89 Onneksi ei ehditty hääkutsuja lähettää

 

 

Eräänä päivänä Finlandia husetia lähestyessäni näin, että huoneessani paloi valo. Kuka oli kävellyt läpi lukitun oven? Jos se ei ollut Jeesus, sen täytyi olla Gilles, joka ennenkin oli murtanut lukon olkapäällään! Juoksin.

 

Se oli Ilona, joka purki matkalaukkua.

- Ma kara? Nainen! Huusin ja pompimme pihatiellä. Mutta nyt valkoinen Renault ei ajanut ohi. Renaultia ei enää ollut, vain torso tien varrella jossain Libanonin ja Syyrian rajan tuntumassa.

- Sinä teit sen!
- Minä tein sen! Minä jätin kaiken!
Ilona oli jättänyt DI:n ja yliopiston ja Suomen.
- Jes nainen! Minä olen niin ylpeä! Joko Chaim tietää? Mitä DI sanoi? Mitä sinun vanhempasi sanoivat? Lopeta itku. Sinä teit oikein. Chaim on niin ikävöinyt sinua!
- Ei kukaan muu tiedä kuin house mother. En tiennyt, että täällä on house fatherkin vaihtunut.
- Täällä on tapahtunut vaikka mitä, myönsin, mutta nyt ei ollut ikävien kuulumisten aika. - No mitä house mother sanoi?
- Tuossa on työvaatteet.
- Etkö jo ryntää Chaimin luo?
- Minua pelottaa ihan hirveesti. Suomessa olin ihan varma puhelusi jälkeen, mutta nyt pelottaa. Jos minä olen vain hullu suomalainen hänen mielestään. Ryntään tänne hääpuvun kanssa, kun hän sormeaan hieman koukistaa.
- Lo lo, ei, minähän kirjoitin sinulle, että hän käy istuksimassa Finlandia husetin pihalla kuin munkki pyhiinvaelluksella ja pyytää kaikkia Eurooppaan palaavia sanomaan sinulle, että sinun pitää tulla takaisin.
- Ei se kirje ehtinyt tulla Suomeen. En minä olisi ehkä uskaltanut yksin tehdä tätä päätöstä. Mutta äiti, ajattele, minun äitini yllätti minut. Äiti kysyi, rakastanko häntä noin paljon. Vastasin, että joo. Äiti sanoi, että ei hän tarkoittanut DI:a. Hän sanoi, että minä olen vapaa 23-vuotias, jolla on koko elämä edessä, joka voi tehdä virheitäkin. Hän sanoi, että päädyn joka tapauksessa yliopistoon, sama se, onko se Suomessa vai Haifassa. Hän sanoi, että 50 vuoden ikään mennessä hän on oppinut, että pitää kuunnella ja luottaa siihen, mitä sydän sanoo. Aina voi palata. Ajattele, minun äitini sanoi noin. Äidilläkin on tainnut olla joskus elämä.

Kun Ilona oli yrittänyt halata DI:a lentokentällä, tämä oli torjunut hänet, koska Ilonassa voisi olla bakteereita. Ilonan pitäisi ensin desinfioida itsensä. Ilona oli näyttänyt kallisarvoisia valokuviaan, joissa tanssimme Mashinan tahdissa Fantasia-bakbukit kädessä posket hehkuen viinistä, tanssimisesta, seikkailusta ja ystävyydestä. Mutta DI oli katsonut ohitsemme johonkin, mitä me emme nähneet. Kakanvärisiin verhoihin takanamme. Voi herranjestas, olisi Ursula siihen kommentoinut. Olimme seikkailumme alussa järkyttyneinä etelän miesten kiihkeydestä vannoneet suutelevamme ensimmäisten kohtaamiemme kunnollisten suomipoikien alla lunta. Outoja Suomi-fantasioita syntyi ensimmäisessä kulttuurisokissa, sillä jo ensimmäisenä Suomi-yönään Ilona totesi sen pelkäksi Suomi-utopiaksi. Lahti Essolla Ilona oli nähnyt humalaisia poikia, muistanut taas suomalaisen humalajuomisen ja tajunnut, että rectified spirit partya lukuun ottamatta kukaan ei Sirkus Orenimilla ryypännyt suomityyliin. Paitsi suomineidot ihan alussa.

 

Suomessa Ilona tajusi senkin, miten paljon hän Chaimin lisäksi ikävöi porukkaamme, Sirkus Orenimia, työtään chadar ochelissa ja kulkemista ympäriinsä Israelin rennossa tunnelmassa. Tampereella kaikki oli toisin. Ilonaan iski kulttuurisokki. Hän ei ollut enää maaginen nainen vaan harmaa hiirulainen. Kukaan ei juossut hänen perässään, hän ei ollut marilyn monroe enää. Ilonan itsetunto oli laskenut Jezreelin laakson syvimpään rotkoon. Neljäntenä päivänä hän oli mennyt apteekkiin ja kun farmaseutti oli puhutellut häntä suomeksi, kipeä totuus oli jysähtänyt kipeästi hänen tajuntaansa: Sirkus Orenim oli ohi.

 

Vasta myöhään illalla Ilona meni Chaimin luo eikä palannut, joten kaiken täytyi olla hyvin. Seuraavana päivänä hän syöksyi Finlandia husetille kibbutsilta laskeutuvaa polkua.

- Sinä et kertonut Gillesista. Chaim kertoi vasta tänään. Miten sinä olet kestänyt?
- Huonoilla uutisilla ei ole kiirettä. Sinulla on oikeus nauttia täydellisestä onnestasi. Mutta kyllä minä olen kaivannut sinua ja Kaisaa mielettömästi ja ollut niin saatanan yksin. En minä kestä. Minusta tuntuu, että hajoan.

Kerroin kaiken Ilonalle.

- Yritä nähdä asian positiiviset puolet, Ilona lohdutti.

Katsoin häntä järkyttyneenä. Miten tämä ihana empaattinen ihminen saattoi syvimmän epätoivoni hetkellä olla täysin tilannetajuton ja tunneälytön? Mitä positiivista hän tässä tilanteessa kykeni näkemään?
- Et onneksi ehtinyt hääkutsuja Suomeen lähettää, Ilona lohdutti.
Ilonaa parempaa lahjaa ei kohtalo minulle olisi voinut sillä hetkellä antaa. Itkin riemusta, kun joku uskalsi traagisella hetkelläni pilailla onnettomuuteni kustannuksella. En ollut enää yksin, tauno sisko oli palannut luokseni. Ja hänen sanoissaan oli järkeä. Jos mikään ei ollut nyt helppoa, ainakin Suomeen olisi helppo palata, kun skandaalistani ei kukaan tiennyt mitään. Toki matkamuisto sydämeni alla ei olisi pitkään piiloteltavissa. 

- Ilona, kaikki ei ollut vielä tässä. Minä olen raskaana. Minulle on tapahtunut täällä kutakuinkin kaikki se, mitä ei missään nimessä pitänyt tapahtua. Tein vanhanaikaiset, koska halusin omistaa Gillesin. Hän sanoi monta kertaa, että haluaa lapsen kanssani. En kuitenkaan kertonut hänelle lapsesta, kun kaikki muuttui niin nopeasti. Jäin odottamaan parempaa hetkeä. Hän löi kaiken rikki, hän sanoi, että haluaa lapsen, mutta ei sen äitiä. Hän ei antanut minulle anteeksi, että heitin hänet ulos Finlandia husetista. En kertonut hänelle lapsesta, koska ylpeänä halusin hänen jäävän minun takiani. Odotin oikeaa hetkeä, jota ei koskaan tullut eikä ehkä enää koskaan tule. En voinut kuvitella, että hän häipyisi kertomatta. Ja nyt lapseni isä on poissa eikä tiedä lapsesta. Pilasin kaiken. 

- Minun on edelleen vaikea uskoa, että Gilles oli sotkeutunut huumeisiin. Mutta yhtä kaikki, huumeet eivät kuulu minun elämääni. En ota huumeita omaan enkä lapseni elämään, vaikka se olisi ainoa keino saada Gilles takaisin.
- Et tietenkään. Sinä olet suomalainen nainen, sinä pärjäät lapsen kanssa vaikka yksin. Tiedätkö, silloin, kun teillä oli se koiranpentu, se reissunainen Doris, Gilles näki sinussa äidin. Jos Gilles tietäisi lapsesta, hän olisi rauhallisella mielellä, hän tietäisi sinun pärjäävän lapsen kanssa.

- Minun on niin vaikea käsittää sitä huumejuttua, toistin. - Hän ei ollut koskaan outo. Mutta kun heitin hänet ulos Finlandia husetista, hänestä tuli toinen ihminen. Jokin häntä repi ja hän repi minua. Ja minä pahensin sitä menemällä mukaan kostonkierteeseen, revin häntä ja revin itseäni. Miksi minä olin niin tyhmä, vaikka rakastin häntä. Minä voin palata nyt turvalliseen Suomeen, saan varmasti kotoa apua, saan opintotukea, voin mennä sossuun, alan opiskella. Mutta hän on jossain yksin eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä hanttihommia. Minä kohtelin häntä huonosti. En anna itselleni anteeksi, että vaikeutin hänen elämäänsä näin.

- Yritä ajatella näin, Ilona ehdotti, - te olitte onnellisia nämä kuukaudet. Sinä teit hänet onnelliseksi. Kaikki me näimme, miten ihana hän oli, ei hän mikään hunsvotti ollut. Kuten hän kirjoitti sinulle, älä anna viimeisten aikojen pilata kauniita muistoja. Ne ovat meidän kaikkienkin yhteisiä kauniita muistoja. Se vaan ei ollut suhde, josta tulee pysyvä. Ehkä te kaksi köyhää runoilijaa olisitte kulkeneet yhdessä jonkin aikaa pitkin Eurooppaa tai maailmaa, mutta olisitko elänyt niin loputtomiin? Tämä koskee nyt, mutta ehkä jonain päivänä olet tästä kaikesta kiitollinen. Hän antoi sinulle ehkä kaiken sen kauniin ja hyvän, minkä pystyi antamaan.

- Olen minäkin noin välillä pystynyt ajattelemaan. Olen yrittänyt vihatakin häntä niin kuin hän halusi minun tekevän, mutta en minä pysty. Hänhän yritti puhua minulle, hän oli huolissaan, millä eläisimme, mutta minä en ymmärtänyt hänen huoltaan silloin.

Ilona puhui varovasti. - Vaikka nyt tuntuu pahalta, ehkä on parempi, että tämä meni näin. Voi olla parempi, ettei Gilles palaa sotkemaan sinun ja lapsen elämää. Hän varmasti tiesi, miten kärsisit hänen vuokseen. Ehkä on hyvä, ettei hän saanut tietää lapsesta. Olisitko jaksanut rimpuilla itsesi irti hänestä? Tuntuu pahalta sanoa niin ihanasta pojasta, mutta ei elämä voi olla niin vaikeaa kuin millaiseksi se teillä meni. Tästä eteenpäin hän olisi tuottanut sinulle yhä enemmän tuskaa. Et sinä, Maria, voisi elää huumediilerin kanssa.

- Tuntuu kamalalta sanoa häntä huumediileriksi ja ajatella hänestä niin, vaikka löysin ne sadat shekelit. Ei hän niitä ollut voinut laillisesti saada. Kiitos siitä, mitä sanoit. Olen minä välillä ajatellut niinkin, että voisin elää hänen kanssaan, on hän ihan mitä tahansa, mutta enhän minä oikeasti voisi. Minusta ei ehkä olisi myymään itseäni Jerun varjoisilla kujilla.

 

Nauroimme hervottomasti. Mikään ei voittanut toista suomi neitoa Aasian mantereella. 

- Sinä olet viisas nainen, Ilona. Toda raba. Minä tiedän kaiken tuon, mutta on hyvä, että taot sitä tyhmään päähäni. Jospa se pysyy päässäni vielä silloinkin, kun olen yksin. Ja minä haluan tämän lapsen, vaikka olen nyt yksin. Hän on minun ja Gillesin rakkauslapsi. Me siitimme hänet Masadalla. Olen nyt päättänyt, mitä teen. En palaa suoraan Suomeen, lennän Pariisin kautta. Käännän vaikka koko Pariisin nurin, mutta vien Gillesin kitaran hänen kotiinsa. Gillesin perheellä on oikeus tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Ja Gillesin lapsesta. Ja ehkä Gilles on palannut jo kotiin. Ja minulla on oikeus tietää siitä muukalaisesta kaikki, mitä voin saada selville.

88 Via Dolorosa

 

Gilles piti lupauksensa. Hän tuotti minulle lopulta tuskaa ja vei minut kadun varjoiselle puolelle. Ensin hän oli antanut minulle vapauden ja siivet selkään ja nyt hän kahlitsi minut epätoivoon. Olin ollut niin volu, niin vapaaehtoinen maistelemaan kaikkia elämyksiä Jezreelin laakson malariasoiden kautta.

Kuka hän oikeasti oli? Oliko mikään hänessä totta? Ja olinko minä just niin naiivi kuin miltä näytin? Ajatteliko hän minusta pohjimmiltaan, että olin vain tyhmä blondi? Vai oliko hän suojellut minua? Oliko hänen ainutlaatuisuutensa vain huumetta? Oliko hän huumannut minut kuukausiksi kuvittelemaan olevani jossain hiton Edenin puutarhassa, vaikka oikeasti olin Finlandia huset hökkelissä? Tunsinko häntä koskaan vai näinkö vain kangastuksen? Estikö kielimuuri minua oikeasti tuntemasta häntä? Sanoiko hän sanat, jotka olin kuulevinani? Oliko hän sukulaissielu, joka puhui samaa kieltä, sitä ainoaa äidinkieltä, joka ihmisellä oli, joka ei riippunut kansallisuudesta? Voiko ihmisen tuntea tuntematta hänen menneisyyttään ja kasvuympäristöään? Mitä yhteiset hetkemme merkitsivät hänelle? Oliko sydämeni erehtynyt? Mitä hän tunsi minua kohtaan? Mitä minä tunsin häntä kohtaan? Oliko tämä vihaa vai rakkautta? Aloin epäillä reissumieheni rakkautta, vetää lokaan kohtaamisemme. Rakastiko hän minua? Oliko hän käyttänyt hyväkseen tynnyrissä kasvanutta tyttöä? Ristiinnaulitsin hänet kymmenen kertaa, mutta joka kerta se olin minä, joka vuoti verta.

Kaikkein tärkein kysymys kuitenkin oli, missä Gilles oli. Ilman sijaa majatalossa? Oliko hän kunnossa? Oliko hän luovuttanut, kun oli jättänyt kitaransa? Makasiko hän jossain Jerun huumeluolassa? Oliko hän ylittänyt jo Egyptin rajan, ehkä tavoittanut Martinin ja Jackin matkalla Afrikkaan? Vai oliko hän noussut Haifan satamasta kreikkalaiseen laivaan ja huumaantuneena seireenin laulusta jäänyt jollekin Kreikan saarelle, paimensi siellä lampaita ja oli jo unohtanut minut? Näkisinkö katupoikaa varjoisilta kujilta enää koskaan? Hänen oli pakko tulla takaisin. Tahdonvoimani kääntäisi väkisin hänen askeleensa Orenimille ja hänen jalkansa kuljettaisivat hänet vaikka vastoin hänen tahtoaan takaisin Finlandia husetiin, olipa hän Egyptissä tai Kreikan saarella tai Jerun huumeluolassa.

Israelin maaperä poltti jalkojeni alla niin kuin Suomen vuotta aiemmin. Olin lopen uupunut, kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjaan oli kuluttanut tunteeni loppuun. Satun neuvo oli ollut, ettei pitänyt palata ennen kuin oli lopen kyllästynyt Sirkus Orenimiin, iskenyt päänsä tuhat kertaa  Orenimin jokaiseen tammeen. En olisi uskonut, että koskaan saisin tarpeekseni Orenimista, mutta oli pakko myöntää, että aloin olla valmis häipymään ja biologinen kello tikitti kuin aikapommi kohdussani. Kun ElAlin kone nousisi Aasian mantereelta, olisin vapaa kaikesta muusta paitsi itsestäni. Mutta samalla luopuisin Gillesista.

 

Tein lähtöä viikkokausia. Ristiriitaisissa tunnelmissa matkustin  kotipysäkin ja ElAlin toimiston välillä iltapäivisin ja vaihtelin lentopäivää mielenliikkeitteni mukaan. Istuin bussissa ja tuijotin rakasta Ala-Galilean maisemaa sumein silmin, imin sitä itseeni kuin hukkuva happea ja itkin sen kauneutta. Sekoittivatko raskaushormonitkin päätäni? Virkailija Leahin tekohymy hyytyi aina, kun astuin kadulta hyvin ilmastoituun toimistoon. Hän ei kuitenkaan enää puhissut toiselle virkailijalle ihan hepreaa, vaan he molemmat loivat minuun rohkaisevia katseita ja puhuivat vain englantia. Täällä tyttöjen välinen solidaarisuus kantoi yli kansallisuusrajojen. Ursula ei enää ottanut lähtöilmoituksiani vakavasti, vaan väitti, että jäisin Sirkus Orenimille senkin jälkeen, kun hän lähtisi. 

Näin painajaisunen. Olin jo Suomessa. Kerroin unesta, jossa kana talossa oli skorpioni, ja mainitsin Orin. Vahva ikävä herätti minut. Kun avasin silmät, Finlandia husetin katto oli maailman suloisin näky. Luojan kiitos, olin edelleen kibbutsilla. Uni toi viestin sisimmästäni, en ollut valmis lähtemään. Kirjoitin kuitenkin aerogrammin kotiin kahden kuukauden tauon jälkeen ja ilmoitin, että voin paksusti. En kuitenkaan kertonut, kuinka paksusti. Että Nasaretin ihme oli tapahtunut jälleen.

Kirjoitin runon: Minä tilasin aina kysymättä hintaa. 
Kumpi loppuu ensin: aika vai tiskipinon pohja?

87 Jalanjälkiä

 

Minun oli löydettävä Gilles. Gal väitti, ettei ollut nähnyt Gillesia sen jälkeen, kun lähdimme hänen huoneestaan.
- Anna hänen mennä. Hän on pahasti koukussa, Gal sanoi.
- Mikset sinä kertonut sitä minulle ajoissa? Silloin, kun olisin voinut tehdä jotain?
- Et sinä olisi voinut.
Tunsin raivoa Galia kohtaan. 

Nousin kotipysäkiltä aamubussiin ja lähdin harhailemaan ympäri Israelia. Ahdingossa tosiystävät oppi tuntemaan. Ursula tarjosi minulle rahaa, mutta en tarvinnut. Hän ei tiennyt vaatekaapin shekel löydöstäni. Onneksi Israel oli pieni maa. Kävin ensin Haifan ElAlin toimistossa siirtämässä paluulennon taas kauemmaksi, koska en voisi palata Suomeen yrittämättä löytää lapseni isä.

- Millä raskausviikolla ei saa enää lentää, kysyin virkailija Leahilta.
Leah pudisti päätään ja korahti jotain ihan hepreaa toiselle virkailijalle, joka ei korahtanut takaisin, mutta katseli minua senkin edestä. Luulin, että he saivat palkkaa lentojen siirtämisestä eikä moralisoimisesta. 
Mutta Leah kysyikin huolestuneena: - Pärjäätkö sinä, tarvitsetko apua?
Mietin, pitikö minun olla huolissani, koska ElAlin virkailija kantoi minusta huolta, mutta vakuutin urheasti:
- Hakol beseder, kyllä minä pärjään. Lapsen isä vaan on häipynyt, koska hän jäi kiinni huumeista ja etsin nyt häntä, mutta hän on voinut jo poistua maasta Egyptiin tai Kreikkaan.
Leah pudisteli päätään, puristi kättäni ja siirsi paluulentoa tällä kertaa kauemmaksi.

Gillesin jalanjälkiä oli pitkin maata, joten häntä ei ollut helppoa jäljittää. Kuulin hänen laulunsa over and over, again and again aina jossain edelläni. Matkustin ensin Jeruun Kaisan ja Yehudan luo. Kun pystyin kertomaan tapahtumien vuoristoradasta suomeksi, taakkani oli hieman kevyempi. 

Tämä vuosi oli muuttanut elämämme. Kaisan unelma asettua pysyvästi Israeliin oli toteutunut, minun kohtaloni sinetöi kasvava vatsani. Kaisalle kuului hyvää, hän oli saanut työtä. Hän myi Jeru-kortteja ja matkamuistoja turisteille. Jos hyvin kävisi, ehkä Kaisasta tulisi jonkin matkatoimiston Jeru-opas. Jos ei kävisi hyvin, hän vetäisi päälleen mustan huivin ja kaapu ja istuisi kerjuulle vanhan kaupungin kauneimmalle portille, Damaskoksen portille.

- Tämä työ voittaa toimistotyön Suomessa, Kaisa väitti.
- Sinun ja Yehudan kielimuurissa on yksi suuri vahvuus. Teidän ei tarvitse riidellä. Gilles sanoi minulle lopussa tosi paskoja asioita.
- Kyllä me riitelemme, Kaisa nauroi. - Toinen ei vaan tiedä, mitä toinen sanoo, mutta kyllä minä tiedän, milloin Yehuda kiroilee.
- Pelottaako sinua milloinkaan täällä, kysyin.
- Pelotti alussa, kun tässä korttelissa tapahtui räjähdyskin ja jouduimme menemään pommisuojaan, mutta nyt ajattelen, että menen vaan suojaan, toivon parasta enkä anna pelolle valtaa. Ei tänne voi jäädä, jos aina pelottaa. Sitä paitsi luotan Yehudaan, hän on selvinnyt täällä hengissä lapsesta asti. Hän on niin tottunut tähän, että hän ei taida edes tietää, että asiat voisivat olla toisinkin.

Kaisan huivin ja pimeän suojassa hiivin Davidin hostellia vastapäätä olevaan hostelliin. Sain huoneen kadulle päin ja tarkkailin hostellia muutaman päivän. Olin varma, että Gilles asui tai ainakin kävi siellä, jos hän oli edelleen Israelissa. Olin varma, että Jeru-retkemme muutaman viikon välein liittyivät huumeisiin. Niillä rahoilla olimme syöneet hienosti Jerun ravintoloissa. Ei muilla voluilla ollut varaa sellaisiin ylellisyyksiin. Epäluulojeni olisi pitänyt herätä, mutta olin niin naiivi. Mutta en nähnyt Gillesia hostelin nurkilla. 

Lopulta menin kysymään Davidilta ja Annalta suoraan, mutta he eivät tienneet mistään mitään, eivät Gillesista eivätkä huumeistakaan. Tietenkään he eivät myöntäneet mitään. Sanoin, etten uskonut heitä ja että he Gillesin lailla tuhosivat elämäni. Ja Gillesin lapsen elämän. Rukoilin Annalta tyttöjen välistä solidaarisuutta, mutta hän ei edelleenkään myöntänyt mitään. Huumeet sulkivat suut.

Suutuspäissäni päätin, että historia saa toistaa itseään. Anna tatuoi nilkkaani numerosarjan. Gilles oli lätkinyt tiehensä nilkassaan päivämäärä, jona natsit veivät Emmanuellan. Minun nilkkaani tatuoitiin päivämäärä, jona huumeet veivät Gillesin minulta. Peitin nilkkani huolellisesti, en halunnut kenenkään juutalaisen ajattelevan, että pilkkasin heidän kollektiivista suruaan. Vaikka minun suruni oli minulle pyhä ja läpitunkematon.

Luovuin raskain mielin parhaasta johtolangastani, Davidin hostellista, ja jatkoin matkaa. Kaisa oli löytänyt Yehudan etsimällä tuttuja kasvoja ihmismerestä. Näytin epätoivoisena Gillesin kuvaa ihmisille Israelin kaupunkien kaduilla, hostelleissa, falafel-kojuilla, bussiasemilla, busseissa, rannoilla, satamissa ja Ben-Gurionin lentoasemalla. Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Gilles, Gilles, sä veit mun sydämen, Gilles, Gilles, tuo se pois, takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen. Kukaan ei ollut nähnyt häntä.

Palasin kibbutsille. Katuvaisena myönsin ymmärtäväni, että volut eivät voineet juosta työpäivinään ympäri Israelia. Sain taas palata kana taloon. Ori oli pitkään opettanut minulle uusia töitä kana talossa. Olisi niin helppoa jäädä kana taloon, koska osasin jo itsenäisesti työskennellä läpi broilerin lyhyen elämän. 

Kaikki volut eivät pärjänneet kana talossa. Kenkuru kävi kokeilemassa kana talon töitä, mutta ne eivät sujuneet, vaikka hän oli lammasfarmilta. Eräänä päivänä hän pesi kana taloa kanssani. Häneltä rikkoutui sandaali ja hän lähti sitä vaihtamaan. Ori sattui paikalle. Hän vilkaisi tipujen pesiä seinällä ja huomasi, että Kenkuru ei ollut pessyt niitä puhtaaksi. Jouduin pesemään ne uudelleen. 

Aloimme ihmetellä, miksi Kenkuru ei palannut taukohuoneesta. Ori oli viime viikolla tuonut lisää työvaatteita ja kenkiä. Vitsailin, että ehkä Kenkuru oli eksynyt ja Ori myönsi, että olihan kana talo iso. Jopa rennoilla etelänmaillakin oli aikataulu, mutta Kenkurulla ei ollut kiirettä. Hän oli kävellyt house motherin vaatevarastolle ja nautti aamiaista kaikessa rauhassa chadar ochelissa. Ei ihme, että pian ahkerat aasialaiset siirtotyöläiset korvasivat valtaosin party volut kibbutseilla. 

