Uskovainen mummuni toivoi sydämensä pohjasta, että löytäisin Jeesuksen Israelissa. Hän luuli, että koko Israelin kansa oli hartaita uskovaisia. Minä olin jo kadottanut pinkit aurinkolasit nenävarreltani. Kibbutsit vaihtelivat hyvin uskonnollisista ateistisiin. Sosialismi kibbutsiliikkeen taustaideologiana oli ateistinen. Jeesuksen etsintä kannatti ehkä aloittaa läheisestä Nasaretista, Joosefin ja Marian kotikaupungista, jossa Jeesus eli lapsuutensa. Kävelimme ensimmäistä kertaa kohti Haifan ja Nasaretin välistä maantietä, kibbutsin omaa huoltoasemaa ja bussipysäkkiä.
Finlandia huset sijaitsi kibbutsin pohjoislaidalla. Jos vihollinen vyöryisi Libanonin suunnasta pohjoisesta, eturintaman muodostaisi skandinaaviarmeija, rähjäiset tönöt, tehtaat, metalliromu ja luonnontilainen ryteikkö. Eturintamassa oli myös betoninen vartiotornimöhkäle, mutta en koskaan nähnyt tai kuullut vartijasta. En tiennyt, oliko tornissa vartijoita nykyään, mutta silloin, kun kibbutsit aikoinaan rakennettiin vihamieliseen ympäristöön, he varmastikin tähyilivät lähestyviä vihollisia tornissa ja nykyäänkin terroristit tekivät iskuja kibbutseille.
Orenimin kapitalismin vastaisuus näkyi selvästi siinä, ettei se pyrkinyt myymään itseään. Se ei tippaakaan panostanut edustavaan julkisivuun, jonka takana kaunis Edenin puutarha oli piilossa ja täydellinen yllätys. Finlandia huset oli varmaankin Orenimin ensimmäisten pioneerien nopeasti rakentama asuinrakennus vuosikymmeniä sitten, iso askel teltasta taloon. Hierarkiattomuus ei siis koskenut voluja, sillä volut asuivat vaatimattomimmissa hökkeleissä. Joku totesi, että kun kibbutsnikit asuivat Beverley Hillsissa, volut asuivat ghettossa. Mutta minulla ei ollut syytä valittaa Edenin puutarhassa.
Kibbutsin vanhin mies asui yhdessä ohittamassamme rähjässä. Hänen kapeissa auringon paahtamissa kasvoissa oli valtavat valkoiset viikset. Hän ei ollut halunnut muuttaa uusiin taloihin, vaan asui edelleen edesmenneen vaimonsa kanssa rakentamassaan rähjässä. Hän kasvatti yrttejä pihassaan ja tarjosi meille ohi kulkiessamme minttuteetä. Hän lupasi, että saisimme hakea mintun lehtiä ja sen me teimmekin. Kun hän ojensi teelasin, sinisen kibbutsipaidan hiha nousi ja paljasti ruskeassa ryppyisessä käsivarressa numerosarjan.
Kun jatkoimme matkaa, Kaisa kysyi, huomasimmeko numerot vanhuksen käsivarressa. Se oli tatuoitu Hitlerin tuhoamisleirillä. Ihmiskunnan kamala historia tuli todeksi hauraan vanhuksen ruskeassa kädessä kuten Suomessa isovanhempieni sotatraumoissa. Vanhus oli ollut tuhoamisleirillä ja selvinnyt hengissä siihen saakka, kun liittoutuneet vapauttivat vangit. Kaisa kertoi, että holokaustin tuhoamisleireiltä selvinneet saivat Saksan hallitukselta korvausta, jota he eivät kuitenkaan saaneet pitää itse, vaan sillä rakennettiin Israeliin yhteistä hyvää kuten esimerkiksi kibbutseille poolit. Pool valmistui vuonna 1971. Nauttiessani poolilla en ollut voinut kuvitellakaan, miten traaginen sen historia oli. Valitettavasti kaikki eivät korvauksia saaneet, vaan kibbutsien ulkopuolella tuhoamisleirien uhrit saattoivat elää loppuelämänsä köyhyydessä.
Kibbutsilta matkaa maantielle oli neljäsataa metriä. Kibbutsin pienen asuinalueen ympärillä oli tuhat hehtaaria viljelysmaata. Tien molemmin puolin parin sadan metrin päässä oli viisi kanalaa ja peltoja, jotka elokuu oli paahtanut harmaanruskeiksi. Hieman kauempana oli myös hedelmätarha valtavine kastelualtaineen. Kibbutsin asuinalue oli pieni ja tiheästi asuttu, mutta Jezreelin laakso oli avara teiden halkoma peltomaisema, jolla avointa näkymää oli kymmenien kilometrien päähän jopa Karmel-vuorelle Välimeren rannalle asti.
