47 Kielikömmähdyksiä ja sanailua

 

Kun kana talo oli pesty ja se oli kuivahtanut, työ muuttui hyvin miellyttäväksi. Pomo Judah sanoi myös, että minun ja Gillesin ei tarvinnut herätä kukonlaulun aikaan, vaan voimme tulla töihin kello 6.20. Työpäivät olivat aina lyhyempiä kuin kuusi tuntia. 


Kibbutsin kamalin työpaikka osoittautui parhaaksi monella tapaa. Gilles oli ollut useimmissa volujen työpaikoissa ja sanoi, että kana talo oli paras, mutta muut volut eivät tienneet sitä. Työ oli vaihtelevaa, siinä sai liikkua ja työporukka piti hauskaa. Kivasta työpaikasta tuli tärkeä osa hyvää kibbutsikokemustani. Emme viitsineet kertoa muille voluille, miten tyytyväisiä olimme työhömme, sillä monissa työpaikoissa oli yksitoikkoista. Töiden laittaminen arvojärjestykseen oli myös vastoin kibbutsiarvoja, joten emme halunneet olla syyllisiä siihen. Kana talon pesu ei ollut vähemmän arvokasta kuin chadar ochelin siistiminen valkoisessa esiliinassa.


Kanakopilla radio metelöi ja kanamiehet puhuivat ihan hepreaa vahvaa kahvia siemaillessaan, välillä englantia minulle ja Gillesille. Minä join teetä, kun Ilona tunki hävittäjän metalliosia telineeseen. Pian kello oli kahdeksan ja oli aamiaistunnin aika. Minä ja Gilles juttelimme muiden volujen kanssa, Ori mieskibbutsnikien kanssa. Ori viihtyi selvästi yhteisössään. Aloin ymmärtää lastentalojen idean. Hyväntuulinen miesporukka jutteli ja naureskeli ateriasta toiseen, päivästä toiseen. Koska perhe ei ollut tämän yhteiskunnan ydin, vaimot eivät häirinneet miehiä nalkutuksellaan eivätkä lapset itkullaan. Sitten Ori alkoi luoda meihin merkityksellisiä katseita, nousi pystyyn, venytteli nautinnollisesti ja me Gillesin kanssa veimme lika-astiat Jordanin pesukoneeseen. Ah autuutta, kaukana oli kiireen, stressin, maallisen mammonan ja länsimaisen kapitalismin maailma.

Kanamiehet olivat laittaneet väliaidat erilaisille kanoille puhtaaseen kana taloon. Minun ja Gillesin  tehtävä oli tilkitä aidoissa olevat reiät umpeen muovitetulla rautalangalla. Istuimme lattialla ja juttelimme. Gilles kysyi, minne olin lähtenyt perjantai-iltapäivällä Orin kanssa. Joku oli siis nähnyt. Pidin katseeni tiukasti aidassa.

- Ai sinä huomasit, totesin. 

- Heräsin ja luulin kellon olevan 6 aamulla, koska hän odotti autossa, johon sinä hiivit, Gilles sanoi. 

- En minä hiipinyt. Minä kävelin. Olin ylitöissä ja saan ne vapaana pois jonain päivänä. Ori opetti minulle uusia asioita.
- Uusia asioita?
- Niin, hän opetti minut rokottamaan tipuja.
- Miksi hän opetti sinua? Miksi hän ei opettanut minua?
- Etkö muista? Sinulla oli ripuli.
- Millaista se oli? Kumpi piteli tipua?
- Minäkin luulin, että viettäisin koko sapatin kana talossa pidellen 30 000 kanaa. Mutta ei, rokotus tehtiin inhalaationa, sumuttamalla rokote ilmaan.
- Ai. Minä luulin, että hän halusi rokottaa sinut.
- Haha…

