16 Uskoutumisia

Maanantai-iltana kello kahdeksalta menin katsomaan Jordanin ruskeita silmiä chadar ochelissa. Siellä oli iso valkokangas, filmikone ja muutamia kymmeniä tuoleja valkokankaan edessä. Chadar ochel oli myös elokuvateatteri. Jordan odotti minua. Elokuva oli espanjalainen musikaali, joka oli dubattu hepreaksi. Kielimuuri oli nyt kaksinkertainen joten elokuvat eivät olisi maanantai-iltojen harrastukseni. En nähnyt elokuvaa, sillä Jordanin kieli työntyi suuhuni niin, että hädin tuskin pystyin hengittämään, saati puhumaan ja hänen kätensä tutustuivat minuun nopeasti.

- Haluan tehdä sinulle näin, Jordan kuiskasi.

Parikymmentä hapanta kibbutsnikia kääntyi katsomaan.

Jordan retuutti minut käsivarresta chadar ochelin keittiöön. Kattilat kolisivat ja lasit kilisivät, mutta sopraanon ääni oli kimeä ja korkea. Upottaessani sormeni Jordanin mustiin hiuksiin työnsin samalla Arton kauemmaksi itsestäni.

Palattuani Finlandia husetiin kerroin Ilonalle treffeistäni kibbutsin komeimman pojan kanssa. Ilonakin oli huomannut Jordanin satojen joukossa, hän oli niin makea.

- Teillä blondeilla on aina hauskempaa. Mutta muistathan, että Suomi on sekaisin AIDS:sta, Ilona varoitteli. – Oletko muuten huomannut sen toisen pojan, joka on Jordanin kanssa astianpesussa?

- Häpeäkseni täytyy myöntää, että en huomannut mitään muuta kuin Jordanin. Jalkani menivät lötköksi ja olisin voinut vajota lattialle.

- Se toinen on se poika, joka näytti tosi onnettomalta partynuotiolla, juoksi pois eikä tullut ollenkaan Playboysiin.

- Voi ei, kaikki näkevät vain Jordanin eikä ketään muuta. Mennään juttelemaan sille pojalle, kun näemme hänet seuraavan kerran, ehdotin hieman häpeissäni.

                             Hämärtyessä chadar ochelin aukio

Ilona kirjoitti kirjettä DI:lle armeijaan ja minä keitin keittiössä meille teetä.

- Kuinka pitkäksi ajaksi aiot jäädä tänne, kysyin.

- Ainakin sen aikaa, kun DI on armeijassa, Ilona kertoi.

- Kiva, että olet täällä pitkään, jos minäkin olen puoli vuotta niin kuin olen ajatellut. Uskotko, että pystyt olemaan niin kauan erossa hänestä, kysyin.

- Tilanne on hankala. Oikeastaan pakenin tänne ongelmia.

En ollut siis ainut, joka oli karkumatkalla.

- Opinnäytetyön tiedonkeruu oli hyvä tekosyy lähteä Suomesta, vaikka aion kyllä sen myös tehdä, Ilona jatkoi. - DI petti minua opiskelijabileissä. Pakkasin tavarani. Kibbutsi on niin täynnä viettelyksiä, että täällä pääni kyllä selviää.

- Tuo kuulostaa kyllä viisaalta. Sinulla on varmaan ollut rankkaa. Olen pahoillani.

- On kyllä. Entä sinun rakkaussurusi?

- Minun suhteeni oli suuri salaisuus, mutta kai siitä täällä kaukana voin jälkikäteen puhua. Arto oli suomen opettajani lukiossa. Hän julkaisi romaanin, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla. Suomen kieli oli lempiaineeni, olen lapsesta asti kirjoittanut runoja. Juttein runoista ja kirjoittamisesta hänen kanssaan tuntien jälkeen. Arto on vasta kolmikymppinen. Luin hänen kirjansa ja ihastuin siihen ja häneen silmittömästi. Tiesin aina, että haluan taiteilijamiehen. Hän oli tosi romanttinen ja vähitellen siitä syntyi suhde hänen luokkansa perävarastossa. Sen piti olla salaisuus, koska olin alaikäinen. Mutta hän ei kertonut minulle, että sen piti olla salaisuus myös siksi, että hänellä on vaimo ja lapsi. En tiennyt perheestä ennen kuin olin rakastunut häneen tajuttomasti ja odotin, milloin hän kihlaa minut. Hän ei halunnut luopua kenestäkään, ei perheestään eikä minusta. Aloin voida huonosti ja minun oli päästävä pois. Pakenin vaan suin päin enkä ottanut yhtään selvää, mitä täällä on edessä. Torakat, kamalat ruoat, terroristit ja sinappikaasuiskut.

- Sinun opettajasi! Sus siunatkoon! Ei ole sinullakaan helppoa ollut. Sehän on rikos. Teitkö rikosilmoituksen?

- Ei totisesti ollut helppoa. Olisin varmaan tullut hulluksi, ellen olisi lähtenyt karkuun. Tiedän, että suhde oppilaaseen on rikos, mutta en halunnut ajatella sitä rikoksena, koska olin siinä täysillä mukana, älyttömän rakastunut. Sen opin, että ei koskaan enää kolmiodraamaa. Nyt tuntuu jo hieman helpommalta. Välimeri on turvallisen pitkä uintimatka Arton ja minun välissä ja Jordan muistuttaa minua siitä, että Arto ei ole ainoa mies maailmassa.

Ongelmat olivat siis meidän molempien lähdön taustalla.

 

- Pakenevatkohan kaikki volut tänne jotain niin kuin me kaksi, mietin. - Tiedätkö, sinä olet ensimmäinen ihminen, jolle olen voinut avoimesti kertoa Artosta. En voinut kertoa edes ystävilleni, kaikki piti niin salata. Artosta tuli lopulta niin hermoheikko, että hän kiipeili seinälle, kun jokin rasahti.

- Kiitos myös sinulle. En minäkään juuri kenellekään halunnut Suomessa kertoa. On helpompi avautua ihan ventovieraalle.

- Kiva, kun meistä tuli kämppiksiä. Mutta hei, lattialla vilisee kamalia ötököitä. Minä pelkään niitä, sanoin.

- Oven alla on rako. Meillä on jatkuvat avoimet ovet hyönteisille.

Ja niin ötökät alkoivat kiipeillä sängynjalkaa pitkin uniini.

15 Maagisia naisia

 

Chadar ochelin ilmoitustaulun työlistalta luimme, että house father määräsi minut ja Ilonan työskentelemään tehtaassa. Kaisa meni house motherin pesulaan ja Satu poolille. Työpaikat olivat aika pysyviä, mutta kun tuli jonkin hedelmän sadonkorjuuaika hedelmätarhassa, volut lähtivät pellolle.


Oli kiva aloittaa vapaaehtoistyöura yhdessä kämppikseni Ilonan kanssa. Tykkäsin hänestä kovasti. Kaisa oli aiemmallakin kibbutsilla ollut töissä pesulassa, joten hän oli arvannut päätyvänsä sinne myös Orenimilla. Satu sai unelmatyön. Hän sukelteli päivät pitkät poolin pohjasta pois tammenlehtiä ja pesi laatoitukset hohtavanvalkoisiksi.

Aamulla kello kuudelta alkoi työ toisella kibbutsin tehtaista. Yli 30 asteen helteessä arvostin sisätyötä hyvin ilmastoidussa tehtaassa. Tehdas ei ollut mielikuvani mukainen. Istuimme tavallisessa huoneessa  pöydän äärellä. Työkin oli yhteisöllistä. Kibbutsnikit istuivat yhdessä, korahtelivat hepreaa ja tekivät samalla töitä. Tyylikkäästi ilmaistuna viimeistelimme ilmailutuotteita, mutta käytännössä kipeytyvin sormin tungimme lentokoneen pikkuruisia metalliosia metallitelineen puristimien väleihin. Täysi teline upotettiin kuumaan väri- ja pinnoitusaineeseen, josta jäähtyneet osat irrotettiin yhä lisää kipeytyvin sormin. Viimeistely tarkoitti myös pinnoitettujen osien hiomista sileiksi. Mielikuvani tylsästä tehdastyöstä toteutui, vaikkei täällä liukuhihnaa ollutkaan. Tämä työ ei toisi kibbutsitoimisto Finkivin lupaamia kibbutsielämyksiä tai elämään tarkoitusta. Elämykset täytyi löytää jostain muualta tai saada itse ne tapahtumaan.


Kibbutsnikit tekivät samaa näperrys- ja hiomistyötä kuin volut. He olivat hyvin ystävällisiä ja avuliaita. Opin heti ensimmäisenä päivänä, että ei auttanut kieltäytyä, kun vanha mies tarjosi tuolia. Kibbutsnikit osoittivat arvostavansa sitä, että olimme tulleet kaukaa tekemään työtä heidän kanssaan ja meidän täytyy olla liikuttavan nuoria näiden äärimmäistä julmuutta holokaustissa kokeneiden vanhojen juutalaisten silmissä. Toki minä en ollut juuri ajatellut työtä, jota täällä tekisin.

Huomasin, että volujen ohella vain kibbutsnikmiehet olivat pukeutuneet kibbutsiunivormuun, yhteisiin sinisiin työvaatteisiin. Useimmat kibbutsniknaiset  pitivät töissä omia vaatteita, T-paitoja ja farkkuja, vanhemmat naiset hihattomia mekkoja. Yhteisöllisyys ei ollut täydellistä kaikilta osin. Katseeni kierrellessä uusia eksoottisia kasvoja ikkunapöydästä minulle nyökkäsi rastapäinen nuori kibbutsnikmies, joka oli soittanut kitaraa nuotion äärellä tervetulopartyissamme. Tunnistin ensimmäiset tutut kasvot.

Tehtaassa kibbutsnik Amir opetti työt voluille. Arvioin hänen olevan lähes keski-ikäinen. Oli vaikeaa arvioida tummien vahvapiirteisten israelilaisten ikää. Ajan saatossa huomasin arvioivani heidät vanhemmiksi kuin he olivat. Nyt oli tilaisuuteni tehdä tylsästä tehdastyöstäkin Finkivin lupaama elämys. En voinut vain hioa lentokoneen osia ja odottaa kohtalon antavan kibbutsielämyksiä, vaan päätin itse aktiivisesti tutustua ensimmäiseen kibbutsnikiin. Olin päättänyt maistaa kaikkea eteen tulevaa, tutustua vieraisiin kulttuureihin ja paikallisiin ihmisiin, oppia kieliä enkä olla vain suomineitojen kanssa.


Amir halusi tietää, viihdyinkö kibbutsilla. Kahden päivän kokemuksella vastasin viihtyväni, mutta pääni oli kaaoottinen kaikesta uudesta ja erilaisesta. Suurin yllätys oli kielimuurin massiivisuus. Oli raskasta puhua ja yrittää ymmärtää englantia aamusta iltaan eikä edes englannilla aina pärjännyt hepreankielisessä maailmassa. Kaikki kirjoitettu ympärillä oli hepreaa ja jopa heprean kirjaimetkin olivat vieraita latinalaisia kirjaimia käyttävälle suomalaiselle. Kibbutsi oli rakennettu kibbutsnikeille eikä englantia puhuville voluille. Siellä täällä oli kylttejä, joiden viestiä oli tehostettu monin huutomerkein ja punaisella värillä, mutta en ymmärtänyt niiden varoituksia. Elite-vodkan haihduttua aivoistani kielimuuri oli uudelleen kohonnut. Juuri nyt Amir yritti selittää jotain ruoka-aineesta nimeltä ani, mutta en yhtään tajunnut, mikä ani oli. Hän yritti ääntää sanaa selvästi, selittää ja vasta sokerivinkistä hoksasin, että se oli hani, hunaja. Hepreaa puhuva jätti ääntämättä h-kirjaimen sanan alussa. Vaikka artikuloin honeyn hänelle hyvin selvästi, ei hän onnistunut h-kirjainta ääntämään millään sanan alkuun. Nauroimme Ilonan kanssa Amirin heprean korahtavalle ch-äänteelle, se kuulosti rään kurkusta irrottamiselta. Hän puolestaan kuuli suomen auringonlasku-sanassa vain r-kirjaimen. 


Amir lupasi, että voisin kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua.
- Haluaisin olla sydänystäväsi kibbutsilla, Amir vakuutteli ja sanojen vakuudeksi puristi polveani pöydän alla.

Kylläpä sydänystävä löytyi täällä helposti, ajattelin. Ihmiset olivat eri tavalla ystävällisiä, avuliaita ja avoimia kuin Suomessa. Jostain syystä kuitenkaan kibbutsniknaiset eivät ottaneet minuun kontaktia, eivät vilkaisseetkaan sinä tai myöhempinäkään päivinä. Ehkä he olivat kateellisia, olisivat itse halunneet nauttia Amirin huomiosta.


Amir halusi tietää, miksi olin tullut kibbutsille.
- Opiskelemaan elämää, vastasin.
Hän oli niin mieltynyt vastaukseeni. Hän tarjoutui tällä kertaa opettajaksi elämäni opintomatkalle, hän oli monitaitoinen mies ja puristeli taas polveani pöydän alla.
- Onko kukaan kertonut sinulle, että olet maaginen nainen?
Oliko tämä heprealainen iskurepliikki? Ei, kukaan ei ollut kertonut aiemmin. Minun pitäisi katsoa peilistä, miltä näytti maaginen nainen. Arto oli sanonut minua ihmeelliseksi muttei sentään maagiseksi. Suomalaiset miehet olivat pidättyväisempiä ja hitaampia kuin Amir. Opettajista aioin kyllä pysyä erossa kibbutsillakin, mutta sydänystäväksi ottaisin jonkun mielellään.

Kun maa oli alkanut polttaa jalkojeni alla Suomessa, päähäni oli pälkähtänyt ajatus, palaisinko Suomeen pysyvästi enää koskaan. Nyt ajatus jäädä Orenimille tuntui realistiselta mahdollisuudelta. Minun tarvitsisi vain vastata kyllä Amirille. Hääkutsu Postimiehen postista Suomeen olisi pommi kotiväelle. Mutta petolliselle Artolle se olisi ihan oikein. Toki en häntä kibbutsihäihini kutsuisi, mutta hänen oli hyvä tietää, että etelän mailla joku halusi viedä Marian vihille kunniallisesti. Arto ei enää määrännyt, jättänyt kahta surkeaa vaihtoehtoa valittavakseni.


Vaikka Amirin imartelu teki hyvää itsetunnolleni, oli helpotus, kun hän välillä meni toiseen pöytään ja saatoimme Ilonan kanssa puhua taas salakieltämme, suomea. Meillä oli oma pieni suomalainen yhteisö yhteisön keskellä. 
- Toivottavasti nämä eivät ole hävittäjän osia, minulle tuli mieleen.
Pudotin käsistäni hiomani osan. Ajattelimme tekevämme työtä Jumalan valitun kansan hyväksi, mutta olimmeko painamassa sormenjälkemme Israelin sotahistoriaan? Oliko juutalaisvaltion itsenäisyyden takana volujen kipeät sormet? Kysyimme Amirilta, millaisiin lentokoneisiin osat menivät, mutta hän vastasi vältellen, että mistäs sitä voisi tietää.



Kibbutsnikit itse tekivät pitempää työpäivää kuin volut tai aloittivat aamulla jo kello neljältä. Kibbutsiaatteen mukaan jokainen jäsen antoi, mitä pystyi, ja sai, mitä tarvitsi. Se oli kaunis periaate. Kaikki tekivät työtä, myös vanhukset keveitä hommia tehtaissa, chadar ochelissa, puutarhassa ja ompelimossa. Työtä tehtiin yhdessä ja tunnelma oli leppoisa. 


Orenimin volut olivat voittajia arpajaisissa. Kibbutsin arvoihin ei sopinut riisto, joten volut tekivät työtä vain 6 tuntia päivässä. Orenim halusi volujen olevan iloisia ja tyytyväisiä. Myöhemmin ympäri Israelia liikkuessani juttelin muiden volujen kanssa. Joillain kibbutseilla volujen työpäivä oli jopa 8.5 tuntia pitkä. He olivat surullisia kuullessaan Orenimin lyhyistä työpäivistä. 

Kibbutsikokemukset olivat erilaisia eri kibbutseilla. Kibbutsi saattoi sijaita lähellä maan rajoja, joilla oli levotonta, alueita vallattiin ja liitettiin. Kibbutsi saattoi sijaita lähellä rantaa tai Jerusalemia tai keskellä ei mitään. Golanilla oli talvella kylmää ja Negevin autiomaassa kesällä kuuma. Kibbutsien varakkuus vaihteli ja vaikutti volujen oloihin. Volujen kohtelu vaihteli. Jotkin maataloustyöt olivat fyysisesti raskaita ja kesäkuukausina oli kuuma. Orenimilla työ oli kevyttä, jaksoimme bilettää monena iltana viikossa eikä kukaan volu lähtenyt nopeasti pois, vaan kaikki viipyivät kuukausia.

Työpäivä alkoi useimmilla työpaikoilla kuudelta, joten se loppui jo puoliltapäivin klo 12.30. Se taukosi puolen tunnin aamiaisajan verran, jolloin kipaisimme lyhyen mutta uuvuttavan helteisen matkan chadar ochelille. Työpäivän päätteeksi söimme lounaan. Jälkiruoaksi nautimme poolin rantatuoleissa etelänlomasta ja hauiksiaan esittelevistä adoniksista pikkupöksyissään. Myöhäisen iltapäivän nukuimme siestaa. Illalla kuljimme valmiille päivälliselle ja usein partyihin. Miksipä emme olisi olleet iloisia ja tyytyväisiä? Volun elämä paljastui juhlaksi työpäivän jälkeen. En ollut tehnyt väärää ratkaisua tänne tullessani. 


Eräänä päivänä Amir houkutteli maagista naista juomaan viiniä illalla kanssaan. Viini oli täällä lähes ilmaista. Pullo maksoi vain puoli shekeliä eli viikon taskuraha olisi riittänyt 19 viinipulloon. Viinin vuoksi ei siis Amirin luokse tarvinnut mennä. Menin, koska halusin maistella kaikkia Finkivin elämyksiä, nähdä kibbutsnik koti. Kibbutsin naisilta kutsuja ei ilmeisesti kannattanut odotella. En ollut kuitenkaan niin helppo saalis, että olisin mennyt yksin. Kaisa suostui tulemaan mukaan. Amirilla oli pieni asunto. Huoneen yhdessä kulmassa oli minikeittiö ja toisessa alkovi sängylle. Hän istahti sohvalle Kaisan ja minun väliin, muita istuimia ei ollut, ja tarjoili viiniä. Televisio molotti hepreankielisiä uutisia, jossain oli pommi räjähtänyt. Amir suuntautui aluksi minuun, mutta pian huomasin hänen hilautuvan enemmänkin Kaisan suuntaan. Ennen pitkää kuulin hänen tiedustelevan Kaisalta, tiesikö tämä olevansa maaginen nainen. 

14 Neitseellisiä sikiämisiä

 

Pesulassa tapasimme house motherimme, joka oli pesulan johtaja. Hän laittoi passit, lentoliput, matkasekit ja Israelin shekelimme turvasäilöön. Saimme kerran viikossa tiettyyn kellonaikaan tulla niitä hakemaan. Matka-asiakirjat olisivat varmassa tallessa, kun olisi kotiinpaluun aika. Finlandia huset oli niin heikko rakennelma, ettei se ollut niille turvallinen paikka. 

Kibbutsin periaatteen mukaan me volut annoimme kibbutsille, mitä pystyimme eli  vapaaehtoistyötä ja kibbutsi antoi puolestaan meille kaiken, mitä ihminen tarvitsi. Saimme huoneen viehättävässä Finlandia husetissa, ruoan, jota toivottavasti oppisin syömään, taskurahaa, retkiä ja voisimme osallistua kibbutsin tapahtumiin ja vuotuisjuhliin. Saimme ensimmäisen viikon taskurahan, 9.5 shekelin arvoisen palkkakupongin. Sitä ei kuitenkaan voinut mennä tuhlaamaan Haifaan, vaan sitä pystyi käyttämään vain kibbutsin kaupassa. Volut saivat tehdä ostoksia vain Lilalossa, joka oli yksi kibbutsin kolmesta kaupasta. Palkkakupongin lisäksi saimme viikottain myös seitsemän askia halvinta Noblesse-tupakkaa. Ihmiset polttivat tupakkaa kaikkialla Israelissa, selvästi enemmän kuin Suomessa.

House mother antoi meille työvaatteet. Harmaa T-paita, tummansininen lyhythihainen paitapusero, harmaat valuvat sukat ja tummansiniset shortsit. Kun sovitin vaatteita, näin itseni. Peilistä minua katsoi kommunisti ja sosialistinen aatehan kibbutsiliikkeen takana oli.

Yhteisössä työvaatteetkin olivat yhteisiä. Joku kibbutsnik tai volu oli pukeutunut viime viikolla näihin vaatteisiin ja kun olisin käyttänyt niitä viikon, palauttaisin ne pesulaan house motherin joukkion pestäväksi. Ensi viikolla joku Shmulik tai Nurit tai Ezekiel tai Hava tai Zvi käyttäisi niitä. Työvaatteiden ohella saimme kerran viikossa viedä  vuodevaatteet, puserot, housut ja pyyhkeet pesulaan ja hakea ne puhtaana takaisin. Vain pikkupyykin pesimme itse käsin pesulan ulkoseinustan isoissa vesialtaissa.

- Katsokaa tarkkaan, että ne työvaatteet ovat puhtaita, neuvoi Kaisa.

- Miten niin? Onko sinulla likaiset?

Oli vaikea uskoa, että tästä silitysraudoille tuoksuvasta pesulasta pääsisi ulos mitään epäpuhdasta.

- Eikös neitseellinen sikiäminen tapahtunut viimeksikin näillä nurkilla, Kaisa ilveili.

Totta, Nasaret ei ollut kaukana. Pitäisi olla varovainen. Uskoisiko kukaan  neitseelliseen sikiämiseen nykyaikana? Etenkään vanhempani.

Saimme tuulettimen aseeksi kuumuutta vastaan ja kaasunaamarin vihollista vastaan. House mother sanoi, ettei tarvitse säikähtää, mutta tilanne Libanonin rajalla oli kuumentumassa. Matkaa rajalle oli vain 140 kilometriä. House mother huomasi säikähdyksemme ja selitti, että oli vain arkipäiväinen varotoimi pitää kaasunaamari vaatekaapissa sinappikaasuiskun varalta. Tuijotimme kaasunaamareita kauhistuneina, mutta ne saivat meidät myös nauramaan epäuskosta. Naamari oli tosi hurjan näköinen, se oli vaikea ottaa vakavasti. Aloin myös epäillä, olinko paennut Artoa järkevään paikkaan. Arton kanssa pelaaminen kiinnijäämisen uhallakin tuntui suhteellisen vaarattomalta terroristipoikaystävien ja sinappikaasuiskujen rinnalla. Ehkä minun ei olisi kannattanut paeta minne vaan, vaan olisin voinut ottaa ensin selvää, mihin nyt jouduin. 

Olin luullut, että kibbutsi antaisi kylpypyyhkeen, joten House mother antoi minulle poikkeusluvan ostaa pyyhkeen ompelimon vanhoilta naisilta. Kibbutsilla jokainen teki työtä kykyjensä mukaan, niin myös vanhojen naisten ompelukerho pesulalla. Vanhukset eivät viettäneet täällä yksinäistä vanhuutta omissa asunnoissaan niin kuin moni Suomessa, vaan eläkkeelle jäämisen sijasta puuhastelivat kykyjensä mukaan yhdessä yhteisönsä hyväksi elämänsä loppuun saakka. 

13 Kaskaiden siritystä ja valohelmiketjuja

 

(Otsikko tarkoittaa cricket äänet ja valo pimeydessä)

Kibbutsimatkan välitysfirma Finkiv oli luvannut, että kibbutsi olisi elämys. Siinäpä mainos, joka ei luvannut liikoja.


Päivällisen jälkeen astianpesussa oli kaksi poikaa. Kun lajittelin likaisia astioita tiskikoneen koreihin, katseeni kohtasi maailman komeimman Jordanin. Astianpesussakin tummansinisessä työpuserossa hän oli kuin Hollywood-filmitähti. Hänen sokaisemanaan en edes huomannut toista volupoikaa. Kibbutsin väki samanlaisissa työvaatteissa oli loputon sininen pusero- ja shortsimeri, mutta vaikka Jordanilla oli täsmälleen samanlaiset vaatteet, hän ei siihen mereen piiloutunut. Tämä urosten uros oli amerikanjuutalainen ulpan ja silmäni söivät häntä  jälkiruoaksi. Ulpan tarkoitti volua, joka oli juutalainen ja joka oli tullut Israeliin ja kibbutsille opiskelemaan päivittäin neljä tuntia hepreaa ja tekemään töitä muutaman tunnin. Jordan vahti, etten laittanut tarjottimia ja lautasia sekaisin tiskikoneeseen, kun menin päästäni sekaisin, naulitsi minut ruskeilla silmillään ja iski juttua kibbutsin huvituksista. Jumiuduin tiskikoneeseen ja muut suomineidot häipyivät.

- Tule illalla elokuviin, Jordan ehdotti.

Aivan ehdottomasti tulisin. - Elokuviin?

Ensin minut yllätti, että Orenimilla oli yökerho ja nyt kuulin, että siellä oli myös elokuvateatteri. Cinema-rakennuskaan ei sisältynyt house fatherin kävelykierrokseen. Tai ehkä en ollut ymmärtänyt hänen hepreanmausteista englantiaan.

- Täällä chadar ochelissa klo kahdeksan maanantai-iltaisin, Jordan kertoi.

Kuten pommisuoja numero 11 myös chadar ochel oli monien toimintojen rakennus ja minä yhtäkkiä elokuvafani.


Tavoitin suomineidot polulla matkalla liikuntahallin, gymin, katolle. Nautiskelimme iltaisin verkkaisista kävelyistä kibbutsin poluilla. Oli pimeää mutta edelleen niin lämmintä, että yllämme oli vain pieniä mekkoja tai T-paita ja shortsit. Tällaisia hetkiä yöttömän kesäyön maassa Suomessa ei ollut. Koko kibbutsi oli tunnelmavalaistu valolyhdyin. 

