88 Via Dolorosa

 

Gilles piti lupauksensa. Hän tuotti minulle lopulta tuskaa ja vei minut kadun varjoiselle puolelle. Ensin hän oli antanut minulle vapauden ja siivet selkään ja nyt hän kahlitsi minut epätoivoon. Olin ollut niin volu, niin vapaaehtoinen maistelemaan kaikkia elämyksiä Jezreelin laakson malariasoiden kautta.

Kuka hän oikeasti oli? Oliko mikään hänessä totta? Ja olinko minä just niin naiivi kuin miltä näytin? Ajatteliko hän minusta pohjimmiltaan, että olin vain tyhmä blondi? Vai oliko hän suojellut minua? Oliko hänen ainutlaatuisuutensa vain huumetta? Oliko hän huumannut minut kuukausiksi kuvittelemaan olevani jossain hiton Edenin puutarhassa, vaikka oikeasti olin Finlandia huset hökkelissä? Tunsinko häntä koskaan vai näinkö vain kangastuksen? Estikö kielimuuri minua oikeasti tuntemasta häntä? Sanoiko hän sanat, jotka olin kuulevinani? Oliko hän sukulaissielu, joka puhui samaa kieltä, sitä ainoaa äidinkieltä, joka ihmisellä oli, joka ei riippunut kansallisuudesta? Voiko ihmisen tuntea tuntematta hänen menneisyyttään ja kasvuympäristöään? Mitä yhteiset hetkemme merkitsivät hänelle? Oliko sydämeni erehtynyt? Mitä hän tunsi minua kohtaan? Mitä minä tunsin häntä kohtaan? Oliko tämä vihaa vai rakkautta? Aloin epäillä reissumieheni rakkautta, vetää lokaan kohtaamisemme. Rakastiko hän minua? Oliko hän käyttänyt hyväkseen tynnyrissä kasvanutta tyttöä? Ristiinnaulitsin hänet kymmenen kertaa, mutta joka kerta se olin minä, joka vuoti verta.

Kaikkein tärkein kysymys kuitenkin oli, missä Gilles oli. Ilman sijaa majatalossa? Oliko hän kunnossa? Oliko hän luovuttanut, kun oli jättänyt kitaransa? Makasiko hän jossain Jerun huumeluolassa? Oliko hän ylittänyt jo Egyptin rajan, ehkä tavoittanut Martinin ja Jackin matkalla Afrikkaan? Vai oliko hän noussut Haifan satamasta kreikkalaiseen laivaan ja huumaantuneena seireenin laulusta jäänyt jollekin Kreikan saarelle, paimensi siellä lampaita ja oli jo unohtanut minut? Näkisinkö katupoikaa varjoisilta kujilta enää koskaan? Hänen oli pakko tulla takaisin. Tahdonvoimani kääntäisi väkisin hänen askeleensa Orenimille ja hänen jalkansa kuljettaisivat hänet vaikka vastoin hänen tahtoaan takaisin Finlandia husetiin, olipa hän Egyptissä tai Kreikan saarella tai Jerun huumeluolassa.

Israelin maaperä poltti jalkojeni alla niin kuin Suomen vuotta aiemmin. Olin lopen uupunut, kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjaan oli kuluttanut tunteeni loppuun. Satun neuvo oli ollut, ettei pitänyt palata ennen kuin oli lopen kyllästynyt Sirkus Orenimiin, iskenyt päänsä tuhat kertaa  Orenimin jokaiseen tammeen. En olisi uskonut, että koskaan saisin tarpeekseni Orenimista, mutta oli pakko myöntää, että aloin olla valmis häipymään ja biologinen kello tikitti kuin aikapommi kohdussani. Kun ElAlin kone nousisi Aasian mantereelta, olisin vapaa kaikesta muusta paitsi itsestäni. Mutta samalla luopuisin Gillesista.

 

Tein lähtöä viikkokausia. Ristiriitaisissa tunnelmissa matkustin  kotipysäkin ja ElAlin toimiston välillä iltapäivisin ja vaihtelin lentopäivää mielenliikkeitteni mukaan. Istuin bussissa ja tuijotin rakasta Ala-Galilean maisemaa sumein silmin, imin sitä itseeni kuin hukkuva happea ja itkin sen kauneutta. Sekoittivatko raskaushormonitkin päätäni? Virkailija Leahin tekohymy hyytyi aina, kun astuin kadulta hyvin ilmastoituun toimistoon. Hän ei kuitenkaan enää puhissut toiselle virkailijalle ihan hepreaa, vaan he molemmat loivat minuun rohkaisevia katseita ja puhuivat vain englantia. Täällä tyttöjen välinen solidaarisuus kantoi yli kansallisuusrajojen. Ursula ei enää ottanut lähtöilmoituksiani vakavasti, vaan väitti, että jäisin Sirkus Orenimille senkin jälkeen, kun hän lähtisi. 

Näin painajaisunen. Olin jo Suomessa. Kerroin unesta, jossa kana talossa oli skorpioni, ja mainitsin Orin. Vahva ikävä herätti minut. Kun avasin silmät, Finlandia husetin katto oli maailman suloisin näky. Luojan kiitos, olin edelleen kibbutsilla. Uni toi viestin sisimmästäni, en ollut valmis lähtemään. Kirjoitin kuitenkin aerogrammin kotiin kahden kuukauden tauon jälkeen ja ilmoitin, että voin paksusti. En kuitenkaan kertonut, kuinka paksusti. Että Nasaretin ihme oli tapahtunut jälleen.

Kirjoitin runon: Minä tilasin aina kysymättä hintaa. 
Kumpi loppuu ensin: aika vai tiskipinon pohja?