58 Ohi Negevin, Beersheban ja Hebronin

 

Perjantaiaamuna Eilatissa emme enää voineet jatkaa riemulomaamme. Olimme toisella puolella Israelia, 380 kilometrin päässä kibbutsilta, mutta emme voineet enää vastustaa sapatti-illan pommisuojayökerho Playboysin kaipuuta. Ostimme liput aamun ensimmäiseen Jerun bussiin. Puhuimme lippuluukulla englantia, lipunmyyjä palveli sujuvasti suomen numeroilla siihen asti, kun aloimme puhua suomea, jolloin taas hän alkoi puhua englantia. Tuollakin miehellä oli ollut suhde suomineitoon, meitähän oli täällä vuosikymmeniä vaellellut syntisillä kibbutseilla ja hengellisillä toivioretkillä.

Nousimme aamun ensimmäiseen bussiin ja ajoimme lähes halki koko maan. Onneksi Israel ei ole pitkä maa. Bussi Eilat-Jeru oli niin täynnä, ettemme päässeet Ilonan kanssa istumaan vierekkäin, vaan istuin tuttuun tapaan nuoren hoikkalanteisen sotilaspojan ja hänen Uzinsa viereen. Mietin, oliko sotilaskin valvonut yön jonkun kanssa, sillä hän nukahti heti ja nukkui 311 kilometriä Jeruun asti? Hän nojasi olkapäätäni vasten. Uzin metalli oli viileä ylikuumentunutta kehoani vasten. Tunnelma oli kuin maailmanloppu ja veitsen terällä, kun aseen piippu tuijotti minua. 

Jos eilen halusin vain kuolla kärsimyksen vuoksi, nyt henkiin jääminen kiinnosti, en halunnut yhtäkään skandiblondihiusta menettää päästäni. Katsoin vain tiukasti kohti pohjoista ja istuin ohi Beersheban beduiinimarkkinoiden, Hebronin ja Bethlehemin, ohi Negevin autiomaan. En vilkaissutkaan beduiineihin ja kameleihin, vaan tuijotin vain omaa napaani. 

Jerun bussiasemalla oli pitkät jonot. Valtava määrä ihmisiä oli menossa Haifaan. Emme enää pelänneet sotilaita, jotka menivät aseineen kotiin viikonlopuksi, koska nyt he antoivat meille turvaa tungoksessa, jossa voisi olla myös terroristeja. Minulla ja Ilonalla oli hermot kireällä, kun kello kulki kohti iltaa. Onneksi uusi bussi tuli heti, kun edelliseen oli noussut niin paljon porukkaa kuin siihen suinkin mahtui. Aloin uskoa, että tämä maa toimi jopa tehokkaammin kuin Suomi, vaikka alkuun tuntui, että täällä elettiin kuin sika pellossa.

Edellämme jonossa oli amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta seitsemän valtavan matkalaukun kanssa. Mies huusi: - But what about my luggage? Mutta ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Elämä oli kevyttä, kun kantoi repussa vain puhtaat alushousut aamuksi. Omistaminen oli niin turhaa elämiseen verrattuna. Pariskunnan matkalaukut eivät mahtuneet bussin alle tavaratilaan, joten ne nakeltiin bussin käytävälle tientukkeeksi. Uzit osoittivat kohti kattoa siellä täällä. Ilonan kanssa nauroimme, miten  rentoa sirkusta elämämme oli. Kiipesimme amerikkalaisten matkalaukkujen yli bussin peräpenkille. Yes, tämä oli elämää! 

Matkustaminen Israelissa oli helppoa kaikkialla muualla paitsi lähikaupungissamme Haifassa. Jerun ja Tel Avivin isoilla bussiasemilla bussit ja laiturit olivat järjestyksessä siellä, missä niiden kuului olla, mutta Haifassa olimme aina eksyksissä. Emme onnistuneet koskaan löytämään Orenimille vievän bussin pysäkkiä, saati koko bussiasemaa. Juoksentelimme pysäkeillä kyselemässä kuskeilta, pääsikö hänen bussillaan Orenimille. Saimme aina uuden neuvon juosta johonkin suuntaan. Kerran sokea ja mykkä mies viittoili meille oikean pysäkin. Lopulta aina onnenkantamoisena pääsimme Orenimin kotipysäkille.

Tällä kertaa Jerun bussi toi meidät Haifan bussiasemalle. Se oli olemassa. Nyt hermoriekaleemme eivät riittäneet bussipelleilyyn, nyt oli nollatoleranssi. Olimme ruoan ja rakkauden nälkäisiä, väsyneitä, stressaantuneita, vittuuntuneita ja äkäisiä. Tilanne ei ollut kaukana siitä, että taunosisko olisi saattanut käydä jopa toisen taunosiskon kimppuun. Vatsamme eivät olleet onnellisesti pullollaan lämmintä falafelia ja mangonektaria niin kuin tavallisesti Haifasta lähtiessämme. Juoksimme paniikissa jokaisen bussin ovelle kysymään, pääsikö sillä Sirkus Orenimille. Yhtäkkiä tunnistimme oikean bussin, Orenimin nimen verran tunnistimme heprealaisia kirjaimia, mutta bussi oli jo liikkeellä. Ilona uhrautui hyppäämään bussin eteen ja bussi jarrutti. Kuski oli niin vihainen, että pelkäsin, ettei hän ottaisi meitä kyytiin. Hän huusi paljon muutakin kuin ma kara ja oivavoi, luultavasti täyden lastin heprealaisia kirosanoja. Mutta otti hän meidät kyytiin. Mikään muu ei merkinnyt meille mitään.

Jezreelin laaksoa lähestyessämme tuttu sypressirivi kumarsi meidät tervetulleeksi kotiin. Sypressit lauloivat hoosiannaa ja me hallelujaa, kun bussi putkahti kotipysäkin aukiolle. Ehtisimme illaksi Playboysiin, volun tunne-elämän päänäyttämölle, volun viikon loppuhuipentumaan. Poistuessamme bussista Ilona pyyteli kuskilta slicha, anteeksi ja halaili tätä. Kuski nuhteli häntä vihaisesti mutta myös liikuttuneesti: - Be careful, ole varovainen.

 

Pääsimme kotipysäkille.  Kotiin. Koti Ala-Galileassa.