31 Falafel

 

Silloin, kun itsetuntoa ei tarvinnut nostaa, matkustimme länteen Haifaan Välimeren rannalle. Haifa oli Israelin kolmanneksi suurin kaupunki. Se oli aivan erilainen kuin veljensä Nasaret, länsimaisempi kaupunki. Toki sielläkin skandinaaviblondi sai mieshuomiota kuten kaikkialla läpi Israelin, mutta juutalaiskaupunkina se ei ollut yhtä läähättävä ja päälletunkeva kuin arabikaupungit. Haifa oli rakentunut Karmel-vuoren rinteille sataman yläpuolelle. Vuoren huipulla oli bahai-uskonnon maailmankeskus temppeleineen ja rinnepuutarhoineen. Bahai-temppeli oli yksi Israelin matkailun must ja sijaitsi niin lähellä Orenimia, että meidän pitäisi ehdottomasti käydä jollain iltapäiväretkellä siellä. Teimme retkiä joskus vain suomalaisten kesken, joskus Jasper oli mukana ja joskus muitakin volu tyttöjä ja poikia. 


Haifasta tuli vakifalafelpaikkamme. Mauttomalla ruskealla kastikkeella kalibroitu suomalainen makumaailmani oli jo päässyt yli järkytyksestä, jonka  ElAlin musta oliivi ja chadar ochelin herkut aiheuttivat. Falafel oli suosittu pikaruoka, lähes Israelin kansallisruoka. Pitaleipä leikattiin ylhäältä auki ja tasku täytettiin friteeratuilla kikhernepyöryköillä, salaatilla, tomaatilla, kurkulla ja vahvan ja vieraan makuisilla kastikkeilla esimerkiksi tahini. Kikhernepullat oli maustettu ätäkästi korianterilla, cayennepippurilla, kuminalla ja valkosipulilla. Falafel oli kuin Israel. Se poltteli minua, se puistatti minua, mutta rakastuin intohimoisesti puolentoista shekelin kansallissnacksiin. Sen kanssa joimme ihanaa mangonektaria. Tässä kuumuudessakin katujen ruokakojut olivat niin hygieenisiä, ettei niistä saanut vatsavaivoja, kun vatsa oli tottunut paikalliseen bakteerikantaan.

Kun palasimme bussilla kibbutsille, kotipysäkki oli helppo tunnistaa Jezreelin tasangolla, jota kaukaiset vuoret ja sypressit kehystivät. Siltä tuntui paluu kotiin. Kotiin. Orenimista oli tullut kotini. Hyppäsimme bussista. Hämärä oli lempeä ja illan tuuli vielä lämmin mutta samaan aikaan jo viilentävä. Ilma oli sopiva, kaikki oli sopivaa. Kaikki elämässäni oli kunnossa. Olin tehnyt oikean valinnan, kun en valinnut Suomessa kumpaakaan huonoa vaihtoehtoa, vaan valitsin kolmannen vaihtoehdon. Jätin sen kaiken taakseni. 

Kibbutsin kauniit valkoiset Subarut, jotka palasivat kibbutsin ulkopuolisilta työpaikoilta ja opiskelupaikoista illaksi kotiin, pysähtyivät. 

Kuskit tiedustelivat: - Orenim?
Ystävällisyys ja avuliaisuus olivat kibbutsin arvoja. Kuuluimme yhteisöön. Me autamme heitä, joten myös he auttoivat meitä. 
Emme olleet matkalla läheiseen arabikylään, johon tie haarautui hieman ennen kibbutsia ja josta iltaisin kuului arabimusiikki. 

Vastasimme: - Ken, kyllä.
Meidät vietiin chadar ochelin keskusaukiolle, ehkä ajatellen, että asuimme keskusaukion isossa siistissä volu talossa muiden tyttöjen lailla. Emme rikkoneet täydellistä hetkeä, jätimme kertomatta Finlandia husetista. Chadar ochelin aukiolta oli vain pari sataa metriä matkaa hökkelillemme. Tai ehkä he ystävällisesti lennättivät meidät suoraan päivällispöytään. 

Voluelämä oli huoletonta ja kaikki tiet päätyivät lopulta chadar ochelille.

30 Pyhä Maa

Uskovainen mummuni toivoi sydämensä pohjasta, että löytäisin Jeesuksen Israelissa. Hän luuli, että koko Israelin kansa oli hartaita uskovaisia. Minä olin jo kadottanut pinkit aurinkolasit nenävarreltani. Kibbutsit vaihtelivat hyvin uskonnollisista ateistisiin. Sosialismi kibbutsiliikkeen taustaideologiana oli ateistinen. Jeesuksen etsintä kannatti ehkä aloittaa läheisestä Nasaretista, Joosefin ja Marian kotikaupungista, jossa Jeesus eli lapsuutensa. Kävelimme ensimmäistä kertaa kohti Haifan ja Nasaretin välistä maantietä, kibbutsin omaa huoltoasemaa ja bussipysäkkiä.

Finlandia huset sijaitsi kibbutsin pohjoislaidalla. Jos vihollinen vyöryisi Libanonin suunnasta pohjoisesta, eturintaman muodostaisi skandinaaviarmeija, rähjäiset tönöt, tehtaat, metalliromu ja luonnontilainen ryteikkö. Eturintamassa oli myös betoninen vartiotornimöhkäle, mutta en koskaan nähnyt tai kuullut vartijasta. En tiennyt, oliko tornissa vartijoita nykyään, mutta silloin, kun kibbutsit aikoinaan rakennettiin vihamieliseen ympäristöön, he varmastikin tähyilivät lähestyviä vihollisia tornissa ja nykyäänkin terroristit tekivät iskuja kibbutseille.

Orenimin kapitalismin vastaisuus näkyi selvästi siinä, ettei se pyrkinyt myymään itseään. Se ei tippaakaan panostanut edustavaan julkisivuun, jonka takana kaunis Edenin puutarha oli piilossa ja täydellinen yllätys. Finlandia huset oli varmaankin Orenimin ensimmäisten pioneerien nopeasti rakentama asuinrakennus vuosikymmeniä sitten, iso askel teltasta taloon. Hierarkiattomuus ei siis koskenut voluja, sillä volut asuivat vaatimattomimmissa hökkeleissä. Joku totesi, että kun kibbutsnikit asuivat Beverley Hillsissa, volut asuivat ghettossa. Mutta minulla ei ollut syytä valittaa Edenin puutarhassa.

Kibbutsin vanhin mies asui yhdessä ohittamassamme rähjässä. Hänen kapeissa auringon paahtamissa kasvoissa oli valtavat valkoiset viikset. Hän ei ollut halunnut muuttaa uusiin taloihin, vaan asui edelleen edesmenneen vaimonsa kanssa rakentamassaan rähjässä. Hän kasvatti yrttejä pihassaan ja tarjosi meille ohi kulkiessamme minttuteetä. Hän lupasi, että saisimme hakea mintun lehtiä ja sen me teimmekin. Kun hän ojensi teelasin, sinisen kibbutsipaidan hiha nousi ja paljasti ruskeassa ryppyisessä käsivarressa numerosarjan.

