivat yöntummat kuten Gillesilla ja taulun Emmanuellalla. Muistelin Gillesia kertomassa minulle Emmanuellasta kävellessämme Beth She’arimiin. Tiemme olivat risteytyneet hetkeksi ja minun vereni yhtyi tässä lapsessa Emmanuellan juutalaisvereen. Kun kätilö oli pyyhkinyt Jonathanin kasvot, Gillesin äiti sanoi, että hän oli kuin pieni Gilles. Kätilö pyöritteli Jonathania edessämme ja silloin näin sen.
- Gillesin syntymämerkki, henkäisin nähdessäni punaisen ihoalueen Jonathanin niskan hiusrajassa.
Gillesin äiti nosti takahiuksensa pois samanlaisen syntymämerkin päältä. - Täältä se periytyi Gillesin pojalle.

Asetuin Jonathanin kanssa Cafe Emmanuellan yläkerran asuntoon. Sieltä oli huikaiseva näköala alas Butten jyrkästi laskeutuvia pikkukatuja kohti Place Blanchea, Pigallea ja Moulin Rougea. Kun purin laukkuani, päiväkirjani välistä luiskahti esiin Jonathan Seagull nuotit. Annoin ne Gillesin äidille, koska hän osasi soittaa. Kun Jonathan oli kastettu Sacre Couerissa kuten isänsä 22 vuotta aiemmin, alkoi soida  Jonathanin Seagullin laulu. Gillesin äidin pianistituttava soitti Gillesin sävellyksen Jonathanin kastelauluna. Chadar ochelin katto oli avautunut yötaivaalle, kun Gilles soitti Jonathan Seagullin laulun, mutta valtavassa Sacre Couerissa katto oli niin korkea ja kirkossa niin paljon lentotilaa, että koko Jonathanin parvi mahtui leikkimään sisällä kirkossa. Lokit kohosivat kohti kattoa, jota Pikku-Gilles oli katsellut istuessaan kirkossa. En niiden lentoa kuitenkaan nähnyt kyynelteni läpi, kuulin vain niiden äänet. Kaipaus raateli minua. Mutta Jonathanin elämään ei huume pirun repimä Gilles kuulunut.

Jonathanin lapsuusaikana Cafe Emmanuellasta tuli osa elämääni. Gillesin äiti hoiti mielellään välillä Jonathania ja kahvilassa minä sain tuntea taas kansainvälisiä tuulahduksia. Koko maailma halusi nähdä Pariisin ja maailmankuulun Montmartren eikä turistivirta koskaan tyrehtyisi näilä kapeilla kujilla. Cafe Emmanuella voisi olla jopa loppuelämäni työpaikka. Kuulin Montmartrella yrittäjien puhuvan rahojen pois käärimisestä turisteilta. Sopeuduin taas kapitalismiin, mutta olin sisäistänyt myös rahasta vapaat kibbutsin arvot.

Kahvilassa aloin kertoa turisteille Emmanuellan ja maalauksen tarinaa. Kahvilan nimi oli muisto todellisesta naisesta, joka menetti henkensä Hitlerin tuhoamisleirillä kantamansa lapsen kanssa. Tunsin Jonathanin, Gillesin ja sirkus Orenimin ansiosta syvää yhteenkuuluvuutta juutalaiseen kansaan, jonka rinnalla halusin kertoa holokaustin tarinaa, että yhä uudet sukupolvet kertoisivat siitä lapsilleen, ettei se koskaan unohtuisi eikä toistuisi ihmiskunnan julmassa historiassa. Turistit veivät diasporan lailla mukanaan kaikkialle maailmaan Pariisin Montmartrelta tarinan. Tarina yhdestä juutalaisäidistä miljoonien joukossa. Tarinan syntymättömästä lapsesta. Tarinan miehestä, joka loppuikänsä etsi maalausta vaimostaan. Maalaus, joka yli 40 vuotta myöhemmin palautettiin omistajasuvulleen. Parasta matkamuistoa ei voinut ostaa. Paras matkamuisto oli elämys tai koskettava tositarina. Niin kuin Masadan legenda Israelissa, niin kuin minun oma Masadan-muistoni.

Jos turistit kuuntelivat aidon kiinnostuneina, näytin heille myös Emmanuellan reseptivihkosia. He ymmärsivät, että todellinen nainen oli leiponut näitä leivonnaisia ja kirjoittanut nämä reseptit vihkosiin. Hänen kätensä olivat levänneet näillä sivuilla ennen kuin hän teki järjettömän teon rakkauden vuoksi ja maksoi siitä omalla ja syntymättömän lapsensa hengellä. Jos he edelleen olivat kiinnostuneita kuulemaan, kerroin, miten minun pieni elämäni oli kietoutunut Emmanuellan perheen tarinaan Israelissa.

97 Maitojunalla

 

Vanhempani olivat arvanneet oikein. Maria Magdalena palaisi maitojunalla raskaana ilman aviomiestä. Vanhempien pahin skenaario oli toteutunut. En kokeillut heihin legendaa neitseellistä sikiämistä, kahta kertaa se tuskin menisi läpi.
- Kuka bastard teki tämän sinulle? Ja mihin hän on häipynyt ja sinut jättänyt?
- Ei harmainta aavistustakaan, mutta eikö olisi pahempaa, jos saisin lapsen Arto Anttila kanssa?

Kerroin vanhemmille, miksi pötkin Suomesta karkuun niin äkkiä. Olin toinen ihminen kuin lähtiessäni, minulla ei ollut salattavaa. Mutta vanhempieni mielestä asia piti salata, vaikka Arto minut oli jonkin namibi vävyn syliin ajanut. Tässä häpeän tunneilmastossa Gillesin äidin vaihtoehto, että voisin asettua Cafe Emmanuellaan, oli oikea vaihtoehto huonojen sijaan. Jos olin hetkenkin harkinnut Suomeen paluuta, nyt sen vaihtoehdon hylkäsin lopullisesti.

Kävin entisessä koulussani. Opettajat kävivät moikkaamassa ja kysyivät kuulumisia. Myös Arto tuli kättelemään reippaaseen opettajatyyliin ja kuiskasi pilke silmäkulmassa, että luokan perävarastossa oli uusia runokirjoja. Arto oli kuin cricket, joka houkutteli naarasta lemmen laululla. Annoin takkini avautua. Hän tuijotti hetken kuulumisiani ja suhahti: huora. Mutta minä en ollut se, joka oli Jumalan kasvojen edessä luvannut uskollisuutta. Kävelin Arto perässäni rehtorin kansliaan ja kerroin Arton seksisuhteesta alaikäiseen oppilaaseen. Romanttinen rakkausjuttuni opettajan kanssa oli ollut hyväksikäyttö ja rikos. Olin jo takaisin Montmartrella, kun Arto oli iltapäivälehtien otsikoissa, mutta ei se olisi minua Suomessakaan haitannut. En ollut enää hämmentynyt koulutyttö, vaan nainen, joka tunsi rakkauden.

 

96 Katupoika

Tarjoilija ei irrottanut päättäväistä otettaan käsivarrestani, en pääsisi karkuun. Minua raahasi aina joku käsivarresta jonnekin. Yhtä päättäväisesti minunkin olisi kai pitänyt pitää  Gillesista kiinni. Mutta olin niin omaksunut vapaaehtoisuuden periaatteen, että halusin, että hän valitsisi minut vapaaehtoisesti, vain minun itseni takia. En halunnut pakkoavioliittoa, vaikka halusinkin omistaa Tuulen Pojan.

 

Tarjoilija saattoi minut talon 9 eteen ja irrotti otteen vasta, kun Gillesin äiti avasi oven. Tunnistin ensi vilkaisulla tämän kasvoissa tuttuja piirteitä. Kotoinen olo vahvistui, ehkä Gilles oli palannut kotiin jo edeltäni. Veri pauhasi päässäni kuin myrskyävä Välimeri rantakallioon. Reppu oli täynnä lyijyä, vaikka ei siellä vuoden minimalismireissun jäljiltä ollut juuri muuta kuin Leahin ja Miriamin vauvanvaatteet. Gillesin äidin katse oli nauliutunut Gillesin kitarakoteloon. Hän veti minut käsivarresta sisään. En ollut hänelle muukalainen.
- Mistä sait Gillesin kitaran, hän kysyi ilman small talkia.

Edessäni oli vihdoin ihminen, joka tunsi Gillesin minua paremmin ja tiesi vastaukset kipeisiin kysymyksiini.
- Madame, seurustelin poikanne Gillesin kanssa kibbuts Orenimilla Israelissa. Olimme siellä lähes vuoden yhtä aikaa. Tulin etsimään häntä. Onko hän palannut kotiin, kysyin.
- Gilles ei ole ollut yhteydessä kotiin kahteen vuoteen.

Gillesin äidin olemus oli sama kuin minun, tunsin hänestä huokuvan syvän surun. Lyyhistyin lattialle jännityksen ja väsymyksen purkautuessa. Oli ilta. Olin valvonut edellisen yön Sirkus Orenimilla heittäen hyvästejä ja nukkunut vain hetkittäin lennon aikana. Gillesin äiti tarttui minuun. Minä ulvoin ja hän itki. Kuvotuksen aalto iski minuun. En ollut muistanut syödä lentoaterian lisäksi mitään koko päivänä. Pyysin ruokaa, etten alkaisi oksentaa ensimmäiseksi.

Gillesin äiti vei minut yläkertaan makuuhuoneeseen pitkälleen ja toi nopeasti syötävää. Huoneen seinillä oli Simonin ja Garfunkelin ja Bob Dylanin julisteita.

- Gillesin huone, totesin nyökäten seiniin päin.
- Niin on, Gillesin äiti vastasi surullisesti.
- Hän lauloi minulle näitä lauluja, kerroin.
- Boxeria, hänen äitinsä sanoi.
- Sitä ja tätä, aloin hyräillä over and over, again and again.

Gillesin äidin silmät kyyneltyivät.

Syödessäni kerroin pääpiirteittäin, mitä tiesin Gillesin elämästä sen jälkeen, kun hän oli häipynyt kotoaan. Kerroin, että halusin tuoda Gillesin kitaran, koska olin huolissani siitä, ettei hän ottanut sitä mukaansa. Niin oli hänen äitinsäkin. Gilles löytäisi kitaran kotoaan, jos hän palaisi jonain päivänä. Kerroin hänen äidille tulleeni, koska halusin perheen tietävän, mitä Gillesille oli tapahtunut poissaolon vuosina ja itse halusin nähdä, mistä hän oli lähtöisin. Gillesin äiti halusi kuulla kaiken, mitä pystyin kertomaan.

Aamulla Gillesin äiti toi minulle sänkyyn capuccinoa ja suolaista ja makeaa syömistä cafe Emmanuellasta. Kerroin hänelle Gillesin ja minun tarinaa, mitä olimme tehneet, missä olimme käyneet ja mitä olimme puhuneet. Välillä juoksin oksentamaan. Matkamuistoa, jota kannoin sydämeni alla, ei pystynyt enää peittämään. Minun oli kerrottava tarinan vaikein osa. Olimme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta ja Gilles puhui usein lapsesta. Kerroin, että olin hankkiutunut raskaaksi kertomatta Gillesille saadakseni pitää hänet. Olin ylpeäni jättänyt kertomatta lapsesta niin kauan, että lopulta hän ei saanut siitä tietää.

- Millaisia suunnitelmia sinulla on elämässä eteenpäin, Gillesin äiti kysyi.
- En ole juurikaan ajatellut sitä vielä. Yritin etsiä häntä Israelissa. Toivoin, että löytäisin hänet täältä. Mutta älkää olko huolissanne, pärjään kyllä.
- Sinä aiot pitää lapsen?
- Tietenkin! Muu ei ole tullut mieleenikään. Tein ehkä järjettömän teon rakkauden vuoksi, uskoin, että olisimme Gillesin kanssa aina yhdessä. Mutta en minä tästä lapsesta luovu.
- Lapsi on siis Gillesin, hänen äitinsä kysyi lopuksi.
- Kyllä, olimme puoli vuotta yhdessä, katsoin häntä uhmakkaasti silmiin.
- Mitä sinä haluat? Tulitko saadaksesi rahaa?

Tuijotin Gillesin äitiä järkyttyneenä. Olin tullut tuomaan uutisia hänen kaksi vuotta poissa olleesta lapsestaan ja hän syyti päälleni epäilyksiä. Mikään raha maailmassa ei korvaisi Gillesia. Nousin sängystä ja sanaakaan sanomatta heittelin tavaroitani reppuun.
- Älä suutu. Minun oli kysyttävä nämä kysymykset. Sinä olet minulle ventovieras. Istu alas niin kerron sinulle Gillesista. Käyttikö hän huumeita Israelissa, Gillesin äiti kysyi ja tarkkaili ilmeitäni.
- Sinä siis tiedät huumeista, huoahdin. - Hyvä, että tiedät. Olin epävarma, kerronko siitä. Minä en tiennyt huumeista ennen kuin hän oli häipynyt kibbutsilta.
- Ei niiden käyttö näy aina päälle päin.
- Minulle huumeet ovat vieraita, joten en osannut edes ajatella, että joku niitä käyttäisi. Suomessa en koskaan törmännyt huumeisiin. Edelleenkään en tiedä, käyttikö Gilles niitä koko ajan. Hän vaan muuttui yhtäkkiä kuin toiseksi ihmiseksi. Olen syyttänyt itseäni siitä, ajoinko hänet hankaluuksiin.
- Gillesin ongelmat alkoivat kauan sitten. Lopeta itsesi syyttely, Gillesin äiti sanoi päättäväisesti.

- Jos joku saa syyttää itseään, me hänen vanhempansa, koska emme reagoineet nopeasti hänen vaikeuksiinsa.
- Gilles kertoi, että hänellä oli vaikeuksia, mutta ei koskaan tarkemmin. Hän sanoi viettäneensä 18-vuotispäivänsä pidätettynä ja kantaneensa asetta turvallisuutensa takia.
- Gilles oli monen muun lailla hyvä poika, joka ajautui huonoille teille, hänen äitinsä sanoi.

- Pyysin häntä kirjoittamaan sinulle, että hän voi hyvin, mutta hän ei siis tehnyt sitä. Sain hänen itsepäisyytensä tuntea itsekin. Loukkasin häntä kerran eikä mikään palannut ennalleen sen jälkeen.
- Olet tuntenut aidon Gillesin. Sanoin hänelle aina, että hän joutuu vaikeuksiin.
- On huojentavaa kuulla tuo, koska olen syyttänyt itseäni siitä, että luisuin typerään haavoittamisen kierteeseen.

Gillesin äiti kertoi, että Gilles oli 15-vuotiaana luisunut kadulle ja liikkunut vaarallisissa porukoissa ja kortteleissa. Hän oli ajautunut jengiin, joka käytti väkivaltaa ja aseita. Hän oli muuttunut hermostuneeksi ja kurkkinut ikkunoista kadulle. Hän oli vaeltanut öisin levottomana talossa ja nähnyt painajaisunia niin kuin joskus parisängyssämmekin. Hän poistui kotoaan vain takaoven kautta eikä mennyt enää cafe Emmanuellaan. Hän pelkäsi äitinsäkin puolesta. Siihen oli syytäkin, sillä lopulta hänen lapsuudenkaverinsa oli ammuttu. Gilles oli pidätetty ampumavälikohtauksen jälkeen ja muutaman muunkin kerran. Täyttäessään 18 vuotta hän ei kuitenkaan ollut pidätettynä niin kuin hän minulle kertoi vaan huumevierotuksessa. Huumeet olivat muuri, jonka yli hän ei minua päästänyt.

Gilles oli päässyt eroon huumeista huumevieroituksessa, mutta häipynyt päästyään sieltä. Ehkä suojellakseen äitiään, ehkä päästääkseen itse irti jengistä, ehkä jatkaakseen uudelleen huumeiden käyttöä. Hänen äitinsä oli toivonut, että vaarallisten ympyröiden jättäminen pelastaisi Gillesin. Kun Gilles oli lähtenyt, hän oli varastanut äitinsä ja Cafe Emmanuellan käteiset rahat. Niillä rahoilla tai ehkä myöhemmin hämärähommissa tienaamillaan rahoilla hän oli ostanut meille ranskalaista viiniä, bussilippuja ympäri Israelin ja hotelliöitä Nataniassa.

Kerroin Gillesin äidille tunteneeni ihanan ja hellän pojan. Kerroin runoilusta, kitaransoitosta ja kynttilänvalosta. Luin runoni katupojasta. Nyt kun tiesin Gillesin elämästä, tunsin naiiviksi satuni Tuulen Pojasta ja Maan Tyttärestä. Mutta Gillesin äiti sanoi, että Gilles oli pohjimmiltaan runopoika. Hän oli ollut minulle totta niin kuin olin uskonutkin.

Iltapäivällä kävelin Montmartren kapeita katuja ylös ja alas ja selvittelin ajatuksiani. Eurooppa tuntui selväjärkiseltä kaaoottisen Aasian  jälkeen. Rakensin kuvaa Gillesista yhdistelemällä saamiani surullisia tietoja ja omia tulkintojani. Oli huojentavaa tietää, millaista taakkaa Tuulen Poika kantoi ja millainen oli se demoni, joka repi hänen sieluaan. Vastustajani oli huume piru. Rakastettuni sielussa asui rakkauttakin suurempi voima, jonka vain hän itse voisi nujertaa. Huumeet olivat olleet niin pitkään hänen elämässään, etten uskonut onnelliseen loppuun, vaikka hänet joskus vielä tavoittaisin. Miten asiat olivatkaan kääntyneet päälaelleen. Minä, joka olin kasvanut tynnyrissä, olin se vapaampi meistä.

Gillesin äiti vei minut lääkärintarkastukseen ennen kuin jatkoin matkaa Suomeen. Minä ja lapsi olimme kunnossa. Lentokentällä Gillesin äiti yllätti minut.
- Haluan sanoa sinulle, että en haluaisi menettää lapsenlastani. Gilles on ainoa lapseni. Jos haluat rakentaa tulevaisuutesi Pariisiin, autan sinua. Pääset alkuun Cafe Emmanuellassa.

Silmäni rävähtivät auki, tällainen vaihtoehto miljoonien vaihtoehtojen joukossa ei ollut juolahtanut mieleeni. Tyttöjen välinen solidaarisuus ylitti kansallisuusrajat jälleen.
- Nyt sinä yllätit minut perusteellisesti. Et siis enää epäile, että yritän huijata sinulta rahaa lapsen elättämiseen?

95 Cafe Emmanuella

 

Laskeuduin Sacre Couerin basilikalta Taiteilijoiden aukion, Place du Tertren, läpi alaspäin Montmartrea. Gilles oli elänyt lapsuutensa näillä pittoreskeilla kapeilla kujilla ennen ajautumistaan varjoisille kaduille. Tämä oli oikea paikka löytää hänet tai jättää hänelle jäähyväiset. Kääntelin kukkulan karttaa ja raahustin kohti Orilta saamaani osoitetta. Israelissa olin nähnyt paljon aaseja, mutta vasta Euroopassa tunsin itseni Gillesin aasiksi kantaessani hänen kitaraansa ja hänen lastaan.

Gillesin kotikadulla odotin hänen minä hetkenä hyvänsä astuvan ulos jostain ovesta ja syleilevän minua riemastuneena. Yhtäkkiä huomasin kyltin, jossa luki Cafe Emmanuella. Tuli iski lävitseni. Sen täytyi olla Gillesin äidin kahvila. Ehkä Gilles oli ollut totta, ehkä olin löytänyt Gillesin ja lapseni juuret. Olin pelännyt, että koko Gillesin tarina osoittautuisi kauniiksi valheeksi hänen itsensä lailla, mutta kahvila kertoi, että Gilles ja tarina Emmanuellasta voisi olla totta. Oli haikeaa, ettemme olleet tässä yhdessä kertomassa hänen äidilleen ilosanomaa, että Gilles oli löytänyt täydellisen onnen hetkeksi ja Edenin puutarhassa olimme siittäneet rakkauslapsen. Nyt esittäytymässä olivat vain Maria Magdalena, hylätty nainen, ja Pikku-Gilles, jonka syntyperästä oli vain minun sanani. Millaisen vastaanoton saisimme?

Cafe Emmanuella oli kapea sininen kolmikerroksinen talo. Sen edessä oli pieniä pöytäryhmiä. Pari tarjoilijaa valkoisissa pikkuessuissa palveli asiakkaita. Oliko tuo lämpimännäköinen nainen Gillesin äiti? Otin cafe au lait’n ja millefouille-leivoksen. Yritin syödä sitä siististi haarukalla ja pelkäsin, milloin se kimpoaisi lautaselta lattialle. Euroopan puolella yksi asia oli sentään paremmin kuin Aasiassa, kahvi. 

Kun joku astui kahvilan puolelle takahuoneen astioiden kilinästä, herkullisista tuoksuista ja taukoamattomasta ranskan pulputuksesta, sydämeni aina hypähti. Gillesin nimi oli koko ajan pulpahtamaisillaan huuliltani. Yhtäkkiä huomasin, että takan yllä oli pieni maalaus. Sydämeni seisahtui muutaman lyönnin ajaksi ja veri pauhasi korvissa hiljentäen astioiden kilinän. Maalaus esitti hyvin tummaa, hyvin teräväpiirteistä juutalaisnaista. Hänen täytyi olla Emmanuella. Emmanuella sinisessä leningissä taustalla vaaleanpunaisia pioneja ja Provencen vihreää. Tämä täytyi olla taulu, jota Gillesin isoisä etsi elämänä loppuun saakka. Louvre oli lopultakin onnistunut jäljittämään maalauksen, jonka natsit olivat takavarikoineet, ja taulu oli palautettu oikeille omistajille. Tuntui kummalliselta, että katselin sitä nyt eikä Gilles ollut kanssani. Kävin ajatuksissani edelleen vuoropuhelua hänen kanssaan. Hänen isoäitinsä Emmanuella katsoi maalauksesta minua syvälle sieluuni ja nyökkäsi minulle. Sain hänen katseestaan rohkaisun kohdata Gillesin äiti ilman Gillesia.

- Onko hän Emmanuella, kysyin tarjoilijalta.
Tarjoilija näytti yllättyneeltä ja nyökkäsi. Kysyin kahvilan omistajaa. Tarjoilija vastasin, että madame Salignat oli talossa numero 9. Taas syvä helpotus, talon numero oli sama kuin osoitteessa.  Uskaltauduin kysymään ääni väristen, oliko madamella poika nimeltä Gilles.
- Vien sinut heti madamen luokse, tarjoilija sanoi, katsoi raskauskumpuani ja nosti repun olkapäälleen.

94 Terroristipoikaystävän matkamuisto

 

Yöbussissa edessäni istuva mies kääntyi ja kysyi: - Ma kara, mikä hätä? Sinä voit tulla takaisin jonain päivänä.

Arvatenkaan lohduttomana itkevä volu bussissa matkalla kohti Ben-Gurionin lentokenttää ei ollut Israelissa erikoinen näky. Oli ystävällistä yrittää lohduttaa, mutta lohtua ei ollut. Kukaan muu kuin volu ei ymmärtänyt.

- Lo, lo, ei. Minä kyllä voin, mutta tämä aika ei tule koskaan takaisin, vastasin ja jatkoin itkua kaikessa rauhassa ilman aikomustakaan lopettaa.

Haifan ja lentokentän välisessä bussissa kidutin sieluani katselemalla Välimerta ja taivasta sen yllä. Olin katsellut samaa maisemaa Gillesin olan yli, nähnyt vain hänet, meren ja taivaan ja tunsin edelleen hänet itseäni vasten. Oikeastaan en ollut täysin lohduton. Sieluni syvimmässä kellarissa tiesin, että painajainen päättyisi ennen kuin ElAlin kone nousisi. Gilles hakisi minut lähtöselvityksestä pois. Olin saanut häneen Playboysissa niin vahvan yhteyden. Yhteisinä päivinämme ja öinämme olimme koskettaneet toistemme sieluja ja punoneet helmiketjun sielujemme välille. Jos kosketus oli ollut riittävä, hän hakisi minut pois.

Maailman tiukimmassa turvatarkastuksessa halusin kysyä niiltä kyyliltä, että olisinko minä se, joka tätä maata vahingoittaisi. Olivatko he aivan varmoja, että he rakastivat maidon ja hunajan maata enemmän kuin minä? Jumala oli antanut heille tämän maan, mutta minä olin tehnyt tämän maan sydämeni kotimaaksi ryömimällä, kädet ja polvet verillä, läpi Jezreelin laakson mudan ja malariasoiden. Taas turvatarkastuksessa tunsin tehneeni suuren rikoksen, kun olin elänyt Israelissa. Olin tehnyt muutakin kuin vain ollut turistibussissa, turistirannalla ja turistioppaan kanssa turistikohteessa A ja turistikohteessa B. He kysyivät, oliko minulla ollut kontakteja Sirkus Orenimin ulkopuolella. Kysykää vain, kuinka paljon, käymmekö ne kaikki läpi alkaen Davidin hostellista. Olinko saanut joltakulta lahjan? Kyllä, rakkauden lahja, ystävyyden lahja, kuminauha vyötäröllä. Minulla ei ollut salattavaa, ei edelleenkään hyvää small talk taitoa, joten suomalaisella rehellisyydellä kerroin vauvanvaatteista repussani. He tutkivat n tarkkaan potkupuku kerrallaan, vaikka vakuutin saaneeni ne ElAlin Haifan toimiston virkailijoilta Leahilta ja Miriamilta, joille he olisivat helposti voineet soittaa, mutta he kai etsivät räjähteitä. Mikä virhe oli olla rehellinen. Mitenhän Gilles oli selvinnyt Nataniasta ostamansa libanonilaisen nahkatakin kanssa rajan yli, jos hän oli jo jättänyt Israelin? Muut jonot etenivät, mutta minun jononi seisoi. Muutama potkupuku oli vielä tutkimatta. Olivatko volu tytöt näin vaarallisia Israelin turvallisuudelle? Pelkäsin, että jäisin koneesta, ja että he veisivät minut ja minun pitäisi riisuutua, kun he tutkisivat, olinko todella raskaana vai oliko minulla pommi mahassa.

Jonossa seuraavana oleva israelilaispariskunta hermostui. – Mitä tämä on? Jos hänellä on pommi, pidättäkää hänet tai antakaa hänen mennä. Ei hän kovin vaaralliselta näytä.
Minuutin päästä jono alkoi taas vetää. Annoin kiitollisen mutta huvittuneen katseen jälkeeni.

Kun lentokone nousi, murruin pidäteltyyn ulinaan. Ihmisen suru sai molemmat vieruskaverini tarttumaan käsiini.
Vanha israelilaisnainen kysyi: - Ma kara, mikä hätänä?
Tullessani olisin luullut hänen tarjoavan minulle makkaraa lohduksi. Kerroin hänelle, että elämäni oli ohi.
Vanha nainen nauroi minulle päin naamaa, taputti yhteen liitetyillä käsillämme vatsaani ja katsoi minua vanhan naisen oikeutetulla ilkikurisuudella: - Sinun elämäsi on nyt alkamassa.
Hetken harkittuani en voinut olla yhtymättä nauruun.
Toisella puolella istuva ranskalaisnainenkin avasi suunsa. Tyttöjen välinen solidaarisuus pelitti yli kansallisuusrajojen: - Olitko sinäkin pyhiinvaellusmatkalla?

Välimeren yllä oli aikaa miettiä, mitä sain matkastani, ja muistella tauno siskojen vanhemmiltaan saamaa varoituslitaniaa. En noussut ElAlin koneeseen kuin nunna pyhiinvaellusmatkalta. Vain pari tyhmää periaatetta oli jäänyt rikkomatta. Fyysisesti olin pahoinpidellyt itse itseäni Galin sänkyyn, mutta henkisesti olimme Gillesin kanssa lyöneet toisiamme kuin nyrkkitappelussa. Pidätyksen vältin vain kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystäväni ansiosta, koska hän ei huolinut minua mukaansa huonoille teille. 

Edes murhaamiselta en välttynyt, vaikkakin vain sieluni murhattiin, mutta mikä olisikaan sen vakavampaa. Täysin epäonnistuin AIDS:in hankkimisessa kondomien takia. Kaduttiko mikään? Elämäniloinen mummuni oli sanonut, että ihmisen ei pitänyt katua sitä, mitä oli tehnyt, vaan sitä, minkä oli jättänyt tekemättä. Vain sitä kaduin, että olin valinnut vihan ja koston silloin, kun minun olisi pitänyt vain rakastaa Gillesia.

Ranskalaisnaisen laukussa näin hasidilaisnukke poskikiharoineen ja karvalakkeineen. Minulla ei ollut matkamuistoa laukussa. Olin selvinnyt lähes vuoden pituisesta reissusta 1500 markalla ja Gillesilta varastamillani shekeleilla. Aluksi minun oli tehnyt mieli ostella kaikenlaista, mutta pitemmän päälle esineet tuntuivat tarpeettomilta verrattuna elämään. En tarvinnut matkamuistoa sen jälkeen, koska pääsin kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornadoon Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjukkaan. Masadan leipomoaltaassa minä ja hän olimme yhtä, hän ja taivas olivat yhtä, hänen silmissään näin taivaan ja olin taivaassa. Olimme jääneet Masadalle hetkeksi vielä, kun muut olivat jo astelleet portaat taivaaseen Rooman orjuutta pakoon. Silloin hän antoi minulle kukkakaupassa työskennelleen terroristipoikaystävän matkamuiston, jonka olin onnistunut kuljettamaan läpi maailman tiukimman turvatarkastuksen ElAlin koneeseen. Ja toivoin totisesti, ettei se pyrkisi maailmaan viiden tunnin lennon aikana.

 

93 Finnish had finished

 

Viimeisenä päivänä Sirkus Orenimilla hain house motherilta passini ja lentolippuni. Sain muistoksi kunniakirjan, jossa minua kiitettiin Sirkus Orenimin hyväksi tehdystä työstä ja osallistumisesta veljeyteen ja rauhaan perustuvaan kibbutsielämään.

Kenkuru ei muiden poikien lailla halunnut minusta muistoksi Suomessa otettua valokuvaa, vaan hän halusi ottaa itse kuvan kanatytöstä kana talossa. Ori oli niin ystävällinen, että vei meidät kuvan ottamista varten kana taloon numero kaksi, josta kaikki alkoi. Pyysin Kenkurua menemään ensin suihkuun, koska minun oli aika hyvästellä Ori. Leidi ei ollut tänään ensimmäinen suihkujonossa. 

Seisoimme Orin kanssa vastatusten. Nyt kun hän oli minulle kaikkein rakkain kibbutsilla, hän oli silmissäni kibbutsin komein mies. Hänen sielunsa teki hänestä kaikkein kauneimman. Orin vartalo oli kiehtova, se oli jo aikuisen miehen mutta edelleen poikamainen. Kaunein taideteos oli kuitenkin hänen päänsä. Musta tukka, musta parta, yhtä aikaa komeat ja kauniit piirteet, yhtä aikaa miehekäs ja herkkä. Kaikkein kauneinta olivat suuret, valoisat ja ilmeikkäät silmät, joissa usein oli salaperäinen kiusoitteleva hymy ja pilke.

Minulla ei ollut sanoja. Avasin vain sylini ja tunsin viimeisen kerran kibbutsipaidan karheuden, hänen partansa karheuden, hänen hiustensa karheuden. Tunsin suudelman olkapäälläni. Hento suudelma oli kaikkein voimakkain hänen kosketuksistaan. Sanoin paksulla äänellä, että täällä oli ollut hyvä olla.
- Toda, kiitos. Ehkä tulet takaisin, hän sanoi.
Kun irrottauduin hänestä, kuljetin kömpelösti käteni hänen rintansa yli, en voinut enää katsoa häntä silmiin, kuiskasin käheästi leHitra’ot, nähdään. Kieltäydyin sanomasta hyvästi. Kieltäydyin ajattelemasta, että tämä voisi olla viimeinen kerta, kun näkisin hänet. Halusin, että tämä mies, joka kosi Maria Magdalenaa tämän hädän hetkellä, näki alastoman tunteeni tässä viimeisessä syleilyssä. Että en ollut ollenkaan varma, kun lähdin pois.

Epäilykseni oli syvä. Teinkö juuri kamalan virheen torjumalla pois Sirkus Orenimin? Teinkö kamalan virheen torjumalla Orin pois epäluotettavan Gillesin takia? Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Orin lempeys sai minut näkemään Gillesin repivyyden. Oliko hullu rakastuminen sokaissut minut rakastumaan aivan väärään mieheen? Kysyin samaa kuin Lilalon postikortissa volu tyttö kyynel poskellaan: olisiko minun sittenkin pitänyt jäädä Israeliin? Aika oli minulle oikea sitoutumiseen. Paikka oli oikea, eläminen pysyvästi Sirkus Orenimilla tuntui jo mahdolliselta. Edes lasten talo ei enää tuntunut mahdottomalta. Ehkä joskus antaisin mielelläni jonkun muun hoitaa lastani. Kibbutsi oli hyvä koti lapselle ja yhteisö kuin iso perhe. Kaupan täti, postisetä, kirjaston täti, pääkokki, hän oppisi tuntemaan heidät kaikki etunimeltä. Kaikki maailman mammona yhteensä ei ollut Edenin puutarhan ja vuosirahan veroinen. Kibbutsin arvot ja vapaus rahasta oli oikea tapa elää.  Kibbutsin minimalistisessa elämässä turha juokseminen, meneminen ja tuleminen oli poissa. Israelin-vuoteni oli ollut tulvillaan rakkautta ja ystävyyttä. Ystävänikin olivat Israelissa. Minkä ihmeen harhan perässä olin palaamassa kapitalistiseen Eurooppaan?

Ori oli aidosti onnellinen kibbutsnik yhteisönsä keskellä. Tiesin, ettei minun kannattaisi houkutella häntä lähtemään mukaani. Hänestä näki, että kun kerran oli kibbutsnik, oli aina sydämessään kibbutsnik. Mutta miten minun sydämeni selviäisi kibbutsin jälkeen?

Kibbutsi oli yhteiskuntakokeilu, joka toimi, ja Ori oli onnistumisen elävä symboli. Hän oli aina hyvä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen. Kibbutsin kauneimmaksi mieheksi päätymiseen vaadittiin sieluakin. Ori oli ajanut chadar ocheliin hakemaan minulle teetä, kun se oli ollut lopussa. Hän oli vakuuttanut minulle hakol beseder, kaikki kunnossa, kana talon kauhujen päivänä, kun Tzion oli sekopäisenä huristellut John Deerellä ympäriinsä suruhuntu päässä. Hän oli Prinssi Rohkea, joka kertoi minulle Tamin paluusta, ja hankki Gillesin kotiosoitteen. Ehkä täydellinen onneni olisi ollutkin kaksi leipää, viisi kana taloa, hetkessä eläminen, Sirkus Orenim ja Ori. 

Kun ajatukseni olivat kaikkein juhlallisimmat, taukohuoneen ovelta kului: - Haha!
Kenkuru oli katsellut hyvästejämme ja nauroi, kun Ori ajoi ulos elämästäni. Kana talossa istuuduin keltaiselle sahanpurulle, nostin keon keltaisia kananpoikia syliini ja toisen keon rintaani vasten. Kyyneleet olivat koko päivän laukaisuvalmiudessa eikä nytkään tarvittu kuin höyhenten pehmeys poskellani.
- Chicken lady, tämä on viimeinen mahdollisuutesi päästä suihkuun kanssani, Kenkuru flirttaili taukohuoneessa.
- You bastard, olet lähes aviomies ja minä siunatussa tilassa! Emme ole entisemme enää. Mutta en uskalla saattaa itseäni kiusaukseen, joten mennään ihan vaan aiempaan tapaan Ladies first.

Ensimmäinen, viimeinen ja ehkä se kaikkein suurin rakkauteni Sirkus Orenimilla oli Sirkus Orenim itse. Olin tuijotellut viime aikoina yhä keskittyneemmin omaa napaani, mutta viimeisinä päivinä heitin helliä hyvästejä taikapoluille, puille, köynnöksille, pensaille, kiville, valolyhdyille ja chadar ochelin askelmille. Jokainen rakastettuni rakennuspalikka oli nyt kallisarvoinen aarre, jonka näin kuin ensimmäistä kertaa. 

Toivottelin kibbutsnikeille tyynesti shalom, rauhaa, vaikka sieluni kirkui: huomenna minä olen poissa, mutta sinä saat elää täällä elämäsi loppuun saakka. Kiipesin kibbutsin viereiselle mäenrinteelle katselemaan Jezreelin laaksoa. Kymmeniä kilometrejä eri vihreän ja ruskean sävyisiä peltosarkoja levittäytyi edessäni tilkkutäkkinä, taustalla Karmel-vuoren silhuetti. Lopulta olin valloittanut myös bahai-temppelin, vaikken lähtenyt  parisängystä bussiin, kun olin saanut sänkyyni elämäni vahvimman magneetin.

Tässä maisemassa en katunut yhtäkään vuoristoratamahalaskuani Karmelilta Jezreeliin. Aabraham ja Mooses olivat halunneet tämän maan. Minäkin halusin. Tästä maidon ja hunajan maasta oli taisteltu läpi historian. Minäkin olisin. Kuinka Jeesus pystyi olemaan kumartamatta Saatanaa, kun tämä sanoi: kumarra ja tämä kaikki on sinun. Minä olisin kumartanut. Mummuni toive, että löytäisin Jeesuksen  Israelissa, ei toteutunut, mutta Jumalan kasvot minä näin Jezreelin laaksossa. Jumala kylvi sen hedelmälliseen kukoistukseen joka kevät. Taivaani ja helvettini minä olin löytänyt Sirkus Orenimilla.

Aika kulki armotta aamua kohti. Hämärä laskeutui yhä tiheämpänä. Polun crickets lauloivat rakkaudesta. Valvoin yön gymin katolla kuunnellen arabimusiikkia ja katsellen poolin mustaa samettipintaa, joka oli sulkenut meidät syleilyynsä. Arabimusiikkiin sekoittui Gillesin laulu over and over, again and again. Nyt kun tiesin, että pool oli Saksan korvaus Hitlerin tuhoamisleirin kärsimyksestä, mitäpä hyvää olisikaan voinut seurata lemmenleikeistä poolissa.

Viimeisenä tekonani Sirkus Orenimilla vietin ikioman jäähyväispartyn Playboysissa. Kuuntelin Mashinan lauluja, suljetuin silmin katselin kaikkia menneitä partyjamme. Olin tiennyt, että Gilles palaisi tähän hetkeen ja sen hän teki. Hän tanssi taas edessäni minulta varastamassaan mustassa collegepuserossa, harmaissa farkuissaan, suljetuin silmin, huuliaan purren, kädet nyrkissä korkealle heiluen, välillä voimakkaasti jalalla painaen, hänen kasvonsa kertoivat tuskaa ja riemua musiikista, silmät avatessaan hän hymyili minulle.

1986 משינה - היא התווכחה איתו שעות1986

Viimeiseksi tanssimme Frankie goes to Hollywoodin Power of the loven. Sain olla Gillesin sylissä vielä kerran, imin hänen tuoksunsa syvälle itseeni niin, etten sitä koskaan unohtaisi, painauduin tiukasti häneen niin, että aina tuntisin hänet itseäni vasten. Olin opetellut hänen vartalonsa niin hyvin, että tunnistaisin hänen ruhjotun ruumiinsa Juudean autiomaassa pelkästä nännistä, korvan kiemurasta tai selkänikamien helmiketjusta. Kun musiikki hiljeni, Gilles ei häipynyt, vaan juoksimme käsi kädessä nauraen Playboysin portaat ylös ja ulos. Miksi olin pelännyt menettäväni hänet? Hän oli ja eli minussa. Voisin sulkea silmäni milloin vaan ja hän tanssisi edessäni Playboysissa Rolling Stonesin Just another nightin tahdissa, ja kun hän avaisi silmänsä, hän hymyilisi minulle. Olin valmis jättämään Sirkus Orenimin käsi kädessä hänen kanssaan niin kuin olimme suunnitelleet. Playboysissa sapattipartyt jatkuisivat, vaikka me olisimme menneet. Herkkäkasvoinen iso kibbutsniktanssittajani huomaisi, että volu blondi oli häipynyt ja oli aivan liian myöhäistä avata suunsa.


Kun kävelin vielä viimeisen kerran chadar ochelille, kastelulaite suihkautti jäähyväiskasteen päälleni, mutta en jaksanut nyt kiljahdella riemusta enkä hypähtää pois. Eikä se olisi ollut edes sopivaa lastentalojen läheisyydessä. Kävelin läpi öisen chadar ochelin, kuuntelin Boxeria ja Jonathan Seagullin laulua, hyväilin pianon koskettimia, joita Gillesin kädet olivat koskettaneet. Jäähyväiseni olivat erilaiset kuin Taunon, mieleeni ei tullut varastaa kaikkea, mitä sain käsiini.

Kävelin Finlandia husetille. Piirsin taikapolun muistini peruskallioon niin, että voisin milloin vaan sulkea silmäni ja kävellä polulla taas. Se avautuisi edessäni hengittävänä, öiselle kosteudelle tuoksuvana, sirittävänä, valolyhdyin valaistuna, mutkan takaa aukenisi aina uusi maisema. Voisin astua sille aina sapatti-iltaisin ja piipahtaa Playboysissa. Otin reppuni ja kitaran. Kävelin pitkin Finlandia husetin etulaatoitusta ja hyväilin sormenpäilläni vielä huoneittemme ovet. Ensivaikutelma Sirkus Orenimista oli torakka vaatekaapissa. Se oli sittenkin mitä sopivin ensivaikutelma. Se oli pientä ensimakua tulevasta. Siitä, miten kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado veisi jalat altani ja maan jalkojeni alta. 

Gilles oli enää vain muisto, joka juoksi vastaani poikien volu talolta ilkosillaan, keltainen kynttilä kädessään ja hetken kuluttua kuulin selkäni takana naurumme, kun hän täristen sytytti kynttilää bakbuk jajimiin ja minä lämmitin hänen kymmentä palelevaa varvastaan käsieni välissä. Naurumme vaimeni kulkiessani eteenpäin ohi kanakopin, kibbutsin epäedustavan etualan. Lopulta naurua ei enää kuulunut. Vain kerran katsoin taakseni. Sinä kakankeltainen hökkeli, Finlandia huset, kotini. Tyttö pystyi lähtemään Sirkus Orenimilta, mutta Sirkus Orenim ei koskaan lähtisi tytöstä. 

Finnish had finished.

Hiraeth: a homesickness for a home to which you cannot return, a home which maybe never was; the nostalgia, the yearning, the grief for the lost places of your past.

 

92 Se kolmas vaihtoehto

 

 

En valinnut kumpaakaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta. En palannut suoraan Suomeen enkä myöskään jäänyt kibbutsin nurkkapöytään Maria Magdalenana sanomaan Gilles, Gilles. Olin oppinut Tuulen Pojalta, että voisin valita minkä tahansa äärettömästä määrästä hyviä vaihtoehtoja. Hyppy tuntemattomaan oli tuonut minut Sirkus Orenimille ja olin rakastunut maankiertäjään. Reissustani voisi olla monta mieltä, mutta huimat hypyt olivat osoittautuneet minulle oikeaksi tavaksi elää.

 

Haifan ElAlin toimistossa vakuuttelin virkailija Leahille, että tämä oli viimeinen kerta.
- Löysitkö sinä lapsen isän, Leah kysyi ja toinen virkailija, Miriam, lopetti koneen näpyttelyn pitkillä hoidetuilla kynsillään ja tuli hänkin kuulolle.
- Lo, lo, ei. Mutta älkää olko huolissanne minusta, hakol beseder, minulla menee ihan hyvin. Yksi mies kibbutsilla jopa pyysi minua jäämään luokseen ja Suomessa saa rahaa sosiaalitoimistosta. Mutta ensin minä menen kukkakaupassa … tarkoitan … yritän löytää hänen perheensä Pariisissa. Siirrä siis lippuni Pariisiin.

Niin naiivi ei minun tynnyrissä kasvaneenkaan kannattanut olla, että kertoisin ElAlin virkailijoille terroristipoikaystävän työskennelleen kukkakaupassa tai huumediilerin kitarasta. Leah katseli silti edelleen minua huolestuneena suurten silmälasiensa yli. Mutta sitten hän ja Miriam tulivat halaamaan minua ja antoivat pussillisen vauvanvaatteita. Tyttöjen välistä solidaarisuutta saattoi löytyi todella yllättävistä paikoista. 

En minä välttämättä ElAlin siipiä tarvitsisi. Voisin kohota ihan omille siivilleni Haifan bahai-temppelin kultaisesta kupolista, lepuuttaa siipiäni Ateenan Pantheonin ja Rooman Pietarinkirkon katoilla ja laskeutua lopulta Pariisin Sacre Couerin kupoliin. Kun vuotta aiemmin pakenin Artoa Suomesta suinpäin, olisinpa tiennyt, että kasvaisin vuodessa koulutytöstä naiseksi, joka nousi omille siivilleen. Mikä paradoksi elämä olikaan. Olin yrittänyt omistaa Gillesin, mutta vasta menettäessäni hänet täysin omistin hänet. Sting oli Playboysissa yrittänyt kertoa minulle: if you love somebody set them free. Gilles oli nyt tuuli siipieni alla, hän kantoi minua. Olin vahvistunut hänen voimastaan, en kuihtunut. Saatoin vain toivoa, että myös hän oli vahvistunut rakkaudestani. Olin vihdoin Tuulen Tytär, kohoamassa omille siivilleni ja lentämässä ikiomaan seikkailuuni ilman yhtäkään arto, tauno, ori ja jopa gilles.

Pariisi päämääränäni oli lohdullisempaa alkaa hyvästellä rakastettuni, Sirkus Orenim. Israelissa en pääsisi enää lähemmäksi Gillesia, mutta Pariisissa se oli mahdollista. Hän oli jopa voinut palata kotiin. En uskonut, ettei hän koskaan palaisi kotiinsa, jos hän selviäisi hengissä huumeista. 

Kerroin ystävilleni, että olin lähdössä. Vain Ori, Ilona, Chaim, Ursula ja Kenkuru olivat jäljellä. En halunnut hyvästejä enkä itkupartyja Playboysissa. Ori ehdotti, että hän veisi minut puhtaalla Subarulla Ben-Gurionin lentokentälle, mutta sanoin lo lo, ei. Jos Renault olisi ollut olemassa, olisin voinut harkita matkaa kanamiehen ja kananraatojen kanssa pitkin Välimeren rantaa. Mutta nyt halusin kuolla pois Sirkus Orenimilta niin kuin Helmiketjun tyttö, niin kuin Satu, Ilona ja Kaisa. Niin olin aina lähtöni kuvitellut, kadota aamutähtien myötä kotipysäkiltä Haifan-yöbussiin ja vaahtoutua Välimeren aaltoihin.

91 Lasaruksen tytär

 

Minua supisteli parina päivänä, mutta en ollut vielä valmis lähtemään, koska edelleen toivoin, että Gilles tulisi minut hakemaan. Ajattelin paljon raskaana olevaa Emmanuellaa. Meitä molempia pelotti tulevaisuus, mutta Emmanuella pelkäsi perheensä hengen puolesta. Sen rinnalla minun huoleni kutistui pieneksi ja sai oikeat mittasuhteet. Minä pelkäsin vain, etten näkisi enää Gillesia ja miten selviäisin yksin lapsen kanssa.

Eräänä iltana tuli Ori. Olin ollut niin yksin. Kun katseemme kohtasivat, hän vangitsi minut alleen.  
- Ani ohevet otkha, rakastan sinua, kuiskasin viimeisillä voimillani.
Hän oli niin hyvä minulle, niin kuin aina oli ollut. Miksi elämä oli niin monimutkaista? Miksi rakastin Gillesia edelleen hänen tuottamansa tuskan jälkeen ja miksi samaan aikaan rakastin tätä aivan toisenlaista miestä? 

Ori jäi ensi kertaa luokseni yöksi. Aamuyöllä heräsin pahoinvointiin ja ryntäsin oksentamaan. Ori tuli perässäni ja piteli hiuksiani. Hän kantoi minut takaisin sänkyyn. 

- Jää, hän sanoi.
Ihana kibbutsnik pyysi minua jäämään Sirkus Orenimille. Se tapahtui sittenkin, olin unelmoinut, että minusta tulisi kibbutsimorsian.
Mutta liian paljon vettä oli virrannut Jordan-joessa.

- Minun on pakko lähteä Pariisiin etsimään häntä, selvitettävä tämä asia. Gillesillä tai ainakin hänen perheellään on oikeus tietää lapsesta. Mutta minua liikuttaa äärettömästi, että pyydät minua jäämään. Olen koko ajan pitänyt sinusta niin paljon. Minä en edes osaa määritellä tätä sinun ja minun rakkautta. 

Hän nauroi lämmintä nauruaan, heitti päätään ihanasti taaksepäin eikä ymmärtänyt minua yhtään.
- Miksi pitäisi määritellä rakkaus?
Suomalaisena minun piti jostain syystä yrittää. Eihän kaikissa rakkauksissa tarvittu edes yhteistä kieltä, body language riitti.

Kun Ori oli mennyt kanakopille aamukahvia keittämään, tajusin, että ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin, että nyt elämä oli palaamassa minuun takaisin. Eikä tämä tapahtunut ensi kertaa näillä main. Jeesus oli herättänyt Lasaruksen tyttären henkiin ja nyt Ori oli hakenut minut takaisin.

Ilona tuli aamiaistauolla parin hedelmän ja jogurtin kanssa. - Olet saanut elämän väriä kasvoihisi.
- Ori on elämän lähde. 
- Yofi yofi, hienoa. Sinulla on niin kermaisenmakea ilme. Olen niin iloinen, että menet elämässä eteenpäin. Ensiaskeleet on joskus pakko ottaa. Oletko aivan varma, että sinulla ei ole syytä jäädä tänne ja lähettää hääkutsuja Suomeen?
- Se olisi ihanaa, sinä ja minä aina yhdessä.
- Tuo ei ollut kosinta. Et varmaan nyt pysty käsittelemään tätä, mutta Ori voisi olla se oikea mies. Kaikki, mitä olen nähnyt ja kuullut Chaimilta, kertoo, että Ori on hyvä mies.

- Hän on hyvä mies, siitä tämä ei ole kiinni. Asiat voisivat olla toisin, ellei house father olisi valinnut Gillesia työkaverikseni kauhistuksen kana taloon. Orin kanssa olisin kokenut onnellisen romanssin kadun aurinkoisella puolella, voisin olla nyt raskaana Orille ja jäisin tänne sinun kanssasi. Se olisi upea kohtalo. Mutta varmaan muistat sen aforismin, että kun on nähnyt auringon, ei voi tyytyä kuuhun. Israelin keskipäivän aurinko sokaisee, kun siihen katsoo suoraan ilman aurinkolaseja. Gilles oli minun aurinkoni. Mutta olen tosi onnellinen, Ilona, että edes toinen meistä saa lähettää hääkutsut Postimiehen postista. Ehkä minulle käy niin kuin sinulle ja Kaisalle, ehkä palaan, kun aika on oikea.

Lounasaikaan Ori toi minulle ja lapselleni Gillesin kotiosoitteen. Voisin mennä suoraan Gillesin koti-ovelle.  

Päiväunilla näin jälleen unen Maan Tyttärestä ja Tuulen Pojasta. Maan Tytär muisteli lentoa Tuulen Pojan kanssa ja odotti siipiensä vahvistumista. Mutta siivet kasvoivat hitaasti. Silloin Maan Tytär tapasi Maan Pojan. Maan Poika oli läsnä pitkinä pimeinä öinä, mutta hän ei voisi koskaan lentää maailmankaikkeuden läpi. Maan Tytär kiipesi salaa kukkulalle. Tuulen Poika kutsui häntä taivaalla, mutta siivet eivät vielä kantaneet, ja Maan Poika kutsui kukkulan juurella. Mutta Maan Tytär ei yltänyt kumpaankaan niistä maailmoista ja hän huusi tuskaansa läpi maailmankaikkeuden.

Heräsin huutooni ja Ilonan ravisteluun.
- Rakkaus on niin julma, sanoi viisas Ilona.
Unen viesti oli, että minun matkani oli aika jatkua.

90 Elämän ja kuoleman kysymyksiä

 

Lähtisin etsimään Gillesia Pariisista. Mutta mitä minä tiesin hänestä? Että hän oli Tuulen Poika ja taivaanrannan maalari. En tiennyt edes sukunimeä. Se alkoi s-kirjaimella, ehkä. Jos hän oli edes kertonut oikeaa nimeään. Epäilinhän kaikkea Gillesin kertomaa, vähitellen sitäkin, oliko hän edes ollut olemassa. Aika alkoi käydä vähiin, jouduin valitsemaan pesulassa aina vaan suurempia työshortseja.

Kibbutsilla oli Gillesin kotiosoite, mutta en saanut sitä, vaikka oli hätätilanne. Vaikka täällä oli rentoa, yhtäkkiä säännöt olivat yhtä tiukat kuin Suomessa. 

Mietin hataria johtolankojani. Paras johtolanka oli Grassen kaupunki. Gillesin isoäidillä Emmanuellalla oli ollut Grassessa Cafe Emmanuella 1930-luvulla ja Gillesin isoisällä maatila vielä Gillesin lapsuudessa 1970-luvulla. Voisin matkustaa Grasseen selvittämään Gillesin sukunimeä. Mitä Gilles oli kertonut elämästään Pariisissa? Hänen kotikatunsa oli kapea kävelykatu. Kuinka monta kapeaa kävelykatua Pariisissa oli? Hänen kotinsa lähelle oli suuri kirkko, jonka portailta hänen pallonsa oli lapsena vierinyt auton alle. Palatessamme Nasaretin joulukirkosta Gilles oli sanonut kirkon nimen ja nimi oli ollut kaunis ranskaksi. Olin toistellut nimeä, koska se oli kaunis ääntää. Hän oli kääntänyt sen englanniksi ja sen merkityskin oli kaunis. Oli elämän ja kuoleman kysymys, tunnistaisinko vielä nimen, jos sen kuulisin. Ryntäsin kibbutsilla olevan ranskalaisen volun luokse. Kysyin Adriennelta, minkä nimisiä suuria kirkkoja Pariisissa oli. Muistin heti, kun hän sanoi nimen, jota olin toistellut. Pyhä sydän. Sacre Couer. Adrienne kertoi sen sijaitsevan Montmartrella, joka oli kuulu viehättävistä jyrkistä kapeista kaduistaan. Adrienne muistelikin, että Gilles oli kotoisin Pariisin Montmartrelta. Ja Provencessa todellakin oli kaupunki nimeltään Grasse. Pieniä toivonkipinöitä heräsi mielessäni, että Gilles oli ollutkin todellinen ja voisin Pariisissa päästä hänen jäljilleen.

Ajatus viedä kitara Gillesin kotiin oli järjetön päähänpisto, mutta olin oppinut, ettei pitänyt valita huonoja vaihtoehtoja, palata Suomeen tai jäädä aloilleen, joten lähtisin Montmartrelle. Halusin nähdä, mistä Gilles oli lähtöisin, mistä lapseni oli lähtöisin. Ehkä joutuisin kulkemaan ovelta ovelle ja kysymään, oliko kitara jollekulle tuttu, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ehkä saisin häneen yhteyden vielä jonain päivänä hänen perheensä kautta.

89 Onneksi ei ehditty hääkutsuja lähettää

 

 

Eräänä päivänä Finlandia husetia lähestyessäni näin, että huoneessani paloi valo. Kuka oli kävellyt läpi lukitun oven? Jos se ei ollut Jeesus, sen täytyi olla Gilles, joka ennenkin oli murtanut lukon olkapäällään! Juoksin.

 

Se oli Ilona, joka purki matkalaukkua.

- Ma kara? Nainen! Huusin ja pompimme pihatiellä. Mutta nyt valkoinen Renault ei ajanut ohi. Renaultia ei enää ollut, vain torso tien varrella jossain Libanonin ja Syyrian rajan tuntumassa.

- Sinä teit sen!
- Minä tein sen! Minä jätin kaiken!
Ilona oli jättänyt DI:n ja yliopiston ja Suomen.
- Jes nainen! Minä olen niin ylpeä! Joko Chaim tietää? Mitä DI sanoi? Mitä sinun vanhempasi sanoivat? Lopeta itku. Sinä teit oikein. Chaim on niin ikävöinyt sinua!
- Ei kukaan muu tiedä kuin house mother. En tiennyt, että täällä on house fatherkin vaihtunut.
- Täällä on tapahtunut vaikka mitä, myönsin, mutta nyt ei ollut ikävien kuulumisten aika. - No mitä house mother sanoi?
- Tuossa on työvaatteet.
- Etkö jo ryntää Chaimin luo?
- Minua pelottaa ihan hirveesti. Suomessa olin ihan varma puhelusi jälkeen, mutta nyt pelottaa. Jos minä olen vain hullu suomalainen hänen mielestään. Ryntään tänne hääpuvun kanssa, kun hän sormeaan hieman koukistaa.
- Lo lo, ei, minähän kirjoitin sinulle, että hän käy istuksimassa Finlandia husetin pihalla kuin munkki pyhiinvaelluksella ja pyytää kaikkia Eurooppaan palaavia sanomaan sinulle, että sinun pitää tulla takaisin.
- Ei se kirje ehtinyt tulla Suomeen. En minä olisi ehkä uskaltanut yksin tehdä tätä päätöstä. Mutta äiti, ajattele, minun äitini yllätti minut. Äiti kysyi, rakastanko häntä noin paljon. Vastasin, että joo. Äiti sanoi, että ei hän tarkoittanut DI:a. Hän sanoi, että minä olen vapaa 23-vuotias, jolla on koko elämä edessä, joka voi tehdä virheitäkin. Hän sanoi, että päädyn joka tapauksessa yliopistoon, sama se, onko se Suomessa vai Haifassa. Hän sanoi, että 50 vuoden ikään mennessä hän on oppinut, että pitää kuunnella ja luottaa siihen, mitä sydän sanoo. Aina voi palata. Ajattele, minun äitini sanoi noin. Äidilläkin on tainnut olla joskus elämä.

Kun Ilona oli yrittänyt halata DI:a lentokentällä, tämä oli torjunut hänet, koska Ilonassa voisi olla bakteereita. Ilonan pitäisi ensin desinfioida itsensä. Ilona oli näyttänyt kallisarvoisia valokuviaan, joissa tanssimme Mashinan tahdissa Fantasia-bakbukit kädessä posket hehkuen viinistä, tanssimisesta, seikkailusta ja ystävyydestä. Mutta DI oli katsonut ohitsemme johonkin, mitä me emme nähneet. Kakanvärisiin verhoihin takanamme. Voi herranjestas, olisi Ursula siihen kommentoinut. Olimme seikkailumme alussa järkyttyneinä etelän miesten kiihkeydestä vannoneet suutelevamme ensimmäisten kohtaamiemme kunnollisten suomipoikien alla lunta. Outoja Suomi-fantasioita syntyi ensimmäisessä kulttuurisokissa, sillä jo ensimmäisenä Suomi-yönään Ilona totesi sen pelkäksi Suomi-utopiaksi. Lahti Essolla Ilona oli nähnyt humalaisia poikia, muistanut taas suomalaisen humalajuomisen ja tajunnut, että rectified spirit partya lukuun ottamatta kukaan ei Sirkus Orenimilla ryypännyt suomityyliin. Paitsi suomineidot ihan alussa.

 

Suomessa Ilona tajusi senkin, miten paljon hän Chaimin lisäksi ikävöi porukkaamme, Sirkus Orenimia, työtään chadar ochelissa ja kulkemista ympäriinsä Israelin rennossa tunnelmassa. Tampereella kaikki oli toisin. Ilonaan iski kulttuurisokki. Hän ei ollut enää maaginen nainen vaan harmaa hiirulainen. Kukaan ei juossut hänen perässään, hän ei ollut marilyn monroe enää. Ilonan itsetunto oli laskenut Jezreelin laakson syvimpään rotkoon. Neljäntenä päivänä hän oli mennyt apteekkiin ja kun farmaseutti oli puhutellut häntä suomeksi, kipeä totuus oli jysähtänyt kipeästi hänen tajuntaansa: Sirkus Orenim oli ohi.

 

Vasta myöhään illalla Ilona meni Chaimin luo eikä palannut, joten kaiken täytyi olla hyvin. Seuraavana päivänä hän syöksyi Finlandia husetille kibbutsilta laskeutuvaa polkua.

- Sinä et kertonut Gillesista. Chaim kertoi vasta tänään. Miten sinä olet kestänyt?
- Huonoilla uutisilla ei ole kiirettä. Sinulla on oikeus nauttia täydellisestä onnestasi. Mutta kyllä minä olen kaivannut sinua ja Kaisaa mielettömästi ja ollut niin saatanan yksin. En minä kestä. Minusta tuntuu, että hajoan.

Kerroin kaiken Ilonalle.

- Yritä nähdä asian positiiviset puolet, Ilona lohdutti.

Katsoin häntä järkyttyneenä. Miten tämä ihana empaattinen ihminen saattoi syvimmän epätoivoni hetkellä olla täysin tilannetajuton ja tunneälytön? Mitä positiivista hän tässä tilanteessa kykeni näkemään?
- Et onneksi ehtinyt hääkutsuja Suomeen lähettää, Ilona lohdutti.
Ilonaa parempaa lahjaa ei kohtalo minulle olisi voinut sillä hetkellä antaa. Itkin riemusta, kun joku uskalsi traagisella hetkelläni pilailla onnettomuuteni kustannuksella. En ollut enää yksin, tauno sisko oli palannut luokseni. Ja hänen sanoissaan oli järkeä. Jos mikään ei ollut nyt helppoa, ainakin Suomeen olisi helppo palata, kun skandaalistani ei kukaan tiennyt mitään. Toki matkamuisto sydämeni alla ei olisi pitkään piiloteltavissa. 

- Ilona, kaikki ei ollut vielä tässä. Minä olen raskaana. Minulle on tapahtunut täällä kutakuinkin kaikki se, mitä ei missään nimessä pitänyt tapahtua. Tein vanhanaikaiset, koska halusin omistaa Gillesin. Hän sanoi monta kertaa, että haluaa lapsen kanssani. En kuitenkaan kertonut hänelle lapsesta, kun kaikki muuttui niin nopeasti. Jäin odottamaan parempaa hetkeä. Hän löi kaiken rikki, hän sanoi, että haluaa lapsen, mutta ei sen äitiä. Hän ei antanut minulle anteeksi, että heitin hänet ulos Finlandia husetista. En kertonut hänelle lapsesta, koska ylpeänä halusin hänen jäävän minun takiani. Odotin oikeaa hetkeä, jota ei koskaan tullut eikä ehkä enää koskaan tule. En voinut kuvitella, että hän häipyisi kertomatta. Ja nyt lapseni isä on poissa eikä tiedä lapsesta. Pilasin kaiken. 

- Minun on edelleen vaikea uskoa, että Gilles oli sotkeutunut huumeisiin. Mutta yhtä kaikki, huumeet eivät kuulu minun elämääni. En ota huumeita omaan enkä lapseni elämään, vaikka se olisi ainoa keino saada Gilles takaisin.
- Et tietenkään. Sinä olet suomalainen nainen, sinä pärjäät lapsen kanssa vaikka yksin. Tiedätkö, silloin, kun teillä oli se koiranpentu, se reissunainen Doris, Gilles näki sinussa äidin. Jos Gilles tietäisi lapsesta, hän olisi rauhallisella mielellä, hän tietäisi sinun pärjäävän lapsen kanssa.

- Minun on niin vaikea käsittää sitä huumejuttua, toistin. - Hän ei ollut koskaan outo. Mutta kun heitin hänet ulos Finlandia husetista, hänestä tuli toinen ihminen. Jokin häntä repi ja hän repi minua. Ja minä pahensin sitä menemällä mukaan kostonkierteeseen, revin häntä ja revin itseäni. Miksi minä olin niin tyhmä, vaikka rakastin häntä. Minä voin palata nyt turvalliseen Suomeen, saan varmasti kotoa apua, saan opintotukea, voin mennä sossuun, alan opiskella. Mutta hän on jossain yksin eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä hanttihommia. Minä kohtelin häntä huonosti. En anna itselleni anteeksi, että vaikeutin hänen elämäänsä näin.

- Yritä ajatella näin, Ilona ehdotti, - te olitte onnellisia nämä kuukaudet. Sinä teit hänet onnelliseksi. Kaikki me näimme, miten ihana hän oli, ei hän mikään hunsvotti ollut. Kuten hän kirjoitti sinulle, älä anna viimeisten aikojen pilata kauniita muistoja. Ne ovat meidän kaikkienkin yhteisiä kauniita muistoja. Se vaan ei ollut suhde, josta tulee pysyvä. Ehkä te kaksi köyhää runoilijaa olisitte kulkeneet yhdessä jonkin aikaa pitkin Eurooppaa tai maailmaa, mutta olisitko elänyt niin loputtomiin? Tämä koskee nyt, mutta ehkä jonain päivänä olet tästä kaikesta kiitollinen. Hän antoi sinulle ehkä kaiken sen kauniin ja hyvän, minkä pystyi antamaan.

- Olen minäkin noin välillä pystynyt ajattelemaan. Olen yrittänyt vihatakin häntä niin kuin hän halusi minun tekevän, mutta en minä pysty. Hänhän yritti puhua minulle, hän oli huolissaan, millä eläisimme, mutta minä en ymmärtänyt hänen huoltaan silloin.

Ilona puhui varovasti. - Vaikka nyt tuntuu pahalta, ehkä on parempi, että tämä meni näin. Voi olla parempi, ettei Gilles palaa sotkemaan sinun ja lapsen elämää. Hän varmasti tiesi, miten kärsisit hänen vuokseen. Ehkä on hyvä, ettei hän saanut tietää lapsesta. Olisitko jaksanut rimpuilla itsesi irti hänestä? Tuntuu pahalta sanoa niin ihanasta pojasta, mutta ei elämä voi olla niin vaikeaa kuin millaiseksi se teillä meni. Tästä eteenpäin hän olisi tuottanut sinulle yhä enemmän tuskaa. Et sinä, Maria, voisi elää huumediilerin kanssa.

- Tuntuu kamalalta sanoa häntä huumediileriksi ja ajatella hänestä niin, vaikka löysin ne sadat shekelit. Ei hän niitä ollut voinut laillisesti saada. Kiitos siitä, mitä sanoit. Olen minä välillä ajatellut niinkin, että voisin elää hänen kanssaan, on hän ihan mitä tahansa, mutta enhän minä oikeasti voisi. Minusta ei ehkä olisi myymään itseäni Jerun varjoisilla kujilla.

 

Nauroimme hervottomasti. Mikään ei voittanut toista suomi neitoa Aasian mantereella. 

- Sinä olet viisas nainen, Ilona. Toda raba. Minä tiedän kaiken tuon, mutta on hyvä, että taot sitä tyhmään päähäni. Jospa se pysyy päässäni vielä silloinkin, kun olen yksin. Ja minä haluan tämän lapsen, vaikka olen nyt yksin. Hän on minun ja Gillesin rakkauslapsi. Me siitimme hänet Masadalla. Olen nyt päättänyt, mitä teen. En palaa suoraan Suomeen, lennän Pariisin kautta. Käännän vaikka koko Pariisin nurin, mutta vien Gillesin kitaran hänen kotiinsa. Gillesin perheellä on oikeus tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Ja Gillesin lapsesta. Ja ehkä Gilles on palannut jo kotiin. Ja minulla on oikeus tietää siitä muukalaisesta kaikki, mitä voin saada selville.