Aikojen alussa Välimeri oli virrannut Jezreelin laakson läpi Genesaretinjärveen ja jopa Kuolleeseenmereen asti. Sittemmin maan noustua laakso oli ollut väylä armeijoille ja karavaaneille matkata meren rannalta Jordaniaan asti. Alue oli ollut malariasuota, jonka juutalaiset pioneerit kuivattivat yhdeksi maailman hedelmällisimmäksi laaksoksi. Sana Jezreel tarkoittikin Jumala kylvää. Laakso oli valtaisa vihreä alue tuulessa keinuvaa vehnää, puuvillaa, maissia, papuja, meloneita, appelsiineja ja auringonkukkia sekä laiduntavia lampaita ja nautakarjaa. Se tuotti valtaosan Israelin hedelmistä, vihanneksista ja maataloustuotteista. Laaksossa oli myös monia muita kibbutseja.
Kibbutsin kotipysäkit olivat maantien risteyksessä. Toiselta juutalaisten Egged-bussit veivät matkustajat länteen Haifaan Välimeren rannalle ja toiselta itään Nasaretiin. Busseja kulki tiheästi, minuuttiaikatauluja ei tarvinnut katsoa. Matka oli halpa, vain 70 agoraa eli 0,70 shekeliä, vähemmän kuin pullo vodkaa ja hieman enemmän kuin bakbuk jajim Fantasiaa. Joskus saimme myös ilmaisen kyydin, kun 4 hengen porukalla nostimme peukalon pystyyn ja joku autoilija noukki meidät kyytiin ennen bussia. Vasta myöhemmin sain kuulla, että Israelissa ei pitänyt liftata peukku pystyssä, vaan peukalon piti osoittaa alaspäin. Peukku pystyssä tarkoitti, että etsimme seksistä maksavia asiakkaita. Maassa maan tavalla. Piti myös tarkistaa, että liftasi vain israelilaisten autoihin. Arabiautoihin neuvottiin olemaan liftaamatta eivätkä ne olisi edes ottaneet kyytiin.
Bussitkin olivat Finkivin lupaamia elämyksiä. Ne eivät ajaneet tyhjinä, vaan joukkoliikennettä käytettiin paljon. Emme päässeet aina istumaan vierekkäin. Vieressäni saattoi istua tyylikäs parfyymille tuoksuva arafathuivipäinen arabiherra tai Israelin armeijan sotilas. Nykyään olimme jo small talk -taitoisia maailmannaisia ja bussit olivat hyviä paikkoja pikaromansseille sotilaiden kanssa. Sotilaat matkustivat busseissa aseineen. Aseen piippu sotilaan ja minun välissä tuijotti bussin kattoa ja ase oli kylmä ja metallinen. Tunsin aseen paljasta jalkaani vasten. Aluksi en hetkeksikään unohtanut aseiden läsnäoloa. Aseita ja sotilaita, miehiä ja naisia, oli kaikkialla Uzi vyötäröllä olkahihnassa. Aseet eivät olleet tuttuja minulle. Suomessa olin joskus syksyisin nähnyt metsästäjien aseita, mutta kaupungeissa aseita ei näkynyt missään.
Pitemmän päälle ymmärsin, että minun ei pitänyt pelätä Uzia sotilaan ja minun välissä, sillä se voisi olla paras ystäväni. Kun sotilaat aseineen matkustivat joukkoliikenteessä, Israel oli koko ajan puolustusvalmiudessa. Uzi voisi pelastaa henkeni, jos samaan bussiin, bussipysäkille, rakennukseen tai kadulle sattuisi itsemurhaterroristi. Ihan tavallista oli, että pysäkiltä nousi bussiin sotilaita tarkistamaan, että kaikille bussissa oleville laukuille löytyi omistaja, että bussiin ei ollut jätetty pommia. Uzistaan sotilaat pitivät tiukasti huolta, sillä sen kadottamisesta rangaistiin yhtä ankarasti kuin jos he olisivat myyneet senviholliselle. Sapatti-iltana kotiin viikonlopun viettoon palanneet sotilaat saattoivat tulla suoraan chadar ocheliin edelleen sotilasasussa ja laskea Uzinsa pöydän alle. Se tuntui hassulta, kunnes kuulin, että terroristit olivat hyökänneet joillekin kibbutseille ja tappaneet ihmisiä. Tuntui karmaisevalta ajatella, että ruoka-aikaan satoja ihmisiä, koko aseeton Orenimin väki oli kerääntynyt samaan paikkaan. Ja niin minä aloin ajatella aivan uudella tavalla. Ase chadar ochelissa oli järkevä.
Bussimatkat taittuivat nopeasti, koska kuskit eivät välittäneet mutkista kuten kuskit Suomessa. Bussi kiipesi maastossa ylöspäin mutkikasta käärmetietä kohti Nasaretin kaupunkia. Maisema oli erilainen. Kibbutsi ja juutalaisalueet olivat siistejä, mutta arabikaupungeissa tien varsilla oli roskaa, romua, autonrenkaita ja kokonaisia autoja. Oli parasta kohottaa katse kohti hedelmällistä Jezreelin laaksoa.
Nasaret oli arabikaupunki. Israelin arabit olivat väestöryhmä, joka jäi asumaan Israeliin juutalaisten rinnalle, kun juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948. Heitä oli viidennes Israelin väestöstä. Heistä 80 % oli muslimeja, loput kristittyjä ja druuseja. Heillä oli Israelin kansalaisuus mutta ei pakollista asevelvollisuutta.
Nasaretissa täytyi astua autojen sekaan päästäkseen kadun toiselle puolelle. Kaduilla autot olivat sekaisin ja äänitorvet soivat. Mutta kaikesta kaaoottisuudesta huolimatta liikenne toimi ja kadun toiselle puolelle pääsi. Suomalaisen oli hyvä nähdä, että vähemmänkin järjestäytynyt yhteiskunta toimi.
Nasaret oli likainen. Kapean basaarikujan keskellä kulki kouru, jossa kuumuudessa haiseva roskainen likavesi virtasi. Saatoin vain kuvitella, mitä kaikkea siihen oli viskattu. Otin valokuvan jonkin korjaamon takapihalle, joka oli täynnä roinaa, metalliromua ja ajoneuvojen osia. Kuva osoittautui mestariteokseksi, kun se valmistui kibbutsin valokuvakehittämössä. Samassa kuvassa oli sekä Israelin rento kaaos että taivaallinen kirkkaus. Israel oli niitä molempia. Ja minä aloin rakastaa tätä yhdistelmää.
ElAlin lentoaterian oliivi oli vaatimaton kulttuurisokki arabikaupunkiin verrattuna. Aika oli palannut vuosisatoja taaksepäin. Nasaretin katumuoti ei ollut muuttunut sitten Jeesuksen ajan. Vanhemmat arabimiehet pukeutuivat edelleen kaapuihin, jotka oli sidottu vyöllä, päässä arafathuivi ja jalassa jeesussandaalit. Kaapu oli tässä kuumuudessa varmasti vilpoisempi kuin housut. Naisilla olivat huivit ja kantoivat astioita päänsä päällä.
Valkoista itsenäistä naista ei ollut selvästikään aiemmin nähty Nasaretissa. Kaikki miehet tuijottivat meitä, 4 vaaleaa tyttöä. He sanoivat ”I wanna be your special guide” ja matkamuistokauppiaat piirittivät meidät. Olisimme halunneet nähdä Marian Ilmestyskirkon, paikan, jossa enkeli kertoi Marialle, että hän odotti Jeesus-lasta. Mutta emme halunneet liian lähelle tunkevia yksityisoppaita, emme halunneet innostaa heitä kysymällä, missä kirkko oli. Kaisa ja Ilona opettivat minulle ja Satulle tyhjän katseen. Olimme kuin sokeat, emme nähneet miehiä. Letka miehiä kulki silti aina ja kaikkialla perässämme siellä, missä oli arabeja.
Kun emme kestäneet Nasaretin miehiä ja kuumuutta enää, pakenimme bussiin. Meillä oli sama ongelma kuin Marilyn Monroella. Emme koskaan pääsisi perille sinne, minne olimme menossa, jos olisimme pysähtyneet joka vislaukseen. Toisaalta oli kiva tuntea hetken itsensä Marilyniksi. Pitemmän päälle ymmärsimme, että olimme myös itse syyllisiä miesten käyttäytymiseen. Machokulttuuri ja pohjoismainen tasa-arvo törmäsivät toisiinsa. Emme olleet tottuneet tällaiseen, koska Suomessa, hyvin tasa-arvoisessa maassa, pojat osoittivat kiinnostuksensa hillitymmin ja odottivat lupaa lähennellä. Siksi emme osanneet aluksi salata ihmetystämme aikaan saamastamme reaktiosta. Katsoimme miehiä suoraan silmiin kasvot loistaen ja tajuamattamme annoimme signaaleja, josta machokulttuuri innostui vaan lisää. Mutta nopeasti miesjoukko ympärillä alkoi ärsyttää ja kuten Kaisa ja Ilona neuvoivat, opimme kävelemään heidän lävitseen heitä näkemättä ja kuulematta emmekä reagoineet mitenkään huomioon, tunkeiluun, huuteluun ja vislauksiin. He hieman rauhoittuivat. Mutta eivät arabikaupungeissa.
Jeesuksen löytäminen Nasaretista tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Mitähän mummukin olisi
tästä kaikesta ajatellut? Voisin kertoa kotona vain valikoituja muistoja. Kuitenkin niille naisille, joilla oli huono itsetunto, voisin suositella Nasaretia. Mietin myös, romahtaisiko oma itsetuntoni,
kun Suomessa olisin taas nobody.
Onneksi vanhempamme eivät tienneet, miten Pyhä tämä Maa oli. Olisimmeko päässeet tänne, jos he olisivat tienneet viettelyksistä, joita oli alati tarjolla? Tai ehkä äitimmekin olisivat tulleet mukaan. Se oli selvää, että oma tyttäreni ei pääsisi etelän maille ilman äitiä ennen 40 vuoden ikää. Toki hän olisi silloin liian vanha pääsemään kibbutsille, koska ikäraja oli 30 vuotta, mutta arkeologisille kaivauksille hän voisi mennä vanhempanakin ja siellä voisi olla parempi naisrauha. Ehkä. Tai ehkei sittenkään. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että elin maailmassa, joka olisi pian mennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti