93 Finnish had finished

 

Viimeisenä päivänä Sirkus Orenimilla hain house motherilta passini ja lentolippuni. Sain muistoksi kunniakirjan, jossa minua kiitettiin Sirkus Orenimin hyväksi tehdystä työstä ja osallistumisesta veljeyteen ja rauhaan perustuvaan kibbutsielämään.

Kenkuru ei muiden poikien lailla halunnut minusta muistoksi Suomessa otettua valokuvaa, vaan hän halusi ottaa itse kuvan kanatytöstä kana talossa. Ori oli niin ystävällinen, että vei meidät kuvan ottamista varten kana taloon numero kaksi, josta kaikki alkoi. Pyysin Kenkurua menemään ensin suihkuun, koska minun oli aika hyvästellä Ori. Leidi ei ollut tänään ensimmäinen suihkujonossa. 

Seisoimme Orin kanssa vastatusten. Nyt kun hän oli minulle kaikkein rakkain kibbutsilla, hän oli silmissäni kibbutsin komein mies. Hänen sielunsa teki hänestä kaikkein kauneimman. Orin vartalo oli kiehtova, se oli jo aikuisen miehen mutta edelleen poikamainen. Kaunein taideteos oli kuitenkin hänen päänsä. Musta tukka, musta parta, yhtä aikaa komeat ja kauniit piirteet, yhtä aikaa miehekäs ja herkkä. Kaikkein kauneinta olivat suuret, valoisat ja ilmeikkäät silmät, joissa usein oli salaperäinen kiusoitteleva hymy ja pilke.

Minulla ei ollut sanoja. Avasin vain sylini ja tunsin viimeisen kerran kibbutsipaidan karheuden, hänen partansa karheuden, hänen hiustensa karheuden. Tunsin suudelman olkapäälläni. Hento suudelma oli kaikkein voimakkain hänen kosketuksistaan. Sanoin paksulla äänellä, että täällä oli ollut hyvä olla.
- Toda, kiitos. Ehkä tulet takaisin, hän sanoi.
Kun irrottauduin hänestä, kuljetin kömpelösti käteni hänen rintansa yli, en voinut enää katsoa häntä silmiin, kuiskasin käheästi leHitra’ot, nähdään. Kieltäydyin sanomasta hyvästi. Kieltäydyin ajattelemasta, että tämä voisi olla viimeinen kerta, kun näkisin hänet. Halusin, että tämä mies, joka kosi Maria Magdalenaa tämän hädän hetkellä, näki alastoman tunteeni tässä viimeisessä syleilyssä. Että en ollut ollenkaan varma, kun lähdin pois.

Epäilykseni oli syvä. Teinkö juuri kamalan virheen torjumalla pois Sirkus Orenimin? Teinkö kamalan virheen torjumalla Orin pois epäluotettavan Gillesin takia? Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Orin lempeys sai minut näkemään Gillesin repivyyden. Oliko hullu rakastuminen sokaissut minut rakastumaan aivan väärään mieheen? Kysyin samaa kuin Lilalon postikortissa volu tyttö kyynel poskellaan: olisiko minun sittenkin pitänyt jäädä Israeliin? Aika oli minulle oikea sitoutumiseen. Paikka oli oikea, eläminen pysyvästi Sirkus Orenimilla tuntui jo mahdolliselta. Edes lasten talo ei enää tuntunut mahdottomalta. Ehkä joskus antaisin mielelläni jonkun muun hoitaa lastani. Kibbutsi oli hyvä koti lapselle ja yhteisö kuin iso perhe. Kaupan täti, postisetä, kirjaston täti, pääkokki, hän oppisi tuntemaan heidät kaikki etunimeltä. Kaikki maailman mammona yhteensä ei ollut Edenin puutarhan ja vuosirahan veroinen. Kibbutsin arvot ja vapaus rahasta oli oikea tapa elää.  Kibbutsin minimalistisessa elämässä turha juokseminen, meneminen ja tuleminen oli poissa. Israelin-vuoteni oli ollut tulvillaan rakkautta ja ystävyyttä. Ystävänikin olivat Israelissa. Minkä ihmeen harhan perässä olin palaamassa kapitalistiseen Eurooppaan?

Ori oli aidosti onnellinen kibbutsnik yhteisönsä keskellä. Tiesin, ettei minun kannattaisi houkutella häntä lähtemään mukaani. Hänestä näki, että kun kerran oli kibbutsnik, oli aina sydämessään kibbutsnik. Mutta miten minun sydämeni selviäisi kibbutsin jälkeen?

Kibbutsi oli yhteiskuntakokeilu, joka toimi, ja Ori oli onnistumisen elävä symboli. Hän oli aina hyvä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen. Kibbutsin kauneimmaksi mieheksi päätymiseen vaadittiin sieluakin. Ori oli ajanut chadar ocheliin hakemaan minulle teetä, kun se oli ollut lopussa. Hän oli vakuuttanut minulle hakol beseder, kaikki kunnossa, kana talon kauhujen päivänä, kun Tzion oli sekopäisenä huristellut John Deerellä ympäriinsä suruhuntu päässä. Hän oli Prinssi Rohkea, joka kertoi minulle Tamin paluusta, ja hankki Gillesin kotiosoitteen. Ehkä täydellinen onneni olisi ollutkin kaksi leipää, viisi kana taloa, hetkessä eläminen, Sirkus Orenim ja Ori. 

Kun ajatukseni olivat kaikkein juhlallisimmat, taukohuoneen ovelta kului: - Haha!
Kenkuru oli katsellut hyvästejämme ja nauroi, kun Ori ajoi ulos elämästäni. Kana talossa istuuduin keltaiselle sahanpurulle, nostin keon keltaisia kananpoikia syliini ja toisen keon rintaani vasten. Kyyneleet olivat koko päivän laukaisuvalmiudessa eikä nytkään tarvittu kuin höyhenten pehmeys poskellani.
- Chicken lady, tämä on viimeinen mahdollisuutesi päästä suihkuun kanssani, Kenkuru flirttaili taukohuoneessa.
- You bastard, olet lähes aviomies ja minä siunatussa tilassa! Emme ole entisemme enää. Mutta en uskalla saattaa itseäni kiusaukseen, joten mennään ihan vaan aiempaan tapaan Ladies first.

Ensimmäinen, viimeinen ja ehkä se kaikkein suurin rakkauteni Sirkus Orenimilla oli Sirkus Orenim itse. Olin tuijotellut viime aikoina yhä keskittyneemmin omaa napaani, mutta viimeisinä päivinä heitin helliä hyvästejä taikapoluille, puille, köynnöksille, pensaille, kiville, valolyhdyille ja chadar ochelin askelmille. Jokainen rakastettuni rakennuspalikka oli nyt kallisarvoinen aarre, jonka näin kuin ensimmäistä kertaa. 

Toivottelin kibbutsnikeille tyynesti shalom, rauhaa, vaikka sieluni kirkui: huomenna minä olen poissa, mutta sinä saat elää täällä elämäsi loppuun saakka. Kiipesin kibbutsin viereiselle mäenrinteelle katselemaan Jezreelin laaksoa. Kymmeniä kilometrejä eri vihreän ja ruskean sävyisiä peltosarkoja levittäytyi edessäni tilkkutäkkinä, taustalla Karmel-vuoren silhuetti. Lopulta olin valloittanut myös bahai-temppelin, vaikken lähtenyt  parisängystä bussiin, kun olin saanut sänkyyni elämäni vahvimman magneetin.

Tässä maisemassa en katunut yhtäkään vuoristoratamahalaskuani Karmelilta Jezreeliin. Aabraham ja Mooses olivat halunneet tämän maan. Minäkin halusin. Tästä maidon ja hunajan maasta oli taisteltu läpi historian. Minäkin olisin. Kuinka Jeesus pystyi olemaan kumartamatta Saatanaa, kun tämä sanoi: kumarra ja tämä kaikki on sinun. Minä olisin kumartanut. Mummuni toive, että löytäisin Jeesuksen  Israelissa, ei toteutunut, mutta Jumalan kasvot minä näin Jezreelin laaksossa. Jumala kylvi sen hedelmälliseen kukoistukseen joka kevät. Taivaani ja helvettini minä olin löytänyt Sirkus Orenimilla.

Aika kulki armotta aamua kohti. Hämärä laskeutui yhä tiheämpänä. Polun crickets lauloivat rakkaudesta. Valvoin yön gymin katolla kuunnellen arabimusiikkia ja katsellen poolin mustaa samettipintaa, joka oli sulkenut meidät syleilyynsä. Arabimusiikkiin sekoittui Gillesin laulu over and over, again and again. Nyt kun tiesin, että pool oli Saksan korvaus Hitlerin tuhoamisleirin kärsimyksestä, mitäpä hyvää olisikaan voinut seurata lemmenleikeistä poolissa.

Viimeisenä tekonani Sirkus Orenimilla vietin ikioman jäähyväispartyn Playboysissa. Kuuntelin Mashinan lauluja, suljetuin silmin katselin kaikkia menneitä partyjamme. Olin tiennyt, että Gilles palaisi tähän hetkeen ja sen hän teki. Hän tanssi taas edessäni minulta varastamassaan mustassa collegepuserossa, harmaissa farkuissaan, suljetuin silmin, huuliaan purren, kädet nyrkissä korkealle heiluen, välillä voimakkaasti jalalla painaen, hänen kasvonsa kertoivat tuskaa ja riemua musiikista, silmät avatessaan hän hymyili minulle.

1986 משינה - היא התווכחה איתו שעות1986

Viimeiseksi tanssimme Frankie goes to Hollywoodin Power of the loven. Sain olla Gillesin sylissä vielä kerran, imin hänen tuoksunsa syvälle itseeni niin, etten sitä koskaan unohtaisi, painauduin tiukasti häneen niin, että aina tuntisin hänet itseäni vasten. Olin opetellut hänen vartalonsa niin hyvin, että tunnistaisin hänen ruhjotun ruumiinsa Juudean autiomaassa pelkästä nännistä, korvan kiemurasta tai selkänikamien helmiketjusta. Kun musiikki hiljeni, Gilles ei häipynyt, vaan juoksimme käsi kädessä nauraen Playboysin portaat ylös ja ulos. Miksi olin pelännyt menettäväni hänet? Hän oli ja eli minussa. Voisin sulkea silmäni milloin vaan ja hän tanssisi edessäni Playboysissa Rolling Stonesin Just another nightin tahdissa, ja kun hän avaisi silmänsä, hän hymyilisi minulle. Olin valmis jättämään Sirkus Orenimin käsi kädessä hänen kanssaan niin kuin olimme suunnitelleet. Playboysissa sapattipartyt jatkuisivat, vaikka me olisimme menneet. Herkkäkasvoinen iso kibbutsniktanssittajani huomaisi, että volu blondi oli häipynyt ja oli aivan liian myöhäistä avata suunsa.


Kun kävelin vielä viimeisen kerran chadar ochelille, kastelulaite suihkautti jäähyväiskasteen päälleni, mutta en jaksanut nyt kiljahdella riemusta enkä hypähtää pois. Eikä se olisi ollut edes sopivaa lastentalojen läheisyydessä. Kävelin läpi öisen chadar ochelin, kuuntelin Boxeria ja Jonathan Seagullin laulua, hyväilin pianon koskettimia, joita Gillesin kädet olivat koskettaneet. Jäähyväiseni olivat erilaiset kuin Taunon, mieleeni ei tullut varastaa kaikkea, mitä sain käsiini.

Kävelin Finlandia husetille. Piirsin taikapolun muistini peruskallioon niin, että voisin milloin vaan sulkea silmäni ja kävellä polulla taas. Se avautuisi edessäni hengittävänä, öiselle kosteudelle tuoksuvana, sirittävänä, valolyhdyin valaistuna, mutkan takaa aukenisi aina uusi maisema. Voisin astua sille aina sapatti-iltaisin ja piipahtaa Playboysissa. Otin reppuni ja kitaran. Kävelin pitkin Finlandia husetin etulaatoitusta ja hyväilin sormenpäilläni vielä huoneittemme ovet. Ensivaikutelma Sirkus Orenimista oli torakka vaatekaapissa. Se oli sittenkin mitä sopivin ensivaikutelma. Se oli pientä ensimakua tulevasta. Siitä, miten kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado veisi jalat altani ja maan jalkojeni alta. 

Gilles oli enää vain muisto, joka juoksi vastaani poikien volu talolta ilkosillaan, keltainen kynttilä kädessään ja hetken kuluttua kuulin selkäni takana naurumme, kun hän täristen sytytti kynttilää bakbuk jajimiin ja minä lämmitin hänen kymmentä palelevaa varvastaan käsieni välissä. Naurumme vaimeni kulkiessani eteenpäin ohi kanakopin, kibbutsin epäedustavan etualan. Lopulta naurua ei enää kuulunut. Vain kerran katsoin taakseni. Sinä kakankeltainen hökkeli, Finlandia huset, kotini. Tyttö pystyi lähtemään Sirkus Orenimilta, mutta Sirkus Orenim ei koskaan lähtisi tytöstä. 

Finnish had finished.

Hiraeth: a homesickness for a home to which you cannot return, a home which maybe never was; the nostalgia, the yearning, the grief for the lost places of your past.

 

92 Se kolmas vaihtoehto

 

 

En valinnut kumpaakaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta. En palannut suoraan Suomeen enkä myöskään jäänyt kibbutsin nurkkapöytään Maria Magdalenana sanomaan Gilles, Gilles. Olin oppinut Tuulen Pojalta, että voisin valita minkä tahansa äärettömästä määrästä hyviä vaihtoehtoja. Hyppy tuntemattomaan oli tuonut minut Sirkus Orenimille ja olin rakastunut maankiertäjään. Reissustani voisi olla monta mieltä, mutta huimat hypyt olivat osoittautuneet minulle oikeaksi tavaksi elää.

 

Haifan ElAlin toimistossa vakuuttelin virkailija Leahille, että tämä oli viimeinen kerta.
- Löysitkö sinä lapsen isän, Leah kysyi ja toinen virkailija, Miriam, lopetti koneen näpyttelyn pitkillä hoidetuilla kynsillään ja tuli hänkin kuulolle.
- Lo, lo, ei. Mutta älkää olko huolissanne minusta, hakol beseder, minulla menee ihan hyvin. Yksi mies kibbutsilla jopa pyysi minua jäämään luokseen ja Suomessa saa rahaa sosiaalitoimistosta. Mutta ensin minä menen kukkakaupassa … tarkoitan … yritän löytää hänen perheensä Pariisissa. Siirrä siis lippuni Pariisiin.

Niin naiivi ei minun tynnyrissä kasvaneenkaan kannattanut olla, että kertoisin ElAlin virkailijoille terroristipoikaystävän työskennelleen kukkakaupassa tai huumediilerin kitarasta. Leah katseli silti edelleen minua huolestuneena suurten silmälasiensa yli. Mutta sitten hän ja Miriam tulivat halaamaan minua ja antoivat pussillisen vauvanvaatteita. Tyttöjen välistä solidaarisuutta saattoi löytyi todella yllättävistä paikoista. 

En minä välttämättä ElAlin siipiä tarvitsisi. Voisin kohota ihan omille siivilleni Haifan bahai-temppelin kultaisesta kupolista, lepuuttaa siipiäni Ateenan Pantheonin ja Rooman Pietarinkirkon katoilla ja laskeutua lopulta Pariisin Sacre Couerin kupoliin. Kun vuotta aiemmin pakenin Artoa Suomesta suinpäin, olisinpa tiennyt, että kasvaisin vuodessa koulutytöstä naiseksi, joka nousi omille siivilleen. Mikä paradoksi elämä olikaan. Olin yrittänyt omistaa Gillesin, mutta vasta menettäessäni hänet täysin omistin hänet. Sting oli Playboysissa yrittänyt kertoa minulle: if you love somebody set them free. Gilles oli nyt tuuli siipieni alla, hän kantoi minua. Olin vahvistunut hänen voimastaan, en kuihtunut. Saatoin vain toivoa, että myös hän oli vahvistunut rakkaudestani. Olin vihdoin Tuulen Tytär, kohoamassa omille siivilleni ja lentämässä ikiomaan seikkailuuni ilman yhtäkään arto, tauno, ori ja jopa gilles.

Pariisi päämääränäni oli lohdullisempaa alkaa hyvästellä rakastettuni, Sirkus Orenim. Israelissa en pääsisi enää lähemmäksi Gillesia, mutta Pariisissa se oli mahdollista. Hän oli jopa voinut palata kotiin. En uskonut, ettei hän koskaan palaisi kotiinsa, jos hän selviäisi hengissä huumeista. 

Kerroin ystävilleni, että olin lähdössä. Vain Ori, Ilona, Chaim, Ursula ja Kenkuru olivat jäljellä. En halunnut hyvästejä enkä itkupartyja Playboysissa. Ori ehdotti, että hän veisi minut puhtaalla Subarulla Ben-Gurionin lentokentälle, mutta sanoin lo lo, ei. Jos Renault olisi ollut olemassa, olisin voinut harkita matkaa kanamiehen ja kananraatojen kanssa pitkin Välimeren rantaa. Mutta nyt halusin kuolla pois Sirkus Orenimilta niin kuin Helmiketjun tyttö, niin kuin Satu, Ilona ja Kaisa. Niin olin aina lähtöni kuvitellut, kadota aamutähtien myötä kotipysäkiltä Haifan-yöbussiin ja vaahtoutua Välimeren aaltoihin.

91 Lasaruksen tytär

 

Minua supisteli parina päivänä, mutta en ollut vielä valmis lähtemään, koska edelleen toivoin, että Gilles tulisi minut hakemaan. Ajattelin paljon raskaana olevaa Emmanuellaa. Meitä molempia pelotti tulevaisuus, mutta Emmanuella pelkäsi perheensä hengen puolesta. Sen rinnalla minun huoleni kutistui pieneksi ja sai oikeat mittasuhteet. Minä pelkäsin vain, etten näkisi enää Gillesia ja miten selviäisin yksin lapsen kanssa.

Eräänä iltana tuli Ori. Olin ollut niin yksin. Kun katseemme kohtasivat, hän vangitsi minut alleen.  
- Ani ohevet otkha, rakastan sinua, kuiskasin viimeisillä voimillani.
Hän oli niin hyvä minulle, niin kuin aina oli ollut. Miksi elämä oli niin monimutkaista? Miksi rakastin Gillesia edelleen hänen tuottamansa tuskan jälkeen ja miksi samaan aikaan rakastin tätä aivan toisenlaista miestä? 

Ori jäi ensi kertaa luokseni yöksi. Aamuyöllä heräsin pahoinvointiin ja ryntäsin oksentamaan. Ori tuli perässäni ja piteli hiuksiani. Hän kantoi minut takaisin sänkyyn. 

- Jää, hän sanoi.
Ihana kibbutsnik pyysi minua jäämään Sirkus Orenimille. Se tapahtui sittenkin, olin unelmoinut, että minusta tulisi kibbutsimorsian.
Mutta liian paljon vettä oli virrannut Jordan-joessa.

- Minun on pakko lähteä Pariisiin etsimään häntä, selvitettävä tämä asia. Gillesillä tai ainakin hänen perheellään on oikeus tietää lapsesta. Mutta minua liikuttaa äärettömästi, että pyydät minua jäämään. Olen koko ajan pitänyt sinusta niin paljon. Minä en edes osaa määritellä tätä sinun ja minun rakkautta. 

Hän nauroi lämmintä nauruaan, heitti päätään ihanasti taaksepäin eikä ymmärtänyt minua yhtään.
- Miksi pitäisi määritellä rakkaus?
Suomalaisena minun piti jostain syystä yrittää. Eihän kaikissa rakkauksissa tarvittu edes yhteistä kieltä, body language riitti.

Kun Ori oli mennyt kanakopille aamukahvia keittämään, tajusin, että ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin, että nyt elämä oli palaamassa minuun takaisin. Eikä tämä tapahtunut ensi kertaa näillä main. Jeesus oli herättänyt Lasaruksen tyttären henkiin ja nyt Ori oli hakenut minut takaisin.

Ilona tuli aamiaistauolla parin hedelmän ja jogurtin kanssa. - Olet saanut elämän väriä kasvoihisi.
- Ori on elämän lähde. 
- Yofi yofi, hienoa. Sinulla on niin kermaisenmakea ilme. Olen niin iloinen, että menet elämässä eteenpäin. Ensiaskeleet on joskus pakko ottaa. Oletko aivan varma, että sinulla ei ole syytä jäädä tänne ja lähettää hääkutsuja Suomeen?
- Se olisi ihanaa, sinä ja minä aina yhdessä.
- Tuo ei ollut kosinta. Et varmaan nyt pysty käsittelemään tätä, mutta Ori voisi olla se oikea mies. Kaikki, mitä olen nähnyt ja kuullut Chaimilta, kertoo, että Ori on hyvä mies.

- Hän on hyvä mies, siitä tämä ei ole kiinni. Asiat voisivat olla toisin, ellei house father olisi valinnut Gillesia työkaverikseni kauhistuksen kana taloon. Orin kanssa olisin kokenut onnellisen romanssin kadun aurinkoisella puolella, voisin olla nyt raskaana Orille ja jäisin tänne sinun kanssasi. Se olisi upea kohtalo. Mutta varmaan muistat sen aforismin, että kun on nähnyt auringon, ei voi tyytyä kuuhun. Israelin keskipäivän aurinko sokaisee, kun siihen katsoo suoraan ilman aurinkolaseja. Gilles oli minun aurinkoni. Mutta olen tosi onnellinen, Ilona, että edes toinen meistä saa lähettää hääkutsut Postimiehen postista. Ehkä minulle käy niin kuin sinulle ja Kaisalle, ehkä palaan, kun aika on oikea.

Lounasaikaan Ori toi minulle ja lapselleni Gillesin kotiosoitteen. Voisin mennä suoraan Gillesin koti-ovelle.  

Päiväunilla näin jälleen unen Maan Tyttärestä ja Tuulen Pojasta. Maan Tytär muisteli lentoa Tuulen Pojan kanssa ja odotti siipiensä vahvistumista. Mutta siivet kasvoivat hitaasti. Silloin Maan Tytär tapasi Maan Pojan. Maan Poika oli läsnä pitkinä pimeinä öinä, mutta hän ei voisi koskaan lentää maailmankaikkeuden läpi. Maan Tytär kiipesi salaa kukkulalle. Tuulen Poika kutsui häntä taivaalla, mutta siivet eivät vielä kantaneet, ja Maan Poika kutsui kukkulan juurella. Mutta Maan Tytär ei yltänyt kumpaankaan niistä maailmoista ja hän huusi tuskaansa läpi maailmankaikkeuden.

Heräsin huutooni ja Ilonan ravisteluun.
- Rakkaus on niin julma, sanoi viisas Ilona.
Unen viesti oli, että minun matkani oli aika jatkua.

90 Elämän ja kuoleman kysymyksiä

 

Lähtisin etsimään Gillesia Pariisista. Mutta mitä minä tiesin hänestä? Että hän oli Tuulen Poika ja taivaanrannan maalari. En tiennyt edes sukunimeä. Se alkoi s-kirjaimella, ehkä. Jos hän oli edes kertonut oikeaa nimeään. Epäilinhän kaikkea Gillesin kertomaa, vähitellen sitäkin, oliko hän edes ollut olemassa. Aika alkoi käydä vähiin, jouduin valitsemaan pesulassa aina vaan suurempia työshortseja.

Kibbutsilla oli Gillesin kotiosoite, mutta en saanut sitä, vaikka oli hätätilanne. Vaikka täällä oli rentoa, yhtäkkiä säännöt olivat yhtä tiukat kuin Suomessa. 

Mietin hataria johtolankojani. Paras johtolanka oli Grassen kaupunki. Gillesin isoäidillä Emmanuellalla oli ollut Grassessa Cafe Emmanuella 1930-luvulla ja Gillesin isoisällä maatila vielä Gillesin lapsuudessa 1970-luvulla. Voisin matkustaa Grasseen selvittämään Gillesin sukunimeä. Mitä Gilles oli kertonut elämästään Pariisissa? Hänen kotikatunsa oli kapea kävelykatu. Kuinka monta kapeaa kävelykatua Pariisissa oli? Hänen kotinsa lähelle oli suuri kirkko, jonka portailta hänen pallonsa oli lapsena vierinyt auton alle. Palatessamme Nasaretin joulukirkosta Gilles oli sanonut kirkon nimen ja nimi oli ollut kaunis ranskaksi. Olin toistellut nimeä, koska se oli kaunis ääntää. Hän oli kääntänyt sen englanniksi ja sen merkityskin oli kaunis. Oli elämän ja kuoleman kysymys, tunnistaisinko vielä nimen, jos sen kuulisin. Ryntäsin kibbutsilla olevan ranskalaisen volun luokse. Kysyin Adriennelta, minkä nimisiä suuria kirkkoja Pariisissa oli. Muistin heti, kun hän sanoi nimen, jota olin toistellut. Pyhä sydän. Sacre Couer. Adrienne kertoi sen sijaitsevan Montmartrella, joka oli kuulu viehättävistä jyrkistä kapeista kaduistaan. Adrienne muistelikin, että Gilles oli kotoisin Pariisin Montmartrelta. Ja Provencessa todellakin oli kaupunki nimeltään Grasse. Pieniä toivonkipinöitä heräsi mielessäni, että Gilles oli ollutkin todellinen ja voisin Pariisissa päästä hänen jäljilleen.

Ajatus viedä kitara Gillesin kotiin oli järjetön päähänpisto, mutta olin oppinut, ettei pitänyt valita huonoja vaihtoehtoja, palata Suomeen tai jäädä aloilleen, joten lähtisin Montmartrelle. Halusin nähdä, mistä Gilles oli lähtöisin, mistä lapseni oli lähtöisin. Ehkä joutuisin kulkemaan ovelta ovelle ja kysymään, oliko kitara jollekulle tuttu, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ehkä saisin häneen yhteyden vielä jonain päivänä hänen perheensä kautta.

