71 Maidon ja hunajan maa

 

Minua ei tarvinnut pakottaa lähtemään lomaviikolle Gillesin kanssa. Maidon ja hunajan maa oli hauska lomakohde moninaisuudessaan. Se oli modernia teknologiaa ja länsimaista nykyelämää historiallisissa puitteissa, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien pyhiä paikkoja ja valtavia turistimääriä. Se oli lumisia vuoria, vihantia reheviä laaksoja, uskomattomia korkeuseroja, taivaansineä peilaavia järviä, kuivaa ja asumatonta autiomaata ja merenrannan lomakohteita. Bussin ikkunassa sotilasajoneuvot ja tankit vaihtuivat beduiinien aasi- ja kamelikaravaaneihin ja lammaslaumoihin paimenineen. Sinivalkoliput liehuivat pitkin maata ja suomineidolla oli kotoinen olo, koska kuten Israelin lippu myös Suomen lippu oli sinivalkoinen. Ilmasto vaihteli pohjoisen välimerellisestä etelän kuivaan. Kesä oli kuuma, pilvetön ja sateeton, talvi etelässä subtrooppinen ja kuiva, pohjoisessa saimme ajoittain sadekuuroja, jotka olivat rakettinopeita. Vaikka Israel oli pieni maa, pituutta vain 445 kilometriä ja leveyttä 125 kilometriä, väestöä oli 4.1 miljoonaa, lähes yhtä paljon kuin Suomessa, vaikka Suomi oli paljon suurempi maa.

Matkustimme Keski-Israelissa. Kun romanssi oli tulossa, olin jäänyt pois retkiltä aurinkoiseen Tiberiakseen, mutta nyt kun en ollut enää pakkolomalla, nautin reppureissusta. Matkasimme laivalla Tiberiaksesta Kapernaumiin yli Genesaretinjärven. Kelpo turistien lailla meidän täytyi nähdä paikka, jossa Jeesus käveli vetten päällä, sai opetuslapsensa ja ruokki valtaisan kansanjoukon kahdella kalalla ja viidellä leivällä.

Laivan kannella ympärillämme istui eteläafrikkalainen häämatkaseurue. Pitkän suutelumme päätteeksi he kysyivät meiltä, olimmeko mekin häämatkalla. Nauroimme. Myönsimme olevamme ikuisella honeymoonilla. Edenin puutarhassa rakkautemme oli kuolematon. Minua ja nuorta rouvaa yhdisti ikiaikainen rakastuneiden naisten side. Tuijotimme toisiamme, me kaksi eksoottista naista maailman eri puolilta, hän eebenpuunmusta, minä lumivalkoinen. Huulillamme oli kysymyksiä, kun meillä oli nyt harvinainen tilaisuus kysyä. Suorapuheisena suomalaisena minun teki mieli kysyä, olivatko mustat eteläafrikkalaiset varmasti samaa mieltä kuin valkoinen eteläafrikkalainen volu Fiona siitä, ettei Etelä-Afrikassa ollut apartheidia. Älysin kuitenkin pitää suuni kiinni ja luottaa enemmän suomalaiseen historian opetukseen kuin Fionaan. Kysymys ei kuulunut honeymoon-lemmenlaivalle aurinkoisena hellepäivänä Genesaretin järvellä.

Nuori rouva osasi small talkin minua paremmin. Hän oli saanut tietää, että olin Suomesta ja kysyi silmät pyöreänä: - Siellä täytyy olla kovinkin kylmää?
Kerroin hänelle, että siellä voisi olla yli 40 astetta pakkasta. Jätin kertomatta, että kylmää oli kuin ryssän helvetissä. Hänellä ei voinut olla harmainta aavistusta, mitä pakkanen oli. Mutta minä yllätyin siitä, että hän Afrikan eteläkärjessä osasi sijoittaa Suomen maailman kartalle, sillä jotkut länsimaiset volut yllättivät heikolla yleissivistyksellään. He kysyivät, missä Suomi oli ja pahimmillaan luulivat Suomen olevan osa Venäjää. Suomalaisessa koulussa me opimme Euroopan ja koko maailman kartan.

Matkustimme myös Kuolleenmeren alueella, mutta emme menneet suola liemeen. Yövyimme Masada-vuoren alla hostellissa ja aamuyöllä kiipesimme vuorelle mutkittelevaa uuvuttavaa käärmepolkua 300 metrin korkeuteen. Matka vain piteni, kun mutkittelimme käärmepolulla. Tönimme toisiamme kumoon, pyrähdimme juoksuun ja toisen piti ottaa kiinni. Meiltä loppui henki ja katselimme Kuolluttamerta allamme. Gilles puristi minua pakarasta ja sanoi, että hän rakastelee minua heti, kun pääsemme piiloon katseilta. Vilkaisin häneen, pyrähdin loppumatkan vuorelle ja vasta vuoren huipulla kaaduin kuolleena maahan. Oli niin varhaista, ettei ketään muuta ollut Masadalla.

Masada-vuori oli Israelin historian koskettavimman tragedian vaikuttava näyttämö. Vuoren huipulle oli rakennettu laaja linnoitus hieman ennen Jeesuksen aikaa. Lähes tuhat juutalaista pakeni sinne vuonna 73 jKr roomalaisia, jotka piirittivät heitä Masada-vuoren alla kuukausia. Orjat kantoivat piirittäjille vettä Ein Gedin keitaalta. Juutalaisilla oli Masadan päällä nerokas vesisysteemi, uima-allas, kylpylä ja sauna, mutta lopulta vesi loppui. Piiritetyt juutalaiset valitsivat joukkoitsemurhan Rooman orjuuden sijasta. Kymmenen miestä tappoi ensin tuhatkunta muuta, lopuksi yksi heistä tappoi muut yhdeksän ja viimeiseksi itsensä. Sitä ennen he tuhosivat linnoituksen, mutta jättivät viini- ja ruokavarastonsa merkiksi siitä, miten hyvin olivat piirityksestä selviytyneet. Vain rauniot jäivät kertomaan menneestä kukoistuksesta ja kaksi vesisäiliöön piiloutunutta naista viiden lapsensa kanssa Israelin kuuluisinta legendaa jälkimaailmalle.

Mutta Gilles ja minä olimme vahvasti elossa. Olimme kaksin tällä planeetalla ja rakastelimme masadalaisessa leipomorauniossa. Olin hänen allaan niin, että näin vain hänen silmänsä, hänen kiharansa ja taivaan, minä ja hän olimme yhtä, hän ja taivas olivat yhtä, hänen silmissään näin taivaan ja hän vei minut seitsemänteen taivaaseen. Hänen olkansa yli Masadalla kuolleet katsoivat meitä hymyillen. He eivät välittäneet kieltotaulusta niin kuin emme mekään. He sanoivat meille, riemuitkaa ja nauttikaa lihanne iloista, te kuolevaiset. Kuulen vieläkin hänen huohotuksensa, vain me olimme tällä planeetalla, lähempänä taivasta kuin kukaan koskaan, näin hänen aamuaurinkoon kaartuvan selkänsä silhuetin, hänen rentoutuneen vartalonsa lysähtävän päälleni hikisenä, ilman pakenevan keuhkoistani. Uskon, että silloin se tapahtui. Niin olen aina halunnut ajatella. Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi.

Jatkoimme matkaa Israelin keitaille, joilla puhkesi trooppinen kasvillisuus keskelle rutikuivaa autiomaata. Ein Gedin keitaalla vesiputouksen alla pesimme itsestämme rakkautemme jäljet. Jatkoimme toiselle keitaalle Sachneen, Gan HaShloshan luonnonpuistoon. Se oli kaunein näkemäni luonnonpuisto maapallolla, sitä pidettiin raamatullisen Edenin puutarhan esikuvana. Israelilaisten piiloparatiisiin muut turistit eivät olleet löytäneet ainakaan sinä päivänä. Tunsimme itsemme poikkeaviksi valkonaamoiksi. Katokset toivat varjoja paratiisiin, mutta kivipenkit olivat niin kuumat, ettei niillä pikkuruisissa shortseissa voinut istua. Sypressit, palmut ja nurmikentät kehystivät vesiputouksia ja luonnon muovaamia vesialtaita, joita ihminen oli vain laajentanut. Vesi tuli altaisiin luonnonlähteestä ja oli ympäri vuoden 28-asteista, joten siellä pystyi uimaan talvellakin. Kun olimme kylvyssä Sachnen altaissa, meidän oli helppo uskoa, että maailma oli edelleen Edenin puutarha. Vain sypressien latvojen läpi häämöttivät Ala-Galilean karut vuoret ja maa, jonka aurinko oli paahtanut keltaiseksi.

Lopuksi asetuimme Välimeren rantalomakohteeseen Nataniaan, Sharonin laakson pääkaupunkiin. Asuimme Mitzpe Yamissa, kahden tähden hotellissa. Gilles ei jostain syystä valinnut täällä Jerun lailla halvinta hostellia. Hotellielämä oli ruhtinaallista verrattuna Davidin halpaan hostelliin ja Finlandia husetiin, vaikka pitihän Sirkus Orenimin viiden tähden Edenin puutarha meidät iloisina ja tyytyväisinä. Hotellissa sattui asumaan samaan aikaan Fritidsresorin turistimatkalla olevia suomalaisia. Kuljin heidän lävitseen reagoimatta suomen kieleen, mutta minusta oli hauska salakuunnella heidän valitustaan. He valittivat vastaanotossa, että herra oli kolauttanut päänsä lamppuun ja lampun päältä oli leijunut sentin kerros pölyä ympäri huonetta. Arabisiivoojamuija poltteli rennosti Noblessea hotellin rappusella siivoussankonsa kanssa eikä päätään kääntänyt vastaanottotiskin suuntaan, vaikka varmasti kuuli huonosta työnjäljestä. Hänellä oli manana-asenne. Ei ihme, että suomalaisilla oli maailmanennätys ambulanssisireenien soimisessa ja sydäninfarkteissa. Hei nyt oikeasti come on, relatkaa, ottakaa Noblesse tai Maccabee ja nauttikaa elämästä. Näihin suomalaisiin en halunnut kontaktia.

Tahiti-ravintola Natanian keskustassa oli YK:n rauhanturvaajapoikien kantapaikka. Tarjoilijoina pyöri eurooppalaisia tyttöjä, jotka olivat lähteneet kibbutseilta parempien palkkojen vuoksi. Ruusujenmyyjä kierteli pöydissä tarjoamassa ruusuja, prostituoitu etsi asiakkaita ja Pepsi-koira sieppasi pöydiltä pudonnutta ruokaa. Tutustuimme suomalaisiin rauhanturvaajapoikiin, jotka tulivat Libanonista lomalle Israelin lomakohteisiin. He olivat kiinnostuneita elämästämme kibbutsilla ja Gilles puolestaan rauhanturvaamisesta. Gilles osti yhdeltä pojista ruskean libanonilaisen nahkatakin. Jos lähtisimme Israelista, maailman vainoharhaisimmassa turvatarkastuksessa meidän ei kannattaisi kertoa, että nahkatakki oli Libanonista, tai lentokone voisi lähteä ja me jäisimme selittämään. Pojat neuvoivat, että Gillesin tulisi pakata nahkatakki repun pohjalle, toivoa, ettei joudu tarkastukseen eikä myöntää, että olimme puhuneet kenenkään kanssa kibbutsin ulkopuolella. Pojat veivät meidät moderniin yökerhoon, jossa olimme jälleen ainoat länsimaalaiset. Pyörivistä diskopalloista, värivaloista ja viininpunaisista sohvista huolimatta yökerho ei kuitenkaan vienyt sydämessäni sijaa betoninharmaalta kolholta Playboysilta, jossa Sirkus Orenimin koiratkin kävivät pyörähtämässä. Playboysissa olin elänyt elämäni kauneimman hetken, kun Gilles roikkui tikkailla ja kuiskasi yes, I am in love.

Tel Avivissa Hostellissa tapasimme Negevin autiomaassa kibbutsilla olevia poikavoluja. Kun he kuulivat meidän liikkuvan osin liftaamalla, he olivat järkyttyneitä. En viitsinyt kertoa heille, että liftasimme myös tyttöporukalla. Israelialiset sotilaat olivat aina liikkuneet liftaamalla, mutta joitain vuosia sitten murha-aallon jälkeen naissotilailta oli kielletty yöaikaan liftaaminen. Pojat kertoivat meille järkyttävän tarinan viime keväältä. Englantilainen volu Lucy oli raiskattu ja tapettu Etelä-Israelissa. Huonetoveri oli valokuvannut Lucy hieman aiemmin ja tuo kuva oli ollut sanomalehdissä ja tv-uutisissa. Hieman myöhemmin samalla alueella saksalainen tyttö raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä autiomaahan kuolemaan. Onneksi beduiinit sattuivat löytämään hänet ja hän selvisi. Tekijää ei koskaan saatu kiinni. Näiden tapausten vuoksi Negevin volut eivät saaneet mennä yksin kibbutsin ulkopuolelle, eivät pojatkaan. Kun he olivat töissä kauempana kibbutsilta, heille oli annettu Uzi. Samaan aikaan Sirkus Orenimilla olin kuvitellut eläväni rauhan tyyssijassa, mutta jos Finkiv olisi sijoittanut minut Negeviin, olisin voinut itsepuolustukseksi saada aseen. Maan rajojen läheisyydessä olevilla kibbutseilla voluille pidettiin turvallisuusluentoja. He eivät saaneet mennä yksin yöllä kibbutsien ulkopuolella. Heille kerrottiin, että muutaman kilometrin päässä oli ihmisiä, jotka halusivat tulla ja tappaa niin monta juutalaista kuin suinkin pystyisivät eivätkä he erotelleet voluja kibbutsnikeista. 

Pojat kertoivat myös terroristien hyökänneen joillekin kibbutseille. Tällöin 17-vuotias uusiseelantilainen Judith oli ammuttu mehiläistarhassa kahden naiskibbutsnikien ohella. Uzin tuominen Orenim chadar ocheliin sapattiaterialle ei ollut huono idea, vaikka emme asuneet rajan lähellä. Koko kibbutsin väkihän oli samassa paikassa ruoka-aikaan. Ehkä  house father oli kertonut Lucysta ja Judithista silloin, kun englantini ei ollut riittävä ymmärtämään. Lopetimme liftaamisen Gillesin kanssa ja varoitimme myös muita voluja.

Ajan saatoissa kuulin myös muista volu kuolemista. Jotkut olivat kuolleet kibbutseilla työtapaturmissa kirsikanpoimintalaitteen ja kanahäkin murskaamana, joku pommisuojan kahvilan tulipalossa ja joku horjahti kibbutsiretkellä kiveltä rotkoon. Kibbutsien ulkopuolella joku volu kuoli terroristien hyökkäyksessä bussipysäkille, jotkut kamelikolarissa, joku astui räjähtämättömään pommiin, joku hukkui ja jotkut katosivat. Rajojen läheisyydessä jotkut kuolivat terroristien ja tarkka-ampujan luodeista. Jotkut kuolivat diabeteksen ja epilepsian aiheuttamiin sairauskohtauksiin ja joku päätyi itsemurhaankin. Järkyttyneenä tajusin, että vanhempien varoitusten litania ei ollut hölynpölyä.

Joku volu tuli lähes ammutuksi, kun hän pukeutui partyyn epäilyttäväksi arabiksi. Hänellä oli huivi kasvojen edessä ja hän oli hiipinyt kibbutsin rajalla. Vartijat melkein ampuivat hänet, koska hän oli kibbutsin alueella. Häntä ei kuitenkaan lähetetty paluulennolle, koska hän ei ymmärtänyt, mitä hän teki. Silmäni avautuivat. Kibbutsi ei siis ollut sellainen rauhan tyyssija kuin olin luullut, vaan öisin sitä vartioivat vartijat. Ehkä vartijat tähyilivät myös päivisin kauaksi Jezreelin laaksoon kibbutsin etualan vartiotornista. Vartiovuorot olivat yksi kibbutsnikien kiertävä tehtävä.