Myös valo asuntojen ikkunoista valaisi pimeyttä. Kurkistelimme kibbutsnikien kotielämää avoimista ikkunoista. Vaikka välissämme oli talon ulkoseinät, olimme niin lähekkäin toisiamme yhteisöelämässä, koska polut kulkivat aivan asuntojen ikkunoiden lähellä. Työnsimme nenämme ruusun ja jasmiinin kukkiin ja vedimme keuhkomme täyteen päivän kuumuudessa paahtuneita vahvoja tuoksuja. Taukoamattomana taustasinfoniana sirisivät crickets, urokset kutsuivat naaraita. Olin menettämässä sydämeni Edenin puutarhalle. Orenimin illat oli ensimmäinen rakkauteni Orenimilla.

Nousimme gymin kattoterassille. Päiväaikaan autoja ja traktoreita vilisevä Jezreelin laakso oli pimeän tullen kadonnut mustaan samettipeitteeseen, jossa siellä täällä oli valopilkkurykelmiä, kyliä, kibbutseja, moshaveja ja teillä yhtenäisiä eteneviä valohelmiketjuja. Iso valaistu alue lännessä oli Karmel-vuoren rinteitä valuva Haifan kaupunki Välimeren rannalla.

- Olisi ihana käydä Haifassa. Minulla on niin ikävä Mikkoa, että pitäkää minut kiireisenä, että muistan hänet vain nukahtaessa, Satu pyysi.

Satusta kahden kuukauden minimiaika kibbutsilla tuntui ikuisuudelta. Ilonakin äityi valittelemaan DI:n ikävää. Minä en viitsinyt Artoa mainita, etten joutuisi kertomaan tarkemmin monimutkaisesta suhteestani.

- Piristykää, komensi Kaisa. - Ei tänne kannata tulla Suomeen ikävöimään, Suomi siellä kyllä pysyy. Teillä on loppuelämä aikaa olla Suomessa kyllästymiseen asti. Lähdemme jonain iltapäivänä ensimmäiselle retkelle lähikaupunkeihin. Valitkaa ensimmäinen kylä tältä tarjottimelta. Kun lähdemme heti työpäivän jälkeen, ehdimme tehdä muutaman tunnin reissun ennen päivällisaikaa.

Kaisa ja Ilona olivat jo katselleet Orenimin ympäristön karttaa.

- Tässä lähellä sijaitsevat Haifa ja Nasaret. Afula, Acco ja Tiberias ovat hieman kauempana, mutta bussit ajavat tiheästi ja sinne ehtii työpäivän jälkeen. Busseilla on helppo ja halpa liikkua ja voimme myös liftata porukalla, Ilona sanoi.

- Voimmeko? Liftaaminen kuului äidin varoituslitaniaa, kerroin.

- Voi, liftaaminen on täällä maan tapa ja ihan tavallista. Voimme hyvin liftata näin isolla porukalla, mutta kenenkään ei tietenkään pidä liftata yksin. Monet kuskit poikkeavat jopa reitiltään ja vievät meidät sinne, minne olemme menossa. Liftaamisella on täällä historialliset juuret, sillä Israelin valtion perustaminen edellytti, että juutalaiset auttavat toisiaan. Siksi kyydin antaminen liftarille on isänmaallinen teko. Muistakaa, että me olemme täällä rakentamassa Israelia heidän rinnallaan.

- Vau, kuulostaa jännittävältä, henkäisin.

Päätin luottaa enemmän kibbutsiystäviini kuin äitiin. Maassa maan tavalla.

12 Jezreelin laakson kautta

  

Onneksi ensimmäisten kibbutsipartyn jälkeinen krapulapäivä oli vielä suomineitojen vapaapäivä. Muuten ensimmäisestä vapaaehtoistyöpäivästä olisi tullut sietämätön. Miten muut volut selvisivät arkipartyjen jälkeen aamukuuteen töihin? Oluen juomisessa saattoi olla järkeä. Kaisa kertoi, että aamuyön viimeiset tanssijat olivat menneet Playboysista suoraan töihin. Jatkossa arkipartyissa kannattaisi ehkä juoda vain viiniä.


Selvisimme chadar ocheliin vasta lounaskattaukseen ja loppuiltapäivän lojuimme huonovointisina poolin allastuoleissa. Keiran ja Manuel houkuttelivat meitä mukaansa Haifaan huuhtoessaan pooliin tiskikoneen höyryt. Tänään emme kuitenkaan vielä selvinneet mukaan ja Israelin kaupungit ja historialliset nähtävyydet jäivät johonkin toiseen päivään. Pojat suosittelivat, että ottaisimme illalla hieman hillitymmin vodkaa, ettei ensimmäinen aamu töissä olisi kovin ankea. Huoli oli turha, ajatuskin vodkasta ällötti. Onneksi tapaisimme house motherin vasta päivällisen jälkeen iltakahdeksalta, mihin mennessä ehtisimme ryhdistäytyä.

Maisema poolille, kanaloille, hedelmätarhaan, Jezreelin laaksoon ja Haifan ja Nasaretin väliselle maantielle. 

- Mitä ovat lasten talot, jotka house father mainitsi, kysyin.

Ilona ja Kaisa kertoivat tietojaan ja kokemuksiaan.

- Kibbutsien lapset eivät asu vanhempiensa kanssa, vaan kun he ovat neljä päivää vanhoja, he asuvat   lasten taloissa toisten kibbutsilasten kanssa lastenhoitajien hoidossa. Se voi tuntua järkyttävältä. Tämä kasvatusjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Lapset ovat tavallaan kibbutsin yhteistä omaisuutta. Kibbutseilla onkin sanonta "minun lapseni ja sinun lapsesi leikkivät meidän lastemme kanssa". Kaikki aikuiset huolehtivat kaikista lapsista. Lapset kasvatetaan ensisijaisesti osaksi yhteisöään ja ikäluokkaansa eikä niinkään perheenjäseniksi. Lapset eivät tällöin myöskään häiritse aikuisten keskinäistä yhteisöä, sillä aikuiset kibbutsnikitkin ovat enemmän osa yhteisöään kuin perhettään.

- Lasten taloissa kussakin huoneessa asuu muutama lapsi, tytöt ja pojat yhdessä. He oppivat tukeutumaan toisiinsa eivätkä niin paljon aikuisiin. Jos he tarvitsevat jotain yöllä, he voivat soittaa hoitajalleen, joka nukkuu omassa asunnossaan. Hoitaja tulee paikalle vain, jos lapset eivät itse selviä tilanteesta. Lapsista kasvavat näin turvautumaan ensisijaisesti omaan lasten yhteisöön. Näin heitä kasvatetaan kibbutsielämään sopiviksi ihmisiksi.


- Tällainen kasvatusjärjestelmä oli aikoinaan tärkeä osa tehdä mahdolliseksi juutalaisten paluu Israeliin. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, jonka tavoite oli toteuttaa Jumalan lupaus juutalaisten omasta maasta. Ihan itse juutalaiset joutuivat Jumalan lupauksen toteuttamaan eli perustamaan juutalaisen valtion. Paikaksi harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa. Ajatelkaa, me voisimme olla nyt Etelä-Amerikassa tai Afrikassa. Palestiinaan he kuitenkin lopulta päätyivät. Lähes sata vuotta sitten juutalaiset alkoivat ostaa maata tältä alueelta ja palata ympäri maailmaa. He tulivat tyhjin käsin eivätkä välttämättä osanneet edes viljellä maata. He tunsivat olonsa turvallisemmaksi yhteisönä ja niinpä he rakensivat maatiloja yhdessä. Kibbutsi on siis sekä sionismia että sosialismia. Degania Aleph oli ensimmäinen kibbutsi ja se perustettiin vuonna 1910. Israelin valtio perustettiin 1948. Holokaustista selvinneitä tänne tuli paljon 1940-luvulla ja heilläkään ei tietenkään ollut omaisuutta. Kun Orenimin perustajat tulivat tänne, tämä paikka oli mäki tammimetsineen ja antiikin Couscousin raunioineen. Ensimmäiset pioneerit asettuivat telttoihin ja alkoivat rakentaa tätä kaikkea. Viimeisen 50 vuoden aikana tänne on rakennettu kaikki nämä rakennukset, puistomainen asuinalue, polut ja kulkuväylät, pellot, hedelmätarhat ja tehtaat. Koko maahan perustettiin yli 270 kibbutsia. Tähän valtavaan rakennustyöhön tarvittiin kaikki kibbutsin jäsenet, myös äidit, jotka veivät lapsensa lasten taloihin hoidettaviksi. Mutta älkää surko, ei perhe ole täälläkään hävinnyt. Vanhemmat tapaavat lapsiaan kesken työpäivää ja iltaisin he ovat yhdessä. Päivälliselle chadar ocheliin he tulevat yhdessä.

Kibbutsin elämäntapa sai minut ja Satun sekä hiljaiseksi että herätti paljon kysymyksiä.

- Jos minä rakastuisin kibbutsin jäseneen ja jäisin tänne, pitäisikö minun antaa lapseni neljän päivän ikäisenä kibbutsin omaisuudeksi ja minä vain kävisin häntä katsomassa, ihmettelin. 

- Niin se menee. Toki sinun kibbutsnikisi kertoisi sinulle, että hän on asunut lapsuutensa lasten talossa ja se on täällä se normaali tapa. Se, mikä on missäkin normaalia, on kulttuurisidonnaista.

- Näiden ihmisten täytyy olla aika erilaisia kuin me, ihmettelimme Satun kanssa.



- Myös osa kibbutsnikeista ajattelee asioista nykyään eri lailla kuin pioneeriaikojen alussa. Yhteisöllisyys ei ole enää yhtä tiukkaa ja on osittain purkautumassa. Monet nykyvanhemmat haluavat asua yhdessä lastensa kanssa ja niinpä asuntoja täytyy suurentaa. Kibbutsien lapsilla on ollut muita enemmän psykiatrisia ongelmia ja niiden epäillään johtuvan kasvatustavasta. Kaikki kibbutsnikit eivät myöskään halua enää illalla syödä kolmatta kertaa yhdessä satojen muiden kanssa hälyisessä chadar ochelissa, vaan he tekevät päivällistä rauhassa omassa keittokomerossaan ja viettävät illan oman perheensä kesken.



- Millaisia heidän asuntonsa ovat?

- Jos ajattelet, miten pieni tämä asuinalue on ja kuitenkin täällä asuu 670 ihmistä, asuntojen täytyy olla tosi pieniä. Useimmat talot ovat myös yksikerroksisia. Lastentalojen ansiosta pariskunnat eivät ole tarvinneet isoa asuntoa, vaan heille riittää yhden huoneen asunto, jossa on alkovi ja keittokomero. Yksinasuvilla on vain yksi huone.

- On hienoa, että te kaksi tiedätte tästä kaikesta. Tämä on todella mielenkiintoista, sanoin ja pakenin altaaseen paahtavaa Aasian aurinkoa. 

Eräänä päivänä polulla vastaani tuli nainen työntäen metallikehikkoista kärryä, agalaa, jossa istui kuusi samankokoista taaperoa. Huikkasin hänelle shalom kuten aina kaikille poluilla kohdatessani. Suomessa olisin epäillyt, että häntä oli siunattu kuutosilla, mutta täällä hän todennäköisemmin työskenteli lastenhoitajana lasten talossa. Maassa maan tavalla.

11 Pommisuoja numero 11

Yhdentoista maissa porukka alkoi puhua yökerhosta. Yökerho? Täällä? House father oli kierroksellaan unohtanut esitellä yökerhonkin, vaikka se olisi ollut volulle kaikkein tärkeintä tietoa. Tai ehkä hän oli kertonut. Kielimuurin takia olin ymmärtänyt vain 10 % hyödyllisestä tiedosta, jota hän kertoi. Olisin voinut lyödä vetoa, että täällä ei ollut sellaista rakennusta, joka voisi olla yökerho. Ja miten yökerhon pitäminen voisi olla taloudellisesta kannattavaa, koska meitähän oli vain kolmisenkymmentä.

Vaelsimme halki kibbutsin metelöivänä joukkona kohti yökerhoa. Kukaan ei muistanut kibbutsnikien ja lasten talojen nukkumisrauhaa. Joku osoitti, että yökerho oli edessämme, mutta ei siinä ollut yökerhoa, vain siniseksi maalattu betonirakennus. Minun päässäni pyörivät edelleen länsimaisen kapitalismin lainalaisuuksien jäänteet eivätkä aivoni olleet vielä päivittyneet kapitalismista sosialismiin.

House father oli toki maininnut, että maan alla ympäri kibbutsia oli 14 pommisuojaa. Juoksumatka turvalliseen paikkaan hätätilanteessa oli kaikkialla lyhyt. Kibbutsin asuinalue oli pieni siihen nähden, että sillä asui 670 ihmistä. Alue oli suorakaiteen muotoinen ja sen halki käveli kapeimmalta kohdalta minuutissa ja leveimmältä kahdessa. Pommisuoja numero 11 oli siis myös yökerho. Kibbutsilla yhdellä rakennuksella saattoi olla monia käyttötarkoituksia. Siksi maan päällä edessämme oli vain pieni betonitönö, mutta maan alla voluelämän kohokohta, partyjen loppuhuipentuma, elämää suurempien rakkauskohtausten ja tragikomedioiden päänäyttämö.

Olimme totisesti toisessa kulttuurissa. Pahanmakuinen oliivi lentokoneessa ja pihakoristeena vessanpytty olivat olleet vasta esimakua. Tämän yökerhon ovella ei myyty pääsylippuja, ovea ei vahtinut vartija eikä tarvittu sisäänheittäjiä. Ovella ei kysytty henkilöpapereita eikä ketään käännytetty pois. Ei viisitoistakesäisiä pikku kibbutsnikejakaan eikä kibbutsin koiria. Yökerhossa ei pyörinyt ulosheittäjiä eikä tänne soitettu poliiseja.  Maassa maan tavalla. Ei kontrollia, ei valvontaa, ei virallista, ei myöskään riitoja tai tappeluita. Olin jo niin kaikesta shokissa, etten viitsinyt saada pommisuojayökerhostakaan kulttuurisokkia.


Sinisen tönön ulkoseinässä oli valkoinen graffiti, jossa luki Playboys hauskoin pupunkorvakirjaimin. Maan alle laskeutui portaat. Istuutumalle kaiteelle pystyi vieläkin nopeammin liukumaan volun yöelämän ytimeen. Sinne volut ja nuoret kibbutsnikit kerääntyivät eri puolilta kibbutsia partyiltoina. 

Maan alla ei ollut näyttävä salaperäinen nightclubsali viininpunaisine sohvineen, värikkäine baaritiskeineen, upeine cocktaileineen, jännittävine rulettipöytineen ja värivaloineen kuten suomalaisissa yökerhoissa 1980-luvulla. Playboys oli vain harmaa pommisuoja, jonka yhdellä seinällä yksinkertainen pieni tiski, jolla kasettisoitin ja muutamia c-kasetteja. Tilaa ei ollut viittätoista neliömetriäkään eli se oli täydellinen: hyvin ahdas 30 rakkauden ja seksinnälkäiselle volulle ja nuorelle kibbutsnikille päästä hyvin lähellä toisiaan tiiviiseen tunnelmaan ja kiihkeisiin tunteisiin.


Kaikki tanssivat, täällä tanssiminen ei ollut vain tyttöjen juttu. Kasettisoitin nostettiin hyllylle ja siinä se oli: Playboys oli intiimein ja kuumin yökerho maan päällään koskaan. Sen rinnalla Manhattanin night clubit kalpenivat. Yksi pieni hopeinen diskopallo katossa sentään erotti yökerhopommisuojan numero 11 muista pommisuojista. Musiikkia kasettisoittimesta soittivat monesti viisitoistakesäiset pikkukibbutsnikit, jotka vasta opettelivat partyelämää ja näkivät päiväunia tulevista voluista.

                             

C-kasetteja ei ollut monta, joten illasta ja kuukaudesta toiseen samat länsimaiset ja hepreankieliset laulut säestivät kiihkeää tunne-elämäämme. Sielu kasvoi kiinni noihin lauluihin ja laulut kasvoivat kiinni muistoihimme. Playboysin soittolistaa eivät heiluttanut hektinen läntinen muoti, vaan TOP10-hittejä kuukaudesta toiseen olivat vanhat kunnon Satisfaction, Can’t stand losing you, Message in the bottle, Brothers in arms, If you love somebody set them free, Let’s spend the night together, Just another night, just another night with you... Myös You’re in the army now soi lukuisia kertoja jokaisen Playboys-illan aikana. Israelissa sekä pojat että tytöt menivät armeijaan 18-vuotiaana, pojat kolmeksi ja tytöt kahdeksi vuodeksi.

Samaan aikaan me länsimaiset lapset kiipesimme heidän puolestaan piikkisiin hedelmäpuihin heidän kotikibbutseillaan ja biletimme kuin olisi ollut maailmanloppu. 

Tanssimme ja samalla siemailimme vodkaa pysyäksemme kivassa humalassa. Pommisuoja suojasi meitä myös länsimaiselta hätävarjelun liioittelulta kuten kiellolta tanssia lasipullo kädessä. Mutta tämänkin ilottelun katkaisi lopulta biologinen kello kahden aikaan, kun väsymys voitti muut suomineidot paitsi Kaisa, joka tanssi aamuviiteen kuin viimeistä päivää. Hän otti ilon irti päästyään vihdoin takaisin Israeliin.

Mashina 1986

Status Quo In The Army Now

https://www.youtube.com/watch?v=ObntvRcKMrE

8 Voluelämän syvin olemus

 

 

Löysimme toisenkin reitin Finlandia husetilta chadar ochelille kävellessämme lounaalle. Couscousin raunioiden seassa nousi jyrkkään rinteeseen kiviportaat. Portaiden varrelle oli rakennettu tammien varjostama tasanne ja tasanteella oli penkki. Penkiltä avautui avara peltomaisema kohti Jezreelin laaksoa ja maantietä, jolta olimme yöllä kibbutsille poikenneet. Maantie kulki kahden kaupungin, Haifan ja Nasaretin välillä. Tasanteelta kiviportaat nousivat rinteessä kaarevasti postin nurkalle chadar ochelin keskusaukiolle. Chadar ochel löytyi mistä suunnasta tahansa seuraamalla polkuja maaston kohoamisen suuntaan.

Lounasaikaan chadar ochelissa oli tarjolla päivän pääateria. Noutopöydässä oli kymmeniä kuppeja. Toisina päivinä paneroituja broilerileikkeitä, olihan kibbutsilla omat kanalat, toisina liha-, kala- tai kasvispihvejä, kuskusia, perunoita ja tuoreita kasviksia. Tarjolla oli myös vaikeasti tunnistettavia seoksia, kastikkeita ja tahnoja, jotka olivat minulle liian eksoottisia, maultaan vieraita ja vahvoja ja pitäydyin vahvasti turvaruoissa. Maitotuotteita lounaalla ei ollut tarjolla lainkaan, koska juutalaisen ruokasäännön kosherin mukaan maitoa ja lihaa ei saanut syödä samalla aterialla. Toora kielsi keittämästä vasikkaa äitinsä maidossa, mikä olikin inhimillisesti ajateltu. Sianlihaa ja äyriäisiä ei myöskään syöty, vaikka joka puolella ympärillämme oli kuolleita ja eläviä ja punaisia ja sinisiä meriä.

Kibbutsnikien joukosta volut oli helppo tunnistaa parissa ruokapöydässä. Meidän oli vaan mentävä istumaan vieraskielisten volujen sekaan ja puhuttava englantia. Kielimuuri oli niin raskas asia. Tyttöjä ja poikia oli kutakuinkin yhtä paljon. Kaikki moikkasivat ja kertoivat nimensä. He tulivat Englannista, Irlannista, Hollannista, Ranskasta, Ruotsista, Tanskasta, Amerikasta, Etelä-Afrikasta, Australiasta ja Japanista. Olimme tosi kansainvälinen joukko, mutta olimme kaikki valkoihoisia länsimaalaisia, joten monta maanosaakin puuttui. Orenimilla ei tuolloin ollut eteläamerikkalaisia, aasialaisia tai afrikkalaisia voluja, joten myöhemmin yllätyin, kun näin heitä muiden kibbutsien valokuvissa. Keskustelua kävimme englanniksi ja välillä maanmiesten kanssa puhuttiin jotain omalla äidinkielellä.

Volu tytöt Åsa ja Brenda toivottivat meidät innokkaimmin tervetulleiksi ja ilmoittivat, että illalla meille järjestettäisiin tervetulopartyt. Vau! Volun elämän tarkoitus oli pitää illalla party. House father oli unohtanut kertoa meille voluelämän syvin olemus, vaikka hänen täytyi tuntea se hyvin. Yksi volu, joka oli jäänyt kibbutsille kauan sitten rakkauden vuoksi, oli hänen englantilainen vaimonsa, joka johti nyt kibbutsin keittiötä. Åsa antoi meille myös kuuman vinkin. Viinaa pystyi ostamaan maantien risteyksessä olevalta kibbutsin huoltoasemalta, jossa hän ja Maj-Britt olivat töissä. Vähitellen muut volut lähtivät pöydästä ja palasivat takaisin töihinsä kibbutsin tehtaisiin, pesulaan, kanalaan, hedelmätarhaan, poolille ja chadar ocheliin. Saatoimme kielikylvyn jälkeen huokaista helpotuksesta ja palata suomen kieleen.

Video Day In The Life Of Kibbutz Volunteer

Hollantilainen kibbutsimuistot

9 Maljapuheita ja juomalauluja

 

Ilonalle ja Kaisalle Israelin viinat ja rahat, shekelit, olivat jo tuttuja. Satu ja minä annoimme heille shekeleitä, joita olimme tuoneet Suomesta, ja he lähtivät ostamaan viinaa. Sillä aikaa me kannoimme kaksi sänkyä Finlandia husetin pihakiville, sillä kaipasimme suomalaiseen tapaan yhteistä olohuonetta. Harvakseltaan jokunen autoilija ajoi talomme ohi. Tutuksi tuli pian hymyilevä komea Renault-mies. Ohi kävelevät kibbutsnikit hymyilivät meille, heilauttivat kättä ja tervehtivät sanomalla shalom. Opettelimme tervehtimään sanomalla shalom. Shalom oli kätevä tervehdys, sillä se sopi sekä tavatessa että erotessa, oli vuorokauden aika mikä hyvänsä.  Se merkitsi täydellisyyttä, eheyttä, terveyttä, rauhaa, hyvinvointia, levollisuutta, menestystä, täyteläisyyttä, sopusointua ja levottomuuden ja epäsovun puuttumista. Ja mitäpä levottomassa Israelissa olisi ollutkaan enemmän paikallaan toivottaa kuin rauhaa. 

Iltapäivällä nukuimme etelän tyyliin ja herättyämme olimme toipuneet matkustamisen vaivoista. Suihkuhuone ei ollut täällä huolellisesti kaakeloitu, vaan aluskasvillisuus kasvoi sisään lattian reunasta ja vesi valui iloisesti seinänraoista ulos. Mutta näinkin suihku raikasti oloa. Sen jälkeen pääsimme täysin rinnoin hyppäämään voluelämän ytimeen, valmistautumaan illan partyihin. Joimme ensimmäiset lasilliset Finlandia husetin olohuoneessa. Kaisa ja Ilona olivat tuoneet pari muovikassillista vermuttia, vodkaa ja Fantaa. Oli ihanaa humaltua suomineitojen kesken ennen kuin menimme englanninkieliseen maailmaan.

                                           Finlandia huset ilta-auringossa

Ihmettelimme, miksi Suomesta ei tullut yhtään poikaa, koska muista maista poikia oli yhtä lailla kuin tyttöjä. Oliko Suomi niin järki-ihmisten maa, että epäluterilaista hukkavuotta ja boheemielämää vietimme vain me rentuimmat? Ehkä juomalaulumme tiivistikin kurjien kulkureitten elämänasenteen. Me joimme Pohjanmaan kautta kuten Suomessa sanotaan ja täällä paikallisen Jezreelin laakson kautta, pelasimme, kuljeskelimme ympäriinsä ja laulu soi. Annoimme suosiolla muiden talletella shekelit, emme koonneet rahaa, vaan kaadoimme sen kurkkuumme. Mutta hyi hitto, vodka oli ihan yhtä pahaa kuin Suomessa. Mutta en sitä maun vuoksi juonutkaan, ihan vaan tämän ihanan humalan.

- Le’chaim, elämänne seikkailulle, "äitimme" Kaisa nosti maljan eli pullon.

Onneksi Kaisassa ei ollut muuta äidillistä kuin hieman enemmän ikävuosia. Kenelläkään meistä ei nyt ollut ikävä äitiä. Olimme täysin omillamme. Vanhempamme saisivat meidät kiinni vain soittamaan puhelun chadar ocheliin tai lähettämällä kirjeitä, jotka matkasivat tänne viikkoja. Kännyköitä ei onneksi ollut maailmassamme. Nauroimme, miten pitkän litanian varoituksia ja tyhmiä periaatteita ja sääntöjä kukin meistä oli saanut rikottaviksi. Ei saisi menettää neitsyyttä, ei viinaa, tupakkaa, huumeita, miehiä eikä seksiä, ei rakastua, sairastua, liftata tai saada AIDS:ia, ei joutua ryöstetyksi, pidätetyksi, kidnapatuksi, raiskatuksi eikä tulla raskaaksi. Vanhempani varoittavia elämänkokemuksia jaellessaan eivät tienneet Artosta.

- Tosi tyhmiä periaatteita, noista kannattaa mitä pikimmiten hankkiutua eroon, neuvoi Kaisa ja nostimme osanottomaljan niille, jotka selvisivät takaisin Suomeen ilman Finkivin lupaamia elämyksiä. Vannoimme suomalaisen Pohjanmaan ja local Jezreelin laakson kautta, että ainakaan me emme olisi nunnia pyhiinvaellusmatkalla.