89 Onneksi ei ehditty hääkutsuja lähettää

 

 

Eräänä päivänä Finlandia husetia lähestyessäni näin, että huoneessani paloi valo. Kuka oli kävellyt läpi lukitun oven? Jos se ei ollut Jeesus, sen täytyi olla Gilles, joka ennenkin oli murtanut lukon olkapäällään! Juoksin.

 

Se oli Ilona, joka purki matkalaukkua.

- Ma kara? Nainen! Huusin ja pompimme pihatiellä. Mutta nyt valkoinen Renault ei ajanut ohi. Renaultia ei enää ollut, vain torso tien varrella jossain Libanonin ja Syyrian rajan tuntumassa.

- Sinä teit sen!
- Minä tein sen! Minä jätin kaiken!
Ilona oli jättänyt DI:n ja yliopiston ja Suomen.
- Jes nainen! Minä olen niin ylpeä! Joko Chaim tietää? Mitä DI sanoi? Mitä sinun vanhempasi sanoivat? Lopeta itku. Sinä teit oikein. Chaim on niin ikävöinyt sinua!
- Ei kukaan muu tiedä kuin house mother. En tiennyt, että täällä on house fatherkin vaihtunut.
- Täällä on tapahtunut vaikka mitä, myönsin, mutta nyt ei ollut ikävien kuulumisten aika. - No mitä house mother sanoi?
- Tuossa on työvaatteet.
- Etkö jo ryntää Chaimin luo?
- Minua pelottaa ihan hirveesti. Suomessa olin ihan varma puhelusi jälkeen, mutta nyt pelottaa. Jos minä olen vain hullu suomalainen hänen mielestään. Ryntään tänne hääpuvun kanssa, kun hän sormeaan hieman koukistaa.
- Lo lo, ei, minähän kirjoitin sinulle, että hän käy istuksimassa Finlandia husetin pihalla kuin munkki pyhiinvaelluksella ja pyytää kaikkia Eurooppaan palaavia sanomaan sinulle, että sinun pitää tulla takaisin.
- Ei se kirje ehtinyt tulla Suomeen. En minä olisi ehkä uskaltanut yksin tehdä tätä päätöstä. Mutta äiti, ajattele, minun äitini yllätti minut. Äiti kysyi, rakastanko häntä noin paljon. Vastasin, että joo. Äiti sanoi, että ei hän tarkoittanut DI:a. Hän sanoi, että minä olen vapaa 23-vuotias, jolla on koko elämä edessä, joka voi tehdä virheitäkin. Hän sanoi, että päädyn joka tapauksessa yliopistoon, sama se, onko se Suomessa vai Haifassa. Hän sanoi, että 50 vuoden ikään mennessä hän on oppinut, että pitää kuunnella ja luottaa siihen, mitä sydän sanoo. Aina voi palata. Ajattele, minun äitini sanoi noin. Äidilläkin on tainnut olla joskus elämä.

Kun Ilona oli yrittänyt halata DI:a lentokentällä, tämä oli torjunut hänet, koska Ilonassa voisi olla bakteereita. Ilonan pitäisi ensin desinfioida itsensä. Ilona oli näyttänyt kallisarvoisia valokuviaan, joissa tanssimme Mashinan tahdissa Fantasia-bakbukit kädessä posket hehkuen viinistä, tanssimisesta, seikkailusta ja ystävyydestä. Mutta DI oli katsonut ohitsemme johonkin, mitä me emme nähneet. Kakanvärisiin verhoihin takanamme. Voi herranjestas, olisi Ursula siihen kommentoinut. Olimme seikkailumme alussa järkyttyneinä etelän miesten kiihkeydestä vannoneet suutelevamme ensimmäisten kohtaamiemme kunnollisten suomipoikien alla lunta. Outoja Suomi-fantasioita syntyi ensimmäisessä kulttuurisokissa, sillä jo ensimmäisenä Suomi-yönään Ilona totesi sen pelkäksi Suomi-utopiaksi. Lahti Essolla Ilona oli nähnyt humalaisia poikia, muistanut taas suomalaisen humalajuomisen ja tajunnut, että rectified spirit partya lukuun ottamatta kukaan ei Sirkus Orenimilla ryypännyt suomityyliin. Paitsi suomineidot ihan alussa.

 

Suomessa Ilona tajusi senkin, miten paljon hän Chaimin lisäksi ikävöi porukkaamme, Sirkus Orenimia, työtään chadar ochelissa ja kulkemista ympäriinsä Israelin rennossa tunnelmassa. Tampereella kaikki oli toisin. Ilonaan iski kulttuurisokki. Hän ei ollut enää maaginen nainen vaan harmaa hiirulainen. Kukaan ei juossut hänen perässään, hän ei ollut marilyn monroe enää. Ilonan itsetunto oli laskenut Jezreelin laakson syvimpään rotkoon. Neljäntenä päivänä hän oli mennyt apteekkiin ja kun farmaseutti oli puhutellut häntä suomeksi, kipeä totuus oli jysähtänyt kipeästi hänen tajuntaansa: Sirkus Orenim oli ohi.

 

Vasta myöhään illalla Ilona meni Chaimin luo eikä palannut, joten kaiken täytyi olla hyvin. Seuraavana päivänä hän syöksyi Finlandia husetille kibbutsilta laskeutuvaa polkua.

- Sinä et kertonut Gillesista. Chaim kertoi vasta tänään. Miten sinä olet kestänyt?
- Huonoilla uutisilla ei ole kiirettä. Sinulla on oikeus nauttia täydellisestä onnestasi. Mutta kyllä minä olen kaivannut sinua ja Kaisaa mielettömästi ja ollut niin saatanan yksin. En minä kestä. Minusta tuntuu, että hajoan.

Kerroin kaiken Ilonalle.

- Yritä nähdä asian positiiviset puolet, Ilona lohdutti.

Katsoin häntä järkyttyneenä. Miten tämä ihana empaattinen ihminen saattoi syvimmän epätoivoni hetkellä olla täysin tilannetajuton ja tunneälytön? Mitä positiivista hän tässä tilanteessa kykeni näkemään?
- Et onneksi ehtinyt hääkutsuja Suomeen lähettää, Ilona lohdutti.
Ilonaa parempaa lahjaa ei kohtalo minulle olisi voinut sillä hetkellä antaa. Itkin riemusta, kun joku uskalsi traagisella hetkelläni pilailla onnettomuuteni kustannuksella. En ollut enää yksin, tauno sisko oli palannut luokseni. Ja hänen sanoissaan oli järkeä. Jos mikään ei ollut nyt helppoa, ainakin Suomeen olisi helppo palata, kun skandaalistani ei kukaan tiennyt mitään. Toki matkamuisto sydämeni alla ei olisi pitkään piiloteltavissa. 

- Ilona, kaikki ei ollut vielä tässä. Minä olen raskaana. Minulle on tapahtunut täällä kutakuinkin kaikki se, mitä ei missään nimessä pitänyt tapahtua. Tein vanhanaikaiset, koska halusin omistaa Gillesin. Hän sanoi monta kertaa, että haluaa lapsen kanssani. En kuitenkaan kertonut hänelle lapsesta, kun kaikki muuttui niin nopeasti. Jäin odottamaan parempaa hetkeä. Hän löi kaiken rikki, hän sanoi, että haluaa lapsen, mutta ei sen äitiä. Hän ei antanut minulle anteeksi, että heitin hänet ulos Finlandia husetista. En kertonut hänelle lapsesta, koska ylpeänä halusin hänen jäävän minun takiani. Odotin oikeaa hetkeä, jota ei koskaan tullut eikä ehkä enää koskaan tule. En voinut kuvitella, että hän häipyisi kertomatta. Ja nyt lapseni isä on poissa eikä tiedä lapsesta. Pilasin kaiken. 

- Minun on edelleen vaikea uskoa, että Gilles oli sotkeutunut huumeisiin. Mutta yhtä kaikki, huumeet eivät kuulu minun elämääni. En ota huumeita omaan enkä lapseni elämään, vaikka se olisi ainoa keino saada Gilles takaisin.
- Et tietenkään. Sinä olet suomalainen nainen, sinä pärjäät lapsen kanssa vaikka yksin. Tiedätkö, silloin, kun teillä oli se koiranpentu, se reissunainen Doris, Gilles näki sinussa äidin. Jos Gilles tietäisi lapsesta, hän olisi rauhallisella mielellä, hän tietäisi sinun pärjäävän lapsen kanssa.

- Minun on niin vaikea käsittää sitä huumejuttua, toistin. - Hän ei ollut koskaan outo. Mutta kun heitin hänet ulos Finlandia husetista, hänestä tuli toinen ihminen. Jokin häntä repi ja hän repi minua. Ja minä pahensin sitä menemällä mukaan kostonkierteeseen, revin häntä ja revin itseäni. Miksi minä olin niin tyhmä, vaikka rakastin häntä. Minä voin palata nyt turvalliseen Suomeen, saan varmasti kotoa apua, saan opintotukea, voin mennä sossuun, alan opiskella. Mutta hän on jossain yksin eikä hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä hanttihommia. Minä kohtelin häntä huonosti. En anna itselleni anteeksi, että vaikeutin hänen elämäänsä näin.

- Yritä ajatella näin, Ilona ehdotti, - te olitte onnellisia nämä kuukaudet. Sinä teit hänet onnelliseksi. Kaikki me näimme, miten ihana hän oli, ei hän mikään hunsvotti ollut. Kuten hän kirjoitti sinulle, älä anna viimeisten aikojen pilata kauniita muistoja. Ne ovat meidän kaikkienkin yhteisiä kauniita muistoja. Se vaan ei ollut suhde, josta tulee pysyvä. Ehkä te kaksi köyhää runoilijaa olisitte kulkeneet yhdessä jonkin aikaa pitkin Eurooppaa tai maailmaa, mutta olisitko elänyt niin loputtomiin? Tämä koskee nyt, mutta ehkä jonain päivänä olet tästä kaikesta kiitollinen. Hän antoi sinulle ehkä kaiken sen kauniin ja hyvän, minkä pystyi antamaan.

- Olen minäkin noin välillä pystynyt ajattelemaan. Olen yrittänyt vihatakin häntä niin kuin hän halusi minun tekevän, mutta en minä pysty. Hänhän yritti puhua minulle, hän oli huolissaan, millä eläisimme, mutta minä en ymmärtänyt hänen huoltaan silloin.

Ilona puhui varovasti. - Vaikka nyt tuntuu pahalta, ehkä on parempi, että tämä meni näin. Voi olla parempi, ettei Gilles palaa sotkemaan sinun ja lapsen elämää. Hän varmasti tiesi, miten kärsisit hänen vuokseen. Ehkä on hyvä, ettei hän saanut tietää lapsesta. Olisitko jaksanut rimpuilla itsesi irti hänestä? Tuntuu pahalta sanoa niin ihanasta pojasta, mutta ei elämä voi olla niin vaikeaa kuin millaiseksi se teillä meni. Tästä eteenpäin hän olisi tuottanut sinulle yhä enemmän tuskaa. Et sinä, Maria, voisi elää huumediilerin kanssa.

- Tuntuu kamalalta sanoa häntä huumediileriksi ja ajatella hänestä niin, vaikka löysin ne sadat shekelit. Ei hän niitä ollut voinut laillisesti saada. Kiitos siitä, mitä sanoit. Olen minä välillä ajatellut niinkin, että voisin elää hänen kanssaan, on hän ihan mitä tahansa, mutta enhän minä oikeasti voisi. Minusta ei ehkä olisi myymään itseäni Jerun varjoisilla kujilla.

 

Nauroimme hervottomasti. Mikään ei voittanut toista suomi neitoa Aasian mantereella. 

- Sinä olet viisas nainen, Ilona. Toda raba. Minä tiedän kaiken tuon, mutta on hyvä, että taot sitä tyhmään päähäni. Jospa se pysyy päässäni vielä silloinkin, kun olen yksin. Ja minä haluan tämän lapsen, vaikka olen nyt yksin. Hän on minun ja Gillesin rakkauslapsi. Me siitimme hänet Masadalla. Olen nyt päättänyt, mitä teen. En palaa suoraan Suomeen, lennän Pariisin kautta. Käännän vaikka koko Pariisin nurin, mutta vien Gillesin kitaran hänen kotiinsa. Gillesin perheellä on oikeus tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Ja Gillesin lapsesta. Ja ehkä Gilles on palannut jo kotiin. Ja minulla on oikeus tietää siitä muukalaisesta kaikki, mitä voin saada selville.

88 Via Dolorosa

 

Gilles piti lupauksensa. Hän tuotti minulle lopulta tuskaa ja vei minut kadun varjoiselle puolelle. Ensin hän oli antanut minulle vapauden ja siivet selkään ja nyt hän kahlitsi minut epätoivoon. Olin ollut niin volu, niin vapaaehtoinen maistelemaan kaikkia elämyksiä Jezreelin laakson malariasoiden kautta.

Kuka hän oikeasti oli? Oliko mikään hänessä totta? Ja olinko minä just niin naiivi kuin miltä näytin? Ajatteliko hän minusta pohjimmiltaan, että olin vain tyhmä blondi? Vai oliko hän suojellut minua? Oliko hänen ainutlaatuisuutensa vain huumetta? Oliko hän huumannut minut kuukausiksi kuvittelemaan olevani jossain hiton Edenin puutarhassa, vaikka oikeasti olin Finlandia huset hökkelissä? Tunsinko häntä koskaan vai näinkö vain kangastuksen? Estikö kielimuuri minua oikeasti tuntemasta häntä? Sanoiko hän sanat, jotka olin kuulevinani? Oliko hän sukulaissielu, joka puhui samaa kieltä, sitä ainoaa äidinkieltä, joka ihmisellä oli, joka ei riippunut kansallisuudesta? Voiko ihmisen tuntea tuntematta hänen menneisyyttään ja kasvuympäristöään? Mitä yhteiset hetkemme merkitsivät hänelle? Oliko sydämeni erehtynyt? Mitä hän tunsi minua kohtaan? Mitä minä tunsin häntä kohtaan? Oliko tämä vihaa vai rakkautta? Aloin epäillä reissumieheni rakkautta, vetää lokaan kohtaamisemme. Rakastiko hän minua? Oliko hän käyttänyt hyväkseen tynnyrissä kasvanutta tyttöä? Ristiinnaulitsin hänet kymmenen kertaa, mutta joka kerta se olin minä, joka vuoti verta.

Kaikkein tärkein kysymys kuitenkin oli, missä Gilles oli. Ilman sijaa majatalossa? Oliko hän kunnossa? Oliko hän luovuttanut, kun oli jättänyt kitaransa? Makasiko hän jossain Jerun huumeluolassa? Oliko hän ylittänyt jo Egyptin rajan, ehkä tavoittanut Martinin ja Jackin matkalla Afrikkaan? Vai oliko hän noussut Haifan satamasta kreikkalaiseen laivaan ja huumaantuneena seireenin laulusta jäänyt jollekin Kreikan saarelle, paimensi siellä lampaita ja oli jo unohtanut minut? Näkisinkö katupoikaa varjoisilta kujilta enää koskaan? Hänen oli pakko tulla takaisin. Tahdonvoimani kääntäisi väkisin hänen askeleensa Orenimille ja hänen jalkansa kuljettaisivat hänet vaikka vastoin hänen tahtoaan takaisin Finlandia husetiin, olipa hän Egyptissä tai Kreikan saarella tai Jerun huumeluolassa.

Israelin maaperä poltti jalkojeni alla niin kuin Suomen vuotta aiemmin. Olin lopen uupunut, kibbutsisirkuskarusellivuoristoratatornado Karmelin huipulta Jezreelin laakson pohjaan oli kuluttanut tunteeni loppuun. Satun neuvo oli ollut, ettei pitänyt palata ennen kuin oli lopen kyllästynyt Sirkus Orenimiin, iskenyt päänsä tuhat kertaa  Orenimin jokaiseen tammeen. En olisi uskonut, että koskaan saisin tarpeekseni Orenimista, mutta oli pakko myöntää, että aloin olla valmis häipymään ja biologinen kello tikitti kuin aikapommi kohdussani. Kun ElAlin kone nousisi Aasian mantereelta, olisin vapaa kaikesta muusta paitsi itsestäni. Mutta samalla luopuisin Gillesista.

 

Tein lähtöä viikkokausia. Ristiriitaisissa tunnelmissa matkustin  kotipysäkin ja ElAlin toimiston välillä iltapäivisin ja vaihtelin lentopäivää mielenliikkeitteni mukaan. Istuin bussissa ja tuijotin rakasta Ala-Galilean maisemaa sumein silmin, imin sitä itseeni kuin hukkuva happea ja itkin sen kauneutta. Sekoittivatko raskaushormonitkin päätäni? Virkailija Leahin tekohymy hyytyi aina, kun astuin kadulta hyvin ilmastoituun toimistoon. Hän ei kuitenkaan enää puhissut toiselle virkailijalle ihan hepreaa, vaan he molemmat loivat minuun rohkaisevia katseita ja puhuivat vain englantia. Täällä tyttöjen välinen solidaarisuus kantoi yli kansallisuusrajojen. Ursula ei enää ottanut lähtöilmoituksiani vakavasti, vaan väitti, että jäisin Sirkus Orenimille senkin jälkeen, kun hän lähtisi. 

Näin painajaisunen. Olin jo Suomessa. Kerroin unesta, jossa kana talossa oli skorpioni, ja mainitsin Orin. Vahva ikävä herätti minut. Kun avasin silmät, Finlandia husetin katto oli maailman suloisin näky. Luojan kiitos, olin edelleen kibbutsilla. Uni toi viestin sisimmästäni, en ollut valmis lähtemään. Kirjoitin kuitenkin aerogrammin kotiin kahden kuukauden tauon jälkeen ja ilmoitin, että voin paksusti. En kuitenkaan kertonut, kuinka paksusti. Että Nasaretin ihme oli tapahtunut jälleen.

Kirjoitin runon: Minä tilasin aina kysymättä hintaa. 
Kumpi loppuu ensin: aika vai tiskipinon pohja?

87 Jalanjälkiä

 

Minun oli löydettävä Gilles. Gal väitti, ettei ollut nähnyt Gillesia sen jälkeen, kun lähdimme hänen huoneestaan.
- Anna hänen mennä. Hän on pahasti koukussa, Gal sanoi.
- Mikset sinä kertonut sitä minulle ajoissa? Silloin, kun olisin voinut tehdä jotain?
- Et sinä olisi voinut.
Tunsin raivoa Galia kohtaan. 

Nousin kotipysäkiltä aamubussiin ja lähdin harhailemaan ympäri Israelia. Ahdingossa tosiystävät oppi tuntemaan. Ursula tarjosi minulle rahaa, mutta en tarvinnut. Hän ei tiennyt vaatekaapin shekel löydöstäni. Onneksi Israel oli pieni maa. Kävin ensin Haifan ElAlin toimistossa siirtämässä paluulennon taas kauemmaksi, koska en voisi palata Suomeen yrittämättä löytää lapseni isä.