Nyt meillä oli päiväkausia aikaa ja rauhaa jutella ja tutustua. Varsinkin monien uusien volu kanssa juttelu jäi small talk tasolle, mutta työskentely kahdestaan Gillesin kanssa oli mahdollisuus tutustua häneen yhtä hyvin kuin omaan ryhmääni. En ollut tavannut hänen kaltaistaan poikaa tynnyrielämässäni. Hän oli minua kaksi kuukautta vanhempi, mutta hän oli elänyt täysin toisenlaista elämää. Hän sanoi olevansa maailmankiertäjä. Hän oli joutunut mukaan johonkin selkkaukseen kotikaupungissaan Pariisissa, ollut pidätettynä 18-vuotispäivänään ja kantanut asetta turvallisuutensa takia. Hän oli jättänyt kotinsa, asunut kadullakin pitkin Eurooppaa viimeiset kaksi vuotta ja tehnyt tilapäistöitä. Hän ei pitänyt yhteyttä perheeseensä. Hänen maailmansa tuntui tosi turvattomalta. Kerroin hänelle, että Suomessa vain metsästäjillä oli aseita ja niihin piti olla aselupa. Olin itse juonut syntymäpäiväkahvit 18-vuotispäiväni perheen ja suvun kanssa. Kysyin, oliko Gilles tehnyt rikoksia, mutta hän kielsi sen. Hän oli kuin kiva tavallinen naapurin poika enkä voinutkaan kuvitella häntä rikolliseksi. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, ettei näin nuori ollut yhteydessä perheensä kanssa, olipa tapahtunut mitä hyvänsä.

Gillesilla oli huimat suunnitelmat. Hänen tiensä johtaisi Afrikkaan. Hän aikoi matkustaa ympäri maailmaa 40-vuotiaaksi asti eikä aikonut sitoutua mihinkään eikä kehenkään pitkään aikaan. Hän aikoi tehdä tilapäistöitä ja matkustaa aina uuteen paikkaan. Hän etsi täydellistä onnea.

- Ei täydellistä onnea ole olemassa, töräytin kuin tuomiopasuuna. - On onnen murusia siellä täällä, joista voi koota onnen.
- Sinä olet taitava sanojen kanssa, hän totesi.
- Miten sinun perheesi tämän kestää? Olethan ilmoittanut heille, että olet kunnossa eikä heidän tarvitse olla huolissaan?
- Minulla oli hyvät välit äidin kanssa. Isästä tuli aika etäinen sen jälkeen, kun he erosivat. Äidille oli vain helpotus, kun lähdin. Tuotin hänelle niin paljon huolta. Hän sanoi kerran toivovansa, etten olisi syntynytkään.
- Lo lo, ei ei. Tuo on ihan kamalasti sanottu. Ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä.
- Olin vaikea eikä hän aina jaksanut minua. Oli hänelle parempi, että lähdin.
- En millään usko, että vanhempasi ajattelevat niin. Heille olisi suuri helpotus, jos ilmoittaisit aika ajoin, että voit hyvin.
- Mietin sitä, hän lupasi.

Vaikka epäilin Gillesin suunnitelmien realistisuutta ja riittäisivätkö shekelit, olihan hän hurjan jännittävä. Hän oli suurkaupungin poika, joka oli viettänyt maaseudulla lapsuuden kesänsä. Hän haaveili elävänsä lammasfarmarina kuten isoisänsä oli elänyt Ranskan Provencessa, kun taas lukiolaispojat koulussani olivat suunnitelleet diplomi-insinööriopintoja.

- Sinulla on siis rinkassa kaikki, mitä omistat, kysyin.
- Kaiken täytyy mahtua reppuun, vaatteet, muu välttämätön ja kirjat. Ja kitara sen koteloon.
- Vau! Mitä kirjoja?
- Raamattu, Shakespearen Kesäyön unelma ja yksi runokirja.
- Luetko runoja? Minullakin on runokirja mukana ja kirjoitan itsekin.
- Niin minäkin, voitin runokilpailun koulussa.
- Vau, en tapaa usein muita runoilijoita. Mutta miksi Raamattu, kysyin.
- Luen sitä, kun tunnen itseni yksinäiseksi tai minulla on paha olo.
- Minullakin on joskus alakuloinen olo, koska elämä on täällä välillä niin kaaoottista.
- Mitä tarkoitat?
- No vaikka mitä. En esimerkiksi tiennyt, millaista on olla vaalea nainen täällä etelänmailla. Arabikaupungeissa kuten Nasaretissa emme saa miehiltä rauhaa.
- Kai sinä tiedät, millainen maine teillä skandinaaviblondeilla on?
- Kai minä jotain siitä tiesin, mutta vasta täällä olen oikein alkanut ymmärtää.
- Aika vapaamielisinä teitä pidetään. Oletteko te?
- Meitä on monenlaisia. Koulussa me istumme samassa luokassa poikien kanssa ja Suomi on melko tasa-arvoinen maa. Tytöt voivat tehdä kutakuinkin kaikkea samaa kuin pojat, kaikki riippuu meistä itsestämme, mutta armeijaa emme käy. Meillä ei ole niin jäykkiä miesten ja naisten rooleja kuin monissa muissa maissa. Äitiemme sukupolvi jäi vielä kotiin hoitamaan pieniä lapsia, mutta sen jälkeen moni meni töihin. Minun sukupolveni tytöt opiskelevat yhtä paljon kuin pojat. Naiset ovat Suomessa hyvin vapaita ja itsenäisiä jopa moniin Euroopan maihinkin verrattuna.

