83 Suuret shekelit

 

Aamiaisella Kenkuru huvitti muita kertomalla aamustaan suorasukaiseen tyyliinsä. Hän oli etsinyt Lukasia, joka ei ollut huoneessaan, Kearania, joka ei ollut huoneessaan ja Manuelia, joka ei ollut huoneessaan. Jos kaikki olisi ollut hyvin, minua olisi huvittanut ajatus, että Jonathan Seagull liiteli aamuisin Sirkus Orenimin yllä ja tarkkaili, kuka livahti mistäkin huoneesta omaan huoneeseensa. Kenkuru oli lopulta löytänyt Lukasin. Isossa volu talossa Lukas oli astunut ulos Brendan huoneesta juuri, kun Kenkuru oli astunut sisään. Olin erehtynyt. Ei Gilles ollut Brendan kanssa. Miksi uskoin Gilles pahaa enkä päästänyt yöllä kotiin? Olin häpeissäni, mutta samaan aikaan äärettömän huojentunut.

Maj-Britt tuli chadar ocheliin, kun olin lähdössä sieltä. Kysyin, oliko hän nähnyt Gillesia. Ei, hän ei ollut nähnyt Gillesia Jerun reissun jälkeen. Gilles ei ollutkaan siis mennyt yöksi Galin luo. Kävelin isolle volu talolle. Hän luki Jerusalem Postia olohuoneessa.
- Boker tov, hän tervehti iloisesti ja suuteli minua.
- Boker tov, sanoin ja olin niin huojentunut.
- Tulin eilen myöhään, joten jäin Galille yöksi.
Hän valehteli minulle päin naamaa.
Nyökkäsin. - Hakol beseder, okei. Menen Finlandia husetiin.
- Odota. Luen tämän jutun ensin, levottomuuksia Jerun vanhassakaupungissa, hän sanoi.
- Minä menen jo, sanoin, käännyin kannoillani ja häivyin.
- Tulen ihan pian, hän huusi perääni.

Viha vyöryi ylitseni. Hylätyksi tuleminen oli musertavaa ja sietokykyni oli ylittynyt. Oli pelottavaa olla näin riippuvainen ihmisessä, joka ei tainnut olla missään kiinni. Juoksin Finlandia husetiin niin lujaa kuin jaksoin. Otin rahapussini, mutta siinä oli vain pari shekeliä. Matkasekin hakeminen house motherilta oli unohtunut. Muistin, että Gilles piti käteistä vaatepinonsa alla. Rahaa oli satoja shekeleitä. Olin ymmälläni. Hän oli vastikään sanonut, että hänenkin rahansa olivat käyneet vähiin. Vihoissani tungin satoja shekeleitä taskuuni ja juoksin kohti maantietä, ettei hän saisi minua kiinni. Niin kuin silloin, kun hän juoksi minut kiinni maantielle johtavalla tiellä ja menimme Beth She’arimiin. Juoksin. Olimme Ilonan kanssa juosseet tätä samaa tietä kibbutsin suuntaan reput iloisesti selässä keikkuen. Juoksin. Aioin ostaa paljon hasselpähkinäjäätelöä ja piiloutua jonkin etäisen kana talon varjoon päiväksi. Onneksi Ori piti kana talot lukossa, etten päässyt kuin kettu riehumaan kana laumaan, vaan tyydyin katkomaan kaulat vain kesäkukilta chadar ochelin valtavista kukka-altaista. Juoksin. Miksi meidät oli karkotettu Edenin puutarhasta? Enkö ollut vielä oppinut, että itku seurasi tässä maailmassa pitkää iloa eikä naisen nauru ja kanan laulu tiennyt hyvää? Juoksin ja juoksin.

Lohtu ei jäänyt niin vähäiseksi kuin jäätelö. Valkoinen Renault pysähtyi viereeni. Sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta ajoimme jonnekin. Tein päätöksen. Olin saanut tarpeekseni. Elämä etelän mailla oli liian huoletonta. Jokin järjestys olla piti. Suomi ei ollut hullumpi maa. Metsäpalovaroitus Suomessa, joka oli kuuluisa säännöistä, ei tarkemmin ajatellen ollut hassumpi juttu. Suuri tuli oli karannut liian huolettomasta nuotiosta Elämän puun kuiviin oksiin, olimme menettäneet kuolemattomuuden ja koko Edenin puutarha paloi. Oli aika sulkea paratiisin portti takana, paeta Negevin autiomaahan ja toivoa, että jonain päivänä löytäisin jälleen Sachnen keitaan. Halusin ottaa elämäni vihdoin omiin käsiini artoilta, taunoilta ja gilleseilta. En vaivautunut miettimään, mitä olivat huonot vaihtoehdot ja montako niitä oli. Käänsin niille vaan selkäni ja pidin katseeni tiukasti Haifaan vievässä maantiessä. Siirryin lähemmäksi Oria.
- Lo ahava, ei rakkautta, hän kysyi.
- Lo ahava, myönsin alistuneesti.

Ori nosti käteni huulilleen ja löysi sivutien, jonka tienviitassa luki pardes. Ihania sitruunapuita kasvoi ylösalaisin taivasta vasten, katselin niitä sumein silmin. Pääni roikkui Renaultin penkiltä ja Renault keinui lempeästi kuin kehto.

Orilla oli asioita Haifassa ja minä kuljeksin kadulla. Satuin lähelle ElAlin toimistoa ja marssin toimistoon. Virkailija Leah siirsi paluulentoni kuukauden päähän. Kun Ori oli valmis, ostin meille falafelit katukojusta. Falafel oli kuin Israel itse, ärhäkkä ja eksoottinen. Rakastin falafelin makua, rakastin Israelin makua. Satuin vilkaisemaan ylöspäin Karmel-vuorta ja Haifan kuuluisaa bahai-temppeliä ja oivalsin, että sen ei tarvinnut jäädä näkemättä eikä Israel-vuosi menisi ihan hukkaan. Minulta oli jäänyt monet ainutlaatuiset nähtävyydet käymättä, kun leikin kotileikkiä Gillesin kanssa. Nyt muutin suuntaa. Kaikki muistoni eivät saisi liittyä Gillesiin. Kävelimme Orin kanssa läpi Karmelin rinteitä laskeutuvien puutarhojen, tähyilimme länteen kimmeltävää Välimerta ja itään Jezreelin laakson vihreänruskeaa tilkkutäkkipeittoa.

Orilla ei ollut kiirettä palata. Heittäydyimme nälkäisinä elämyksestä toiseen, minä turistina, hän maallisesta mammonasta luopuneena. Ehkä hänkin intoutui karkumatkallamme miettimään, mitä jos asiat olisivat toisin. Ajelimme pitkin Välimeren rantoja. Olin korskeana pikkupimuna kieltäytynyt Hasadin puhtaasta tyylikkäästä Subarusta. Tämä oli minulle oikea kyyti, tomuinen kana-auto kanamiehen ja kananraatojen kanssa. Olin vajonnut syvälle kibbutsikulttuuriin. 

Tällaista elämäni olisi Orin kanssa. Työskentelisin kibbutsnikina yhdessä hänen kanssaan kana talon valvojana ja joskus retkeilisimme Renaultilla pitkin Israelia. Emme menisi moderniin night clubiin eikä hän veisi minua kalliiseen ravintolaan syömään ja juomaan vuosirahansa jämillä. Mutta pääkokki George laittaisi meille eväskoriin ischnitzelit, leipähuoneen leipää ja pomelomehupullon. Voisin olla Orin kanssa onnellinen pitkään, ei  repivällä ja raatelevalla tavalla kuten Gillesin kanssa. 

Ori ajoi Välimeren rantaan. Kävelimme veden rajassa, aurinko laski. En katsonut merelle enkä muistoihin päin. Aallot olivat peittäneet Gillesin ja minun jalanjäljet ja astuin uudet askeleet Orin kanssa.

Taskussani oli tukku shekeleitä kuin roskaa. Gilles ei ollut voinut hankkia niitä laillisesti. Likaiset shekelit sai tuhlata pois. Koska Gillesilla oli salaiset keinot hankkia shekeleitä, olimme minä ja Ori, kaksi varatonta vailla maailman mammonaa, juuri oikeat ihmiset tuhlaamaan laittomat shekelit. Ajelimme ympäriinsä ja löysimme ylellisen neljän tähden hotellin Välimeren rannalta. Eihän meitä mikään estänyt, kahta vapaata nuorta ihmistä. Nauroimme kana-autolle hotellin parkkialueella tyylikkäiden autojen joukossa. Nauroimme kana talon sahanpurua hiuksissamme. Emme ehtineet koskaan ylellisen sviitin upottavalle valkoiselle vuoteelle, vaan rakastelimme jo ammeen ihanassa vaahtokylvyssä. Kylpyamme voitti Finlandia husetin tiskivadin, jossa olin pessyt Gillesin jalat. Nauraen tilasimme huonepalvelusta ruokaa vuoteeseen. Emme syöneet kilisevässä ja kolisevassa chadar ochelissa 668 muun kanssa, vaan vetäydyimme omaan ylelliseen yksityisyyteemme. Näinkö houkuttelisin Orin vetäytymään yhteisöstään omaan keittokomeroomme keittämään iltaisin omia sapuskoitamme? Tulisiko elämästämme ikiomaa, yksityistä ja pitemmän päälle ehkä yksinäistä? Alkaisinko yhteisten työvaatteiden sijasta pukeutua omiin naisellisiin, vuosirahalla ostamiini vaatteisiin? Haluaisimmeko hoitaa itse rakkautemme hedelmät omassa asunnossamme emmekä veisi heitä lasten taloon?

Nauraen kellimme yön ylellisissä valkoisissa lakanoissa ja ihanan pehmeässä sängyssä.
- Eikö ole ihanaa olla rikas yhden päivän, me kaksi köyhää nauroimme.

Kysyin Orilta varovasti, oliko hän koskaan ajatellut lähteä kibbutsilta. Lo, lo, ei, kuten olin arvannut. Hän oli viettänyt siellä jo vuosikymmenen. Kibbutseilla oli kyllä jonkin verran vaihtuvuutta. Jotkut siellä syntyneet lähtivät, jotkut tulivat jäseniksi kibbutsin ulkopuolelta, mutta lähtivät muutaman vuoden jälkeen, jotkut lähtivät, koska halusivat pitää lapset kotona eikä laittaa heitä lasten taloon. Jotkut lähtivät ja katuivat myöhemmin. Sinne sai palata takaisin. Kibbutsilta saattoi lähteä pois vuodeksi ja tämän jälkeen piti päättää, palaisiko vai ei. Ori kertoi kibbutsnikista, joka oli vastikään palannut kotimaahansa, koska ei sopeutunut kibbutsin yksinkertaiseen elämään. Näin Orin kasvoilla hieman ivallisen ilmeen. Kibbutsin jättäviä saatettiin pitää hieman pettureina ja epäillä, että pian he palaisivat katuvina. Lähtijät saivat pienen korvauksen sen mukaan, kuinka pitkään olivat kibbutsilla olleet. Korvaus oli pieni summa rahaa, jolla pystyi aloittamaan elämän kibbutsin ulkopuolella esimerkiksi ensimmäisen kuun vuokra tai vaatteet päälle. 

Aamulla Ori halusi vielä jatkaa pakomatkaamme todellisuudesta. Beseder, selvä, hän sai päättää, kunhan hän selittäisi myöhemmin house fatherille, miksi en palannut vapaaehtoistyöläiskaartiin. Ori halusi näyttää minulle jotain. Ajoimme pohjoiseen Golanin kukkuloille. Korkeuserot huimasivat minua. Vuoret kohosivat korkeuksiin tien toisella puolella ja rotko putosi syvyyksiin toisella puolella. Pohjanmaalaiseen tasaiseen maisemaan tottuneena minun oli helppo tuntea Jumalan läsnäolo tässä majesteetillisessa maisemassa. Niin kaunis oli maa, niin korkea taivas. Lopulta näin sen, mitä olimme tulleet katsomaan. Ori oli muistanut lumifantasiani.
- Lunta! Voimmeko mennä tuonne ylös tekemään lumienkeleitä?

Finkivin elämyksiä oli tarjolla myös Orille. Hän ei ollut Golanilla armeijassa palvellessaan tehnyt lumienkeleitä. Suomi neito voisi opettaa häntä. Mutta Ori katsoi huolestuneena rakkaan autonsa kojelautaa ja arveli, että meidän oli viisainta kääntää auton nokka kohti kibbutsia, jos vanha valkoinen Renault meidät sinne vielä jaksaisi viedä. Mutta pian auto hajosi tien sivuun.
- Le’Hitraot, näkemiin rakas ystävä, sanoi Ori.
- Me olemme säälittävän yksinäisiä. Sinun paras ystäväsi on Renault ja minun paras ystäväni on bakbuk jajim Fantasia, sanoin.
- Nyt kun Renaultia ei enää ole, sinä voisit olla paras ystäväni ja minä voisin olla sinulle pullon henki, Ori sanoi ja suuteli kättäni.

Oli haikea jättää Renault. Olin nähnyt Orin Renaultissa ikuinen hymy silmissään heti ensimmäisenä aamuhetkenä Venus-planeetalla. Minut oli viety Renaultilla ensimmäisen kerran kana taloon. Kaksi tuntematonta miestä Renaultissa oli tullut minulle tärkeäksi. Ehkä Orin kanssa tiesimme molemmat, että hyvästelimme myös sen mahdollisuuden, että kaikki voisi olla toisin. Mieleni oli ollut kepeä niin pitkään kuin Renaultin nokka oli osoittanut Orenimilta poispäin, mutta kävi taas raskaaksi, kun käänsin katseeni lounaaseen Sirkus Orenimia kohti.

Liftasimme takaisin kibbutsille ja viimeinen kuski jätti meidät kotipysäkille. Tuttuun tapaan kibbutsille johtavalla tiellä puhdas valkoinen Subaru pysähtyi kohdallemme.
- Orenim? Yaronin pidätelty ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Kibbutsnikit kokkontuivat kolmesti päivässä chadar ochelissa. Huhu  oli varmasti levinnyt, että Ori oli häipynyt Renaultilla kanatytön kanssa. Toivoin, että Gilles oli nyt vuorostaan kielimuurin takana. 
- Minne te jäätte, Yaron kysyi.
Sirkus Orenimin rähjäistä etualaa lähestyessämme en ollut enää varma, olimmeko minä ja Ori edelleen me.
- Jätä minut kanakopille, ettei synny enempää draamaa, pyysin.

Uusia runoja syntyi lakkaamatta: Avaan käteni. Vaikka haluan hänen olevan vielä tässä, sormenpääni, viimeiset kapinalliset, lakkaavat kurkottamasta.