- Millä raskausviikolla ei saa enää lentää, kysyin virkailija Leahilta.
Leah pudisti päätään ja korahti jotain ihan hepreaa toiselle virkailijalle, joka ei korahtanut takaisin, mutta katseli minua senkin edestä. Luulin, että he saivat palkkaa lentojen siirtämisestä eikä moralisoimisesta. 
Mutta Leah kysyikin huolestuneena: - Pärjäätkö sinä, tarvitsetko apua?
Mietin, pitikö minun olla huolissani, koska ElAlin virkailija kantoi minusta huolta, mutta vakuutin urheasti:
- Hakol beseder, kyllä minä pärjään. Lapsen isä vaan on häipynyt, koska hän jäi kiinni huumeista ja etsin nyt häntä, mutta hän on voinut jo poistua maasta Egyptiin tai Kreikkaan.
Leah pudisteli päätään, puristi kättäni ja siirsi paluulentoa tällä kertaa kauemmaksi.

Gillesin jalanjälkiä oli pitkin maata, joten häntä ei ollut helppoa jäljittää. Kuulin hänen laulunsa over and over, again and again aina jossain edelläni. Matkustin ensin Jeruun Kaisan ja Yehudan luo. Kun pystyin kertomaan tapahtumien vuoristoradasta suomeksi, taakkani oli hieman kevyempi. 

Tämä vuosi oli muuttanut elämämme. Kaisan unelma asettua pysyvästi Israeliin oli toteutunut, minun kohtaloni sinetöi kasvava vatsani. Kaisalle kuului hyvää, hän oli saanut työtä. Hän myi Jeru-kortteja ja matkamuistoja turisteille. Jos hyvin kävisi, ehkä Kaisasta tulisi jonkin matkatoimiston Jeru-opas. Jos ei kävisi hyvin, hän vetäisi päälleen mustan huivin ja kaapu ja istuisi kerjuulle vanhan kaupungin kauneimmalle portille, Damaskoksen portille.

- Tämä työ voittaa toimistotyön Suomessa, Kaisa väitti.
- Sinun ja Yehudan kielimuurissa on yksi suuri vahvuus. Teidän ei tarvitse riidellä. Gilles sanoi minulle lopussa tosi paskoja asioita.
- Kyllä me riitelemme, Kaisa nauroi. - Toinen ei vaan tiedä, mitä toinen sanoo, mutta kyllä minä tiedän, milloin Yehuda kiroilee.
- Pelottaako sinua milloinkaan täällä, kysyin.
- Pelotti alussa, kun tässä korttelissa tapahtui räjähdyskin ja jouduimme menemään pommisuojaan, mutta nyt ajattelen, että menen vaan suojaan, toivon parasta enkä anna pelolle valtaa. Ei tänne voi jäädä, jos aina pelottaa. Sitä paitsi luotan Yehudaan, hän on selvinnyt täällä hengissä lapsesta asti. Hän on niin tottunut tähän, että hän ei taida edes tietää, että asiat voisivat olla toisinkin.

Kaisan huivin ja pimeän suojassa hiivin Davidin hostellia vastapäätä olevaan hostelliin. Sain huoneen kadulle päin ja tarkkailin hostellia muutaman päivän. Olin varma, että Gilles asui tai ainakin kävi siellä, jos hän oli edelleen Israelissa. Olin varma, että Jeru-retkemme muutaman viikon välein liittyivät huumeisiin. Niillä rahoilla olimme syöneet hienosti Jerun ravintoloissa. Ei muilla voluilla ollut varaa sellaisiin ylellisyyksiin. Epäluulojeni olisi pitänyt herätä, mutta olin niin naiivi. Mutta en nähnyt Gillesia hostelin nurkilla. 

Lopulta menin kysymään Davidilta ja Annalta suoraan, mutta he eivät tienneet mistään mitään, eivät Gillesista eivätkä huumeistakaan. Tietenkään he eivät myöntäneet mitään. Sanoin, etten uskonut heitä ja että he Gillesin lailla tuhosivat elämäni. Ja Gillesin lapsen elämän. Rukoilin Annalta tyttöjen välistä solidaarisuutta, mutta hän ei edelleenkään myöntänyt mitään. Huumeet sulkivat suut.

Suutuspäissäni päätin, että historia saa toistaa itseään. Anna tatuoi nilkkaani numerosarjan. Gilles oli lätkinyt tiehensä nilkassaan päivämäärä, jona natsit veivät Emmanuellan. Minun nilkkaani tatuoitiin päivämäärä, jona huumeet veivät Gillesin minulta. Peitin nilkkani huolellisesti, en halunnut kenenkään juutalaisen ajattelevan, että pilkkasin heidän kollektiivista suruaan. Vaikka minun suruni oli minulle pyhä ja läpitunkematon.

Luovuin raskain mielin parhaasta johtolangastani, Davidin hostellista, ja jatkoin matkaa. Kaisa oli löytänyt Yehudan etsimällä tuttuja kasvoja ihmismerestä. Näytin epätoivoisena Gillesin kuvaa ihmisille Israelin kaupunkien kaduilla, hostelleissa, falafel-kojuilla, bussiasemilla, busseissa, rannoilla, satamissa ja Ben-Gurionin lentoasemalla. Naiset tekivät järjettömiä tekoja rakkauden vuoksi. Gilles, Gilles, sä veit mun sydämen, Gilles, Gilles, tuo se pois, takaisin, sydäntäni vielä tarvitsen. Kukaan ei ollut nähnyt häntä.

Palasin kibbutsille. Katuvaisena myönsin ymmärtäväni, että volut eivät voineet juosta työpäivinään ympäri Israelia. Sain taas palata kana taloon. Ori oli pitkään opettanut minulle uusia töitä kana talossa. Olisi niin helppoa jäädä kana taloon, koska osasin jo itsenäisesti työskennellä läpi broilerin lyhyen elämän. 

Kaikki volut eivät pärjänneet kana talossa. Kenkuru kävi kokeilemassa kana talon töitä, mutta ne eivät sujuneet, vaikka hän oli lammasfarmilta. Eräänä päivänä hän pesi kana taloa kanssani. Häneltä rikkoutui sandaali ja hän lähti sitä vaihtamaan. Ori sattui paikalle. Hän vilkaisi tipujen pesiä seinällä ja huomasi, että Kenkuru ei ollut pessyt niitä puhtaaksi. Jouduin pesemään ne uudelleen. 

Aloimme ihmetellä, miksi Kenkuru ei palannut taukohuoneesta. Ori oli viime viikolla tuonut lisää työvaatteita ja kenkiä. Vitsailin, että ehkä Kenkuru oli eksynyt ja Ori myönsi, että olihan kana talo iso. Jopa rennoilla etelänmaillakin oli aikataulu, mutta Kenkurulla ei ollut kiirettä. Hän oli kävellyt house motherin vaatevarastolle ja nautti aamiaista kaikessa rauhassa chadar ochelissa. Ei ihme, että pian ahkerat aasialaiset siirtotyöläiset korvasivat valtaosin party volut kibbutseilla.