86 Maria Madgalena

 

Minun, turvallisessa tynnyrissä kasvaneen, oli pakko kohdata minua syvästi vavisuttava asia. Myös Gilles oli maistellut kaikkea eteensä tulevaa, hän käytti huumeita. Huumaantuminen ei ollut vain runollista vaan tapahtunut ihan kirjaimellisesti. Sadussamme se olikin Gilles, joka katosi aamun tähtiin. Hän oli jälleen paennut, yhteisen ratkaisumme sijasta hän teki oman ratkaisun. Niin kuin minäkin tein Renaultissa Haifaan menevällä maantiellä. Me molemmat olimme paenneet. Miksi kesätuuli, tuttuus ja helppous välillämme oli muuttunut tuhoavaksi voimaksi, joka poltti  Edenin puutarhan tuhkaksi? Tauno oli sanonut, että huumeet eivät olleet niin vaarallisia kuin sanottiin, mutta olivat ne. Ne riistivät minulta suurimman unelmani.

Epäilin vahvasti, ettei tämä kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado ollut todellista elämääni, että kuvittelin vain tämän kaiken. Ehkä tämä oli vain välikohtaus, jolla ei loppujen lopuksi ollut tekemistä todellisen elämäni, Suomen elämän kanssa. Olin vain viiden tunnin lennon päässä Suomesta eikä tämä olisi Suomessa enää totta.

 

Olin vaistonnut aivan oikein eläväni taas kolmiodraamassa. Mutta tämä ei ollut se tavallinen tarina, ei ollut toista naista vaan oli huume piru. Huume piru oli toki eräänlainen helpotus mustasukkaiselle raivottarelle. Joku toinen nainen ei ollut minua parempi, mutta huume piru saattoi olla toista naistakin pahempaa. Huume piru oli kuolinisku unelmalle elää elämäni onnellisena loppuun asti sukulaissieluni kanssa.

 

Vaistoni kana talossa oli osunut oikeaan. Hän todella oli katupoika varjoisilta kujilta. Huumeet kuuluivat hänen maailmaansa. Olin jakanut vilpittömästi oman todellisuuteni hänen kanssaan, mutta hän ei ollut päästänyt minua muurinsa yli. Vaikka hän oli minulle läheisempi kuin kukaan koskaan, hän ei antanut minun tuntea todellista itseään. Siksikö kävimme kerran kuussa Jerun vanhassa kaupungissa? Siksikö tapasimme Davidia ja Annaa ja meidän piti yöpyä siinä kamalassa rähjässä? Siksikö hän oli yhä useammin iltaisin pois kotoa, että hän pystyi käyttämään huumeita? Piilottiko hän huumeet Raamatun väliin? Miten ristiriitainen hän oli, huumeet ja Raamattu. Enkä minä erottanut humalaa ja huumeita, koska olin viaton sinisilmäinen tyttö pohjoisesta lintukodosta.

House father ei syyttänyt minua, koska Gilles oli ottanut kaiken syyn niskoilleen ja tunnustanut huumeet. Gilles oli vannonut syyttömyyttäni house fatherille, että olin huumeiden suhteen juuri niin naiivi kuin miltä vaikutin. House father oli uskonut sen helposti. Se oli kunniallinen teko Gillesilta. Päättelin, että Gilles oli väsynyt valehtelemaan ja salaamaan ja siksi valinnut lähteä. Myös minun luotani.

 

Tyrmäystippojen täytyi olla viinilasissa, jonka joku ojensi minulle Galin huoneessa. En pystynyt muistamaan, kuka lasin ojensi. Vaikka Gilles oli tunnustanut huumeet, halusin puolustella häntä. Hän ei ollut paha. Kerroin house fatherille, ettei Gilles ollut edes paikalla, kun sain sen aineen. Gilles ei ollut ainut syyllinen, mutta ainoa, jota rangaistiin. Näin edessäni väsähtäneen house fatherin, joka ei vastannut minulle mitään. Minua harmitti, vaikken ollut tehnyt itse mitään pahaa. Pian house fatheriksi vaihtui nuori Herzl, joka osallistui toisinaan partyyn ja tuli Playboysiin. Kuulin Ursulalta ja Kenkurulta, että kaikki volut kokivat kollektiivista moitetta Gillesin takia. Joistain voluista koitui harmia. Pian tuli uusi skandaali. Kibbutsi oli soluttanut vakoojan volujen joukkoon. Uusi amerikkalainen ulpan tyttö oli paljastanut Keiranin huumeiden käytön ja tämäkin heitettiin pois kibbutsilta. Olimme huolissamme, mitä Keiranille tapahtui. Kibbutsit sietivät voluilta paljon, mutta heitä oli lähetetty paluulennolle, kun he alkoholin takia toistuvasti jäivät töistä pois tai joutuivat putkaan kibbutsin ulkopuolella. 

Eräs vihainen kibbutsnik, jota en tuntenut, pysäytti minut polulla. - Milloin lähdet Orenimilta? Kibbutsilla ei ole mitään velvollisuutta auttaa sinua. 

Gillesin vuoksi minusta oli tullut syntinen nainen, Maria Magdalena. Onneksi minussa oli suomalaista sisua pitää puoleni ja kysyä häneltä: - Miltä sinusta tuntuisi, jos joutuisit pulaan minun maassani ja sinulle sanottaisiin noin?

Tyttöjen välinen solidaarisuus oli mennyttä. Maria Madgalenan kivittäminen ei jäänyt ensimmäiseen kiveen, vaan sain niskaani ryöpyn solvauksia. Taisin olla hänen silmissään estottoman vapaamielisen skandiblondin stereotyyppi. Selkäni takana minusta puhuttiin varmaankin jotain, mikä ei ollut totta. 

En voisi kuitenkaan heidän ilokseen lähteä vielä, tarvitsin Sirkus Orenimia, kun etsisin Gillesia.  Täältä Gilles tulisi minut hakemaan. 

Makasin parisängyllämme ja katselin verhojen raosta syttyviä tähtiä. Kaipasin Gillesia niin, että kehoni oli kipeä möykky, joka solu oli piesty rautaputkella. Silloin Gilles lohdutti minua. Tunsin pienen hipaisun syvällä alavatsallani, hennon sormen tai varpaan sipaisun. Gillesin lapsi voi vahvasti keskellä elämäni myrskyävää aallokkoa. En ollut yksin. Lähtöäni kauhistellut naapurin täti Suomessa oli tuonut minulle lyhdyn ja tulitikut, että näkisin palata takaisin kotiin.  Olisin tarvinnut nyt tuota lyhtyä valoksi pimeyteen. Lyhdyt elämässäni olivat sammuneet. 

Kukaan ei kysynyt minulta itseltäni, mitä oli tapahtunut, mutta minusta tuli Maria Magdalena. Olin pettynyt. Olin asunut ja tehnyt täällä työtä lähes vuoden. Olin pitänyt Orenimia kotinani, mutta lopultakin olin vain muukalainen. Missä yhteisöllisyys nyt oli? Kaikki tuntuivat tietävän, mitä oli tapahtunut. He epäilivät minun rikkoneen kibbutsin sääntöjä. Gillesin varjo kadun varjoiselta puolelta lankesi ylleni, vaikka en missään tapauksessa olisi  loukannut näitä ihmisiä.

Chadar ochelin työlistalta onneksi näin, että sain edelleen mennä kana taloon. Kana talon seinien sisällä entinen lämpö suojasi minua edelleen hetkittäin. Eräänä aamuna Ori löysi minut kana talon lattialta sylissäni keltainen kana keko. Kerroin hänelle kaiken. En välittänyt kenenkään muun ajatuksista kuin hänen. Nyt oli sopiva hetki sanoa hänelle sekin, mitä olin aina halunnut sanoa.
- Olen niin pahoillani siitä, mitä Hitler teille teki.
- Jumala hylkäsi meidät, hän sanoi ilmeettömästi.
Itkin maailmantuskaa. Kana talon seinistä kaiku vastasi ja 30 000 kanaa kuunteli pää kallellaan.

Ori ei vienyt minua chadar ocheliin aamiaiselle vaan Finlandia husetiin nukkumaan. Huoneessa tunsin vahvimmin Gillesin poissaolon ja ikävän. Minun oli päästävä tästä huoneesta pois. Varsinkaan iltaisin en kestänyt siellä olla, vaan vaeltelin kibbutsin polkuja Sharonin ja Chaimin lailla haikaillen kadotettua rakkautta ja aivoni juoksivat loputonta kysymysten maratonia.

85 Mikään mistä jää muisto ei ole turhaa

 

Kaikki oli vihdoin hyvin. Gilles soitti minulle kitaraa niin kuin ennenkin ja sain maata hänen jalkojaan vasten. Hän kertoi rakastavansa minua kaiken jälkeen. Hän nukkui vieressäni ja ojensin käteni häntä kohti. Oli sopiva hetki kertoa.
- Sinusta tulee isä.

Hän meni onnesta sanattomaksi, hän ei vastannut heti mitään. Mutta käteni ei tavoittanut häntä. Avasin silmät. Hän ei ollut parisängyssämme eikä enää ollut yö. Oli jo valoisaa ja olin yksin. Yritin muistaa, oliko työpäivä vai ei, mutta minulla ei ollut harmainta aavistusta. Oli pakko päästä vessaan. Kun pesin käsiäni, näin kasvoni. Hiuksissani oli verta. Otsassani oli laastari ja poskessani valtava mustelma. Oliko minut pahoinpidelty? Pahoinpitelyäkin minun piti vältellä tällä reissulla, mutta tässä sitä nyt oltiin. Muistinmenetyksestäkin ilmeisesti kärsin, koska en muistanut yhtään, miten tähän oli tultu. Onneksi olin turvassa kotona Finlandia husetissa.

Kun havahduin seuraavan kerran, Ursula ja Kenkuru olivat huoneessa.
- Voi Maria, he sanoivat ensi sanoikseen.
- Ma kara, mitä on tapahtunut? Miksi kaikki ovat niin huolissaan? Eyfo Gilles, missä hän on?
- Oivavoi, voivoi, sinä et muista.
He selittivät ja vähitellen ymmärsin. Olin ottanut jotain. No en todellakaan ollut ottanut. Niin he olivat epäilleetkin. Että olin saanut tietämättäni jotain.

Ursula ja Kenkuru näyttivät niin murheellisilta, että aloin todella pelätä pahinta.
- Eyfo Gilles, kysyin taas.
He näyttivät entistäkin murheellisemmilta. He vilkaisivat toisiaan eikä kumpikaan sanonut sitä. Ei heidän tarvinnutkaan. Minä tiesin jo. Kenkuru tuli parisänkyyn ja piteli minua. Hän oli sanonut minulle kerran, että oli hyvä, että hänellä oli sellainen ystävä kuin minä. Nyt oli hyvä, että minulla oli sellainen ystävä kuin hän. Hän kävikin siitä eteenpäin halailemassa minua ja antamassa suukon poskelle.
- Lo. Lo lo. Lo lo lo lo lo!

Kun katselin ympärilleni Kenkurun käsivarren yli, näin, että Gillesin reppu ei ollut enää vaatekaapin päällä. Hänen takkinsa ei roikkunut oven koukussa.

 

Vähitellen aivoni suostuivat muodostamaan kuvaa siitä, mitä Ursula ja Kenkuru kertoivat. Pääni oli saanut monenlaista iskua. Olin saanut ilmeisesti tyrmäystippoja ja huumaantuneena kaatuessani lyönyt otsani Galin sänkyyn. Gilles oli raahannut minut parisänkyymme ja hakenut sairaanhoitajan katsomaan minua. Haava oli näyttänyt pahalta ja vuotanut paljon verta. Sairaanhoitaja oli kutsunut house fatherin paikalle, koska olin ihan sekaisin. Gilles oli myöntänyt house fatherille, että hän käytti huumeita. House father oli käskenyt Gillesin lähteä heti. 

- Onko Gilles jättänyt minut, kysyin avuttoman kysymyksen, josta tuli painajaiseni.

Nyt kun hän oli mennyt, ei ollut mitään väliä sillä, mitä hän oli tehnyt tai mitä hän oli. Halusin vain hänet takaisin.

- Hänen on täytynyt jättää viesti, mistä löydän hänet.
- Pöydällä on viesti, Ursula sanoi ja ojensi sen minulle.

Gilles oli piirrellyt lokkeja paperille ja kirjoittanut: Maan Tytär, olen pahoillani viime viikoista. En todellakaan ansainnut, että pysyit kanssani loppuun asti. Nyt tiedät, mikä minut repi hajalle. Minun on jatkettava matkaa. Mikään, mistä jää muisto, ei ole turhaa, muista se. Toivon, että jonain päivänä muistosi on hyvä. Rakkaudella, Tuulen Poika.

Gilles hyvästeli minut suomalaisen runoilija Eeva Kilpi runolla, jonka olin hänelle kerran kääntänyt. En tiennyt sen edes jääneen hänelle mieleen. Olin kertonut hänelle unieni Tuulen Pojasta ja Maan Tyttärestä. Olin ajatellut, että hän piti juttujani romanttisena tyttö hömppänä, mutta kirje kertoi, että hän oli jakanut sielunmaailmani, että hän oli sielunkumppanini. Jäähyväiskirjeessä oli maailmamme henki. Kirje satutti, kirjeessä lentelevät Jonathan Seagulls satuttivat, runo satutti. Hän oli ollut se oikea, mutta nyt, kun vihdoin tiesin hänen salaisuutensa, hän oli ollut myös niin väärä. Hän oli muurin väärällä puolella. Tämä kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo miljoonia vuosia sitten. Olin kohdannut pojan, joka tonki syvässä pohjamudassa Jezreelin laakson pohjassa. 

Mutta viestissä ei ollut tietoa, mistä Gillesin löytäisin.

Gilles oli jättänyt jälkeensä monta muutakin viestiä. Kitara oli parisängyllä. Lo lo lo! Juoksin kitaran kanssa pihatielle ja huusin hänen peräänsä: - Gilles, you bastard! Eyfo ata, missä sinä olet? Kitara! Lo lo lo!
Nyt huolestuin todella. Hän voisi pystyä elämään ilman minua, mutta ei ilman kitaraa. Kitara parisängyllä oli pahaenteinen viesti, kuin hän olisi luovuttanut. Kunpa hän tulisi. Vaikka hän ei hakisi minua, hänen pitäisi hakisi kitaran. Antaisin hänen häipyä uudelleen, kun vaan hän hakisi kitaran ja tietäisin, että hän oli kunnossa. Kitara oli ollut parisängyllä. Se ei ollut jäänyt vahingossa, hän oli nähnyt sen pakatessaan rinkkansa.

Huoneemme ikkuna oli lyöty rikki. Tuoli makasi ulkona monen metrin päässä. Gilles oli ollut raivoissaan. Siitäkö, että olin vienyt shekelit? Rahapussini oli tyhjennetty, mutta loput shekelit olivat edelleen housujeni taskussa, hän ei ollut löytänyt niitä. Hän oli vienyt ne vaatteeni, jotka hänelle sopivat, ja Taunon tapaan lähes täysi Revlon flex shampooni oli taas häipynyt. Minut oli ryöstettykin nyt kahdesti. Vanhempien varoituslitania näytti vääjäämättä kohta kohdalta toteutuvan ja muistutin yhä vähemmän Neitsyt Mariaa ja pyhiinvaellusnunnaa. Olisin ollut tosi pulassa, jos passini ja lentolippuni eivät olisi olleet tallessa house motherin selän takana. 

Katseeni osui seinähyllyn. Gilles oli vienyt Kamasutran. Se oli hänen, mutta olin raivoissani mustasukkaisuudesta. Hän leikkisi samat lemmenleikit joskus jonkun toisen kanssa. Hän leikkisi ne, vaikka olisi minulle kirjan jättänyt. Hän oli hylännyt hyllylle myös Jonathan Seagull. Se istui hyllyllä surullisena siivet sidottuina lentämättä, nokka sidottuna, laulamatta, yhtä avuttomana kuin minä. Minut Gilles oli hylännyt parisänkyymme. Jokainen hänen valintansa löi minua kuin harkittu kuolinisku, joita hän löi surmatessaan rakkauttamme. Hän teki harkitun murhan. Hän oli minun murhaajani. Edes murhaamiselta en välttynyt vanhempien varoitusten litaniassa.

Nyt vasta tajusin Gillesin viimeisen kuiskauksen korvanlehdelläni. I love you but leave you. Lauseen loppu oli tuskaa, olisin voinut tarrautua häneen enkä päästää irti, jos olisin sen silloin ymmärtänyt. Hän rakasti minua, mutta nyt rakkautemme oli enää vain muisto, kuolleita hetkiä, kipua tuottava menneisyys.  

 

Kirjoitin: Muisto sinusta on kaunis ja minä olen hiton kiitollinen. 
Mutta mitä minä teen muistolla tänä yönä. Vain tuuli hyväilee korvanlehteä.

84 Dirty Dancing

 

Minua pelotti kohdata Gilles. Olin helpottunut, kun hän ei ollut huoneessamme. Kibbutsi oli niin pikkuruinen, ettei ketään tarvitsisi kauan etsiä. Ursulalta kuulin, että porukkaa oli mennyt Playboysiin. Gilles ei ollut sielläkään. Missä helvetissä hän oli? Brendaakaan ei näkynyt, ehkä selkäni takana oli jotain kuitenkin meneillään. Aloin tanssia Lukasin kanssa, kun Gilles tuli. En suostunut irtoamaan Lukasista, vaikka Gilles halusi puhua minulle. Suomessa sanoimme perunat perunoina, kun halusin kohdella toista niin kuin hän oli kohdellut minua. Täällä voi sanoa pomelot pomeloina, hänkin oli kieltäytynyt puhumasta kanssani. Ja mitä hän silloin puhuikaan, kaikki tämä oli hänen syytään.

- Mene pois, se on lopussa, sanoin Gillesille, sillä minulla oli niin paha olo.
Hämmentynyt Lukas sanoi Gillesille: - Vaimosi on uskollinen minulle.
- Lupaan olla uskollinen vain sinulle, Lukas, siihen asti, kun lennän takaisin Suomeen kuukauden kuluttua, sanoin Lukasille niin lujaa, että Gilles varmasti kuuli.
- Oletko sinä lähdössä, Lukas oli hämmästynyt.
- Ken, kyllä, vahvistin ElAlin toimistolla juuri lopullisen lähtöpäivämäärän.

Olin kuin en huomaisi Gillesia. Niin hänkin oli kohdellut minua. Virkailija Leah voisi taas ensi viikolla vaihtaa lähtöpäivän tulevaisuuteen.
- Jos sinua kiinnostaa tietää, tiskikone on hajonnut ja me Ezran ja Sharonin kanssa korjaamme sitä. Astiat eivät riitä aamiaiselle, se on pakko saada kuntoon, Gilles sanoi. 

Ei minua kiinnostanut. Jeesus näki nälkää 40 päivää jossain täällä, kun Saatana kiusasi häntä, joten kuka välitti, jos kibbutsi jäisi ilman  yhtä aamiaista. Gilles oli kiusannut minua jo ainakin 40 päivää. Milloin tämä loppuisi? 

Gilles häipyi.

Hieman myöhemmin Gal tuli Playboysiin ja otti minua käsivarresta. – Erev tov, iltaa, Gilles pyysi hakemaan sinut. Hän tulee minun asunnolle, kun he saavat tiskikoneen korjattua. 
- Miksi tekisin, mihin hän haluaa? Minä olen suomalainen feministi, miehet eivät minua määräile. Päästä irti!
Gal otti kuitenkin kiinni käsivarrestani ja veti minut portaisiin. Tarrauduin kaiteeseen käsillä, mutta hän irrotti otteeni. En mahtanut mitään Israelin armeijan sotilaalle, joka talutti minut yksinasuvien rivitalolle. Ehkä oli hyvä ajatus viettää rento party kavereitten kanssa. Se tekisi hyvää minulle ja Gillesille, meillä oli ollut liikaa huonoja päiviä.

Galin huoneessa oli minulle vieraampia kibbutsnikeja ja uusia voluja, joihin en ollut tutustunut, kun leikin kotia Gillesin kanssa. Joku ojensi minulle lasin. Ajattelin, että otan vain vähän, ettei kukaan huomaa, että juomistapani oli muuttunut. He soittivat Nirvanaa, Claptonin Cocainea ja arabimusiikkia. Minua alkoi nukuttaa, en ollut nukkunut Haifan sviitissä. 

Yhtäkkiä Gal tempaisi minut tanssimaan. Ihanat spiraalit kulkivat lävitseni. Suljin silmäni. Gal piti minusta lujasti kiinni. Taivutin selkäni kaarelle. Halusin tehdä juuri niin juuri nyt. Gal pyöritti minua ja minusta tuntui hyvältä. Oli aika rentoutua kaiken ahdistavan jälkeen. Gal hyväili minua. Tiesin tämän jutun, tanssimme dirty dancingia. Tauno ja Brenda olivat tanssineet näin. Minulle tuli vastustamaton mielihalu hypähtää ja minähän olin tullut Sirkus Orenimille maistelemaan kaikkea, mitä minun teki mieli maistaa ja niin minä riuhtaisin itseni irti, hyppäsin, Galin ote minusta irtosi, minä putosin ja minuun sattui.

- Ma kara, mitä helvettiä, Gilles tuli juuri ja tiuskaisi Galille: - You bastard.
- Ei noin rumasti saa sanoa oikeassa elämässä oikeille ihmisille, noin sanotaan vain elokuvissa, toruin häntä.
Miksi hän noin raivosi? Halusin tanssia loputtomasti dirty dancingia hänen kanssaan. 

- Mitä sinä olet ottanut?
- Jajim, viiniä, vähän. Minä en voi juuri ottaa, vihjailin hänelle.
Kertoisinko sen nyt hänelle? Mutta Gilles huusi muille niin, ettei hän kuullut minua. Ei ollut oikea hetki kertoa. 

- Vain vähän rauhoittavaa, joku nauroi. 

Minä suutuin. - Mitä sinä raivoat, Gilles? Minä olen maistanut vähän viiniä, en minä käytä mitään muuta. Minä osaan huolehtia itsestäni. Rentoudu nyt! Tällaista partya ei Finlandia husetissa ole. Tanssitaan. Yalla yalla!

Gilles lähti raahaamaan minua pois. Miksi miehet aina raahasivat minua pitkin Sirkus Orenimia?
- Lo! Lo! Minä en halua lähteä pois! Tällaista partya ei ole Finlandia husetissa!

Minun oli vaikea liikuttaa jalkojani niin nopeasti kuin hän vaati. Hän raahasi minua kuten ensimmäisenä iltanamme Playboysista poolille, mutta silloin hän oli hellä. Nyt hän ei ollut iloinen eikä minua ehkä odottanut ihana yllätys, kynttilä bakbuk jajimissa eikä kamasutra. Mutta olin onnellinen, kun hän halusi minut itselleen. Menisimme omaan sänkyyn ja olisimme taas onnellisia.
Hän heitti minut sängylle. Ojensin hänelle käteni: - Tule… tule...

Vajosin jonnekin. 

Valot syttyivät. Oli närkästyneitä ääniä ja närkästyneitä kasvoja. Minulle oli hieman epäselvää, mitä tapahtui. Ihmisiä kulki parisänkymme ympärillä, house father ja sairaanhoitaja. Huusin ma kara, ma kara! Enää ei ollut kielimuuria, puhuin hepreaa. Olin käynyt Yaronin tunneilla, osasin ottaa asioista selvää. Mutta kielitaidosta ei ollut nyt mitään hyötyä. Kukaan ei vastannut, ei englannin- eikä hepreankielisiin kysymyksiini. Mitä hyötyä kielimuurien ylittämisestä oli, jos kukaan ei suostunut puhumaan? Oliko suomalainen puhumattomuus tartuttanut Sirkus Orenimiin? En yhtään ymmärtänyt, mitä tapahtui. Hymyilin heille kaikille, mutta kukaan ei hymyillyt minulle.

Joku sanoi: - Tästä te ette selviä. Olette rikkoneet kibbutsin sääntöjä.
- Ma kara? Makkaraa kaikille! Ma kara, niknak! Ma kara, niknak! Oivavoi, hyvää voita, kiljuin.
Tuossa oli Gilles, vakuutin hänelle: - Kulta, kyllä sinä olet suloinen… Minun kielessäni mies voi olla suloinen. Ei se haittaa, että sinä olet luiseva, koska minä olen näin pehmeä.

Reuven ja Gilles väittelivät kiihkeästi. Minä minä, vakuutteli Gilles. Reuven väitti vastaan. Gilles hoki nimeäni yhä uudelleen ja uudelleen. Ei hänen olisi tarvinnut puhua minun puolestani, voisin puhua itse. Jo 20-vuotiaana suomalainen nainen oli itsenäinen ja vastuussa itsestään. Lopulta äänet häipyivät ja Gilles tuli istumaan parisänkyymme kitaran kanssa. Pyörähdin tuttuun tapaan hänen jalkojaan vasten. Hengitin itseni täyteen hänen tuoksuaan. Olin juuri kertomaisillani hänelle, kun kuulin kitaran ensi sävelen. Hän lauloi Bob Dylanin Don't think twice. Kiedoin käsivarteni hänen jalkansa ympärille, pidin silmäni kiinni ja vain nautin hänen rakkaasta äänestään. Kaikki oli taas hyvin Edenin puutarhassa.

