Mielialajunani
kävi kibbutsiaikani alussa Karmel-vuoren bahai-temppelin kultakupolin
huipulla. Ehdottomasti jättäisin Suomen ja asettuisin tähän vihreämmän ruohon maahan Välimeren paremmalle puolelle.
Parin viikon jälkeen putosin viideksi minuutiksi Jezreelin laakson pohjaan. Kaikki ympärillä oli uutta ja vierasta, ei mitään rutiinia ja
arkista, paljon partya ja aina uusia elämyksiä, mikä välillä uuvutti ja lopulta kävi tylsäksi. Kahden kuukauden
vähimmäisaika kibbutsilla tuntui pitkältä. Kielimuuri oli raskain kaikista
elämyksistä, hävittäjäviimeistely tehtaassa ei tarjonnut Finkivin lupaamia
huikaisevia elämyksiä, Tauno ei edelleenkään sanonut minulle ani
ohev otach, minä rakastan sinua, ja uutuuden hurma hävisi.
Erehdyin
mainitsemaan vanhemmilleni aerogrammissa viiden minuutin alakulosta. Se
oli heille lopullinen varmuus siitä, että koko reissuni oli järjetön päähänpisto
ja elämän hukkavuosi. En saanut heitä koskaan luopumaan asenteestaan, että aikani Sirkus Orenimilla oli tosi kurja. Onneksi he eivät keksineet tulla tapaamaan minua niin kuin jonkun muun volun vanhemmat. Minua kismitti niin, että oli jopa kiusaus paljastaa heille Arto-skandaali. Että tyttärellä oli suhde naimisissa olevaan opettajaan. Olin varma, että silloin he olisivat toivottaneet minut menemään kibbutsille
Ugandan taa.
Alakuloisen viiden minuutin jälkeen mieleni oli tasainen. Tietenkin välillä oli parempia ja huonompia hetkiä. Yllätyksekseni myös Sirkus Orenimilla oli viikkojen myötä myös arkisia hetkiä ja
joskus jopa tylsiä. Yaronin kokemus tuli taas mieleeni. Yhä harvemmin tuli vastaan
Finkivin lupaamia täysiä yllätyksiä. Israelilainen ja kibbutsikulttuuri alkoi tuntua ihan tavalliselta. Tunsin jopa surua siitä,
etten enää ottanut kaikkea irti joka hetkestä, kulttuurisokki ei iskenyt minuun enää koko ajan, koska vääjäämättä
jonain päivänä nämä hetket olisivat ohi.
Kibbutsin arki, rutiinit ja asioiden tutuksi käyminen tekivät oloni kodikkaaksi. Sopeuduin perusteellisesti israelilaiseen päivärytmiin, varhaisiin herätyksiin ja iltapäiväsiestaan, työn ja partyjen rytmiin, juhlallisiin sapatti-iltoihin chadar ochelissa ja laiskoihin sapattiaamuihin. Ruokavalikoimakin oli käynyt riittäväksi. Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa maapallolla, Sirkus Orenimista oli tullut kotini ja minusta kibbutsin haluama iloinen ja tyytyväinen volu. Oli aivan yhtä luonnollista hioa hävittäjiä kuin istua suomalaisen kaupan kassalla rahan maailmassa. Kaasunaamari vaatekaapin koukussa oli yhtä luonnollinen kuin kylpytakki kotona. Ajattelin yhä harvemmin Suomea, petturi Arto oli haudattu lyijyarkkuun ja lähetin aerogrammeja yhä harvemmin Postisedän postista. Koti-ikävä oli ohimenevä haikeus. Volut ikävöivät yleensä vain perheen koiraa. Toki tulin iloiseksi kirjeistä, paketeista ja varsinkin äänikirjeistä, kun sain niitä Suomesta. Suomenkielistä luettavaa kaipasimme ja kaikki suomineidot lukivatkin yhä uudelleen Helsinki-Vantaan lentokentältä sattumalta ostamaani monta viikkoa vanhaa aikakauslehteä.
Yllätyksekseni huomasin, että olin englannin oikeinkirjoituksessa
parempi kuin jotkut syntyperäiset. Muutaman kerran tarkistin jonkun
kanssa sanakirjasta jonkin sanan ja minä olin oikeassa. Suomalaiselle englannin oikeinkirjoitus oli niin vahva. Sen
sijaan minulle naurettiin, kun käytin puhekielessä liian hienoja ilmaisuja.
Kouluenglanti opetti ihmissuhteesta sanan human relationship, jota ei käytetty koskaan puhekielessä, minulle kerrottiin.
(2 kibbutsin 5 kanalasta taustalla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti