Eräänä iltana
Gilles haki minut taas mukaansa chadar ochelin öiseen konserttiin. Ruoan talon
ovet olivat auki yötä päivää. Emme sytyttäneet valoja. Chadar ochel oli pimeä, vain
valolyhdyt pihalla valaisivat pianon koskettimia.
Gillesin ei
tarvinnut kertoa, piano kertoi. Lintu liversi ensin pienin ja sitten yhä vahvemmin äänin. Se levitti siipensä ensi kertaa, uskalsi
heittäytyä niiden varaan, putosi, mutta onnistui lopulta. Se alkoi kaarrella,
nousi yhä korkeammalle, yhä nopeammin, riemukkaammin. Oli kevät, kaikki Jezreelin laakson niittyjen luonnonkukat tunkivat maasta. Erotin toisen äänen, toisen
linnun. Linnut kuulivat toisensa, visertelivät toisilleen matkan päästä,
löysivät toisensa, huumaantuivat toisistaan ja lennosta. Ne eivät olleet enää
yksin. Chadar ochel täyttyi kokonaisesta lintuparvesta, sen katto avautui
öiselle tähtitaivaalle, linnut kohosivat kuin nuotion kipinät tammien
latvaan.
Gilles nosti kätensä sivuilleen olkapäiden korkeudelle ja tuli hiljaisuus. Kun hänen kätensä koskettivat taas koskettimia, kuului valtava jyrähdys. Katsoin häntä kauhuissani. Vain yksi lintu lauloi enää, se ei saanut vastausta. Kevät oli vaihtunut syksyyn, rankkasade putosi. Oli kuoleman hiljaista.
- Onko se Jonathan Seagull, kuiskasin.
- Kuka on Jonathan Seagull, Gilles kuiskasi.
- Jos et ole lukenut Richard Bachin kirjaa Jonathan Livingston Seagull, sinun täytyy lukea se. Sinä olet Jonathan Seagull. Mutta vaikka tuo loppu olikin hieno, haluan toisen tarinan, onnellisen tarinan.
- Tule mukaan, tehdään yhdessä onnellinen tarina.
- En minä osaa, olin kauhistunut.
Hajottaisin pianon.
- En minäkään osannut soittaa ennen kuin opettelin. Kokeile ensin tästä, hän näytti.
Kokeilin ja löysin linnun.
- Kokeile nyt näitä koskettimia.
Löysin lintuparven. Piano alkoi elää sormieni alla, koska uskalsin.
Kun kävelimme pois chadar ochelista, pyysin häntä kirjoittamaan nuotit minulle muistoksi. Hän lupasi tehdä sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti