Toisella
iltapäiväretkellä kävimme Haifassa ja ElAlin toimistossa. Virkailija, jolla oli nimineua, jossa luki Leah, siirsi paluulentoni vuoden päähän. Suomi oli pyyhitty
pois maailmani kartalta ja lentolippu unohtui aktiivisesti house motherin turvasäilöön. Astuimme käsi kädessä ulos
ElAlin toimistosta häikäisevään aurinkoon, olimme nuoria ja meillä oli loppuelämä aikaa nauttia toisistamme.
Menimme
satamaan, jonne kreikkalainen laiva oli tuonut Gillesin Kreikan Pireuksesta.
Uimarannalla hautasimme toisemme hienoon hiekkaan, jonka aurinko oli kuivattanut rutikuivaksi, ja juoksimme valtaviin aaltoihin, jotka löivät päittemme yli. Gilles
houkutteli minut kauas rannasta, vaikka pelkäsin hukkuvani. Aallot heittivät
meitä ja imaisivat jalat altamme. Jos halusin lentää Tuulen Pojan mukaan, minun
oli pakko uskaltaa uskaltaa ja irrottaa jalat maan kamaralta. Halusin uskaltaa,
uskaltaa maistaa hullua rakastumista muukalaiseen ja vaarallista merta. Kaikkein
vaarallisinta Finkivin elämyksistä. Meri oli vaarallinen, mutta vaarallisempaa
olisi menettää hänet. Annoin elämäni hänen käsiinsä.
Tuli ilta. Rannalla
ei ollut enää muita. Olimme koko pitkän päivän esileikkineet vasten toistemme
vartaloita. Auringon laskiessa meren syliin hän otti minut meren sylissä. Näin
meren ja taivaan hänen olkansa yli, maailmassa ei ollut muuta kuin meri, taivas
ja hän. Meren takana olivat Eurooppa, Pariisi ja Suomi. Hän hakkasi minua
itseään vasten ja hänen kättensä puristus kertoi hänen halunsa. Hänen sylissään
opin, että naisen seksuaalisuus oli valtameri ja Välimeri siihen nähden
pikkulätäkkö. Oliko se elämäni onnellisin päivä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti