Eräänä iltapäivänä taunosiskojen kanssa lojuimme chadar ochelin pääoven leveillä portailla. Edelleen siestan jälkeen oli niin lämmintä, että me, jotka tulimme pohjoisesta, pysyimme varjossa ja lähellä soodavesihanaa. Ilona ja Kaisa kertoivat kibbutsielämän ytimestä. Oli hyvä, että oli joku, jolta kysyä. Kibbutsin ja Israelin kulttuurin ymmärtäminen oli sekä englannin että heprean kielimuurin takana. En halunnut lähteä tästä maasta ymmärtämättä, miten asiat täällä todella olivat.
Israelissa
oli yli 250 kibbutsia. Sana kibbutsi tarkoitti ryhmää ja yhteiselämää. Se
tarkoitti yhteisöä, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhdessä. Kibbutsi
oli koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen yhteiskuntakokeilu, joka oli toiminut hyvin jo vuosikymmeniä. Kun kibbutsnikit tulivat jäseniksi, he antoivat koko omaisuutensa
kibbutsille ja yksityisomistuksen sijaan he omistivat yhdessä koko kibbutsin
varallisuuden. Jotkut
toivat tullessaan paljon omaisuutta, jotkut eivät mitään. Jopa lapset lasten taloissa olivat tavallaan yhteistä omaisuutta.
Ja vieläkin pitemmälle mentiin, jos sanonta ”minun vaimoni on minun vaimoni ja
sinun vaimosi on minun vaimoni myös” ei ollut vitsi.
Kibbutsilla kaikki tekivät työtä kykyjensä mukaan, myös vanhukset ja 14-15-vuotiaat koululaiset. Työnjohtaja selvitti seuraavan päivän työt ja määräsi tai kerjäsi ihmiset eri työpaikoille. Kaikki työ oli yhtä arvokasta. Kukaan ei ollut parempi tai huonompi kuin joku muu. Lakimiehen työ ei ollut arvokkaampaa kuin siivoojan, koska kaikenlaista työtä tarvittiin. Insinööri lapioi navetassa lantaa ja lääketieteen opiskelija pakkasi hedelmiä liukuhihnalla. Yleensä eri alojen ammattilaiset ja opiskelijat eivät tehneet oman alansa työtä, koska tasa-arvosta haluttiin pitää kiinni. Toki tiettyihin tehtäviin tarvittiin alan koulutuksen saanut työntekijä esimerkiksi sairaanhoitaja ja kirjanpitäjä.
Pääosin kibbutsnikeilla oli aika pysyvä työpaikka, jossa he työskentelivät useita vuosia, jos he niin halusivat. Silloin kun jossain tarvittiin lisää käsiä ja työllä oli tiukka aikataulu, työntekijät siirtyivät ja palasivat sen jälkeen omaan työhönsä. Joitain töitä kuitenkin myös kierrätettiin esimerkiksi yölypsyä. Kun työntekijät kaipasivat vaihtelua, he saivat yleensä vaihtaa työtä. Peltotyöntekijät siirtyivät talvella huonolla säällä muihin tehtäviin. Kun joku sairastui, joku toinen siirtyi hänen tilalleen. Kibbutsi oli joustava sen suhteen, missä kukin työskenteli niin kauan kuin työntekijä teki työnsä. Tavoitteena oli tyytyväinen yhteisö ja työntekijät. Osa kibbutsnikeista työskenteli kibbutsin ulkopuolella, mutta palkka tuli kibbutsille. He tekivät hieman töitä myös kibbutsilla. Koululaiset tekivät muutaman tunnin viikossa työtä. He saivat valita ja vaihtaa ja löysivät näin vähitellen pysyvän työpaikan itselleen. Kibbutsnikien ikääntyessä työt muuttuivat ja kevenivät.
Kibbutsilla oli yhteinen pankkitili ja budjetti. Kibbutsin sisällä rahaa
ei käytetty. Kibbutsnikit
eivät saaneet palkkaa, vaan kibbutsin tulot menivät kibbutsin yhteiselle
pankkitilille, myös niiden, jotka työskentelivät kibbutsin ulkopuolella.
Myöskään eläkettä ei maksettu, vaan yhteisö huolehti vanhuksista elämän loppuun
saakka. Palkan sijasta kibbutsnikit saivat kaiken, mitä ihminen tarvitsi, ruoan,
asumisen, vaatteet, matkoja ja koulutuksen. Kibbutsi kustansi tarvittaessa
jäsenilleen jopa tohtorin tutkinnon. Se lähetti jäseniään opiskelemaan aloja,
joilla se tarvitsi koulutettua työvoimaa esimerkiksi maatalouden, kasvinviljelyn,
eläintuotannon ja tekniikan alalla. Kibbutsi-instituuteissa pystyi opiskelemaan
esimerkiksi opettajaksi. Myös opiskelijoiden täytyi työskennellä jonkin verran
esimerkiksi sapattina. Jos he myöhemmin lähtivät pois kibbutsilta, heidän
täytyi maksaa opiskelukustannukset takaisin. Kibbutsia ei voinut käyttää
hyväkseen ja siihen sitoutumista oli harkittava vakavasti.
Kibbutsin yhteisöelämän arvoja olivat hyvyys, jakaminen, tasa-arvo ja
sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Yhteisössä ei ollut hierarkiaa eikä kilpailua.
Elämäntapa oli yksinkertainen ja maanläheinen. Puitteet ihmisten aitoon
yhdessäoloon olivat hedelmälliset Jezreelin laaksossa. Vasta jälkeenpäin sain
tietää, että kibbutsit elivät muutoksen kynnyksellä vararikon partaalla
kapitalismin voittaessa.
1960-luvulla Israelin sotiessa alkoi
virrata nuoria ympäri maailmaa vapaaehtoistyöhön kibbutseille tukemaan maata. Volujärjestelmä
lähti siis voluista eikä kibbutseista. Kibbutseilla jouduttiin miettimään, mitä
töitä voluille annettiin. Volut työskentelivät rinnakkain kibbutsnikien kanssa,
mutta voluille annettiin luonnollisesti myös töitä, joita muut eivät mielellään
tehneet esimerkiksi likaiset työt kuten siivous ja eläintenhoito ja työskentely
kuumassa eli sadonkorjuu. Tasa-arvon sijasta syntyi kaksi luokkaa, kibbutsnikit
ja volut. Kibbutsi merkitsi ulkomailla paikkaa, jossa helppoa työtä vastaan sai
ruokaa, asunnon, vaatteet, taskurahaa, terveydenhoidon, kulttuurisokin ja elämisen
ja työskentelyn yhdessä paikallisväestön kanssa. Oliko se yhtä helppoa missään
muualla menneinä vuosikymmeninä? Joskus volutyötä arvosteltiin kyynisesti orjatyöksi,
mutta orjilla ei samoja etuja ollut. Toki jotkut volut häipyivät parin päivän
jälkeen, koska he pitivät työtä orjatyönä ja etsivät kibbutsien ulkopuolelta normaalia
palkkatyötä.
Täydellinen yhteisomistus ja yhteisöllisyys oli
kibbutsiliikkeen historian alussa ollut ehdotonta sekä käytännöllisistä,
taloudellisista että aatteellisista syistä, mutta sittemmin jotkin kibbutsit päättivät vuosirahasta, jota kibbutsnikit pystyivät käyttämään
kibbutsin ulkopuolella. Aluksi oli ollut esimerkiksi vain yhteiskäytössä olevia
suihkuja ja vessoja, koska olisi ollut kallista rakentaa oma jokaiseen
asuntoon. Kun niitä vähitellen alettiin rakentaa asuntoihin, osa piti sitä
kibbutsin loppuna.
Kaisa kuitenkin kertoi, että kymmenisen vuotta sitten hänen ensimmäisellä kibbutsillaan yhteisöllisyyttä oli ollut paljon enemmän. Osa kibbutsnikeista ja voluista oli kokoontunut vielä päivällisen jälkeen viettämään aikaa yhteiseen tilaan, Moadoniin. Orenimin chadar ochelin kellarikerroksessakin oli iso tila, jossa lojui huonekaluja, mutta nyt se näytti enemmänkin varastolta, jonne oli viskattu sitä sun tätä. Ennen aikaamme se oli varmaankin ollut Moadon. Kibbutsnikit olivat pelanneet siellä korttia ja pelejä ja viettäneet yhteistä aikaa lojuen sohvilla ja nojatuoleilla. Siellä oli juotu iltakahvi ja syöty keksejä. Kaisa kertoi, että sapatti-iltaisin Moadonissa järjestettiin usein konsertteja.
Toisella kibbutsillaan Kaisa oli sitten omin silmin nähnyt muutoksen. Eräänä iltana Moadoniin mennessään hän oli todennut kibbutsin väen istuvan selin häneen ja kaikkien tuijottavan yhtä laatikkoa. Moadoniin oli tullut televisio. Eikä mennyt kauaakaan, kun kibbutsnik halusivat yhteisen television sijasta oman television omaan asuntoonsa. Tajusin, että näin oli täytynyt tapahtua myös Orenimilla. Ennen minun aikaani kibbutsnikit olivat viettäneet vapaa-aikaa todella yhdessä, mutta kun televisio tuli jokaiseen asuntoon vuonna 1982, yhteisöllisyys oli vähentynyt. Chadar ochelissa oli myös yhteispuhelin, mutta juuri ennen kibbutsille tuloani joka asuntoon oli asennettu oma puhelin. En nähnyt kibbutsnikien juuri käyttävän yhteispuhelinta, mutta vanhempamme pystyivät soittamaan siihen päivällisaikaan.
Joillain kibbutseilla Moadoneista tuli pubeja ja iltakahvi vaihtui olueen, mutta Orenimin Moadonista tuli romuvarasto. Tätä Yaronin oli täytynyt tarkoittaa. Hän tuli kibbutsille etsien yhteisöllisyyttä, mutta illat olivatkin tylsiä. Joillain kibbutseilla järjestettiin sinkkuiltoja, joihin tuli poikamiehiä lähikibbutseiltakin.
Kaisan aiemmilla kibbutseilla voluilla oli ollut oma kibbutsiperhe. Toisella kibbutsilla hänelle oli annettu oma perhe, toisella taas yksi äiti pesulasta oli ottanut hänet tyttärekseen. Kaisa oli saanut mennä perheen kotiin milloin vaan ja oli tuntenut itsensä tervetulleeksi. Hän meni sinne iltapäivisin siestan jälkeen puoli viiden kahville ja kakulle, kokkasi äidin kanssa pientä syötävää, korahteli hieman hepreaa ja vietti aikaa perheen kanssa. Perhe auttoi Kaisaa, jos tämä tarvitsi apua, ja joskus Kaisa hoiti heidän lapsiaan. Kaisa söi sapattiaterian perheen kanssaan. Joskus perhe lainasi kibbutsin autoa, teki sapattiretken kibbutsin ulkopuolelle ja Kaisa meni heidän kanssaan. Näin Kaisa oli päässyt näkemään kibbutsnikien kotiseinien sisälle ja tuntenut olevansa osa yhteisöä. Perheissä hän myös oppi ymmärtämään enemmän kibbutsin toiminnasta, josta hän nyt kertoi meille.
Orenimilla voluilla ei ollut adoptioperhettä, joten yhteisöllisyys oli todella muuttumassa. Niinpä naiset, lapset, perheet, asunnot ja israelilainen ruoanvalmistus ei tullut minulle tutuksi. Hilluimme ihan keskenämme ja tutustuimme vain miehiin. Tajusin, mitä ilman jäin. Niinpä minun pitäisi itse tutustua kibbutsnikeihin.
Yhtäkkiä Satu huomasi jonkin esineen chadar ochelin lasioven vieressä. Hän meni tutkimaan sitä ja huomasi, että se oli kello, jota pystyi soittamaan ja siitä lähti kuuluva ääni. Ihmettelimme, mikä se oli. Kun pääkokki George tuli valmistelemaan päivällistä, kysyimme häneltä. Hän kertoi, että sitä ei enää käytetty, mutta se oli muisto menneiltä ajoilta. Varhaisina aikoina kaikilla kibbutsnikeilla ei ollut omaa rannekelloa. Silloin kibbutsin väki kutsuttiin syömään kellolla, jonka ääni kuului kauas.
What is life like on an Israeli kibbutz?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti