99 Orjantappurakruunu

 

Kun aikaa oli kulunut, pystyin näkemään aikani Gillesin kanssa ilman sokaisevia tunteita. Loin silloin maailmankuvaani ja tunsin vahvaa vetoa ihmiseen, joka auttoi minua löytämään oman tieni.

Gilles oli kysynyt, mitä työtä tekisimme. Hän oli joutunut kysymään sitä kipeästi viimeiset vuodet, minä taas matkustin vanhempieni rahoilla enkä ymmärtänyt häntä. Oli tuskallista ymmärtää hänen ahdinkonsa vasta, kun oli liian myöhäistä. Oli lottovoitto syntyä Suomeen. Mitä silloin olisin ymmärtänyt tynnyrini ulkopuolisesta elämästä. Tynnyrini oli hyvin turvallinen. Olin vahva, minulla oli Suomessa perhe ja sosiaaliturva. Hän oli heikossa tilanteessa, ajelehtinut kaksi vuotta Euroopassa. Ymmärsin, että annoin hänelle  lämpöä, jonka hän oli menettänyt, ja niin hän hakeutui täristen lähelleni lämmittelemään kymmentä palelevaa varvastaan. Syvintä, mitä hänelle annoin, oli suomalainen turvallisuus ja tasapaino. Hän sai hetken levähtää ja eheytyä, hän sanoi löytäneensä päämäärän elämälleen. Mutta kun hän piti huume pirun muurin takana, hän esti todellisen läheisyyden välillämme. Ehkä se oli hänen ainoa mahdollisuutensa kokea hetki täydellistä onnea.

Kun ymmärsin tämän kaiken, kaduin, että haavoitettuna lähdin koston kierteeseen. Olin liian ylpeä ottamaan ensimmäisen askeleen sopia asiat. Minun olisi pitänyt kuunnella rakkautta eikä erehtyä pitämään hänen haavojaan vihana. Mutta epätoivo teki minusta sokean, kuuron ja mykän. Käperryin tuskaani, itsekkäisiin toiveisiini omistaa hänet ja jätin hänet yksin. Jos olisin tiennyt hänen kahleensa, en olisi rynnännyt rakkauteen, vaan olisin tuhlannut ylenpalttisesti rakkauttani ja hellyyttäni häneen. Hän olisi saanut kerätä voimia haasteisiin, joiden musertavuutta en tynnyrissäni ymmärtänyt. Kidutin itseäni yrittämällä menneisyyteen, muuttaa tapahtunutta ja valita risteyksissä toisia teitä. Tätä myös Gilles toivoi Bob Dylan jäähyväislaulussa, että olisin tehnyt tai sanonut jotain saadakseni hänet muuttamaan mielensä ja jäämään. Ehkä silloin en olisi menettänyt häntä. Mutta mikään ei tuonut häntä enää takaisin.

Kun repivin kaipaus oli helpottunut, olin kiitollinen siitä, että Gilles suisti vuoristojunani pois tavanomaiselta tieltä, vaikka omakotitalo ja labradorinnoutaja jäivät minulta saamatta. Niiden sijaan olin saanut kohdata, olin saanut koskettaa, olin uskaltanut elää ja uskaltanut uskaltaa. Olin heittäytynyt alas Karmelin rinteeltä luottaen, että hän ottaa minut kiinni. Olin kokenut hullun rakastumisen muukalaiseen. Se oli ollut hyvä kokea ja hyvä oli myös se, että se oli nyt ohi. Finkiv ei ollut liikoja luvannut, ehkä se tiesi tämän kaiken jo edeltä. 

Aloin luopua toivosta, että tapaisin Gillesin vielä. Oli kulunut viisi pitkää vuotta. Ehkä hän kuoli jo seuraavina viikkoina jossain Jerun huumeluolassa tai hänen runneltu ruumiinsa hajosi Juudean autiomaassa korppien kynsissä tai Nasaretin käärmetien varrella tai upotettuna Punaiseen mereen. Ehkä etsin häntä vuosikaudet turhaan kaduilla vastaantulevista kasvoista ja maailman lehtikuvista. Ehkä hän unohti minut saman tien, kun juoksi yöhön ja nousi puoli viiden yöbussiin. Kaikkein tuskallisinta oli ajatella, että ehkä hän tapasi jollain Kreikan saarella seireenin, jota hän rakasteli kaikissa Kamasutran asennoissa minun katkerasti kaipaamallani hellyydellä ja intohimolla. Ihoni muisti hänet kaikkein pisimpään. Kirosin kaikki kauniit muistot, joita olin niin huolettomasti luonut astuttuani yli ystävyyden Playboysissa. Mutta en olisi pysynyt härkänarussakaan, kun välittämättä tulevasta kärsimyksestä syöksyin nautinnon lyhyisiin hetkiin, joiden muistoja jouduin vuosikausia kiskomaan itsestäni yksitellen irti. Milloin saapuisivat ne kauniit muistot, joita hän minulle jäähyväiskirjeessään toivoi? Milloin pystyisin nostamaan kaulalleni sydämeni punaisesta lippaasta helmiketjun niin, ettei se olisi  orjantappurakruunu, joka saisi veren vuotamaan minusta? Jonathanille minun pitäisi pystyä jonain päivänä kertomaan levollinen tarina ihanasta isästä, jonka kanssa nukahdimme makuupusseissa pitäen toisiamme kädestä ja silmämme viestivät kesätuulen, tuttuuden ja helppouden.

Gillesin äiti oli sanonut jo aikaa sitten, että purkaisimme pois Gillesille rakentamamme mausoleumin ja alkaisimme taas elää. Ennen kuin sydämeni asettuisi Montmartrelle lopullisesti minun oli tehtävä yksi asia. Kysyin Ilonalta kirjeessä Orin kuulumisia. Orilla oli vuoden vanha tyttö. Elämä oli jatkunut Orenimilla. Orin ja minun aika ei koittaisi koskaan eikä minusta tulisi kibbutsnikia. Olin onnellinen, että Ori ei jakanut vanhojenpoikien kohtaloa ja joutunut epätoivoisesti jahtaamaan volu tyttöjä, vaan oli saanut perheen. 

 

Kenkurun ja Ursulan Australiaan asettumisen jälkeen sain heiltä kirjeen. Sain valokuvan, jonka Kenkuru kuvasi minusta kananpoikien kanssa lähtöpäivänäni kana talossa. He halusivat kuulla, miten asiat sujuivat maapallon toisella puolella. He kaipasivat rakkaita ystäviään merten takana ja pyysivät, etten unohtaisi heitä, koska me tapaisimme vielä jonain päivänä. Kirjoitin heille, mutta vaikka varmastikin jäimme ikuisesti toistemme sydämiin, elämä vei meidät virrassaan ja yhteydenpito jäi. Jonathan, Cafe Emmanuella ja Pariisi täyttivät mieleni. Kun sitten aikanaan Internet ja Facebookin volu ryhmät tulivat, aloin ajatella ja kaivata heitä. En kuitenkaan enää löytänyt heitä.