Kerroin Gillesille taunosiskojen saaneen vanhemmiltaan pitkän varoitusten litanian. Ei pitäisi menettää neitsyyttä, ei vetää viinaa, tupakkaa, huumeita, miehiä eikä seksiä, ei rakastua, sairastua, liftata, saada AIDS:ia, ei joutua ryöstetyksi, pidätetyksi, raiskatuksi, kidnapatuksi, murhatuksi eikä tulla raskaaksi.
- Oletko kokeillut huumeitakin? Gilles kysyi.
- En, niin tyhmä en ole. Lähes kaikkea muutahan täällä on ollut tarjolla, mutta ei sentään huumeita, vaikka setäni Suomessa varoitteli, että kibbutseilla on huumeita. Enkä halua, että house father heittää minut ulos kibbutsilta.  
- Jos aiot tehdä kaikkea tuota, sinun voisi olla hyvä lainata Raamattuani, Gilles ehdotti.
- Sinä olet suloinen, nauroin hänelle.
- Ei miehestä voi sanoa suloinen, hän sanoi.
- Minun kielelläni voi. Minun kielelläni ja varsinkin minun murteellani voin sanoa mitä vaan.
- Kyllä minä tiedän, että kun hymyilen, minulla on babyface. Siksi en halua, että minua sanotaan suloiseksi. Ja minä olen tällainen luiseva, teillä suomalaisilla tytöilläkin on  leveämmät hartiat kuin minulla, hän sanoi.
- Mutta meillähän on ankarat olosuhteet, lumi ja jää, jääkarhut kaupunkien kaduilla, Venäjä, vodka, miehet sodassa, nauroin hänen Suomi-legendoilleen.
Hän hyökkäsi kimppuuni. Hän ei ollut juuri minua pitempi. Hänen suunsa olisi juuri sopivalla korkeudella suudella.
- Siitä Raamatusta vielä, se ei ehkä ole minun juttuni. Puhun mieluummin Tauno siskojen kanssa.  
- Teillä tytöillä on erilaista, te olette suuri parvi. Mutta minulla on tunne, että minun ja ihmisten välillä on muuri. Se, joka ei ole elänyt kadun varjoisella puolella, ei voi sitä ymmärtää.
- Sinä voit puhua minulle ja tulla käymään, kun sinulla on paha olo. Pystytkö sinä päästämään ketään sen muurin yli? Haluatko kertoa, mitä tapahtui, kun sinut pidätettiin?

Gilles lopetti keskustelun. Meillä oli vain yhdet pincers rautalangan katkaisemiseen ja hän häipyi etsimään toiset. Kuulin tutun laulun over and over, again and again, kun hän käveli pois. Tunnistin hänen kävelynsä, kun näin hänet kibbutsilla jossain kaukana. Hän käveli hartiat ja kädet liikkumatta, vain jalat liikkuivat. Kun katselin hänen selkäänsä, minulle tuli vahva kuva. Siirryin varjoisille kaduille, joilla hän oli elänyt. Tajusin, miten kaukana katupoikaa olin, en yltänyt häneen. Hetken uskoin, että hän oli mennyt iäksi enkä enää näkisi häntä. Kuva oli niin vahva, että iltapäivällä siestalle käydessäni minun oli pakko kirjoittaa siitä.

Katupoika. Hän kävelee pois kana talon käytävää. Näen selän, olkapäät, askelten rytmin. Näen katupojan öisillä kaduilla. Ulottumattomissa. Hän häviää kuin olisi iäksi poissa. Mutta hän palaa kana talon käytävää. Istuu viereeni sahanpuruun, antaa pincers, hymyilee valoisin silmin. Ymmärrän: hän  oli täällä kaiken aikaa.

Kun väliaidat olivat valmiit, lattia peitettiin ihanalla pehmeällä keltaisella sahanpurulla. Sain monta kertaa sahanpurua päälleni, kun Gilles pääsi selkäni taa, ja taas juoksimme peräkkäin. Laskimme puhtaat punaiset vesiautomaatit ja metalliset ruoka-automaatit keltaiselle lattialle. Kun viides kana talo oli valmis, Ori kehui, että olimme asiantuntijoita kanalan laittamisessa valmiiksi tipujen tuloon. Kukin kana talo oli nyt neitseellisen kaunis ja bakteeriton. Ne odottivat 30 000 keltaista tipua, joiden kakkaa siivoaisimme taas kolmen kuukauden kuluttua. Mitä haaskausta.

Seuraavan päivän työaika oli klo 20-24. Alkoi yötyö, joten päivät olivat meillä vapaat. Rekka toi 60 000 pikkutipua kahteen valmiiseen kana taloon ja seuraavina öinä täyttyivät loput. Olimme Gillesin kanssa purkamassa tipukuormaa kahdeksan nuoren kibbutsniknuorukaisen kanssa. Kanamiehet nukkuivat, kun me matkustimme kuunvalossa pikkutraktorin takaosassa kana taloon.

Kuten aina marssijärjestys suihkuun oli ladies first. Minun jälkeeni suihkussa kävi yhdeksän poikaa. Nuoret kibbutsnikpojat olivat niin noloja, että minua melkein nolotti heidän noloutensa. Koska he olivat kasvaneet volujen parissa, he tunsivat ilmeisesti legendan estottomien vapaamielisten suomalaisten suhtautumisesta alastomuuteen. He eivät voineet katsoa minua silmiin kehottaessaan menemään ensin suihkuun ja tulivat ihan itse ensimmäiseen huoneeseen sulkemaan verhot tiiviisti, etteivät voisi tirkistellä minua. Estottomalla vapaamielisellä skandiblondilla oli suuri kiusaus shokeerata nuoria poikia vielä lisää ehdottamalla, että voimme mennä kaikki yhdessä suihkuun, aikaa vaan tuhrautuu. Heille alastomuus oli selvästi angstisempaa kuin sekasaunoville suomalaisille.

Suihkusta selvittyämme tiput jaeltiin laatikoistaan niiden omiin aitauksiin. Se oli nopeaa puuhaa. Pian huomasin, että hidastin vain poikien työtä, ensin suihkussa ja sitten kana talossa. Minusta oli eniten apua, kun en ollut poikien tiellä. Menin istumaan kana talon  seinän viereen ja herkuttelin ajatuksella, miten hauskaa olisi kertoa tästä tauno siskoille. Tähän saakka olin suihkutellut neljän miehen kanssa, mutta nyt heitä oli jo yhdeksän.

Kun kanat olivat saapuneet kasvamaan 3 kuukautta, maalasimme kana talon ulkoseiniä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli 30 astetta. Se ei ollut skandinaavin hommaa. Minun oli mentävä varjoon viilentämään päätäni. Onneksi päätyömme tässä vaiheessa oli kanalan sisällä olosuhteiden päivittäinen tarkistus. Ilma ei saanut olla raskas ja ilmastoinnin piti toimia. Kaadoimme likaisen veden vesiautomaateista pois ja katsoimme, että uusi vesi virtasi niihin. Tarkistimme, että ruoka-automaateissa oli ruokaa.

Kanat eivät aina ajatelleet, että kana volut olivat hyvää tarkoittavia ystäviä. Ne säntäilivät edessämme karkuun kuin päättömät kanat. Jos tavoitimme aidan ali työntyneitä tai väärissä aitauksissa olevia tipuja, nostimme ne oikeisiin aitauksiin ja suljimme reitit tai jos joku tipu oli juuttunut päästään aidan reikään, vapautimme sen pinteestä. Joku tipu makasi maassa teeskennellen kuollutta, mutta kun kosketin sitä kengällä, se useimmiten heräsi henkiin ja juoksi karkuun kuin sika maailmanlopun edellä. En todellakaan kaivannut istumaan tehdaspöytiin.

Juttelimme Gillesin kanssa kulkiessamme mitä kummallisimmista asioista ja sattui mitä kummallisimpia kielikömmähdyksiä.
- Do you tickle in your soles, kutiatko jalkapohjista, minä halusin kysyä, mutta sanoin holes, kutiatko rei’istäsi.
Gillesin naurusta ei tullut loppua sinä päivänä.

- Olen nähnyt tissisi, hän puolestaan uskoutui minulle.
Kanat tarvitsivat tavallista sisälämpötilaa enemmän lämpöä, joten pukeuduimme kanalassa  hyvin pieniin paitoihin ja shortseihin. Pusero peitti vain vähän rintoja, koska joku Baruch tai Itzhak tai Elijah tai Judah oli viime viikolla venyttänyt sitä. Minun piti myös kumarrella paljon, kun korjasin aitoja enkä voinut peittää rintojani. Sieppasin sahanpurua käsiini ja taas me juoksimme peräkkäin, mutta hän oli  nopeampi enkä voinut pestä hänen suutaan sahanpurulla. 

- You bastard, sanoin ja kävelin taukohuoneeseen juomaan pomelomehua.
Gilles tuli perässäni. - Kukaan ei ole sanonut minulle koskaan noin pahasti.
- Ai miten niin? Elokuvissa sanotaan aina tässä kohdassa you bastard.
- Elokuvissa, mutta ei oikeassa elämässä oikeille ihmisille.
- Oivavoi, voivoi, slicha, anteeksi. En minä tiennyt. En minä tarkoittanut mitään pahaa, slicha. Ei tällaista opeteta kouluenglannissa, vakuutin.
- Hakol beseder, kaikki kunnossa.

Palatessamme huomasimme kana talon eteisessä mustan skorpionin. Gilles tappoi sen sandaalillaan ja katseli ympärilleen, mihin sen maalliset jäännökset tiputtaisi. Hänen katseensa osui rintoihini. Ja taas me juoksimme peräkkäin kana talon pihalla ja kiljuimme. Orenimilla oli iloiset ja tyytyväiset volut. Kerran, kun astuimme kuivuvaan kana taloon, näimme suuren ravun. Taas olisin mielelläni juossut karkuun, mutta onneksi rapu ajatteli samoin ja kolisti itse nopeasti pakoon.

Myös Orin kanssa sattui hauskoja väärinymmärryksiä eri kielten takia. Hän oli ollut aamulla kanakokouksessa Haifassa ja tuli puolilta päivin hakemaan meidät kana talosta syömään lounasta. Tzion oli pessyt toista kana taloa, mutta ei ollut paikalla enää, kun Ori tuli. Ori kysyi, kuinka paljon Tzion oli tehnyt.
- Only a bit left, vain vähän jäljellä, vastasin.
Ori katsoi minua oudosti, hymypoikaa ei nyt yhtään hymyilyttänyt. Jokin oli mennyt vikaan. Hän kysyi terävästi, että sanoinko, että Tzion oli tehnyt vain vähän. Minua alkoi naurattaa. Artikuloin mahdollisimman hitaasti ja selvästi, että only a bit LEFT. Ori nauroi myös.
- Yofi yofi, hienoa. Sinun pitää opetella ranskaa, että ymmärrämme toisiamme paremmin, hän sanoi.
- Tai sinun pitää opetella suomea, vastasin.
Minulle riitti kuitenkin hyvin body language välillämme, olimme läheisiä ilman sanojakin. Huomasin ajattelevani jo kuin Kaisa. Ei kaikissa suhteissa tarvinnut puhua, ei kaikkien kielimuurien yli tarvinnut könytä. 95 prosenttia viestinnästä tapahtui sanoitta.

Yaronin heprean opetuksen ansiosta pääsin yhden kerran juttuun jopa Tzionin kanssa. Kun Tzion eräänä päivänä tuli hakemaan minua syömään kansainvälisin käsimerkein viittoillen, yllätin hänet perusteellisesti pisimmällä hepreankielisellä lauseellani:
- Anahnu hochim la-avodah le chadar ochel, menemmekö syömään ruokasaliin?

Vieraat kielet tarttuivat kuin liima päähäni. Yaron oli juuri opettanut heprean verbejä. Tzion tuijotti minua suu auki ja pystyi vain nyökkäämään, ei saanut sanottua ken tai okei. Toivottavasti hän kävi hieman epäluuloiseksi salaisesta heprean taidostani ja kertoili vähemmän vitsejä kanatytöstä, neljästä kanamiehestä ja kananpoikien rokottamisesta. Tai ehkä hän noudatti niin hyvin tasa-arvon periaatetta, ettei hän kertonut sellaisia vitsejä. 

Työpaikat olivat volulle luontevin paikka tutustua kibbutsnikeihin. Kana talossa olin kanoja lukuun ottamatta ainoa nainen. Se tarkoitti, että kaikki kibbutsnik ystäväni olivat miehiä. Ori osoitti erityisen hellää huolenpitoa, mutta samaan aikaan kohteli minua tasapuolisesti jätkänä jätkien joukossa. Miehet, jotka työskentelivät satunnaisia työpäiviä kana talossa, olivat aina ystävällisiä. Kerran kana talossa työskenteli kanssani muutamana päivänä viisitoistakesäinen kibbutsnikpoika Asi. 15-vuotiaat alkoivat työskennellä muutamia tunteja viikossa. Hän oli ystävällisin ja huomaavaisin kaikista. Skandiblondi teki häneen vaikutuksen. Kun siivosimme kana talon taukohuonetta, en saanut kantaa mitään raskasta, vaan hän riensi ottamaan painavat tavarat käsistäni. Lounaalle hän kuskasi minut polleana John Deerellä. Olin nousemaisillani peräkärryyn, kun hän kielsi: - Lo lo, rega rega, hetkinen. Asi harjasi kärryn puhtaaksi tammenlehdistä ja tomusta ja asetti sille puhtaan pyyhkeen. Vasta sitten sain istua. Epäsiisti kanatyttö tunsi itsensä prinsessaksi. Kärry olisi kelvannut minulle kyllä siivoamattakin. Miten näin nuori poika osasi käyttäytyä näin kauniisti? Kibbutsi kasvatti poikansa hyvin. Ei ihme, jos suomineidot tykkäsivät etelän miehistä. Ei lukiolaispojat Suomessa näin tyttöjä kohdelleet, ehkä tasa-arvo oli Suomessa mennyt piirun verran liian pitkälle. Hän kasvaisi gigolo tulevien volu tyttöjen iloksi.

Illalla tyhjensimme Asin kanssa yhtä aikaa tarjottimia. Kun Tauno ei enää sokaissut minua, huomasin Asin. Vaikka Asi oli työpäivän ajan tuijottanut minua lumoutuneena, nyt hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka seisoimme vierekkäin. Hän oli epävarma, tunsimmeko toisemme kana talon ulkopuolella. Kun tervehdin häntä, hän oli taas ystävällinen, puhui  innokkaasti ja hänen kaverinsakin halusi kätellä minua. 

Kanala oli vakituinen työpaikkani. Eräänä aamuna, kun minä ja Gilles kävelimme chadar ochelilta takaisin töihin, minulle selvisi, mikä lempinimeni oli kibbutsilla. 
Joku huusi takanamme: - Chicken girl, Kanatyttö!
Se ei voinut tarkoittaa ketään muuta. Kibbutsnik seisoi takanamme ja heilutteli  työkäsinettä, joka oli pudonnut shortsieni taskusta.
- Toda raba!
- Bevakasha.

Minusta tuntui hyvältä. Kibbutsnikit tiesivät, kuka olin. Kanatyttö. He tiesivät paikkani yhteisössä. Ja minä tiesin, mihin minä kuuluin. Minä kuuluin tänne. Sirkus Orenim oli kotini.