Kun jatkoimme matkaa, Kaisa kysyi, huomasimmeko numerot vanhuksen käsivarressa. Se oli tatuoitu Hitlerin tuhoamisleirillä. Ihmiskunnan kamala historia tuli todeksi hauraan vanhuksen ruskeassa kädessä kuten Suomessa isovanhempieni sotatraumoissa. Vanhus oli ollut tuhoamisleirillä ja selvinnyt hengissä siihen saakka, kun liittoutuneet vapauttivat vangit. Kaisa kertoi, että holokaustin tuhoamisleireiltä selvinneet saivat Saksan hallitukselta korvausta, jota he eivät kuitenkaan saaneet pitää itse, vaan sillä rakennettiin Israeliin yhteistä hyvää kuten esimerkiksi kibbutseille poolit. Pool valmistui vuonna 1971. Nauttiessani poolilla en ollut voinut kuvitellakaan, miten traaginen sen historia oli. Valitettavasti kaikki eivät korvauksia saaneet, vaan kibbutsien ulkopuolella tuhoamisleirien uhrit saattoivat elää loppuelämänsä köyhyydessä.

Kibbutsilta matkaa maantielle oli neljäsataa metriä. Kibbutsin pienen asuinalueen ympärillä oli tuhat hehtaaria viljelysmaata. Tien molemmin puolin parin sadan metrin päässä oli viisi kanalaa ja peltoja, jotka elokuu oli paahtanut harmaanruskeiksi. Hieman kauempana oli myös hedelmätarha valtavine kastelualtaineen. Kibbutsin asuinalue oli pieni ja tiheästi asuttu, mutta Jezreelin laakso oli avara teiden halkoma peltomaisema, jolla avointa näkymää oli kymmenien kilometrien päähän jopa Karmel-vuorelle Välimeren rannalle asti.

 

            kanala eli lul

Aikojen alussa Välimeri oli virrannut Jezreelin laakson läpi Genesaretinjärveen ja jopa Kuolleeseenmereen asti. Sittemmin maan noustua laakso oli ollut väylä armeijoille ja karavaaneille matkata meren rannalta Jordaniaan asti. Alue oli ollut malariasuota, jonka juutalaiset pioneerit kuivattivat yhdeksi maailman hedelmällisimmäksi laaksoksi. Sana Jezreel tarkoittikin Jumala kylvää. Laakso oli valtaisa vihreä alue tuulessa keinuvaa vehnää, puuvillaa, maissia, papuja, meloneita, appelsiineja ja auringonkukkia sekä laiduntavia lampaita ja nautakarjaa. Se tuotti valtaosan Israelin hedelmistä, vihanneksista ja maataloustuotteista. Laaksossa oli myös monia muita kibbutseja.

Kibbutsin kotipysäkit olivat maantien risteyksessä. Toiselta juutalaisten Egged-bussit veivät matkustajat länteen Haifaan Välimeren rannalle ja toiselta itään Nasaretiin. Busseja kulki tiheästi, minuuttiaikatauluja ei tarvinnut katsoa. Matka oli halpa, vain 70 agoraa eli 0,70 shekeliä, vähemmän kuin pullo vodkaa ja hieman enemmän kuin bakbuk jajim Fantasiaa. Joskus saimme myös ilmaisen kyydin, kun 4 hengen porukalla nostimme peukalon pystyyn ja joku autoilija noukki meidät kyytiin ennen bussia. Vasta myöhemmin  sain kuulla, että Israelissa ei pitänyt liftata peukku pystyssä, vaan peukalon piti osoittaa alaspäin. Peukku pystyssä tarkoitti, että etsimme seksistä maksavia asiakkaita. Maassa maan tavalla. Piti myös tarkistaa, että liftasi vain israelilaisten autoihin. Arabiautoihin neuvottiin olemaan liftaamatta eivätkä ne olisi edes ottaneet kyytiin.

Bussitkin olivat Finkivin lupaamia elämyksiä. Ne eivät ajaneet tyhjinä, vaan joukkoliikennettä käytettiin paljon. Emme päässeet aina istumaan vierekkäin. Vieressäni saattoi istua tyylikäs parfyymille tuoksuva arafathuivipäinen arabiherra tai Israelin armeijan sotilas. Nykyään olimme jo small talk -taitoisia maailmannaisia ja bussit olivat hyviä paikkoja pikaromansseille sotilaiden kanssa. Sotilaat matkustivat busseissa aseineen. Aseen piippu sotilaan ja minun välissä tuijotti bussin kattoa ja ase oli kylmä ja metallinen. Tunsin aseen paljasta jalkaani vasten. Aluksi en hetkeksikään unohtanut aseiden läsnäoloa. Aseita ja sotilaita, miehiä ja naisia, oli kaikkialla Uzi vyötäröllä olkahihnassa. Aseet eivät olleet tuttuja minulle. Suomessa olin joskus syksyisin nähnyt metsästäjien aseita, mutta kaupungeissa aseita ei näkynyt missään.

Pitemmän päälle ymmärsin, että minun ei pitänyt pelätä Uzia sotilaan ja minun välissä, sillä se voisi olla paras ystäväni. Kun sotilaat aseineen matkustivat joukkoliikenteessä, Israel oli koko ajan puolustusvalmiudessa. Uzi voisi pelastaa henkeni, jos samaan bussiin, bussipysäkille, rakennukseen tai kadulle sattuisi itsemurhaterroristi. Ihan tavallista oli, että pysäkiltä nousi bussiin sotilaita tarkistamaan, että kaikille bussissa oleville laukuille löytyi omistaja, että bussiin ei ollut jätetty pommia. Uzistaan sotilaat pitivät tiukasti huolta, sillä sen kadottamisesta rangaistiin yhtä ankarasti kuin jos he olisivat myyneet senviholliselle. Sapatti-iltana kotiin viikonlopun viettoon palanneet sotilaat saattoivat tulla suoraan chadar ocheliin edelleen sotilasasussa ja laskea Uzinsa pöydän alle. Se tuntui hassulta, kunnes kuulin, että terroristit olivat hyökänneet joillekin kibbutseille ja tappaneet ihmisiä. Tuntui karmaisevalta ajatella, että ruoka-aikaan satoja ihmisiä, koko aseeton Orenimin väki oli kerääntynyt samaan paikkaan. Ja niin minä aloin ajatella aivan uudella tavalla. Ase chadar ochelissa oli järkevä. 

Bussimatkat taittuivat nopeasti, koska kuskit eivät välittäneet mutkista kuten kuskit Suomessa. Bussi kiipesi maastossa ylöspäin mutkikasta käärmetietä kohti Nasaretin kaupunkia. Maisema oli erilainen. Kibbutsi ja juutalaisalueet olivat siistejä, mutta arabikaupungeissa  tien varsilla oli roskaa, romua, autonrenkaita ja kokonaisia autoja. Oli parasta kohottaa katse kohti hedelmällistä Jezreelin laaksoa.

 

            Jezreelin laakso Nasaretiin nousevalta käärmetieltä

Nasaret oli arabikaupunki. Israelin arabit olivat väestöryhmä, joka jäi asumaan Israeliin juutalaisten rinnalle, kun juutalaisvaltio perustettiin vuonna 1948. Heitä oli viidennes Israelin väestöstä. Heistä 80 % oli muslimeja, loput kristittyjä ja druuseja. Heillä oli Israelin kansalaisuus mutta ei pakollista asevelvollisuutta.

