83 Suuret shekelit

 

Aamiaisella Kenkuru huvitti muita kertomalla aamustaan suorasukaiseen tyyliinsä. Hän oli etsinyt Lukasia, joka ei ollut huoneessaan, Kearania, joka ei ollut huoneessaan ja Manuelia, joka ei ollut huoneessaan. Jos kaikki olisi ollut hyvin, minua olisi huvittanut ajatus, että Jonathan Seagull liiteli aamuisin Sirkus Orenimin yllä ja tarkkaili, kuka livahti mistäkin huoneesta omaan huoneeseensa. Kenkuru oli lopulta löytänyt Lukasin. Isossa volu talossa Lukas oli astunut ulos Brendan huoneesta juuri, kun Kenkuru oli astunut sisään. Olin erehtynyt. Ei Gilles ollut Brendan kanssa. Miksi uskoin Gilles pahaa enkä päästänyt yöllä kotiin? Olin häpeissäni, mutta samaan aikaan äärettömän huojentunut.

Maj-Britt tuli chadar ocheliin, kun olin lähdössä sieltä. Kysyin, oliko hän nähnyt Gillesia. Ei, hän ei ollut nähnyt Gillesia Jerun reissun jälkeen. Gilles ei ollutkaan siis mennyt yöksi Galin luo. Kävelin isolle volu talolle. Hän luki Jerusalem Postia olohuoneessa.
- Boker tov, hän tervehti iloisesti ja suuteli minua.
- Boker tov, sanoin ja olin niin huojentunut.
- Tulin eilen myöhään, joten jäin Galille yöksi.
Hän valehteli minulle päin naamaa.
Nyökkäsin. - Hakol beseder, okei. Menen Finlandia husetiin.
- Odota. Luen tämän jutun ensin, levottomuuksia Jerun vanhassakaupungissa, hän sanoi.
- Minä menen jo, sanoin, käännyin kannoillani ja häivyin.
- Tulen ihan pian, hän huusi perääni.

Viha vyöryi ylitseni. Hylätyksi tuleminen oli musertavaa ja sietokykyni oli ylittynyt. Oli pelottavaa olla näin riippuvainen ihmisessä, joka ei tainnut olla missään kiinni. Juoksin Finlandia husetiin niin lujaa kuin jaksoin. Otin rahapussini, mutta siinä oli vain pari shekeliä. Matkasekin hakeminen house motherilta oli unohtunut. Muistin, että Gilles piti käteistä vaatepinonsa alla. Rahaa oli satoja shekeleitä. Olin ymmälläni. Hän oli vastikään sanonut, että hänenkin rahansa olivat käyneet vähiin. Vihoissani tungin satoja shekeleitä taskuuni ja juoksin kohti maantietä, ettei hän saisi minua kiinni. Niin kuin silloin, kun hän juoksi minut kiinni maantielle johtavalla tiellä ja menimme Beth She’arimiin. Juoksin. Olimme Ilonan kanssa juosseet tätä samaa tietä kibbutsin suuntaan reput iloisesti selässä keikkuen. Juoksin. Aioin ostaa paljon hasselpähkinäjäätelöä ja piiloutua jonkin etäisen kana talon varjoon päiväksi. Onneksi Ori piti kana talot lukossa, etten päässyt kuin kettu riehumaan kana laumaan, vaan tyydyin katkomaan kaulat vain kesäkukilta chadar ochelin valtavista kukka-altaista. Juoksin. Miksi meidät oli karkotettu Edenin puutarhasta? Enkö ollut vielä oppinut, että itku seurasi tässä maailmassa pitkää iloa eikä naisen nauru ja kanan laulu tiennyt hyvää? Juoksin ja juoksin.

Lohtu ei jäänyt niin vähäiseksi kuin jäätelö. Valkoinen Renault pysähtyi viereeni. Sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta ajoimme jonnekin. Tein päätöksen. Olin saanut tarpeekseni. Elämä etelän mailla oli liian huoletonta. Jokin järjestys olla piti. Suomi ei ollut hullumpi maa. Metsäpalovaroitus Suomessa, joka oli kuuluisa säännöistä, ei tarkemmin ajatellen ollut hassumpi juttu. Suuri tuli oli karannut liian huolettomasta nuotiosta Elämän puun kuiviin oksiin, olimme menettäneet kuolemattomuuden ja koko Edenin puutarha paloi. Oli aika sulkea paratiisin portti takana, paeta Negevin autiomaahan ja toivoa, että jonain päivänä löytäisin jälleen Sachnen keitaan. Halusin ottaa elämäni vihdoin omiin käsiini artoilta, taunoilta ja gilleseilta. En vaivautunut miettimään, mitä olivat huonot vaihtoehdot ja montako niitä oli. Käänsin niille vaan selkäni ja pidin katseeni tiukasti Haifaan vievässä maantiessä. Siirryin lähemmäksi Oria.
- Lo ahava, ei rakkautta, hän kysyi.
- Lo ahava, myönsin alistuneesti.

Ori nosti käteni huulilleen ja löysi sivutien, jonka tienviitassa luki pardes. Ihania sitruunapuita kasvoi ylösalaisin taivasta vasten, katselin niitä sumein silmin. Pääni roikkui Renaultin penkiltä ja Renault keinui lempeästi kuin kehto.

Orilla oli asioita Haifassa ja minä kuljeksin kadulla. Satuin lähelle ElAlin toimistoa ja marssin toimistoon. Virkailija Leah siirsi paluulentoni kuukauden päähän. Kun Ori oli valmis, ostin meille falafelit katukojusta. Falafel oli kuin Israel itse, ärhäkkä ja eksoottinen. Rakastin falafelin makua, rakastin Israelin makua. Satuin vilkaisemaan ylöspäin Karmel-vuorta ja Haifan kuuluisaa bahai-temppeliä ja oivalsin, että sen ei tarvinnut jäädä näkemättä eikä Israel-vuosi menisi ihan hukkaan. Minulta oli jäänyt monet ainutlaatuiset nähtävyydet käymättä, kun leikin kotileikkiä Gillesin kanssa. Nyt muutin suuntaa. Kaikki muistoni eivät saisi liittyä Gillesiin. Kävelimme Orin kanssa läpi Karmelin rinteitä laskeutuvien puutarhojen, tähyilimme länteen kimmeltävää Välimerta ja itään Jezreelin laakson vihreänruskeaa tilkkutäkkipeittoa.

Orilla ei ollut kiirettä palata. Heittäydyimme nälkäisinä elämyksestä toiseen, minä turistina, hän maallisesta mammonasta luopuneena. Ehkä hänkin intoutui karkumatkallamme miettimään, mitä jos asiat olisivat toisin. Ajelimme pitkin Välimeren rantoja. Olin korskeana pikkupimuna kieltäytynyt Hasadin puhtaasta tyylikkäästä Subarusta. Tämä oli minulle oikea kyyti, tomuinen kana-auto kanamiehen ja kananraatojen kanssa. Olin vajonnut syvälle kibbutsikulttuuriin. 

Tällaista elämäni olisi Orin kanssa. Työskentelisin kibbutsnikina yhdessä hänen kanssaan kana talon valvojana ja joskus retkeilisimme Renaultilla pitkin Israelia. Emme menisi moderniin night clubiin eikä hän veisi minua kalliiseen ravintolaan syömään ja juomaan vuosirahansa jämillä. Mutta pääkokki George laittaisi meille eväskoriin ischnitzelit, leipähuoneen leipää ja pomelomehupullon. Voisin olla Orin kanssa onnellinen pitkään, ei  repivällä ja raatelevalla tavalla kuten Gillesin kanssa. 

Ori ajoi Välimeren rantaan. Kävelimme veden rajassa, aurinko laski. En katsonut merelle enkä muistoihin päin. Aallot olivat peittäneet Gillesin ja minun jalanjäljet ja astuin uudet askeleet Orin kanssa.

Taskussani oli tukku shekeleitä kuin roskaa. Gilles ei ollut voinut hankkia niitä laillisesti. Likaiset shekelit sai tuhlata pois. Koska Gillesilla oli salaiset keinot hankkia shekeleitä, olimme minä ja Ori, kaksi varatonta vailla maailman mammonaa, juuri oikeat ihmiset tuhlaamaan laittomat shekelit. Ajelimme ympäriinsä ja löysimme ylellisen neljän tähden hotellin Välimeren rannalta. Eihän meitä mikään estänyt, kahta vapaata nuorta ihmistä. Nauroimme kana-autolle hotellin parkkialueella tyylikkäiden autojen joukossa. Nauroimme kana talon sahanpurua hiuksissamme. Emme ehtineet koskaan ylellisen sviitin upottavalle valkoiselle vuoteelle, vaan rakastelimme jo ammeen ihanassa vaahtokylvyssä. Kylpyamme voitti Finlandia husetin tiskivadin, jossa olin pessyt Gillesin jalat. Nauraen tilasimme huonepalvelusta ruokaa vuoteeseen. Emme syöneet kilisevässä ja kolisevassa chadar ochelissa 668 muun kanssa, vaan vetäydyimme omaan ylelliseen yksityisyyteemme. Näinkö houkuttelisin Orin vetäytymään yhteisöstään omaan keittokomeroomme keittämään iltaisin omia sapuskoitamme? Tulisiko elämästämme ikiomaa, yksityistä ja pitemmän päälle ehkä yksinäistä? Alkaisinko yhteisten työvaatteiden sijasta pukeutua omiin naisellisiin, vuosirahalla ostamiini vaatteisiin? Haluaisimmeko hoitaa itse rakkautemme hedelmät omassa asunnossamme emmekä veisi heitä lasten taloon?

Nauraen kellimme yön ylellisissä valkoisissa lakanoissa ja ihanan pehmeässä sängyssä.
- Eikö ole ihanaa olla rikas yhden päivän, me kaksi köyhää nauroimme.

Kysyin Orilta varovasti, oliko hän koskaan ajatellut lähteä kibbutsilta. Lo, lo, ei, kuten olin arvannut. Hän oli viettänyt siellä jo vuosikymmenen. Kibbutseilla oli kyllä jonkin verran vaihtuvuutta. Jotkut siellä syntyneet lähtivät, jotkut tulivat jäseniksi kibbutsin ulkopuolelta, mutta lähtivät muutaman vuoden jälkeen, jotkut lähtivät, koska halusivat pitää lapset kotona eikä laittaa heitä lasten taloon. Jotkut lähtivät ja katuivat myöhemmin. Sinne sai palata takaisin. Kibbutsilta saattoi lähteä pois vuodeksi ja tämän jälkeen piti päättää, palaisiko vai ei. Ori kertoi kibbutsnikista, joka oli vastikään palannut kotimaahansa, koska ei sopeutunut kibbutsin yksinkertaiseen elämään. Näin Orin kasvoilla hieman ivallisen ilmeen. Kibbutsin jättäviä saatettiin pitää hieman pettureina ja epäillä, että pian he palaisivat katuvina. Lähtijät saivat pienen korvauksen sen mukaan, kuinka pitkään olivat kibbutsilla olleet. Korvaus oli pieni summa rahaa, jolla pystyi aloittamaan elämän kibbutsin ulkopuolella esimerkiksi ensimmäisen kuun vuokra tai vaatteet päälle. 

Aamulla Ori halusi vielä jatkaa pakomatkaamme todellisuudesta. Beseder, selvä, hän sai päättää, kunhan hän selittäisi myöhemmin house fatherille, miksi en palannut vapaaehtoistyöläiskaartiin. Ori halusi näyttää minulle jotain. Ajoimme pohjoiseen Golanin kukkuloille. Korkeuserot huimasivat minua. Vuoret kohosivat korkeuksiin tien toisella puolella ja rotko putosi syvyyksiin toisella puolella. Pohjanmaalaiseen tasaiseen maisemaan tottuneena minun oli helppo tuntea Jumalan läsnäolo tässä majesteetillisessa maisemassa. Niin kaunis oli maa, niin korkea taivas. Lopulta näin sen, mitä olimme tulleet katsomaan. Ori oli muistanut lumifantasiani.
- Lunta! Voimmeko mennä tuonne ylös tekemään lumienkeleitä?

Finkivin elämyksiä oli tarjolla myös Orille. Hän ei ollut Golanilla armeijassa palvellessaan tehnyt lumienkeleitä. Suomi neito voisi opettaa häntä. Mutta Ori katsoi huolestuneena rakkaan autonsa kojelautaa ja arveli, että meidän oli viisainta kääntää auton nokka kohti kibbutsia, jos vanha valkoinen Renault meidät sinne vielä jaksaisi viedä. Mutta pian auto hajosi tien sivuun.
- Le’Hitraot, näkemiin rakas ystävä, sanoi Ori.
- Me olemme säälittävän yksinäisiä. Sinun paras ystäväsi on Renault ja minun paras ystäväni on bakbuk jajim Fantasia, sanoin.
- Nyt kun Renaultia ei enää ole, sinä voisit olla paras ystäväni ja minä voisin olla sinulle pullon henki, Ori sanoi ja suuteli kättäni.

Oli haikea jättää Renault. Olin nähnyt Orin Renaultissa ikuinen hymy silmissään heti ensimmäisenä aamuhetkenä Venus-planeetalla. Minut oli viety Renaultilla ensimmäisen kerran kana taloon. Kaksi tuntematonta miestä Renaultissa oli tullut minulle tärkeäksi. Ehkä Orin kanssa tiesimme molemmat, että hyvästelimme myös sen mahdollisuuden, että kaikki voisi olla toisin. Mieleni oli ollut kepeä niin pitkään kuin Renaultin nokka oli osoittanut Orenimilta poispäin, mutta kävi taas raskaaksi, kun käänsin katseeni lounaaseen Sirkus Orenimia kohti.

Liftasimme takaisin kibbutsille ja viimeinen kuski jätti meidät kotipysäkille. Tuttuun tapaan kibbutsille johtavalla tiellä puhdas valkoinen Subaru pysähtyi kohdallemme.
- Orenim? Yaronin pidätelty ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Kibbutsnikit kokkontuivat kolmesti päivässä chadar ochelissa. Huhu  oli varmasti levinnyt, että Ori oli häipynyt Renaultilla kanatytön kanssa. Toivoin, että Gilles oli nyt vuorostaan kielimuurin takana. 
- Minne te jäätte, Yaron kysyi.
Sirkus Orenimin rähjäistä etualaa lähestyessämme en ollut enää varma, olimmeko minä ja Ori edelleen me.
- Jätä minut kanakopille, ettei synny enempää draamaa, pyysin.

Uusia runoja syntyi lakkaamatta: Avaan käteni. Vaikka haluan hänen olevan vielä tässä, sormenpääni, viimeiset kapinalliset, lakkaavat kurkottamasta. 

66 Meri, taivas ja hän

 

Toisella iltapäiväretkellä kävimme Haifassa ja ElAlin toimistossa. Virkailija, jolla oli nimineula, jossa luki Leah, siirsi paluulentoni vuoden päähän. Suomi oli pyyhitty pois maailmani kartalta ja lentolippu unohtui aktiivisesti house motherin turvasäilöön. Astuimme käsi kädessä ulos ElAlin toimistosta häikäisevään aurinkoon ja meillä oli loppuelämä aikaa nauttia toisistamme.

Menimme satamaan, jonne kreikkalainen laiva oli tuonut Gillesin Kreikan Pireuksesta. Uimarannalla hautasimme toisemme hienoon hiekkaan, jonka aurinko oli kuivattanut rutikuivaksi, ja juoksimme valtaviin aaltoihin, jotka löivät päittemme yli. Gilles houkutteli minut kauas rannasta, vaikka pelkäsin hukkuvani. Aallot heittivät meitä ja imaisivat jalat altamme. Jos halusin lentää Tuulen Pojan mukaan, minun oli pakko uskaltaa uskaltaa ja irrottaa jalat maan kamaralta. Halusin uskaltaa, uskaltaa maistaa hullua rakastumista muukalaiseen ja vaarallista merta. Kaikkein vaarallisinta Finkivin elämyksistä. Meri oli vaarallinen, mutta vaarallisempaa olisi menettää hänet. Annoin elämäni hänen käsiinsä.

Tuli ilta. Rannalla ei ollut enää muita. Olimme koko pitkän päivän esileikkineet vasten toistemme vartaloita. Auringon laskiessa meren syliin hän otti minut meren sylissä. Näin meren ja taivaan hänen olkansa yli, maailmassa ei ollut muuta kuin meri, taivas ja hän. Meren takana olivat Eurooppa, Pariisi ja Suomi. Hän hakkasi minua itseään vasten ja hänen kättensä puristus kertoi hänen halunsa. Hänen sylissään opin, että naisen seksuaalisuus oli valtameri ja Välimeri siihen nähden pikkulätäkkö. Oliko se elämäni onnellisin päivä?

58 Ohi Negevin, Beersheban ja Hebronin

 

Perjantaiaamuna Eilatissa emme enää voineet jatkaa riemulomaamme. Olimme toisella puolella Israelia, 380 kilometrin päässä kibbutsilta, mutta emme voineet enää vastustaa sapatti-illan pommisuojayökerho Playboysin kaipuuta. Ostimme liput aamun ensimmäiseen Jerun bussiin. Puhuimme lippuluukulla englantia, lipunmyyjä palveli sujuvasti suomen numeroilla siihen asti, kun aloimme puhua suomea, jolloin taas hän alkoi puhua englantia. Tuollakin miehellä oli ollut suhde suomineitoon, meitähän oli täällä vuosikymmeniä vaellellut syntisillä kibbutseilla ja hengellisillä toivioretkillä.

Nousimme aamun ensimmäiseen bussiin ja ajoimme lähes halki koko maan. Onneksi Israel ei ole pitkä maa. Bussi Eilat-Jeru oli niin täynnä, ettemme päässeet Ilonan kanssa istumaan vierekkäin, vaan istuin tuttuun tapaan nuoren hoikkalanteisen sotilaspojan ja hänen Uzinsa viereen. Mietin, oliko sotilaskin valvonut yön jonkun kanssa, sillä hän nukahti heti ja nukkui 311 kilometriä Jeruun asti? Hän nojasi olkapäätäni vasten. Uzin metalli oli viileä ylikuumentunutta kehoani vasten. Tunnelma oli kuin maailmanloppu ja veitsen terällä, kun aseen piippu tuijotti minua. 

Jos eilen halusin vain kuolla kärsimyksen vuoksi, nyt henkiin jääminen kiinnosti, en halunnut yhtäkään skandiblondihiusta menettää päästäni. Katsoin vain tiukasti kohti pohjoista ja istuin ohi Beersheban beduiinimarkkinoiden, Hebronin ja Bethlehemin, ohi Negevin autiomaan. En vilkaissutkaan beduiineihin ja kameleihin, vaan tuijotin vain omaa napaani. 

Jerun bussiasemalla oli pitkät jonot. Valtava määrä ihmisiä oli menossa Haifaan. Emme enää pelänneet sotilaita, jotka menivät aseineen kotiin viikonlopuksi, koska nyt he antoivat meille turvaa tungoksessa, jossa voisi olla myös terroristeja. Minulla ja Ilonalla oli hermot kireällä, kun kello kulki kohti iltaa. Onneksi uusi bussi tuli heti, kun edelliseen oli noussut niin paljon porukkaa kuin siihen suinkin mahtui. Aloin uskoa, että tämä maa toimi jopa tehokkaammin kuin Suomi, vaikka alkuun tuntui, että täällä elettiin kuin sika pellossa.

Edellämme jonossa oli amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta seitsemän valtavan matkalaukun kanssa. Mies huusi: - But what about my luggage? Mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Elämä oli kevyttä, kun kantoi repussa vain puhtaat alushousut aamuksi. Omistaminen oli niin turhaa elämiseen verrattuna. Pariskunnan matkalaukut eivät mahtuneet bussin alle tavaratilaan, joten ne nakeltiin bussin käytävälle tientukkeeksi. Uzit osoittivat kohti kattoa siellä täällä. Ilonan kanssa nauroimme, miten  rentoa sirkusta elämämme oli. Kiipesimme amerikkalaisten matkalaukkujen yli bussin peräpenkille. Yes, tämä oli elämää! 

Matkustaminen Israelissa oli helppoa kaikkialla muualla paitsi lähikaupungissamme Haifassa. Jerun ja Tel Avivin isoilla bussiasemilla bussit ja laiturit olivat järjestyksessä siellä, missä niiden kuului olla, mutta Haifassa olimme aina eksyksissä. Emme onnistuneet koskaan löytämään Orenimille vievän bussin pysäkkiä, saati koko bussiasemaa. Juoksentelimme pysäkeillä kyselemässä kuskeilta, pääsikö hänen bussillaan Orenimille. Saimme aina uuden neuvon juosta johonkin suuntaan. Kerran sokea ja mykkä mies viittoili meille oikean pysäkin. Lopulta aina onnenkantamoisena pääsimme Orenimin kotipysäkille.

Tällä kertaa Jerun bussi toi meidät Haifan bussiasemalle. Se oli olemassa. Nyt hermoriekaleemme eivät riittäneet bussipelleilyyn, nyt oli nollatoleranssi. Olimme ruoan ja rakkauden nälkäisiä, väsyneitä, stressaantuneita, vittuuntuneita ja äkäisiä. Tilanne ei ollut kaukana siitä, että taunosisko olisi saattanut käydä jopa toisen taunosiskon kimppuun. Vatsamme eivät olleet onnellisesti pullollaan lämmintä falafelia ja mangonektaria niin kuin tavallisesti Haifasta lähtiessämme. Juoksimme paniikissa jokaisen bussin ovelle kysymään, pääsikö sillä Sirkus Orenimille. Yhtäkkiä tunnistimme oikean bussin, Orenimin nimen verran tunnistimme heprealaisia kirjaimia, mutta bussi oli jo liikkeellä. Ilona uhrautui hyppäämään bussin eteen ja bussi jarrutti. Kuski oli niin vihainen, että pelkäsin, ettei hän ottaisi meitä kyytiin. Hän huusi paljon muutakin kuin ma kara ja oivavoi, luultavasti täyden lastin heprealaisia kirosanoja. Mutta otti hän meidät kyytiin. Mikään muu ei merkinnyt meille mitään.

Jezreelin laaksoa lähestyessämme tuttu sypressirivi kumarsi meidät tervetulleeksi kotiin. Sypressit lauloivat hoosiannaa ja me hallelujaa, kun bussi putkahti kotipysäkin aukiolle. Ehtisimme illaksi Playboysiin, volun tunne-elämän päänäyttämölle, volun viikon loppuhuipentumaan. Poistuessamme bussista Ilona pyyteli kuskilta slicha, anteeksi ja halaili tätä. Kuski nuhteli häntä vihaisesti mutta myös liikuttuneesti: - Be careful, ole varovainen.

 

Pääsimme kotipysäkille.  Kotiin. Koti Ala-Galileassa. 

36 Orgiaparty

 

Hasad kuului kuuden saksalaisinsinöörin ryhmään, joka tuli rakentamaan kibbutsille kolmatta tehdasta. Hän oli saanut kuuman verensä alun perin Turkissa, tullut siirtotyöläisenä Saksaan ja nyt päätynyt työkeikalle Orenimille. Täällä tiemme kohtasivat.

Näin Hasadin heti hänen tulopäivänään tehtaalla. Volut olivat palanneet pomelopuista tehtaaseen ja muille työpaikoille. Huomasin kaksi asiaa Hasadissa heti ensi tapaamisella. Satu käveli hänen edestään ja hän katsoi Satua sentti sentiltä päälaelta kantapäähän. Hasadin katse riisui Satun. Hänen mielensä taisi elää edelleen Istanbulin basaareissa ja Nasaretin kapeilla kujilla. Hasad arvioi, monenko kamelin arvoinen Satu oli.

Toinen havaintoni oli, että Hasadilla oli saapuessaan sormus nimettömässä sormessaan, mutta se katosi taskuun jo kesken ensimmäisen päivän. Abracadabra. Hasadista tuli taas poikamies, mutta tiesin, että hän oli naimisissa. Silti hän meni aivan sekaisin skandinaaviblondeista. Hän iski silmänsä minuun, kibbutsin vaaleimpaan ja nuorimpaan volutyttöön ja hänen piti saada minut, väkisin jollei vapaaehtoisesti. Oli aika ylimielistä, että kaikkien nuorten volu poikien ja sotilaiden keskellä Hasad fantasioi, että nuori tyttö kiinnostuisi hänestä. Eri kulttuurit törmäsivät taas toisiinsa lujaa. Sitä paitsi hän olisi voinut olla isäni. Hän kutsui tai oikeammin komensi minua huoneeseensa kuten ehkä hänen kulttuurissaan hän pystyi tekemään. Tunnelma oli yhtä tunkeileva kuin Nasaretin kapeilla kujilla. Minulle oli taas tarjolla karvasta oppia elämästä. En tietenkään mennyt eikä hän tykännyt siitä. Mutta skandinaaviblondit menivät miesten makuuhuoneisiin vain omasta halusta. Feminismi ja sovinismi ottivat yhteen. En ehkä vielä täysin hallinnut kylmäveristä suhtautumista kuumaverisiin miehiin, mutta tämän miehen tiesin olevan naimisissa. Tyttöjen välinen solidaarisuus pelitti yli kansallisuusrajojen Fatimaan asti enkä koskaan menisi vapaaehtoisesti love triangle. Onneksi Hasad pysyi farkuissaan, ei käynyt käsiksi minuun eikä minun tarvinnut käyttää kyynärpäitäni.

 

Minun oli pakko myöntää, että Hasad oli kuuma seksikäs mies, jolla oli eksoottiset ja miehekkäät kasvot, mustat kulmakarvat, polttava katse, tuuheat viikset, harmaantuneet ohimot ja valkoinen rento paita, jota ei ollut napitettu niin, että hänen kiharat mustat rintakarvansa pääsivät oikeuksiinsa. Hänestä säteili viriili energia ja karismaa, joka teki vaikutuksen naisiin, mutta en myöntänyt sitä, sillä se olisi ollut bensaa liekkeihin, joten katselin häntä vain ylimielisesti pitääkseni hänet rauhallisena. 




Franco oli Hasadin kaveri. He halusivat tavata minua ja Satua, kaikkein nuorimpia. Hasad sai kaverinkin hurahtamaan volutyttöjahtiin. Ehkä Franco tarvittiin tulkiksi ja Satu tuomaan minulle valheellista turvallisuuden tunnetta. Hasad puhui vain saksaa ja turkkia. He saivat käyttää kibbutsin kauniita valkoisia Subaruja ja nyt oli tytöille kyytiä tarjolla. He halusivat viettää kanssamme iltaa Haifassa. Harmi, kun volu pojilla ei ollut tarjota sitä mitä Hasadilla, volut eivät saaneet lainata Subaruja. Kyllä Välimeren rannalla olisi ollut kiva autoilla ja syödä, juoda ja tanssia viiden tähden night clubissa, kun Hasad maksoi kaiken. Oliko Hasad sellainen mies, josta isoisäni oli varoittanut? Isoisä oli tainnut arvata oikein, millaisia vaaroja kohtaisin. Hän oli vihainen  pähkähullusta kibbutsille lähdöstäni. Mutta minuahan kiinnostivat vain pojat Playboysissa.


Kieltäydyimme. - Lo lo, ei ei.
Hasad ei luovuttanut. Tämä oli esileikkiä Hasadille. Hänellä oli myös suunnitelma B, kun emme suostuneet suunnitelmaan A. He toisivat Haifan tänne. He hankkisivat syötävää, juotavaa ja videoita ja viettäisimme illan heidän talossaan. Mietimme, minkä kielistä videota yhdessä katselisimme, kun ei meillä Hasadin kanssa ollut edes yhteistä kieltä. Body language? Mutta eihän kaikissa videoissa puhetta tarvinnut ymmärtää ymmärtääkseen juonta eikä kaikissa ollut edes juonta.
- Pornovideoita, päättelimme Satun kanssa.
- Olemmeko vainoharhaisia?
- Vai tervepäisiä?


Ensimmäisen sakemannivaaran vältimme onnenkantamoisena. Satu ja minä valmistauduimme Hasadin intiimipartyyn. Tunsin suurta epävarmuutta ja pientä vastenmielisyyttä, mutta olin luvannut maistaa kaikkia Finkivin elämyksiä. Olin suihkussa ja Satu ripuloi ohuen seinän takana. Tällä kertaa bakteerit kävivät taistoa Satun suolessa. Suunnittelimme viime hetken Hasad-strategiaamme huutelemalla toisillemme seinän läpi. Sitten Satu ei enää vastannut, vaan kuului kolahdus. Huhuilin Satua, mutta hän ei vastannut. Huusin muut tytöt apuun. Mursimme vessan oven naisvoimin. Satu oli pieni muutenkin, mutta nyt hän oli vain omituinen pieni kalpea olento vessanpytyn ja seinän väliin. Hänellä oli outo ilme ja housut nilkoissa. Satun bakteerit olivat nyt vaarallisessa sotatilassa, paha ripuli ja ilmeisesti nestevajaus. Kannoimme hänet sänkyyn.


Juoksimme Kaisan kanssa rinneportaat ylös chadar ochelin aukiolle talolle, jota luulimme klinikaksi. Mutta postin viereisestä talosta emme löytäneet sairaanhoitajaa vaan kibbutsnikvanhuksen, joka myös istui vessanpytyllä shortsit nilkoissa. Kielimuurin takia olimme ymmärtäneet väärin klinikan sijainnin house fatherin esittelykierroksella eikä meillä ollut harmainta aavistustakaan, missä se oli.

Kyselimme hädissään nursea, sairaanhoitajaa. Vanha mies istui hämmentyneenä edelleen vessanpytyllä ja yritti ymmärtää.
- Ma kara, ma kara, mikä hätänä?
Mutta nyt ei ollut sopiva hetki huutaa makkara, makkara ei nyt auttanut, koska Satu saattoi olla hengenvaarassa. Toistimme sanaa nurse, nurse, vaikka jo tajusimme, että vanha kibbutsnik ymmärsi vain hepreaa ja ehkä puolaa tai venäjää. Kielimuuri ei ollut kiva hätätilanteessa, mutta onneksi olimme turvallisella kibbutsilla emmekä sen ulkopuolisessa tuntemattomassa maailmassa. Mutta yhtäkkiä vanhan miehen katse kirkastui ja hän ymmärsi.
- Rega rega, hetkinen, hän nosti housunsa ja meni toiseen huoneeseen. - Nescafe!
Hän olisi antanut meille pussillisen pikakahvijauhetta, hän luuli meidän olevan niin tuskissa kahvin puutteen takia. 
- Lo lo Nescafe, ei ei! Toda raba. Erev tov, hyvää iltaa!
Kibbutsnik huuteli ma karaa peräämme Nescafe-pussi kädessään. Onneksi hän ei saanut sydänkohtausta pelästymisestä ja Yaron oli opettanut meille hepreaa niin, että osasimme hepreaksi kieltäytyä, kiittää ja toivottaa hyvää iltaa. Me keksimme vihdoin, että saisimme apua suuressa volu talossa ja Jasper juoksi hakemaan sairaanhoitajaa.

Seuraavana päivänä chadar ochelissa kiukkuiset Hasad ja Franco vaativat selitystä, miksi me emme tulleet Haifa-partyyn. Ripulinen Satu oli kelpo tekosyy. Nämä ihanat miehet tulivat illalla Satun sairasvuoteen äärelle ja toivat suklaata. Ehkä he välittivät meistä isällisellä tavalla, halusivat vain platonista seurustelua ja tutustua pohjoismaiseen kulttuuriin. Epäluuloni Hasadin suhteen ei kuitenkaan täysin poistunut. He eivät näet yrittäneet tutustua volu poikiin. 


Ilmeisesti saksalaiset insinööritkään eivät saaneet kontaktia kibbutsniknaisiin, koska he yrittivät saada kontaktia volutyttöihin. Ehkä juutalaiset eivät edelleenkään luottaneet saksalaisiin. Kuulin, että ainakin jotkut Israelissa vihasivat saksalaisia edelleen holokaustin vuoksi, mutta esimerkiksi heidän insinööritaitoaan tarvittiin. Koska kibbutsilla oli enemmän miehiä kuin naisia, ehkä vapaita kibbutsniknaisia ei juuri ollutkaan. Ehkä kibbutsnikit pelkäsivät vierasmaalaisten miesten vievän heidän naisensa kuten poikamiehet suomalaisella maaseudulla pelkäsivät, että ulkomaalaiset miehet vievät heidän naisensa. Ehkä me skandiblondit, joilla oli vielä vapaamielinen mainekin, sijaitsimme ei-kenenkään maalla.

Satu oli vuoteenoma ja heikko muutaman päivän. Pidimme hänestä huolta yhdessä. Ruokatunnilla toimme hänelle tarjottimella ruokaa chadar ochelista, keitimme teetä, saatoimme hänet vessaan ja kutsuimme vieraita häntä piristämään. Kun hän parani sen verran, että jaksoi kohottautua istumaan ja katsoi ympärilleen, hän valitti: - Eikö teidän pitäisi joskus siivota täällä?

Finlandia husetin alkuperäinen siivoussuunnitelma oli viikkosiivous, mutta viikon mentyä lakkasimme olemasta niin tarkkoja. Rentous oli tarttunut meihin, siesta ja manana ja partyelämä. Maassa maan tavalla. Siirryimme ensin kuukausisiivoukseen ja sitten  vuosisiivoukseen. Ehkä tulevaisuudessa tekisimme kunnon joulusiivouksen, vaikkemme aikoneet joulua torakan lailla vaatekaapissa viettää.


Kun Satu tuli kuntoon, Hasad kutsui meidät heti taas orgiapartyyn. He kävivät taas Haifassa ja hakivat love potions ja videoita. Tällä kertaa yksinkertaisesti jätimme menemättä. Kohtalo oli jo pelastanut meidät suden hampaista. Miksi luottaisimme hyvään tuuriin toisen kerran? Emme kuitenkaan sanoneet heille lo lo, ei ei. Hasad suuttui. Voihan Donnerwetter. Hän puhui sekaisin turkkia ja saksaa, hyvin heikosti englantia. Minulla oli saksasta korkeimmat arvosanat koulussa, joten saksan opettajani ei olisi ollut ylpeä, sillä ainoa, mitä sain Hasadille selitetty, oli: - Es ist … Mutta eihän minulla ollut velvollisuutta selittää. Estoton vapaamielinen skandinaaviblondi voi itse valita.

Eräänä iltana chadar ochelissa kannoin ruokatarjotinta korkkareissa ja kompuroin. Kun vesilasi putosi Suomessa tarjottimelta, se särkyi lattiaan, mutta kun se putosi Sirkus Orenimilla, se sai siivet ja osui Hasadin takaraivoon, vaikka en sitä tähdännyt sinne.
- Mazel tov, minulle toivoteltiin onnea.
Sirpaleet ennustivat onnea kansainvälisestikin. Mitähän ihanaa minulle korkkareissa kompastumisesta koituisi? Kun pääsin ruokapöytään, Keiran sanoi, että hän oli nähnyt paljon väkivaltaa Belfastissa, mutta ei koskaan kenenkään heittävän toista lasilla päähän.


Minun ja Hasadin rakkaustarina ei siis koskaan puhjennut kukkaan, mutta tarina sai silti onnellisen lopun. Aloimme viettää aikaa yhdessä saksalaisten insinöörien kanssa, mutta se ei ollut sellaista, mistä Hasad varmaankin fantasioi. Kibbutsilla oli pelikenttä, jolla aloimme iltaisin pelata koripalloa. Saksalaisista insinööreistä ja skandinaavitytöistä tuli omat joukkueet. Hasad sai purkaa liikaa energiaa urheiluun, joka oli terveellistä keski-ikäiselle. Fatima ja minä olimme tyytyväisiä, toivottavasti myös Hasad. 

Harrastimme Hasadin kanssa yhdessä myös rullaluistelua. Kibbutsi järjesti aika ajoin tapahtumia. Kiertävä yrittäjä toi gymiin satoja rullaluistimia eräänä iltana. En ollut koskaan rullaluistellut, joten suomalainen koulu oli aiheuttanut minulle liikuntakammon ja olin nyt epävarma, kannattiko minun edes kokeilla. Mutta me skandinaavithan olimme ainoita, jotka pystyivät pitämään tasapainon, koska osasimme luistella. Se oli ihanaa, luistelin tuntikausia villinä ja vapaana. Pyörimme kuin karuselli gymin lattialla. Kaikki muut kansallisuudet kompuroivat ja kaatuivat takamukselleen. Me skandinaavit emme voineet olla nauramatta, sillä he näyttivät isoilta lapsilta ensi kertaa luistimilla. Tähtihetki oli, kun pystyimme tarjoamaan olkapäämme tueksi israelilaisille puolijumalille. Luistelin myös horjahtelevan Hasadin kanssa käsi kädessä. Hän tuijotti suoraan eteenpäin ja piti kielensä tiukasti keskellä suuta, nyt hän ei katsonut sivulle, flirttaillut eikä yrittänyt tunkea kieltään suuhuni. Jännitys välillämme hävisi, kun nyt hän oli pikkupoika ja minä olin äiti, joka talutti  häntä.

Kun palaisin kotiin ja äitini kävisi läpi varoitustensa litaniaa ja kysyisi, sanoinko miehille lo lo, ei ei, voisin katsoa häntä rehellisesti silmiin ja vakuuttaa, kyllä osasin. Kiitos Hasad.

31 Falafel

 

Silloin, kun itsetuntoa ei tarvinnut nostaa, matkustimme länteen Haifaan Välimeren rannalle. Haifa oli Israelin kolmanneksi suurin kaupunki. Se oli aivan erilainen kuin veljensä Nasaret, länsimaisempi kaupunki. Toki sielläkin skandinaaviblondi sai mieshuomiota kuten kaikkialla läpi Israelin, mutta juutalaiskaupunkina se ei ollut yhtä läähättävä ja päälletunkeva kuin arabikaupungit. Haifa oli rakentunut Karmel-vuoren rinteille sataman yläpuolelle. Vuoren huipulla oli bahai-uskonnon maailmankeskus temppeleineen ja rinnepuutarhoineen. Bahai-temppeli oli yksi Israelin matkailun must ja sijaitsi niin lähellä Orenimia, että meidän pitäisi ehdottomasti käydä jollain iltapäiväretkellä siellä. Teimme retkiä joskus vain suomalaisten kesken, joskus Jasper oli mukana ja joskus muitakin volu tyttöjä ja poikia. 


Haifasta tuli vakifalafelpaikkamme. Mauttomalla ruskealla kastikkeella kalibroitu suomalainen makumaailmani oli jo päässyt yli järkytyksestä, jonka  ElAlin musta oliivi ja chadar ochelin herkut aiheuttivat. Falafel oli suosittu pikaruoka, lähes Israelin kansallisruoka. Pitaleipä leikattiin ylhäältä auki ja tasku täytettiin friteeratuilla kikhernepyöryköillä, salaatilla, tomaatilla, kurkulla ja vahvan ja vieraan makuisilla kastikkeilla esimerkiksi tahini. Kikhernepullat oli maustettu ätäkästi korianterilla, cayennepippurilla, kuminalla ja valkosipulilla. Falafel oli kuin Israel. Se poltteli minua, se puistatti minua, mutta rakastuin intohimoisesti puolentoista shekelin kansallissnacksiin. Sen kanssa joimme ihanaa mangonektaria. Tässä kuumuudessakin katujen ruokakojut olivat niin hygieenisiä, ettei niistä saanut vatsavaivoja, kun vatsa oli tottunut paikalliseen bakteerikantaan.

Kun palasimme bussilla kibbutsille, kotipysäkki oli helppo tunnistaa Jezreelin tasangolla, jota kaukaiset vuoret ja sypressit kehystivät. Siltä tuntui paluu kotiin. Kotiin. Orenimista oli tullut kotini. Hyppäsimme bussista. Hämärä oli lempeä ja illan tuuli vielä lämmin mutta samaan aikaan jo viilentävä. Ilma oli sopiva, kaikki oli sopivaa. Kaikki elämässäni oli kunnossa. Olin tehnyt oikean valinnan, kun en valinnut Suomessa kumpaakaan huonoa vaihtoehtoa, vaan valitsin kolmannen vaihtoehdon. Jätin sen kaiken taakseni. 

Kibbutsin kauniit valkoiset Subarut, jotka palasivat kibbutsin ulkopuolisilta työpaikoilta ja opiskelupaikoista illaksi kotiin, pysähtyivät. 

Kuskit tiedustelivat: - Orenim?
Ystävällisyys ja avuliaisuus olivat kibbutsin arvoja. Kuuluimme yhteisöön. Me autamme heitä, joten myös he auttoivat meitä. 
Emme olleet matkalla läheiseen arabikylään, johon tie haarautui hieman ennen kibbutsia ja josta iltaisin kuului arabimusiikki. 

Vastasimme: - Ken, kyllä.
Meidät vietiin chadar ochelin keskusaukiolle, ehkä ajatellen, että asuimme keskusaukion isossa siistissä volu talossa muiden tyttöjen lailla. Emme rikkoneet täydellistä hetkeä, jätimme kertomatta Finlandia husetista. Chadar ochelin aukiolta oli vain pari sataa metriä matkaa hökkelillemme. Tai ehkä he ystävällisesti lennättivät meidät suoraan päivällispöytään. 

Voluelämä oli huoletonta ja kaikki tiet päätyivät lopulta chadar ochelille.

19 Letkeää renkutusta

(Otsikko tarkoittaa rentoa heprealaista musiikkia)

Onneton Jasper tuli huoneeseensa, katseli hetken ilmeettömänä ympärilleen, otti kirjan ja säntäsi pois. Hänellä oli säikky katse. Sanoin suomineidoille, jotka juttelivat Keiranin kanssa, että menisin etsimään onnetonta poikaa.

Jasper luki nurmikolla. Kerroin olevani Maria Suomesta ja kysyin, voinko istua hänen seuraansa. Hän myöntyi.

- Mitä luet? Kysyin.

- Aisopoksen satuja, ostin sen eilen Haifasta.

- Aa, minäkin olen lukenut sen.

Kerroin, että minun teki mieli nähdä Haifa, mutta emme olleet vielä käyneet kibbutsin ulkopuolella. Jasper sanoi, että voisi viedä minut sinne jonain päivänä. Jos haluaisin lähteä hänen kanssaan, hän lisäsi. Tottakai halusin. Halusin elämyksiä, tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin täällä. Eikä Jasper ehdotellut elämänopintoja Amirin lailla tai puristellut polviani.

Vähitellen Jasper paljasti kiukustuneensa, koska hän oli tullut juuri astianpesusta ja aikonut levätä, mutta muut volut olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa kertomatta siitä hänelle ja huone oli nyt täynnä Noblessen savua.

- Milloin sinä kuulit tästä partysta, hän kysyi.

- Lounaalla Keiran ja Brenda suunnittelivat tätä.

Jasperille kukaan ei ollut kertonut partyista, vaikka ne olivat hänen huoneessaan. Hän oli selvästikin jonkin porukan ulkopuolella.


Seuraamme liittyi eteläafrikkalainen tyttö, Fiona ja hetkeä myöhemmin myös Jordan, joka oli palannut partyyn. Jasper muuttui välittömästi kyyniseksi ja lopetti rupattelun. Hänen katseensa oli taas säikky. Minäkään en kaivannut seuraamme muita, koska keskustelu Jasperin kanssa oli alkanut hyvin. Jasper ja Jordan olivat selvästikin aivan erilaisia. Jasperin BBC-englanti oli myös helpointa englantia, johon olin täällä törmännyt, se oli kuin suoraan lukion ääninauhoilta. Hän oli myös niin ajattelevainen, että puhui hitaasti ja selkeästi.


- Mitä te luette, Fiona kysyi.

Jasper ei näyttänyt kirjaa heille. Rikoin vaivautuneen hiljaisuuden ja kerroin.

- Satuja, he nauroivat ja häipyivät pois.

Åsa huiteli myös takaisin partyihin. Hän pyörähti luonamme mainitsemassa, että ihan paska tuo Jordan. Olikohan se tyttöjen välistä solidaarisuutta? Asiat eivät olleet meneet kivasti hänen ja Jordanin välillä. En kuitenkaan alkanut selvittää, mistä oli kyse, kun Jasper oli seurassamme. Hieman myöhemmin seuraamme liittyivät Ilona, Kaisa ja Satu.

Vähän ennen puolta yötä seurueet vaelsivat taas pommisuojayökerho Playboysiin. Jasperkin lähti Playboysiin nyt, kun hänellä oli seuraa. Partyt olivat kivoja, mutta Playboys oli volun elämän huipentuma. Playboysissa paljastuivat sydänten salaisimmat toiveet ja salaisuudet. Me viisi tanssimme. Yhtäkkiä Jasper hoksasi, että hänellä oli neljän naisen haaremi, ei Jordan vaan hän, Jasper, olikin Melech Sirkus Orenim. Sen hetken täytyi olla yksi hänen kibbutsielämyksistään.

Taas soi ensimmäisenä Playboys-iltana tutuksi tulleita eksoottisia hepreankielisiä renkutuksia. Jasper tiesi, että bändi oli israelilainen Mashina ja se oli huippusuosittu myös muuallakin Israelissa kuin vain Orenimin pommisuojassa. Yhdestä kappaleesta ymmärsimme sanan Palestina ja pian muiden lailla pompimme ylös alas, puimme nyrkkiä ilmaan ja kiljuimme Palestinaa. Maassa maan tavalla. Suomessa me lauloimme Juankoskesta, Mäntsälästä tai Pohjois-Karjalasta, mutta täällä Palestinasta. 



Mashina Balada https://www.youtube.com/watch?v=wU9cQVf0A5E

Yllättäen minua haki tanssimaan mies- ja naiskibbutsnikien seurueesta 25-vuotias israelilaisnuorukainen, joka hioi hävittäjän osia toisessa pöydässä tehtaassa. Minulla ei ollut ollut häneen mitään kontaktia, joten ihmettelin, miksi hän pyysi minua tanssimaan. Hän oli suuri mies, jolla oli hyvin herkät kasvot ja suuret silmät. Hän piti minua itseään vasten, muttei sanonut sanaakaan hitaan kappaleen aikana. Lopussa hän kiitti toda raba, kiitos paljon. Hän tanssi kanssani Playboysissa näin aina uudelleen ja uudelleen sanomatta koskaan mitään muuta kuin lopuksi kiitoksen eikä tanssinut koskaan kenenkään muun volun kanssa. En koskaan saanut tietää syytä. Muisteliko hän jotakuta vaaleaa tyttöä, joka oli ollut täällä joskus? Vai kiittikö hän näin ilmailutuotteiden viimeistelystä?

13 Kaskaiden siritystä ja valohelmiketjuja

 

(Otsikko tarkoittaa cricket äänet ja valo pimeydessä)

Kibbutsimatkan välitysfirma Finkiv oli luvannut, että kibbutsi olisi elämys. Siinäpä mainos, joka ei luvannut liikoja.


Päivällisen jälkeen astianpesussa oli kaksi poikaa. Kun lajittelin likaisia astioita tiskikoneen koreihin, katseeni kohtasi maailman komeimman Jordanin. Astianpesussakin tummansinisessä työpuserossa hän oli kuin Hollywood-filmitähti. Hänen sokaisemanaan en edes huomannut toista volupoikaa. Kibbutsin väki samanlaisissa työvaatteissa oli loputon sininen pusero- ja shortsimeri, mutta vaikka Jordanilla oli täsmälleen samanlaiset vaatteet, hän ei siihen mereen piiloutunut. Tämä urosten uros oli amerikanjuutalainen ulpan ja silmäni söivät häntä  jälkiruoaksi. Ulpan tarkoitti volua, joka oli juutalainen ja joka oli tullut Israeliin ja kibbutsille opiskelemaan päivittäin neljä tuntia hepreaa ja tekemään töitä muutaman tunnin. Jordan vahti, etten laittanut tarjottimia ja lautasia sekaisin tiskikoneeseen, kun menin päästäni sekaisin, naulitsi minut ruskeilla silmillään ja iski juttua kibbutsin huvituksista. Jumiuduin tiskikoneeseen ja muut suomineidot häipyivät.

- Tule illalla elokuviin, Jordan ehdotti.

Aivan ehdottomasti tulisin. - Elokuviin?

Ensin minut yllätti, että Orenimilla oli yökerho ja nyt kuulin, että siellä oli myös elokuvateatteri. Cinema-rakennuskaan ei sisältynyt house fatherin kävelykierrokseen. Tai ehkä en ollut ymmärtänyt hänen hepreanmausteista englantiaan.

- Täällä chadar ochelissa klo kahdeksan maanantai-iltaisin, Jordan kertoi.

Kuten pommisuoja numero 11 myös chadar ochel oli monien toimintojen rakennus ja minä yhtäkkiä elokuvafani.


Tavoitin suomineidot polulla matkalla liikuntahallin, gymin, katolle. Nautiskelimme iltaisin verkkaisista kävelyistä kibbutsin poluilla. Oli pimeää mutta edelleen niin lämmintä, että yllämme oli vain pieniä mekkoja tai T-paita ja shortsit. Tällaisia hetkiä yöttömän kesäyön maassa Suomessa ei ollut. Koko kibbutsi oli tunnelmavalaistu valolyhdyin. 

Myös valo asuntojen ikkunoista valaisi pimeyttä. Kurkistelimme kibbutsnikien kotielämää avoimista ikkunoista. Vaikka välissämme oli talon ulkoseinät, olimme niin lähekkäin toisiamme yhteisöelämässä, koska polut kulkivat aivan asuntojen ikkunoiden lähellä. Työnsimme nenämme ruusun ja jasmiinin kukkiin ja vedimme keuhkomme täyteen päivän kuumuudessa paahtuneita vahvoja tuoksuja. Taukoamattomana taustasinfoniana sirisivät crickets, urokset kutsuivat naaraita. Olin menettämässä sydämeni Edenin puutarhalle. Orenimin illat oli ensimmäinen rakkauteni Orenimilla.

Nousimme gymin kattoterassille. Päiväaikaan autoja ja traktoreita vilisevä Jezreelin laakso oli pimeän tullen kadonnut mustaan samettipeitteeseen, jossa siellä täällä oli valopilkkurykelmiä, kyliä, kibbutseja, moshaveja ja teillä yhtenäisiä eteneviä valohelmiketjuja. Iso valaistu alue lännessä oli Karmel-vuoren rinteitä valuva Haifan kaupunki Välimeren rannalla.

- Olisi ihana käydä Haifassa. Minulla on niin ikävä Mikkoa, että pitäkää minut kiireisenä, että muistan hänet vain nukahtaessa, Satu pyysi.

Satusta kahden kuukauden minimiaika kibbutsilla tuntui ikuisuudelta. Ilonakin äityi valittelemaan DI:n ikävää. Minä en viitsinyt Artoa mainita, etten joutuisi kertomaan tarkemmin monimutkaisesta suhteestani.

- Piristykää, komensi Kaisa. - Ei tänne kannata tulla Suomeen ikävöimään, Suomi siellä kyllä pysyy. Teillä on loppuelämä aikaa olla Suomessa kyllästymiseen asti. Lähdemme jonain iltapäivänä ensimmäiselle retkelle lähikaupunkeihin. Valitkaa ensimmäinen kylä tältä tarjottimelta. Kun lähdemme heti työpäivän jälkeen, ehdimme tehdä muutaman tunnin reissun ennen päivällisaikaa.

Kaisa ja Ilona olivat jo katselleet Orenimin ympäristön karttaa.

- Tässä lähellä sijaitsevat Haifa ja Nasaret. Afula, Acco ja Tiberias ovat hieman kauempana, mutta bussit ajavat tiheästi ja sinne ehtii työpäivän jälkeen. Busseilla on helppo ja halpa liikkua ja voimme myös liftata porukalla, Ilona sanoi.

- Voimmeko? Liftaaminen kuului äidin varoituslitaniaa, kerroin.

- Voi, liftaaminen on täällä maan tapa ja ihan tavallista. Voimme hyvin liftata näin isolla porukalla, mutta kenenkään ei tietenkään pidä liftata yksin. Monet kuskit poikkeavat jopa reitiltään ja vievät meidät sinne, minne olemme menossa. Liftaamisella on täällä historialliset juuret, sillä Israelin valtion perustaminen edellytti, että juutalaiset auttavat toisiaan. Siksi kyydin antaminen liftarille on isänmaallinen teko. Muistakaa, että me olemme täällä rakentamassa Israelia heidän rinnallaan.

- Vau, kuulostaa jännittävältä, henkäisin.

Päätin luottaa enemmän kibbutsiystäviini kuin äitiin. Maassa maan tavalla.