85 Mikään mistä jää muisto ei ole turhaa

 

Kaikki oli vihdoin hyvin. Gilles soitti minulle kitaraa niin kuin ennenkin ja sain maata hänen jalkojaan vasten. Hän kertoi rakastavansa minua kaiken jälkeen. Hän nukkui vieressäni ja ojensin käteni häntä kohti. Oli sopiva hetki kertoa.
- Sinusta tulee isä.

Hän meni onnesta sanattomaksi, hän ei vastannut heti mitään. Mutta käteni ei tavoittanut häntä. Avasin silmät. Hän ei ollut parisängyssämme eikä enää ollut yö. Oli jo valoisaa ja olin yksin. Yritin muistaa, oliko työpäivä vai ei, mutta minulla ei ollut harmainta aavistusta. Oli pakko päästä vessaan. Kun pesin käsiäni, näin kasvoni. Hiuksissani oli verta. Otsassani oli laastari ja poskessani valtava mustelma. Oliko minut pahoinpidelty? Pahoinpitelyäkin minun piti vältellä tällä reissulla, mutta tässä sitä nyt oltiin. Muistinmenetyksestäkin ilmeisesti kärsin, koska en muistanut yhtään, miten tähän oli tultu. Onneksi olin turvassa kotona Finlandia husetissa.

Kun havahduin seuraavan kerran, Ursula ja Kenkuru olivat huoneessa.
- Voi Maria, he sanoivat ensi sanoikseen.
- Ma kara, mitä on tapahtunut? Miksi kaikki ovat niin huolissaan? Eyfo Gilles, missä hän on?
- Oivavoi, voivoi, sinä et muista.
He selittivät ja vähitellen ymmärsin. Olin ottanut jotain. No en todellakaan ollut ottanut. Niin he olivat epäilleetkin. Että olin saanut tietämättäni jotain.

Ursula ja Kenkuru näyttivät niin murheellisilta, että aloin todella pelätä pahinta.
- Eyfo Gilles, kysyin taas.
He näyttivät entistäkin murheellisemmilta. He vilkaisivat toisiaan eikä kumpikaan sanonut sitä. Ei heidän tarvinnutkaan. Minä tiesin jo. Kenkuru tuli parisänkyyn ja piteli minua. Hän oli sanonut minulle kerran, että oli hyvä, että hänellä oli sellainen ystävä kuin minä. Nyt oli hyvä, että minulla oli sellainen ystävä kuin hän. Hän kävikin siitä eteenpäin halailemassa minua ja antamassa suukon poskelle.
- Lo. Lo lo. Lo lo lo lo lo!

Kun katselin ympärilleni Kenkurun käsivarren yli, näin, että Gillesin reppu ei ollut enää vaatekaapin päällä. Hänen takkinsa ei roikkunut oven koukussa.

 

Vähitellen aivoni suostuivat muodostamaan kuvaa siitä, mitä Ursula ja Kenkuru kertoivat. Pääni oli saanut monenlaista iskua. Olin saanut ilmeisesti tyrmäystippoja ja huumaantuneena kaatuessani lyönyt otsani Galin sänkyyn. Gilles oli raahannut minut parisänkyymme ja hakenut sairaanhoitajan katsomaan minua. Haava oli näyttänyt pahalta ja vuotanut paljon verta. Sairaanhoitaja oli kutsunut house fatherin paikalle, koska olin ihan sekaisin. Gilles oli myöntänyt house fatherille, että hän käytti huumeita. House father oli käskenyt Gillesin lähteä heti. 

- Onko Gilles jättänyt minut, kysyin avuttoman kysymyksen, josta tuli painajaiseni.

Nyt kun hän oli mennyt, ei ollut mitään väliä sillä, mitä hän oli tehnyt tai mitä hän oli. Halusin vain hänet takaisin.

- Hänen on täytynyt jättää viesti, mistä löydän hänet.
- Pöydällä on viesti, Ursula sanoi ja ojensi sen minulle.

Gilles oli piirrellyt lokkeja paperille ja kirjoittanut: Maan Tytär, olen pahoillani viime viikoista. En todellakaan ansainnut, että pysyit kanssani loppuun asti. Nyt tiedät, mikä minut repi hajalle. Minun on jatkettava matkaa. Mikään, mistä jää muisto, ei ole turhaa, muista se. Toivon, että jonain päivänä muistosi on hyvä. Rakkaudella, Tuulen Poika.