Nasaretissa täytyi astua autojen sekaan päästäkseen kadun  toiselle puolelle. Kaduilla autot olivat sekaisin ja äänitorvet soivat. Mutta kaikesta kaaoottisuudesta huolimatta liikenne toimi ja kadun toiselle puolelle pääsi. Suomalaisen oli hyvä nähdä, että vähemmänkin järjestäytynyt yhteiskunta toimi. 

 

Nasaret oli likainen. Kapean basaarikujan keskellä kulki kouru, jossa kuumuudessa haiseva roskainen likavesi virtasi. Saatoin vain kuvitella, mitä kaikkea siihen oli viskattu. Otin valokuvan jonkin korjaamon takapihalle, joka oli täynnä roinaa, metalliromua ja ajoneuvojen osia. Kuva osoittautui mestariteokseksi, kun se valmistui kibbutsin valokuvakehittämössä. Samassa   kuvassa oli sekä Israelin rento kaaos että taivaallinen kirkkaus. Israel oli niitä molempia. Ja minä aloin rakastaa tätä yhdistelmää. 

 

                  Nasaretin kahdet kasvot

ElAlin lentoaterian oliivi oli vaatimaton kulttuurisokki arabikaupunkiin verrattuna. Aika oli palannut vuosisatoja taaksepäin. Nasaretin katumuoti ei ollut muuttunut sitten Jeesuksen ajan. Vanhemmat arabimiehet pukeutuivat edelleen kaapuihin, jotka oli sidottu vyöllä, päässä arafathuivi ja jalassa jeesussandaalit. Kaapu oli tässä kuumuudessa varmasti vilpoisempi kuin housut. Naisilla olivat huivit ja kantoivat astioita päänsä päällä.

Valkoista itsenäistä naista ei ollut selvästikään aiemmin nähty Nasaretissa. Kaikki miehet tuijottivat meitä, 4 vaaleaa tyttöä. He sanoivat ”I wanna be your special guide” ja matkamuistokauppiaat piirittivät meidät. Olisimme halunneet nähdä Marian Ilmestyskirkon, paikan, jossa enkeli kertoi Marialle, että hän odotti Jeesus-lasta. Mutta emme halunneet liian lähelle tunkevia yksityisoppaita, emme halunneet innostaa heitä kysymällä, missä kirkko oli. Kaisa ja Ilona opettivat minulle ja Satulle tyhjän katseen. Olimme kuin sokeat, emme nähneet miehiä. Letka miehiä kulki silti aina ja kaikkialla perässämme siellä, missä oli arabeja. 

Kun emme kestäneet Nasaretin miehiä ja kuumuutta enää, pakenimme bussiin. Meillä oli sama ongelma kuin Marilyn Monroella. Emme koskaan pääsisi perille sinne, minne olimme menossa, jos olisimme pysähtyneet joka vislaukseen. Toisaalta oli kiva tuntea hetken itsensä Marilyniksi. Pitemmän päälle ymmärsimme, että olimme myös itse syyllisiä miesten käyttäytymiseen. Machokulttuuri ja pohjoismainen tasa-arvo törmäsivät toisiinsa. Emme olleet tottuneet tällaiseen, koska Suomessa, hyvin tasa-arvoisessa maassa, pojat osoittivat kiinnostuksensa hillitymmin ja odottivat lupaa lähennellä. Siksi emme osanneet aluksi salata ihmetystämme aikaan saamastamme reaktiosta. Katsoimme miehiä suoraan silmiin kasvot loistaen ja tajuamattamme annoimme signaaleja, josta machokulttuuri innostui vaan lisää. Mutta nopeasti miesjoukko ympärillä alkoi ärsyttää ja kuten Kaisa ja Ilona neuvoivat, opimme kävelemään heidän lävitseen heitä näkemättä ja kuulematta emmekä reagoineet mitenkään huomioon, tunkeiluun, huuteluun ja vislauksiin. He hieman rauhoittuivat. Mutta eivät arabikaupungeissa. 

Jeesuksen löytäminen Nasaretista tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Mitähän mummukin olisi tästä kaikesta ajatellut? Voisin kertoa kotona vain valikoituja muistoja. Kuitenkin niille naisille, joilla oli huono itsetunto, voisin suositella Nasaretia. Mietin myös, romahtaisiko oma itsetuntoni, kun Suomessa olisin taas nobody.

Onneksi vanhempamme eivät tienneet, miten Pyhä tämä Maa oli. Olisimmeko päässeet tänne, jos he olisivat tienneet viettelyksistä, joita oli alati tarjolla? Tai ehkä äitimmekin olisivat tulleet mukaan. Se oli selvää, että oma tyttäreni ei pääsisi etelän maille ilman äitiä ennen 40 vuoden ikää. Toki hän olisi silloin liian vanha pääsemään kibbutsille, koska ikäraja oli 30 vuotta, mutta arkeologisille kaivauksille hän voisi mennä vanhempanakin ja siellä voisi olla parempi naisrauha. Ehkä. Tai ehkei sittenkään. Tuolloin en osannut kuvitellakaan, että elin maailmassa, joka olisi pian mennyt. 

29 Kibbutsielämän syvin olemus

 

Eräänä iltapäivänä taunosiskojen kanssa lojuimme chadar ochelin pääoven leveillä portailla. Edelleen siestan jälkeen oli niin lämmintä, että me, jotka tulimme pohjoisesta, pysyimme varjossa ja lähellä soodavesihanaa. Ilona ja Kaisa kertoivat kibbutsielämän ytimestä. Oli hyvä, että oli joku, jolta kysyä. Kibbutsin ja Israelin kulttuurin ymmärtäminen oli sekä englannin että heprean kielimuurin takana. En halunnut lähteä tästä maasta ymmärtämättä, miten asiat täällä todella olivat.

Israelissa oli yli 250 kibbutsia. Sana kibbutsi tarkoitti ryhmää ja yhteiselämää. Se tarkoitti yhteisöä, jossa ihmiset asuivat ja työskentelivät yhdessä. Kibbutsi oli koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen yhteiskuntakokeilu, joka oli toiminut hyvin jo vuosikymmeniä. Kun kibbutsnikit tulivat jäseniksi, he  antoivat koko omaisuutensa kibbutsille ja yksityisomistuksen sijaan he omistivat yhdessä koko kibbutsin varallisuuden. Jotkut toivat tullessaan paljon omaisuutta, jotkut eivät mitään. Jopa lapset lasten taloissa olivat tavallaan yhteistä omaisuutta. Ja vieläkin pitemmälle mentiin, jos sanonta ”minun vaimoni on minun vaimoni ja sinun vaimosi on minun vaimoni myös” ei ollut vitsi.

