39 Painajaisia

Hasadin lisäksi sielunrauhaani häiritsivät monet muutkin asiat. 

Päivisin kibbutsi oli rauhan tyyssija, mutta joskus öisin se oli pelottava. Myrskyt tuntuivat tulevan aina sydänyöllä. Heräsin salamoihin ja valtaviin jyrinöihin ja tärinöihin, joita heikko mökki ei vaimentanut, vaan joita peltikatto päinvastoin vahvisti, kun sade iski siihen. Säikähtyneenä tempaisin oven auki nähdäkseni, tuliko vihollinen Libanonista Finlandia husetin skandinaavirintamaa kohti vai nousiko vuosisadan ukkonen Punaiselta mereltä. Yleensä se oli ukkonen, mutta kerran keskiyön myrskyssä oven avatessani Finlandia husetin ohi juoksi villi hevoslauma. En koskaan nähnyt kibbutsilla hevosia, joten niiden täytyi tulla viereisestä arabikylästä. Yksi valkoinen ja useita tummia hevosia. Näky oli niin epätodellinen, että aamulla epäilin sen olleen vain lumoavaa unta.

Hyvän sään vallitessakin nukuin levottomasti. Keskellä yötä nukuin istuen sängyllä, kävelin ympäri huonetta, katsoin ulos ikkunasta ja ovesta, hätistin hyönteisiä sängystä ja puhuin englantia. Aivot olivat ylikierroksilla vieraan kulttuurin rikkaudesta. Parin kuukauden jälkeen näin unet jo englanniksi ja tiesin sen tarkoittavan, että englannin kieli oli selkäytimessäni. Jos toinen volu nukkui huoneessa, hän komensi minua kiukkuisesti sulkemaan oven, verhot, valon ja suuni. Unienglantini oli kuulemma ymmärrettävää. Päivisin kiva volu kävi öisin ilkeäksi. Hän ei suostunut näkemään oven alta lakkaamattomana karavaanina sänkyyni tunkevia torakoita, liskoja ja skorpioneja, ei piikkisiä pomelopuita, ei sänkyni reunalla istuskelevia saksalaisia insinöörejä, ei itsensäpaljastajaa Afulasta eikä nasaretilaisia yksityisoppaita. Ja minua kiukutti, kun hän ei niitä nähnyt.

Päivisin ilmassa lensi lakkaamatta kymmeniä ja kymmeniä lentokoneita Libanonin suuntaan pohjoiseen. Luulin sitä normaaliksi, sillä mistäpä olisi tiennyt, mikä tällä maailman laidalla oli normaalia. Olihan house mother toki antanut meille kaasunaamarit Libanonin kuumentuneen rajatilanteen vuoksi. Kriisin liennyttyä vain muutama laiska kone lipui kuin maisemalennolla päittemme yli pohjoiseen ja minulle selvisi, mikä oli normaalia. Epämääräisesti hieman pelotti olla Israelissa terrori-iskujen tai sodan syttymisen uhan vuoksi, vaikka itse kibbutsi oli kuin nukkumalähiö Pohjois-Lapissa emmekä kibbutsin ulkopuolellakaan matkustaessamme koskaan nähneet mitään pahaa.

Maailma ilman uutisia ja tiedotusvälineitä oli turvallinen paikka elää. Vaikka unissapuhumiseen aivot englannin jo automaattisesti valitsivat, en rasittanut itseäni katsomalla englanniksi tv-uutisia, joissa itsemurhaterroristit räjähtivät. Jännittävän voluelämän ulkopuolinen maailma ei kiinnostanutkaan pätkän vertaa. Suomen eläjät sen sijaan eivät välttyneet Israelin pelottavilta uutisilta. Jeruun matkalla olleessa bussissa oli räjähtänyt pommi. Joku tuttu Suomessa oli itkenyt hysteerisesti työpaikalla siitä kuullessaan. Illalla chadar ochelin yhteispuhelin soi ja jonkun volun huolestunut äiti soitti. En nähnyt vaarallisempaa kuin että party yössä vastakkaiset sukupuolet etsivät toisiaan Sirkus Orenimilla ja cricket uros kutsui naaraita kaihoisasti. 

Pitempään kibbutsilla olleilla voluilla oli pelastautumissuunnitelma kriisitilanteen varalle. Ulkomaalaisina meillä ei kuulemma olisi hätää. Pakenisimme yhdessä Haifasta laivalla Eurooppaan Kyprokselle. En vaivannut sotahuolilla sievää päätäni sen koommin enkä ollut sekaantumassa terroristipoikaystäviin. Vetäisin vaan kaasunaamarin päähäni ja liittyisin Haifan satamaan matkaavaan pakolaiskaravaaniin. Karavaanit olivat ammoisista ajoista alkaen vaeltaneet halki Jezreelin laakson. Minulla oli vahva tunne, että vaarallinen maailma oli kovin kaukana uinuvasta kibbutsista. Myös Yaron oli sanonut, ettei Orenimilla koskaan tapahtunut mitään. 

Orenimilla meillä oli kyllä ihan oma Iso Paha Susi, joka sai aikaan tyttöjen välistä solidaarisuutta. Norjasta tuli yksin hauraanoloinen tyttövolu ja hän tiskasi Taunon kanssa. Tyttö alkoi hehkua. Arvasimme heti, että hän oli ihastunut Taunoon kuten me kaikki ensisilmäyksellä ennen kuin selvisi, että moni kakku on kaunis ulkopuolelta. Näimme norjattaren palvovan spanielinkatseen likaisia astioita hihnalle purkaessamme. Vihjailimme hänelle ensin varovasti, millainen Tauno oli, ettei hän romahtaisi korkealta pilvilinnoistaan. Kerroimme, että Tauno ei ilmeisesti etsinyt vaimoa. Mutta norjatar ei välittänyt vihjauksista. Me tauno siskot koimme velvollisuudeksemme paukauttaa hänelle tyttöjen välisen solidaarisuuden nimissä ihan suoraan. Mutta ei auttanut. Ehkä hän piti meitä vain mustasukkaisina, koska Tauno ei kiinnittänyt meihin enää mitään huomiota. 


Yhtenä iltapäivänä norjatar oli mennyt yksin Haifaan. Niin me ainakin luulimme. Oli myöhäinen ilta, päivällisaika mennyt ohi jo aikaa sitten, oli täysin pimeää eikä hän edelleenkään ollut palannut. Tunsimme suurta avuttomuutta. Mitä tekisimme, jollei hän palaisi? Meille tuli mieleen, että jos volu katoaisi täällä vieraalla mantereella, se olisi  pelottavinta, mitä voisi tapahtua. Olimme nauraneet vanhempien varoituksille, mutta nyt olimme todella vakavia. Silloin meidän olisi pakko löytää house fatherin asunto ja saada apua, Nescafe tai makkara ei auttanut tässäkään pulmassa. Huomasimme toivovamme, että jos joku oli hänet kidnapannut, se olisi Tauno. Tauno oli todella pieni paha pahan maailman ja suuren tuntemattoman rinnalla. 

Onneksi ennen keskiyötä norjatar palasi rauhallisena takaisin isoon volu taloon emmekä koskaan nähneet hänen itkevän Taunon takia.