Gilles hyvästeli minut suomalaisen runoilija Eeva Kilpi runolla, jonka olin hänelle kerran kääntänyt. En tiennyt sen edes jääneen hänelle mieleen. Olin kertonut hänelle unieni Tuulen Pojasta ja Maan Tyttärestä. Olin ajatellut, että hän piti juttujani romanttisena tyttö hömppänä, mutta kirje kertoi, että hän oli jakanut sielunmaailmani, että hän oli sielunkumppanini. Jäähyväiskirjeessä oli maailmamme henki. Kirje satutti, kirjeessä lentelevät Jonathan Seagulls satuttivat, runo satutti. Hän oli ollut se oikea, mutta nyt, kun vihdoin tiesin hänen salaisuutensa, hän oli ollut myös niin väärä. Hän oli muurin väärällä puolella. Tämä kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo miljoonia vuosia sitten. Olin kohdannut pojan, joka tonki syvässä pohjamudassa Jezreelin laakson pohjassa. 

Mutta viestissä ei ollut tietoa, mistä Gillesin löytäisin.

Gilles oli jättänyt jälkeensä monta muutakin viestiä. Kitara oli parisängyllä. Lo lo lo! Juoksin kitaran kanssa pihatielle ja huusin hänen peräänsä: - Gilles, you bastard! Eyfo ata, missä sinä olet? Kitara! Lo lo lo!
Nyt huolestuin todella. Hän voisi pystyä elämään ilman minua, mutta ei ilman kitaraa. Kitara parisängyllä oli pahaenteinen viesti, kuin hän olisi luovuttanut. Kunpa hän tulisi. Vaikka hän ei hakisi minua, hänen pitäisi hakisi kitaran. Antaisin hänen häipyä uudelleen, kun vaan hän hakisi kitaran ja tietäisin, että hän oli kunnossa. Kitara oli ollut parisängyllä. Se ei ollut jäänyt vahingossa, hän oli nähnyt sen pakatessaan rinkkansa.

Huoneemme ikkuna oli lyöty rikki. Tuoli makasi ulkona monen metrin päässä. Gilles oli ollut raivoissaan. Siitäkö, että olin vienyt shekelit? Rahapussini oli tyhjennetty, mutta loput shekelit olivat edelleen housujeni taskussa, hän ei ollut löytänyt niitä. Hän oli vienyt ne vaatteeni, jotka hänelle sopivat, ja Taunon tapaan lähes täysi Revlon flex shampooni oli taas häipynyt. Minut oli ryöstettykin nyt kahdesti. Vanhempien varoituslitania näytti vääjäämättä kohta kohdalta toteutuvan ja muistutin yhä vähemmän Neitsyt Mariaa ja pyhiinvaellusnunnaa. Olisin ollut tosi pulassa, jos passini ja lentolippuni eivät olisi olleet tallessa house motherin selän takana. 

Katseeni osui seinähyllyn. Gilles oli vienyt Kamasutran. Se oli hänen, mutta olin raivoissani mustasukkaisuudesta. Hän leikkisi samat lemmenleikit joskus jonkun toisen kanssa. Hän leikkisi ne, vaikka olisi minulle kirjan jättänyt. Hän oli hylännyt hyllylle myös Jonathan Seagull. Se istui hyllyllä surullisena siivet sidottuina lentämättä, nokka sidottuna, laulamatta, yhtä avuttomana kuin minä. Minut Gilles oli hylännyt parisänkyymme. Jokainen hänen valintansa löi minua kuin harkittu kuolinisku, joita hän löi surmatessaan rakkauttamme. Hän teki harkitun murhan. Hän oli minun murhaajani. Edes murhaamiselta en välttynyt vanhempien varoitusten litaniassa.

Nyt vasta tajusin Gillesin viimeisen kuiskauksen korvanlehdelläni. I love you but leave you. Lauseen loppu oli tuskaa, olisin voinut tarrautua häneen enkä päästää irti, jos olisin sen silloin ymmärtänyt. Hän rakasti minua, mutta nyt rakkautemme oli enää vain muisto, kuolleita hetkiä, kipua tuottava menneisyys.  

 

Kirjoitin: Muisto sinusta on kaunis ja minä olen hiton kiitollinen. 
Mutta mitä minä teen muistolla tänä yönä. Vain tuuli hyväilee korvanlehteä.