 

Kibbutsilla kaikki tekivät työtä kykyjensä mukaan, myös vanhukset ja 14-15-vuotiaat koululaiset. Työnjohtaja selvitti seuraavan päivän työt ja määräsi tai kerjäsi ihmiset eri työpaikoille. Kaikki työ oli yhtä arvokasta. Kukaan ei ollut parempi tai huonompi kuin joku muu. Lakimiehen työ ei ollut arvokkaampaa kuin siivoojan, koska kaikenlaista työtä tarvittiin. Insinööri lapioi navetassa lantaa ja lääketieteen opiskelija pakkasi hedelmiä liukuhihnalla. Yleensä eri alojen ammattilaiset ja opiskelijat eivät tehneet oman alansa työtä, koska tasa-arvosta haluttiin pitää kiinni. Toki tiettyihin tehtäviin tarvittiin alan koulutuksen saanut työntekijä esimerkiksi sairaanhoitaja ja kirjanpitäjä. 

Pääosin kibbutsnikeilla oli aika pysyvä työpaikka, jossa he työskentelivät useita vuosia, jos he niin halusivat. Silloin kun jossain tarvittiin lisää käsiä ja työllä oli tiukka aikataulu, työntekijät siirtyivät ja palasivat sen jälkeen omaan työhönsä. Joitain töitä kuitenkin myös kierrätettiin esimerkiksi yölypsyä. Kun työntekijät kaipasivat vaihtelua, he saivat yleensä vaihtaa työtä. Peltotyöntekijät siirtyivät talvella huonolla säällä muihin tehtäviin. Kun joku sairastui, joku toinen siirtyi hänen tilalleen. Kibbutsi oli joustava sen suhteen, missä kukin työskenteli niin kauan kuin työntekijä teki työnsä. Tavoitteena oli tyytyväinen yhteisö ja työntekijät. Osa kibbutsnikeista työskenteli kibbutsin ulkopuolella, mutta palkka tuli kibbutsille. He tekivät hieman töitä myös kibbutsilla. Koululaiset tekivät muutaman tunnin viikossa työtä. He saivat valita ja vaihtaa ja löysivät näin vähitellen pysyvän työpaikan itselleen. Kibbutsnikien ikääntyessä työt muuttuivat ja kevenivät.

 

Kibbutsilla oli yhteinen pankkitili ja budjetti. Kibbutsin sisällä rahaa ei käytetty. Kibbutsnikit eivät saaneet palkkaa, vaan kibbutsin tulot menivät kibbutsin yhteiselle pankkitilille, myös niiden, jotka työskentelivät kibbutsin ulkopuolella. Myöskään eläkettä ei maksettu, vaan yhteisö huolehti vanhuksista elämän loppuun saakka. Palkan sijasta kibbutsnikit saivat kaiken, mitä ihminen tarvitsi, ruoan, asumisen, vaatteet, matkoja ja koulutuksen. Kibbutsi kustansi tarvittaessa jäsenilleen jopa tohtorin tutkinnon. Se lähetti jäseniään opiskelemaan aloja, joilla se tarvitsi koulutettua työvoimaa esimerkiksi maatalouden, kasvinviljelyn, eläintuotannon ja tekniikan alalla. Kibbutsi-instituuteissa pystyi opiskelemaan esimerkiksi opettajaksi. Myös opiskelijoiden täytyi työskennellä jonkin verran esimerkiksi sapattina. Jos he myöhemmin lähtivät pois kibbutsilta, heidän täytyi maksaa opiskelukustannukset takaisin. Kibbutsia ei voinut käyttää hyväkseen ja siihen sitoutumista oli harkittava vakavasti. 

Kibbutsin yhteisöelämän arvoja olivat hyvyys, jakaminen, tasa-arvo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Yhteisössä ei ollut hierarkiaa eikä kilpailua. Elämäntapa oli yksinkertainen ja maanläheinen. Puitteet ihmisten aitoon yhdessäoloon olivat hedelmälliset Jezreelin laaksossa. Vasta jälkeenpäin sain tietää, että kibbutsit elivät muutoksen kynnyksellä vararikon partaalla kapitalismin voittaessa.

 

1960-luvulla Israelin sotiessa alkoi virrata nuoria ympäri maailmaa vapaaehtoistyöhön kibbutseille tukemaan maata. Volujärjestelmä lähti siis voluista eikä kibbutseista. Kibbutseilla jouduttiin miettimään, mitä töitä voluille annettiin. Volut työskentelivät rinnakkain kibbutsnikien kanssa, mutta voluille annettiin luonnollisesti myös töitä, joita muut eivät mielellään tehneet esimerkiksi likaiset työt kuten siivous ja eläintenhoito ja työskentely kuumassa eli sadonkorjuu. Tasa-arvon sijasta syntyi kaksi luokkaa, kibbutsnikit ja volut. Kibbutsi merkitsi ulkomailla paikkaa, jossa helppoa työtä vastaan sai ruokaa, asunnon, vaatteet, taskurahaa, terveydenhoidon, kulttuurisokin ja elämisen ja työskentelyn yhdessä paikallisväestön kanssa. Oliko se yhtä helppoa missään muualla menneinä vuosikymmeninä? Joskus volutyötä arvosteltiin kyynisesti orjatyöksi, mutta orjilla ei samoja etuja ollut. Toki jotkut volut häipyivät parin päivän jälkeen, koska he pitivät työtä orjatyönä ja etsivät kibbutsien ulkopuolelta normaalia palkkatyötä.

 

Täydellinen yhteisomistus ja yhteisöllisyys oli kibbutsiliikkeen historian alussa ollut ehdotonta sekä käytännöllisistä, taloudellisista että aatteellisista syistä, mutta sittemmin jotkin kibbutsit päättivät vuosirahasta, jota kibbutsnikit pystyivät käyttämään kibbutsin ulkopuolella. Aluksi oli ollut esimerkiksi vain yhteiskäytössä olevia suihkuja ja vessoja, koska olisi ollut kallista rakentaa oma jokaiseen asuntoon. Kun niitä vähitellen alettiin rakentaa asuntoihin, osa piti sitä kibbutsin loppuna.   

Kaisa kuitenkin kertoi, että kymmenisen vuotta sitten hänen ensimmäisellä kibbutsillaan yhteisöllisyyttä oli ollut paljon enemmän. Osa kibbutsnikeista ja voluista oli kokoontunut vielä päivällisen jälkeen viettämään aikaa yhteiseen tilaan, Moadoniin. Orenimin chadar ochelin kellarikerroksessakin oli iso tila, jossa lojui huonekaluja, mutta nyt se näytti enemmänkin varastolta, jonne oli viskattu sitä sun tätä. Ennen aikaamme se oli varmaankin ollut Moadon. Kibbutsnikit olivat pelanneet siellä korttia ja pelejä ja viettäneet yhteistä aikaa lojuen sohvilla ja nojatuoleilla. Siellä oli juotu iltakahvi ja syöty keksejä. Kaisa kertoi, että sapatti-iltaisin Moadonissa järjestettiin usein konsertteja. 

Toisella kibbutsillaan Kaisa oli sitten omin silmin nähnyt muutoksen. Eräänä iltana Moadoniin mennessään hän oli todennut kibbutsin väen istuvan selin häneen ja kaikkien tuijottavan yhtä laatikkoa. Moadoniin oli tullut televisio. Eikä mennyt kauaakaan, kun kibbutsnik halusivat yhteisen television sijasta oman television omaan asuntoonsa. Tajusin, että näin oli täytynyt tapahtua myös Orenimilla. Ennen minun aikaani kibbutsnikit olivat viettäneet vapaa-aikaa todella yhdessä, mutta kun televisio tuli jokaiseen asuntoon vuonna 1982, yhteisöllisyys oli vähentynyt. Chadar ochelissa oli myös yhteispuhelin, mutta juuri ennen kibbutsille tuloani joka asuntoon oli asennettu oma puhelin. En nähnyt kibbutsnikien juuri käyttävän yhteispuhelinta, mutta vanhempamme pystyivät soittamaan siihen päivällisaikaan. 

Joillain kibbutseilla Moadoneista tuli pubeja ja iltakahvi vaihtui olueen, mutta Orenimin Moadonista tuli romuvarasto. Tätä Yaronin oli täytynyt tarkoittaa. Hän tuli kibbutsille etsien yhteisöllisyyttä, mutta illat olivatkin tylsiä. Joillain kibbutseilla järjestettiin sinkkuiltoja, joihin tuli poikamiehiä lähikibbutseiltakin. 

 

Kaisan aiemmilla kibbutseilla voluilla oli ollut oma kibbutsiperhe. Toisella kibbutsilla hänelle oli annettu oma perhe, toisella taas yksi äiti pesulasta oli ottanut hänet tyttärekseen. Kaisa oli saanut mennä perheen kotiin milloin vaan ja oli tuntenut itsensä tervetulleeksi. Hän meni sinne iltapäivisin siestan jälkeen puoli viiden kahville ja kakulle, kokkasi äidin kanssa pientä syötävää, korahteli hieman hepreaa ja vietti aikaa perheen kanssa. Perhe auttoi Kaisaa, jos tämä tarvitsi apua, ja joskus Kaisa hoiti heidän lapsiaan. Kaisa söi sapattiaterian perheen kanssaan. Joskus perhe lainasi kibbutsin autoa, teki sapattiretken kibbutsin ulkopuolelle ja Kaisa meni heidän kanssaan. Näin Kaisa oli päässyt näkemään kibbutsnikien kotiseinien sisälle ja tuntenut olevansa osa yhteisöä. Perheissä hän myös oppi ymmärtämään enemmän kibbutsin toiminnasta, josta hän nyt kertoi meille.

 

Orenimilla voluilla ei ollut adoptioperhettä, joten yhteisöllisyys oli todella muuttumassa. Niinpä naiset, lapset, perheet, asunnot ja israelilainen ruoanvalmistus ei tullut minulle tutuksi. Hilluimme ihan keskenämme ja tutustuimme vain miehiin. Tajusin, mitä ilman jäin. Niinpä minun pitäisi itse tutustua kibbutsnikeihin. 

Yhtäkkiä Satu huomasi jonkin esineen chadar ochelin lasioven vieressä. Hän meni tutkimaan sitä ja huomasi, että se oli kello, jota pystyi soittamaan ja siitä lähti kuuluva ääni. Ihmettelimme, mikä se oli. Kun pääkokki George tuli valmistelemaan päivällistä, kysyimme häneltä. Hän kertoi, että sitä ei enää käytetty, mutta se oli muisto menneiltä ajoilta. Varhaisina aikoina kaikilla kibbutsnikeilla ei ollut omaa rannekelloa. Silloin kibbutsin väki kutsuttiin syömään kellolla, jonka ääni kuului kauas.  

Video kibbutseista

What is life like on an Israeli kibbutz?

28 Finkivin elämyksiä

 

Ensimmäiset päivät ja viikot olivat kulkua elämyksestä toiseen. Finkiv teki viisaasti mainostaessaan kibbutsielämyksiä ilman yksityiskohtia, mutta olisi se voinut varoittaa, että likaisia alushousuja ei kannattanut liottaa.


Finlandia husetin vaatekaapissa puhtaiden alushousujeni pino väheni. House mother ei pessyt alushousupyykkiä, vaan jouduimme pesemään ne itse käsin. Käsinpesussa vaatteet eivät kunnolla puhdistuneet ja kuumuudessa ne välittömästi hikoili taas haiseviksi ja tahmeiksi. Pian emme vaihtaneet omia vaatteita päälle työpäivän jälkeen, vaan pidimme sinistä kibbutsiunivormua myös iltaisin. Olimme erilaisia kuin  kibbutsniknaiset ja volujen talon muut länsi leidit. 


Alushousupyykin suhteen sain hyvän idean. Laitoin eräänä aamuna töihin lähtiessäni likaiset alushousut likoamaan Finlandia husetin siivoussankoon, jotta pyykinpesu olisi helppoa työpäivän jälkeen. Töiden jälkeen pyykki ei innostanut minua, vaan sain inspiraation tehdä kaikkea muuta. Kirjoittelin aerogrammin Suomeen kaverilleni. Alushousuille tekisi vain hyvää liota hiukan pitempään. Heprean tuntiin astikin viivyttelin ja vasta tunnin jälkeen kello 21.30 oli lopulta pakko lähteä pesulan ulkoaltaille.


Tuijotin sankoa. Finkiv tarjosi elämyksen taas. Liotusveden sijasta sanko oli täynnä haisevaa paksua ällöttävää limaa. Big Bang oli tapahtunut, eloton oli herännyt henkiin. Osa alushousuista oli varmasti saanut jo jalat ja kadonnut aluskasvillisuuteen liskojen ja torakoiden sekaan. Maassa maan tavalla. Menetin kymmenet ja jäljelle jäi viidet.

Finlandia husetin väki kerääntyi ihmettelemään alushousujeni murheellista kohtaloa. Tämä elämys opetti arvostamaan elämän välttämättömyyksiä, sitä, että aamuksi oli puhtaat alushousut.

27 Rosh Hashana

 

Israelissa oli kuusipäiväinen työviikko eli viikonloppu oli vain yhden päivän mittainen. Juutalaisten pyhä, sapatti, alkoi perjantai-iltana kello 18 ensimmäisten tähtien syttyessä taivaalle. Se oli viikon ainoa ilta, jona työt eivät odottaneet seuraavana aamuna ja jolloin saattoi juhlia ja valvoa aamuviiteen. Kibbutsilla ainakaan voluilla ei ollut kiirettä tai stressiä, mutta silti sapattina vallitsi erityinen rauha. Kibbutsnikit käyskentelivät Edenin puutarhan nurmikentillä lastensa kanssa ja vanhat naiset hihattomissa mekoissaan kävelivät poluilla jutellen arkisen touhotuksen sijasta.


Sapatti päättyi lauantai-iltana ensimmäisten syttyvien tähtien myötä. Arki hyrähti Israelin kaupungeissa ja teillä taas käyntiin, kaupat avattiin illaksi ja juutalaiset Egged bussit palasivat liikenteeseen. Kibbutsilla rauha jatkui sunnuntaiaamuun ja työviikon alkamiseen saakka. Viikon ensimmäinen arkipäivä oli sunnuntai, kristittyjen pyhäpäivä. Perjantai oli puolestaan arabien pyhäpäivä.