 

It ain't no use to sit and wonder why, babe.
It don't matter, anyhow.
And it ain't no use to sit and wonder why, babe
If you don't know by now.
When your rooster crows at the breaks of dawn
Look out your window and I'll be gone.
You're the reason I'm traveling on.

Don't think twice, it's all right.

It ain't no use in turning on your light, babe
That light I never knowed.
And it ain't no use in turning on your light, babe
I'm on the dark side of the road.
But I wish there was somethin' you would do or say
To try and make me change my mind and stay.
We never did too much talking anyway

So don't think twice, it's all right.

It ain't no use in calling out my name, gal
Like you never done before.
It ain't no use in calling out my name, gal
I can't hear you any more.
I'm a-thinking and a-wond'rin' walking down the road.
I once loved a woman, a child I'm told.
I give her my heart but she wanted my soul.

Don't think twice, it's all right.

So long honey, babe.
Where I'm bound, I can't tell.
Goodbye's too good a word, babe.
So I'll just say fare thee well.
I ain't saying you treated me unkind.
You could have done better but I don't mind.
You just kinda wasted my precious time.

But don't think twice, it's all right.

 

Bob Dylan - Don't Think Twice, It's All Right

Tunsin Gillesin koskettelevan hellästi kasvojani ja hiuksiani ja kun hän suuteli korvaani, hän kuiskasi: - I love you but leave you.
En jaksanut ymmärtää koko lausetta, mutta ymmärsin tärkeimmän. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä rakastavaisten pikkuriidoista huolimatta, sopisimme ne ihanasti parisängyssämme. En ollut lakannut siihen uskomasta, vaikka hän repi minua ja minä kostin. 
- Rakastan sinua, vastasin hänelle suomeksi, hän ymmärsi sen jo. Suomessa hän oppisi suomea.

Kuulin lasinsirpaleiden äänen. Lensikö vesilasi tarjottimeltani taas Hasadin päähän? Suora palaute toivottavasti hieman viilentäisi Hasadia. Vai vietimmekö Ilonan ja Chaimin kibbutsihäitä juutalaisin seremonioin vihkikatoksen alla ja Chaim kipa päässä rikkoi lasin kengällään?
- Mazel tov, toivotin Ilonalle ja Chaimille onnea koko sydämestäni.

 

83 Suuret shekelit

 

Aamiaisella Kenkuru huvitti muita kertomalla aamustaan suorasukaiseen tyyliinsä. Hän oli etsinyt Lukasia, joka ei ollut huoneessaan, Kearania, joka ei ollut huoneessaan ja Manuelia, joka ei ollut huoneessaan. Jos kaikki olisi ollut hyvin, minua olisi huvittanut ajatus, että Jonathan Seagull liiteli aamuisin Sirkus Orenimin yllä ja tarkkaili, kuka livahti mistäkin huoneesta omaan huoneeseensa. Kenkuru oli lopulta löytänyt Lukasin. Isossa volu talossa Lukas oli astunut ulos Brendan huoneesta juuri, kun Kenkuru oli astunut sisään. Olin erehtynyt. Ei Gilles ollut Brendan kanssa. Miksi uskoin Gilles pahaa enkä päästänyt yöllä kotiin? Olin häpeissäni, mutta samaan aikaan äärettömän huojentunut.

Maj-Britt tuli chadar ocheliin, kun olin lähdössä sieltä. Kysyin, oliko hän nähnyt Gillesia. Ei, hän ei ollut nähnyt Gillesia Jerun reissun jälkeen. Gilles ei ollutkaan siis mennyt yöksi Galin luo. Kävelin isolle volu talolle. Hän luki Jerusalem Postia olohuoneessa.
- Boker tov, hän tervehti iloisesti ja suuteli minua.
- Boker tov, sanoin ja olin niin huojentunut.
- Tulin eilen myöhään, joten jäin Galille yöksi.
Hän valehteli minulle päin naamaa.
Nyökkäsin. - Hakol beseder, okei. Menen Finlandia husetiin.
- Odota. Luen tämän jutun ensin, levottomuuksia Jerun vanhassakaupungissa, hän sanoi.
- Minä menen jo, sanoin, käännyin kannoillani ja häivyin.
- Tulen ihan pian, hän huusi perääni.

Viha vyöryi ylitseni. Hylätyksi tuleminen oli musertavaa ja sietokykyni oli ylittynyt. Oli pelottavaa olla näin riippuvainen ihmisessä, joka ei tainnut olla missään kiinni. Juoksin Finlandia husetiin niin lujaa kuin jaksoin. Otin rahapussini, mutta siinä oli vain pari shekeliä. Matkasekin hakeminen house motherilta oli unohtunut. Muistin, että Gilles piti käteistä vaatepinonsa alla. Rahaa oli satoja shekeleitä. Olin ymmälläni. Hän oli vastikään sanonut, että hänenkin rahansa olivat käyneet vähiin. Vihoissani tungin satoja shekeleitä taskuuni ja juoksin kohti maantietä, ettei hän saisi minua kiinni. Niin kuin silloin, kun hän juoksi minut kiinni maantielle johtavalla tiellä ja menimme Beth She’arimiin. Juoksin. Olimme Ilonan kanssa juosseet tätä samaa tietä kibbutsin suuntaan reput iloisesti selässä keikkuen. Juoksin. Aioin ostaa paljon hasselpähkinäjäätelöä ja piiloutua jonkin etäisen kana talon varjoon päiväksi. Onneksi Ori piti kana talot lukossa, etten päässyt kuin kettu riehumaan kana laumaan, vaan tyydyin katkomaan kaulat vain kesäkukilta chadar ochelin valtavista kukka-altaista. Juoksin. Miksi meidät oli karkotettu Edenin puutarhasta? Enkö ollut vielä oppinut, että itku seurasi tässä maailmassa pitkää iloa eikä naisen nauru ja kanan laulu tiennyt hyvää? Juoksin ja juoksin.

Lohtu ei jäänyt niin vähäiseksi kuin jäätelö. Valkoinen Renault pysähtyi viereeni. Sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta ajoimme jonnekin. Tein päätöksen. Olin saanut tarpeekseni. Elämä etelän mailla oli liian huoletonta. Jokin järjestys olla piti. Suomi ei ollut hullumpi maa. Metsäpalovaroitus Suomessa, joka oli kuuluisa säännöistä, ei tarkemmin ajatellen ollut hassumpi juttu. Suuri tuli oli karannut liian huolettomasta nuotiosta Elämän puun kuiviin oksiin, olimme menettäneet kuolemattomuuden ja koko Edenin puutarha paloi. Oli aika sulkea paratiisin portti takana, paeta Negevin autiomaahan ja toivoa, että jonain päivänä löytäisin jälleen Sachnen keitaan. Halusin ottaa elämäni vihdoin omiin käsiini artoilta, taunoilta ja gilleseilta. En vaivautunut miettimään, mitä olivat huonot vaihtoehdot ja montako niitä oli. Käänsin niille vaan selkäni ja pidin katseeni tiukasti Haifaan vievässä maantiessä. Siirryin lähemmäksi Oria.
- Lo ahava, ei rakkautta, hän kysyi.
- Lo ahava, myönsin alistuneesti.

Ori nosti käteni huulilleen ja löysi sivutien, jonka tienviitassa luki pardes. Ihania sitruunapuita kasvoi ylösalaisin taivasta vasten, katselin niitä sumein silmin. Pääni roikkui Renaultin penkiltä ja Renault keinui lempeästi kuin kehto.

Orilla oli asioita Haifassa ja minä kuljeksin kadulla. Satuin lähelle ElAlin toimistoa ja marssin toimistoon. Virkailija Leah siirsi paluulentoni kuukauden päähän. Kun Ori oli valmis, ostin meille falafelit katukojusta. Falafel oli kuin Israel itse, ärhäkkä ja eksoottinen. Rakastin falafelin makua, rakastin Israelin makua. Satuin vilkaisemaan ylöspäin Karmel-vuorta ja Haifan kuuluisaa bahai-temppeliä ja oivalsin, että sen ei tarvinnut jäädä näkemättä eikä Israel-vuosi menisi ihan hukkaan. Minulta oli jäänyt monet ainutlaatuiset nähtävyydet käymättä, kun leikin kotileikkiä Gillesin kanssa. Nyt muutin suuntaa. Kaikki muistoni eivät saisi liittyä Gillesiin. Kävelimme Orin kanssa läpi Karmelin rinteitä laskeutuvien puutarhojen, tähyilimme länteen kimmeltävää Välimerta ja itään Jezreelin laakson vihreänruskeaa tilkkutäkkipeittoa.

Orilla ei ollut kiirettä palata. Heittäydyimme nälkäisinä elämyksestä toiseen, minä turistina, hän maallisesta mammonasta luopuneena. Ehkä hänkin intoutui karkumatkallamme miettimään, mitä jos asiat olisivat toisin. Ajelimme pitkin Välimeren rantoja. Olin korskeana pikkupimuna kieltäytynyt Hasadin puhtaasta tyylikkäästä Subarusta. Tämä oli minulle oikea kyyti, tomuinen kana-auto kanamiehen ja kananraatojen kanssa. Olin vajonnut syvälle kibbutsikulttuuriin. 

Tällaista elämäni olisi Orin kanssa. Työskentelisin kibbutsnikina yhdessä hänen kanssaan kana talon valvojana ja joskus retkeilisimme Renaultilla pitkin Israelia. Emme menisi moderniin night clubiin eikä hän veisi minua kalliiseen ravintolaan syömään ja juomaan vuosirahansa jämillä. Mutta pääkokki George laittaisi meille eväskoriin ischnitzelit, leipähuoneen leipää ja pomelomehupullon. Voisin olla Orin kanssa onnellinen pitkään, ei  repivällä ja raatelevalla tavalla kuten Gillesin kanssa. 

Ori ajoi Välimeren rantaan. Kävelimme veden rajassa, aurinko laski. En katsonut merelle enkä muistoihin päin. Aallot olivat peittäneet Gillesin ja minun jalanjäljet ja astuin uudet askeleet Orin kanssa.

Taskussani oli tukku shekeleitä kuin roskaa. Gilles ei ollut voinut hankkia niitä laillisesti. Likaiset shekelit sai tuhlata pois. Koska Gillesilla oli salaiset keinot hankkia shekeleitä, olimme minä ja Ori, kaksi varatonta vailla maailman mammonaa, juuri oikeat ihmiset tuhlaamaan laittomat shekelit. Ajelimme ympäriinsä ja löysimme ylellisen neljän tähden hotellin Välimeren rannalta. Eihän meitä mikään estänyt, kahta vapaata nuorta ihmistä. Nauroimme kana-autolle hotellin parkkialueella tyylikkäiden autojen joukossa. Nauroimme kana talon sahanpurua hiuksissamme. Emme ehtineet koskaan ylellisen sviitin upottavalle valkoiselle vuoteelle, vaan rakastelimme jo ammeen ihanassa vaahtokylvyssä. Kylpyamme voitti Finlandia husetin tiskivadin, jossa olin pessyt Gillesin jalat. Nauraen tilasimme huonepalvelusta ruokaa vuoteeseen. Emme syöneet kilisevässä ja kolisevassa chadar ochelissa 668 muun kanssa, vaan vetäydyimme omaan ylelliseen yksityisyyteemme. Näinkö houkuttelisin Orin vetäytymään yhteisöstään omaan keittokomeroomme keittämään iltaisin omia sapuskoitamme? Tulisiko elämästämme ikiomaa, yksityistä ja pitemmän päälle ehkä yksinäistä? Alkaisinko yhteisten työvaatteiden sijasta pukeutua omiin naisellisiin, vuosirahalla ostamiini vaatteisiin? Haluaisimmeko hoitaa itse rakkautemme hedelmät omassa asunnossamme emmekä veisi heitä lasten taloon?

Nauraen kellimme yön ylellisissä valkoisissa lakanoissa ja ihanan pehmeässä sängyssä.
- Eikö ole ihanaa olla rikas yhden päivän, me kaksi köyhää nauroimme.

Kysyin Orilta varovasti, oliko hän koskaan ajatellut lähteä kibbutsilta. Lo, lo, ei, kuten olin arvannut. Hän oli viettänyt siellä jo vuosikymmenen. Kibbutseilla oli kyllä jonkin verran vaihtuvuutta. Jotkut siellä syntyneet lähtivät, jotkut tulivat jäseniksi kibbutsin ulkopuolelta, mutta lähtivät muutaman vuoden jälkeen, jotkut lähtivät, koska halusivat pitää lapset kotona eikä laittaa heitä lasten taloon. Jotkut lähtivät ja katuivat myöhemmin. Sinne sai palata takaisin. Kibbutsilta saattoi lähteä pois vuodeksi ja tämän jälkeen piti päättää, palaisiko vai ei. Ori kertoi kibbutsnikista, joka oli vastikään palannut kotimaahansa, koska ei sopeutunut kibbutsin yksinkertaiseen elämään. Näin Orin kasvoilla hieman ivallisen ilmeen. Kibbutsin jättäviä saatettiin pitää hieman pettureina ja epäillä, että pian he palaisivat katuvina. Lähtijät saivat pienen korvauksen sen mukaan, kuinka pitkään olivat kibbutsilla olleet. Korvaus oli pieni summa rahaa, jolla pystyi aloittamaan elämän kibbutsin ulkopuolella esimerkiksi ensimmäisen kuun vuokra tai vaatteet päälle. 

Aamulla Ori halusi vielä jatkaa pakomatkaamme todellisuudesta. Beseder, selvä, hän sai päättää, kunhan hän selittäisi myöhemmin house fatherille, miksi en palannut vapaaehtoistyöläiskaartiin. Ori halusi näyttää minulle jotain. Ajoimme pohjoiseen Golanin kukkuloille. Korkeuserot huimasivat minua. Vuoret kohosivat korkeuksiin tien toisella puolella ja rotko putosi syvyyksiin toisella puolella. Pohjanmaalaiseen tasaiseen maisemaan tottuneena minun oli helppo tuntea Jumalan läsnäolo tässä majesteetillisessa maisemassa. Niin kaunis oli maa, niin korkea taivas. Lopulta näin sen, mitä olimme tulleet katsomaan. Ori oli muistanut lumifantasiani.
- Lunta! Voimmeko mennä tuonne ylös tekemään lumienkeleitä?

Finkivin elämyksiä oli tarjolla myös Orille. Hän ei ollut Golanilla armeijassa palvellessaan tehnyt lumienkeleitä. Suomi neito voisi opettaa häntä. Mutta Ori katsoi huolestuneena rakkaan autonsa kojelautaa ja arveli, että meidän oli viisainta kääntää auton nokka kohti kibbutsia, jos vanha valkoinen Renault meidät sinne vielä jaksaisi viedä. Mutta pian auto hajosi tien sivuun.
- Le’Hitraot, näkemiin rakas ystävä, sanoi Ori.
- Me olemme säälittävän yksinäisiä. Sinun paras ystäväsi on Renault ja minun paras ystäväni on bakbuk jajim Fantasia, sanoin.
- Nyt kun Renaultia ei enää ole, sinä voisit olla paras ystäväni ja minä voisin olla sinulle pullon henki, Ori sanoi ja suuteli kättäni.

Oli haikea jättää Renault. Olin nähnyt Orin Renaultissa ikuinen hymy silmissään heti ensimmäisenä aamuhetkenä Venus-planeetalla. Minut oli viety Renaultilla ensimmäisen kerran kana taloon. Kaksi tuntematonta miestä Renaultissa oli tullut minulle tärkeäksi. Ehkä Orin kanssa tiesimme molemmat, että hyvästelimme myös sen mahdollisuuden, että kaikki voisi olla toisin. Mieleni oli ollut kepeä niin pitkään kuin Renaultin nokka oli osoittanut Orenimilta poispäin, mutta kävi taas raskaaksi, kun käänsin katseeni lounaaseen Sirkus Orenimia kohti.

Liftasimme takaisin kibbutsille ja viimeinen kuski jätti meidät kotipysäkille. Tuttuun tapaan kibbutsille johtavalla tiellä puhdas valkoinen Subaru pysähtyi kohdallemme.
- Orenim? Yaronin pidätelty ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Kibbutsnikit kokkontuivat kolmesti päivässä chadar ochelissa. Huhu  oli varmasti levinnyt, että Ori oli häipynyt Renaultilla kanatytön kanssa. Toivoin, että Gilles oli nyt vuorostaan kielimuurin takana. 
- Minne te jäätte, Yaron kysyi.
Sirkus Orenimin rähjäistä etualaa lähestyessämme en ollut enää varma, olimmeko minä ja Ori edelleen me.
- Jätä minut kanakopille, ettei synny enempää draamaa, pyysin.

Uusia runoja syntyi lakkaamatta: Avaan käteni. Vaikka haluan hänen olevan vielä tässä, sormenpääni, viimeiset kapinalliset, lakkaavat kurkottamasta.