Ensimmäinen viikonloppu kibbutsilla oli kuitenkin poikkeuksellisesti kahden vapaapäivän pituinen, mikä voluelämässä tarkoitti partyja ja Playboysia kahtena iltana peräkkäin. Tulimme kibbutsille syyskuussa, juuri Israelin uuden vuoden alkajaisiksi. Uuden vuoden juhla oli nimeltään rosh hashana. Siitä alkoi kymmenen päivän katumusaika, mutta päätin, etten katuisi Artoa tai Taunoa tai muitakaan möhläyksiäni, vaan nauttisin edelleen kaikista eteeni avautuvista elämyksistä. Elämäniloisen mummuni elämänviisaus oli, ettei pitänyt katua sitä, mitä oli tehnyt, vaan minkä oli jättänyt tekemättä. Mutta opiksi tekemisistään voisi ottaa.

Rosh hashanan aattoiltana chadar ochel oli puettu niin sieväksi. Pesulavolu Kaisa oli silittänyt ja chadar ochelin volu Brenda levittänyt ruokapöydille vaaleanpunaiset liinat. Keittiövolut olivat kattaneet pöytiin valmiiksi ruoat ja viini-, appelsiini- ja greippimehupullot. Oivavoi, voivoi, kibbutsi tarjosi alkumaljat juuri nyt, kun oli tauno siskojen aika järjestää kiitospartyt muille voluille, koska he olivat järjestäneet meille tervetulopartyn. Oli aina hyvä syy järjestää party. Toivottelimme päivällispöydässä toisillemme sanatova, hyvää uutta vuotta, tai hag sameach, hyvää juhlaa. Tämä olikin ainoa kerta, kun Orenim tarjoili viiniä koko chadar ochelin väelle. Myöhemmin kuulin, että aiemmin monet kibbutsit ja myös Orenim olivat tarjonneen viiniä aina sapattiaterialla, mutta se oli vähentynyt nykyään. Viininhimoiset volut jopa odottivat kibbutsnikien lähtevän chadar ochelista ja keräsivät sitten loput viinit pulloista ja jopa laseista. Vaikka viini oli Lilalossa törkeän halpaa. Orenimin taloudellinen kulta-aika oli ilmeisesti takana ja mentiin huonompia aikoja kohti, sillä kibbutsit alkoivat mennä konkurssiin ja niitä yksityistettiin. Onneksi olimme tietämättömiä, että elimme katoavassa maailmassa.

Ilman viiniäkin tunnelma chadar ochelissa oli sapatti-iltaisin erilainen kuin arkena. Arkipäivälliselle ihmiset tulivat työvaatteissa, mutta työviikon päätteeksi pukeuduttiin juhlavammin omiin vaatteisiin. Tunnelma oli hilpeä. Ja nuorekas. Kuten Brenda oli kertonut, kymmenet suoraan jumalasta polveutuvat Israelin armeijan nuoret sotilaat olivat palanneet viikonlopuksi kotiin ja tulivat ilta-aterialle chadar ocheliin. He olivat niin komeita. Oli Alon ja Moti ja Amit ja Aron ja Sefi ja Judah ja Baruh ja Clior ja Bako ja Guy ja Sahar ja Uri ja Asi ja Shlomo ja Amir ja Moshe ja Dudu ja monia muita, joiden nimet eivät tarttuneet päähän. Kauneimman maan päällä koskaan näkemäni nuorukaisen opin tuntemaan Rekkakuskina, joten hän varmaankin ajoi rekkaa. Hän oli kibbutsin pisin mies ja niin kaunis kuin Jumalan poika olisi taas laskeutunut maan päälle. Edellinen kertakin oli tapahtunut näillä main, joten kyllä tämän täytyi olla Jumalan valittu kansa. Rekkakuskiin olisi ollut ihana tutustua lähemmin, mutta valitettavasti kaunotar nimeltä Naomi näytti vakaasti omistavan hänet. Naissotilaitakin oli, mutta heidän nimensä eivät tulleet yhtään tutummaksi kuin naiskibbutsnikien nimet työpaikoilla. Joillain sotilailla oli edelleen yllään Israelin armeijan vihreä tai beige asu. 

Onneksi Kaisa keksi hauskan tavan tutustua näihin komeisiin nuoriin miehiin. Kävimme hakemassa kuumaa teetä ja se alkoi polttaa näppejämme juuri sotilaiden pöytien kohdalla ja lasia oli pakko jäädä pöytään viilentelemään. Ja kun kuumat sotilaat saapuivat chadar ocheliin, Tauno, Sirkus Orenimin kuningas menetti kruununsa kibbutsin komeimpana poikana.

Partyissamme osoitimme muille voluille karjalaista vieraanvaraisuutta. Tavallisesti jokainen toi partyihin omat nestemäiset eväät, mutta me taunosiskot järjestimme ilmaisen viinin bileet. Tuhosimme kaikki ensimmäiset palkkakupongit Lilalossa ja ostimme Maccabee- ja Goldstar-olutta, Fantasia-viiniä, Elite-vodkaa, vermuttia, arakia, Noblesse-tupakkaa ja snackseja. Kannoimme sänkymme Finlandia husetin pihalle suureksi olohuoneeksi ja sytytimme nuotion. Chadar ochelissa tarjottujen drinksujen lisäksi house mother antoi jokaiselle volulle uudenvuoden lahjaksi bakbuk jajim Fantasian. Viini virtasi kuin muinoin Kaanaan häissä ja viinatarjoilumme runsaus teki vaikutuksen vieraisiimme. Finlandia huset oli virallisesti avattu ja alkanut elää.


Tällä kertaa Kaisa ja Ilona ottivat vodkaa kuitenkin hieman vähemmän ja lähtivät varhain sapattiaamuna arabibussilla Jeruun etsimään Yehudaa. Sapattina juutalaiset Egged-bussit eivät kulkeneet, vaan vain arabien bussit, koska lauantai ei ollut pyhäpäivä arabeille. Meitä varoitettiin menemästä arabibusseihin, mutta tytöt olivat konkareita liikkumaan Israelissa.
- Mazel tov, onnea, toivotimme Satun kanssa heille ja kävelimme itse poolille.
Mutta Yehuda ei enää asunut aiemmassa asunnossaan eikä naapurustossa kukaan tiennyt hänestä. Kaisa kävi epävarmemmaksi hänen löytämisestään. Ei ollut muita johtolankoja kuin etsiä Yehudan kasvoja Jerussa.

Sting - If You Love Somebody Set Them Free

26 Kiryat Tivon

Meidän piti hakea matkasekit house motherin turvasäilöstä yhtenä iltana viikossa kello 8 ja vaihtaa shekeleiksi pankissa. Ensimmäinen pankkireissu oli hyvä syy pyytää Jasper mukaamme ja viestiä hänelle, että jotkut halusivat hänen seuraa. Pankit olivat auki aamulla klo 12.30 asti, kun olimme töissä. Siestan aikaan oli tauko. Sunnuntaina, tiistaina ja torstaina ne olivat auki myös kello 16-17.30. Sunnuntai oli Israelissa viikon ensimmäinen arkipäivä.

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ennen päivällistä kuumimman päivän alkaessa viilentyä. Jasper johti meidät pois kibbutsilta Chaimin ja Galin ja muiden yksinasuvien kibbutsnikien rivitalojen ohi 20 kävelyminuutin päässä sijaitsevaan pikkukylään, Kiryat Tivoniin. Polku laskeutui jyrkästi alas ensin tammimetsään ja nousi sitten maantielle, jonka varrella oli Galilean maaseudun omakotitaloja. Niin kibbutsilla kuin sen ulkopuolellakin useimmat talot olivat valkoisia ja oranssikattoisia.

Kiryat Tivonissa oli pikkukylän palvelut, pieniä kauppoja, kirjakauppa, valintamyymälä, poliisiasema ja Hapoalim-pankki. Pankkitiskille jonotettiin samanlaisessa mutkittelevassa aidatussa jonossa kuin lentokentällä lähtöselvitykseen. Suomessa pankkivirkailijat olivat hyvin hillittyjä ja asiallisia naisia mutta täällä he olivat hyvin rentoja ja äänekkäitä miehiä. Sukupuoli ei ollut kuitenkaan suurin ero. Täällä virkailijat polttivat tupakkaa ja joivat kahvia rennosti samalla, kun vaihtoivat matkasekkimme shekeleiksi. Asiat pystyttiin hoitamaan hyvin erilaisilla tavoilla.   

Tivonista tuli viikoittainen shoppailupaikkamme ja lempikyläni, josta ostimme pieniä tarvikkeita, kirjoja, kosmetiikkaa, jäätelöä, suklaata ja halvaa. Halva oli makea Israelin herkku, outo maku taas, johon ihastuin siihen helposti. Se oli valmistettu seesaminsiementahnasta eli tahinista ja maustettu vaniljalla, kaakaolla tai pistaasimanteleilla.

Tivonin poliisiasema tuli tutuksi. Minulle tuli akuutti vessahätä. Olimme killittäneet liikaa teetä ennen lähtöä. Ei ollut aikaa juosta 20 minuutin matkaa takaisin kibbutsille ja tien varsilla oli liikaa taloja puskapissille. Meidän oli pakko löytää vessa emmekä löytäneet yleisövessaa. Silmäilimme Tivonin keskustassa ympärillemme puntaroiden, mikä olisi turvallisin paikka pyytää päästä vessaan. Silmämme sattuivat poliisiasemaan. Poliisin kuului auttaa ihmistä hädässä.

Kerran kirjakaupassa unohdimme täysin ajankulun. Opimme, että etelän mailla toisin kuin Suomessa pimeys kirjaimellisesti putosi kuuden jälkeen. Ulkona jo hämärsi, kun satuimme katsomaan ulos. Otimme kaikki jalat allemme, sillä pimeä polku tammimetsän läpi ei yhtään houkutellut, mutta jouduimme silti juoksemaan loppumatkan pimeässä. Onneksi kibbutsin lämpöiset valolyhdyt näyttivät meille suuntaa kaukana yläpuolellamme ja toivottivat tervetulleeksi kotiin. Kotiin. Galilean kotiini.

Finlandia husetille päästyämme kohtasimme kiukkuisen Kaisan. Hän oli väitellyt house motherin kanssa. Finlandia husetissa oli teelasien ja lusikoiden tiskaamiseen yksi pesuvati. Me muut olimme boheemimpia, me vain huuhdoimme lasin vessan vesihanan alla, mutta Kaisa halusi huuhtoa astiat kunnolla vadissa. House mother ei ymmärtänyt, miksi astiat pitäisi huuhdella, hän vain kuivasi ne pyyhkeellä pesuvedestä. Kaisa oli yrittänyt selittää, että Suomessa astiat huuhdeltiin puhtaassa vedessä vadissa. Mutta house mother ei  ymmärtänyt jonkin kaukaisen maan tapoja eikä Kaisa saanut kahta vatia. Maassa maan tavalla. Suomalaista innovaatiota, kuivauskaappia, ei Kaisa sentään vaatinut.

25 Horaa ja ihan hepreaa

 

House father istahti lounasaikaan chadar ochelissa volujen pöytään ja kyseli, miten meillä sujui. Hänen tai house motherin puoleen voisimme kääntyä, jos meille tulisi pulmia. Meillä ei ollut ongelmia ainakaan vielä, sillä olimme noudattaneet vanhempiemme varoituksia. Vaikka olimme ihan omillamme vieraalla mantereella omituisten heprealaisten kirjainten kielimuurin takana, olimme huolettomia. 

House father kysyi, halusimmeko oppia korahtelemaan hepreaksi ja halusimmehan me. Opemme Yaron opiskeli hepreaa Haifan yliopistossa ja opetti halukkaille voluille kielen alkeita kibbutsin kirjastossa sunnuntaisin kello 20-21.30. Hän oli 25-vuotias, pitkä, sairaan hyvännäköinen, ukkospilven tumma mies, jolla oli ihana kiharainen parta. Hän kertoi meille heprean kielen tarinan. Heprea, ivrit, oli Raamatun ajan kieli, joka oli säilynyt diasporan, juutalaisten hajaannuksen, aikana jumalanpalvelusten kielenä ja uskonnollisissa teksteissä. Puhekielenä se oli kadonnut. Eliezer Ben Yehuda päätti, että sionismin toteutuminen eli juutalaisvaltion perustaminen vaati yhteisen kielen ja sen täytyi olla ihan hepreaa. Hän elvytti heprean puhekieleksi Israelin valtioon. Hän kehitti nykyheprealle rakenteet ja nykyaikaisen sanaston raamatun ajan sanaston rinnalle. Hänen poikansa, Ben-Zion, oli ensimmäinen ihminen maailmassa, joka korahteli nykyhepreaa äidinkielenään. Ja nyt Yaron opettaisi hepreaa voluille. 

Yaron paljasti ensi töikseen oman kokemuksensa kibbutsista. Hän oli muuttanut Orenimille vain vuotta aiemmin Amerikasta, jossa oli varmasti ollut iltaisin enemmän toimintaa kuin täällä. Yaron kertoi, että kibbutsilla ei ollut iltaisin muuta tekemistä kuin katsoa televisiota, ryypätä ja naida. Kibbutsin jäseniksi liittyvät luopuivat omaisuudestaan, joten heillä ei ollut varaa iltaisin pöräyttää Haifan huvituksiin. Tajusin, että kibbutsielämästä voisi tulla liian rauhallista, jos ei olisi kiinnostunut keskustelemaan joka ilta chadar ochelissa samojen ihmisten kanssa ja tunsi itsensä liian vanhaksi osallistumaan partyihin. Oliko Yaron yksinäinen, mikä tuntui paradoksaaliselta keskellä yhteisöllisyyden kulminaatiota, kibbutsia? Kärsivätkö kibbutsnikit yksinäisyydestä tiukasta yhteisöllisyyden vaateesta huolimatta? Löysivätkö kaikki paikan yhteisössä vai jäikö todellinen yhteisöllisyys utopiaksi? Merkitsivätkö volut Yaronille myös seuraa? Onneksi hän pystyi viettämään aikaa opettaen hepreaa maanantai-iltaisin. Ehkä hän kävi sunnuntai-iltaisin chadar ochelin elokuvissa. 

Tunnelma Yaronin tunneilla oli yhtä rento kuin koko kibbutsilla. Heprean korahtelu oli kivaa, hyödyllistä ja englanniksi yllättävän helppoa, sillä Yaron puhui selvästi ja osasi hyvin opettaa. Ihmettelin suuresti, miksi juutalaiset aikojen alussa alkoivat kirjoittaa sanat ja lauseet oikealta vasemmalle, kun ihmisistä valtaosa oli oikeakätisiä ja käsi oli kirjoitetun tekstin päällä. Niinpä hepreankielistä kirjaa luettiin takakannesta kohti etukantta. Toki vieläkin käsittämättömämpi oli arabien tapa kirjoittaa sivun oikeasta alakulmasta ylöspäin eli he sotkivat kirjoittamansa juutalaisiakin perusteellisemmin.

Yaron opetti voluille tärkeitä sanoja. Tärkein sana, bakbuk, opeteltiin ensimmäisenä. Yaron kehotti meitä kuulostelemaan, miltä sana kuulosti. Bak-buk-bak-buk. Monet heprean sanat kuulostivat niiden merkitykseltä, olivat onomatopoeettisia. Bakbuk todellakin kuulosti juoman kulahduksilta eli bakbuk tarkoitti pulloa. Bira oli olut, jajim oli viini, majim oli vesi. Minun piti siis olla tarkka, että Lilalossa sanoin ani rotsa bakbuk jajim, haluan viinipullon, ei ani rotsa bakbuk majim, haluan vesipullon. Muuten en päihtyisi partyssa. Hyödyllinen lause oli myös ten li bira, sillä se tarkoitti, että anna minulle olut.

Jos kävi hyvä tuuri, bakbuk jajim johti volun tärkeimpään lauseeseen ani ohevet otkha, rakastan sinua. Tuo lause piti opetella, sitä voisin tarvita jonain päivänä. Niin minä olisin sanonut Taunolle, jollei hän olisi vaihtanut minua Åsaan. Ulpanina Tauno opiskeli hepreaa neljä tuntia päivässä, joten hän olisi varmasti osannut sanoa minulle, jos olisi halunnut, niin kuin mies sanoi naiselle: ani ohev otach, rakastan sinua. Nyt kuitenkin vaikutti vahvasti siltä, etten päätyisi Taunon amerikanrouvaksi.

Kibbutsnikit ilmaisivat itseään huutamalla äänekkäästi ja käsien huidonnalla voimallisemmin kuin tuppisuusuomalaiset. Olin kuullut kibbutsnikien huudahtelevan ma kara, ma kara. Yaron selitti, että jokin kuohutti heitä silloin ja he huusivat, mitä tapahtuu, mikä on hätänä. Saatoin kuvitella, että politiikka oli täällä kuumempaa kuin president Kekkosen Suomessa. Kerroin koko heprean ryhmälle, että suomeksi ma kara kuulosti makkaralta. Hepreaksi sen sijaan makkara oli niknak.

Kibbutsnikit käyttivät myös toista hauskaa ilmaisua oivavoi. Se tarkoitti valitusta, esimerkiksi, kun joku oli huolimaton ja rikkoi jotain. Kerroin muille, että suomeksi oivavoi tarkoitti hyvää voita. Näppärä sana oli myös ElAl, Israelin lentoyhtiön nimi. Se tarkoitti ylös alas. Piti vaan toivoa, ettei lentokone tulisi liian nopeasti Välimereen terroristipoikaystävän antaman lahjan takia.

Yaron myös lauloi ja säesti kitaralla israelilaisia kansanlauluja. Partyissa kitaraa soittanut ranskalainen Gilles toi mukanaan oman kitaransa ja soitti yhdessä Yaronin kanssa. Me taunosiskot osasimme jo muutamia lauluja, jotka Kaisa oli opettanut. Kerran Yaron oli kutsunut tunnille toisen kibbutsnikmiehen. Nousimme kaikki yhdessä gymin katolle. Yaronin ja Gillesin säestäessä kibbutsnik opetti meidät tanssimaan horaa, kansantanssia. Tanssiessani ajattelin, että vielä pari viikkoa sitten elämässäni oli ollut vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: kärsiä Arton vuoksi tai kärsiä ilman Artoa. Nyt hyppelin toisella mantereella piirissä horan tahdissa gymin katolla aivan uusien ystävien kanssa ja vaativinta elämässäni oli oppia horan askeleet. Oli ollut oikea ratkaisu valita kolmas vaihtoehto ja mennä mahdollisimman kauas Artosta.  

Heprean sanat ja ilmaisut tarttuivat helposti nuoreen päähän. Vähäisestäkin heprean korahtelusta oli iloa ja hyötyä monta kertaa, kun kohtasin ihmisiä. Israelin uuden vuoden juhlan lähestyessä kibbutsin läheisessä kylässä pieni israelilaispoika halusi ojentaa hyvän uuden vuoden toivotuskorttinsa eksoottisen vaalealle tytölle. Yaronin ansiosta en jäänyt sanattomaksi, vaan osasin kiittää toda raba ja toivottaa  hyvää uutta vuotta, sanatova pienelle pojalle.

Kerran iltapäivän bussiretkellä Afulassa arabikaupustelija pysähtyi esittelemään meille pyörässään olevista koreista hedelmiä ja kasviksia. Hän sanoi nimet englanniksi ja mainitsi tomaatin. Mieleeni putkahti juuri oppimani.

- Agvaniot, henkäisin.
Arabimies ilahtui silmin nähden ihan samoin kuin suomalaiset, kun joku ulkomaalainen osasi sanan harvinaista kieltämme. Mutta kun hän alkoi puhua minulle hepreaa, minun oli pakko myöntää ani lo medaberet ivrit, en puhu hepreaa.
Myöhemmin sain helpotuksekseni tietää, että Yaron ei ollut aivan yksin. Hänellä oli iso koira nimeltään William, joka oli varsin vaikuttava persoona kibbutsilla. William kuului kibbutsin koiralaumaan, mutta se tuli poluilla vastaan usein myös yksikseen ja tervehdin sitä: - Shalom William. Lauman koirat olivat tosi korkeita ja laihoja. Yksi muistutti bokseria, yksi huskya, yksi kultaista noutajaa, yksi mopsia ja muut ihan vain itseään. Suurin oli laiha narttu, jonka nisät roikkuivat pitkinä maata kohti. Kun lauma tuli vastaan, se oli kookkuudessaan ja monilukuisuudessaan pelottava mutta ystävällismielinen. Kuumuus  laiskisti nekin. Ruoka-aikaan koirat parveilivat chadar ochelin ovilla, mutta eivät päässeet livahtamaan sisään. Ne tulivat myös partyihin, Playboysiin ja William myös heprean tunneille. Vähän väliä se hypähti Yaronia vasten, laittoi tassunsa tämän olkapäille ja nuoli rakastavasti tämän kasvoja. Se kertoi minulle, että Yaron oli hyvä mies. 

Hevenu Shalom Alechem

Am Yisrael Chai - Od avinu chai